Kello löi jo kahdeksan, kun Edith ja Marina saapuivat sypressien
varjostamille portaille. Tähdet tuikkivat ylhäällä, mutta vanhat,
mahdottoman isot puut kätkivät ne niin, että Rico, kuin ainakin
moitteeton ritari, pysähtyi huutamaan täyttä kurkkua:
— Valoa!
Sen jälkeen hän hävisi pimeyteen hyppien kuin kissa.
— Tässä olen!
Sitten tuli hävisi.
— Oo, neiti Fanny, vastasi poika, — tuokaa tulta, ja pian!
Tuli välähti uudelleen pihalla.
Edith ja Marina, jotka laskeutuivat hitaasti, voivat kuulla Ricon ja
Fannyn riitelevän ja silloin tällöin kreivitär Foscan äänen. Fannyllä
oli kynttilä kädessään ja Ricolla pieni lyhty. Kreivitär toisti yhä: —
Ettekö ole löytäneet Momoloa? Ettekö ole löytäneet Momoloa?
— Emme, rouva, emme ole löytäneet mitään Momoloita. Ja te, neiti Fanny,
menkää kynttilän kanssa, sill'aikaa kun menen hakemaan lyhdyn.
Fanny ja kreivitär lähestyivät kiviportaita.
— Kreivitär! huusi Marina vielä näkymättömänä.
— Etkö ole tavannut poikaani, aarteeni? Etkö ole löytänyt Momoloa? Oi,
jumala, mitkä Pontius Pilatuksen portaat! Minua ihmetyttää Momolo,
sillä lähetin hänet sinua vastaan viisi minuuttia sitten. Ja poikani
lähti sinua vastaan jo puoli tuntia sitten. Odota sinä kynttilöinesi,
tässähän on yksi pahuksen porras puoliksi haljennut. Missä olet,
Marina? Kohottakaa hiukan tuota kynttilää, herran siunattu. Oh,
jumalani, Marina, en näe sinua vieläkään.
Rico kulki edellä lyhtyineen, hypäten kolme porrasta kerrallaan. Pian
nähtiin hänen pysähtyvän ja alkavan laskeutua alaspäin. Lyhdyn takana
loistivat pimeässä suuret teräsnapit, jotka kreivitär tunsi. Hän meni
eteenpäin ja syleili Marinaa.
Hän syleili tätä kiihkeästi useampaan kertaan ja kuiskasi hänen
korvaansa:
— Jumala sinua siunatkoon, kultamuruseni, olit minun sydämeni unelma!
Suuteloista ei tahtonut tulla loppua.
Marina oli vaiti. Edith kysyi Fannyltä, oliko hänen isänsä kotona. Tämä
ei tietänyt.
— Ei, rakkaani, sanoi kreivitär irtautuen Marinasta.
— Ei, hän lähti jo hetki sitten muassaan yksi noista kolmesta
kuninkaasta vieraalta maalta; ei se aasi, joka tahtoi tänä aamuna
näyttää minulle Orridoa, vaan tuo toinen, pitkä, kaljupäinen.
Kreivitär Fosca ei juuri koskaan muistanut ihmisten nimiä, etenkin jos
hän tunsi heitä vain vähän aikaa. Hän puhui aina siitä, jolla on pitkä
nenä tai vino suu tai silmälasit.
Päästyään vapaaksi kreivittären syleilystä Marina sanoi hätäisen
»näkemiin» ja laskeutui alas Fannyn kanssa.
Hänen Ylhäisyytensä tarttui Edithin käsivarteen ja alkoi laskeutua
hitaasti jutellen hänen kanssaan ja yhtä mittaa pysähtyen ja peläten
putoavansa.
— Mikä enkeli tuo Marina! Mikä tunteen voima, mikä kyky! Varovasti,
rakkaani, varovasti! Ja kuinka kaunis! Hetkinen, aarteeni! Enhän minä
ole sellainen hyppynukke kuin te. Niin, mitä te sanotte? Ette tiedä?
Eikö tuo veitikka ole sanonut teille mitään? Ei sanaakaan? Kuinka
hienotunteinen! Oh, jumalani, minä putoan, rakas lapsi. Varovasti!
Sanopa, aarteeni, oliko hän hyvällä tuulella tullessanne alas noilta
kirotuilta vuorilta?
Edith ymmärsi aina huonosti kreivittären puhetta. Nyt hän ei ymmärtänyt
suorastaan mitään.
— Autuas, eikö totta? alkoi taas kreivitär. — Autuas, tyttöparka? Niin,
kyllä minä näin. Onko tämä viimeinen porras? Liikutettu, sieluni!
Jumalan nimessä, vihdoin olemme alhaalla!
He kulkivat pihan poikki Ricon opastamina.
Lyhdyn pitkät ja hoikat säteet kulkivat hoiperrellen valkealla
hiekalla, hypähtelivät ylös ja levenivät arumien isoille,
samettimaisille lehdille, kimaltelivat hetken suihkulähteen helmissä
ja jalokivissä, jotka kertoivat kertomistaan vanhaa, yksitoikkoista,
haikeamielistä tarinaansa.
Palatsin vieressä kreivitär pysähtyi, veti Edithin luokseen ja sanoi
hiljaa:
— Ooh, yhtä kaikki, minä sanon sen teille! Olen jo ymmärtänyt, että
olette koko vekkuli ja tiedätte kaiken. Marina menee naimisiin poikani
kanssa!
Siinä samassa heikko ääni huusi ylhäältä:
— Teidän Ylhäisyytenne!
— Kuka se on? Mikä on hätänä? kysyi kreivitär kääntyen katsomaan
taakseen.
— Olen Momolo, Teidän Ylhäisyytenne!
— Mihin pahukseen olette tunkeutunut?
— Olen täällä, Teidän Ylhäisyytenne!
— Hän on tuolla ylhäällä, sanoi Rico nauraen kuin hullu ja juoksi
muurin luokse, joka kiertää viinitarhaa, nostaen lyhtyään niin
korkealle kuin voi.
— Kas, hän on tuolla ylhäällä!
Vain Momolon mustat koivet näkyivät.
— Kuinka ihmeessä olet joutunut sinne, hölmöläinen?
— Ei hätää, Teidän Ylhäisyytenne! Eksyin vain tieltä... Minusta
itsestänikin alkoi jo näyttää, ettei tämä oikein kävellyt... Jos
tahtoisitte hyväntahtoisesti, Teidän Ylhäisyytenne, lähettää tänne tuon
poikasen lyhtyineen, niin olen paikalla käytettävänänne...
Poikanen nauraa räkätti haljetakseen.
— Oletko nähnyt kreivi Nepoa?
— En, Teidän Ylhäisyytenne.
— Hyvä, nyt tämä veitikka tästä tulee lyhtyineen ja sitten menette
yhdessä kreivi Nepoa vastaan ja sanotte hänelle, että markiisitar on jo
tullut.
— Palvelijanne, Teidän Ylhäisyytenne!
Rico juoksi ylös portaita lyhtyineen, ja kreivitär astui sisään
huomaamatta, oliko Edith jo mennyt sinne ennen häntä vai ei.
Edith seisoi liikkumattomana samalla paikalla ja samassa asennossa,
missä kreivittären sanat olivat hänet yllättäneet. Hän oli hämmästynyt.
Muistaen toverinsa oudot puheet ja omituisen käytöksen hän ymmärsi
vain sen, että Salvadoreja kävi kovin sääliksi ja että Marina oli
peloittava. Vihdoin, kuultuaan Nepon äänen, joka riiteli kiviportailla
Ricon ja Momolon kanssa, hän liikahti ja astui sisään toisen ajatuksen
tullessa hänen mieleensä, ajatuksen Ferrieristä. Ferrieri ei loppujen
lopuksi äsken ollut ollut niin rohkea kuin Marina oli kuvitellut.
Häneen oli tehnyt vaikutuksensa Edithin tyyni ja älykäs kauneus,
tämän niin kokonaan erilainen käytös kuin muiden tyttöjen, jotka
olivat joko liian kainoja tai liian rohkeita. Hän uneksi löytäneensä
naisihanteen, tehtaitaan, koneitaan, rautateitään ja kylmää tiedettään
arvokkaamman. Arvellen, että tuo kohtaus neljänkymmenenkahdenvuotiaana
olisi viimeinen, jonka onnetar hänelle tarjosi, hän tunsi koko karun
nuoruutensa alkavan uudelleen vihannoida. Olipa hän jo melkein aikonut
puhua Steineggelle ennenkuin Edithille itselleen, mutta Orridon
pimeydessä hän kadotti kylmäverisyytensä, tarttui voimakkaasti tytön
käteen ja puhui, vaan toinen ei kuullut häntä vetten pauhinan vuoksi.
Edithin liikkeestä ja sitten hänen kasvojensa ilmeestä hän ymmärsi
loukanneensa tätä syvästi, ymmärsi liian myöhään, kuinka tuossa
paikassa kiihkeä rakkauden tunnustus voisi tulla väärin selitetyksi. Ja
todellakin, Edith oli selittänyt sen väärin ja mietti nyt minkä ihmeen
tähden hänen isänsä oli mennyt ulos Ferrierin kanssa, mikä ei suinkaan
ollut tavallista.
Sillävälin saapui Nepo, raivoissaan siitä, ettei ollut tavannut
Marinaa, ja huutaen: — Mahdotonta, mahdotonta, hän kulki Edithin ohitse
tervehtimättä eteiseen, Ricon nauraessa yksikseen lyhtyineen portailla
ja Momolon muristessa:
— Ohoi, lurjus, kunnioittakaamme toki Hänen Ylhäisyyttään, sanon minä!
Nepo törmäsi portaissa Fannyyn, joka tuli kiireesti alas etsimään
Edithiä päivälliselle.
— Missä on neiti markiisitar? sanoi hän pysähtymättä.
— Missäkö on? vastasi Fanny hypäten kymmenkunnan porrasta alaspäin.
— Huoneessaan, huusi hän sitten portaiden alapäästä, kun Nepo oli jo
ensimmäisellä porrastasanteella, jossa hänen äitinsä odotteli häntä
kärsimättömänä.
— Missä hän on? kysyi Nepo puoliääneen. — Mitä hän sanoi sinulle?
Tietääkö hän, että olet puhunut kreivi Cesarelle?
Näihin moniin kysymyksiin vastasi kreivitär yhtä monin uusin kysymyksin.
— Ja sinä, mitä teit, kun et enää palannut takaisin? Minne hävisit?
Löysitkö Momolon? Mene, mene, sano sinä hänelle, että olen jo
puhunut ukolle. Kiiruhda! Hänet on jo kutsuttu päivälliselle.
Salissa hän ei vielä ole. Hän kai on omassa huoneessaan. Odota häntä
pylväskuistikolla. Mene!
Mikä tuntematon rauhattomuuden henki oli tunkeutunut palatsin
seinien sisälle? Kaikki siellä olivat hermostuneita kuten Nepo ja
kreivitär Fosca. Herra Paolo kolisteli suutuksissaan keittiössä,
kun oli tarjottava toinen päivällinen. Catte oli saanut läksytyksen
kreivittäreltä erään napin vuoksi ja kierteli nyt sinne tänne etsien
herra ties mitä ja muristen hampaittensa välitse, ettei hän koskaan
ollut nähnyt emäntäänsä häijympänä kuin tänä iltana. Eräs palvelija
juoksi ylös ja alas keittiöstä saliin, kantaen lautasia, pulloja ja
laseja ja lyöden epätoivoissaan ovia jaloillaan. Ferrieri ja Steinegge
tulivat takaisin kävelyretkeltään kumpikin tavattomasti kiihoittuneina.
Kreivi Cesare, Finotti ja Vezza keskustelivat salissa. Vezza
heitteli välinpitämättömänä katsojana kylmiä pistopuheitaan, jotka
haiskahtivat klerikaaliselle etikalle; Finotti, tuleva jäsen, vastusti
niitä raivokkaasti; ja kreivi Cesare vanhan roomalaisen patriisin
mielipiteineen tuomitsi ne kurjaksi puolinaisuudeksi, niinkuin sanoisi
viholliselle: en pelkää ainoastaan aseitasi, vaan jopa varjoasikin.
Hän raivosi kuningasta, ministeriötä, parlamenttia ja johtavia luokkia
vastaan, jotka tällä tavalla halliten auttoivat tyhmän ja pöyhkeilevän
kansanjoukon röyhkeilemistä. Kreivi Cesare puhui tavallistakin
tuimemmin, peläten, että Finotti tai Vezza voisivat luulla häntä
liittolaisekseen, eikä hän säästänyt pistopuheissaan kummankaan
poliittisia ystäviä.
Vaikkakin oli jo käyty käskemässä päivälliselle, istui Marina yhä
makuukamarissaan soikean pöytänsä edessä, joka väliin teki hänelle
kirjoituspöydän virkaa ja johon hän nyt nojasi kyynärpäitään painaen
ohimoitaan kämmeniinsä. Kynttilä paloi hänen edessään heitellen
kultaisia välkkeitä hänen hiuksiinsa ja paljastaen sinertävät
suonet hänen valkealla otsallaan, jota osaksi peitti ruusunpunainen
pikkusormi; se kimalteli kiiltävissä esineissä, joita oli hujan
hajan pimeässä huoneessa, kuin olisivat henkien silmät katselleet
tuota miettivää naista. Hänen kyynärpäittensä välissä, aukinaisen
kirjoituspöydän taivaansinisellä sametilla lepäsi tuhkanharmaa
kirjearkki isoine, kullattuine arabeskeineen, neljä toisiinsa
kietoutunutta kirjainta kulmassa; näitten alla oli harakanvarpailla
täytetty pieni sotalippu. Harakanvarpaat sanoivat näin:
»Tiedätkö, että minäkin muutan pääkaupunkini Via Bigliltä
Borgonuovoon. Näin on keisari käskenyt. Juoksin vielä eilen
sanomaan hyvästi vanhalle, rakkaalle, ruohoiselle tielleni. Mikä
kauhistus onkaan muutto pääkaupunkiin! Jätin Hänen Majesteettinsa
pakkaajain ja verhoilijoiden kanssa pölyn sekaan ja palasin tänne
lähettääkseni sinulle heti _un petit pate chaud_. Se on pienoinen
sarja yhteen-sovitettuja romanttisia tapauksia, joiden päähenkilönä on
_Erään Unen_ tekijä, herra Corrado Silla Via S. Vittorella.
Kerron sinulle joskus toiste tuon pienen tapausten sarjan, joiden
avulla pääsin hänestä selville, kun minulla on enemmän kertomista.
_Adieu, ma belle au bois dormant_. Huomenna lähden liikematkoille;
menen tanssimaan Bellagioon. Myosotis-parat! Kuka niitäkään enää
muistaa? Tällä kertaa pukeudun kokonaan valkeaan, koristeena korallini
ja komeita leviä Itämerestä, joita minulle lähettää G... Berliinistä
sonettinsa mukana. Sonettia en kuitenkaan pane ylleni!