Aiottiin lähteä Orridoon kello kymmenen aamulla. Oli kuljettava
järven itäistä puolta sen äärimmäiseen päähän ja noustava sitten ylös
laaksosta pitkin vuoriputousta, jonka jälkeä juuri Orridon luolat
olivat. Kaikki paitsi kreivi lähtivät.
Nepo oli jalkeilla jo aikaisin ja laskeutui alas puutarhaan, jossa oli
väliin nähnyt Marinan käyskentelevän ennen aamiaista. Sinä päivänä
häntä ei näkynyt siellä. Nepo, silmäpuolena monokkelinsa menetettyään,
kierteli oikeaan ja vasempaan, nuuskien pitkine nenineen joka
pensaikkoa, vetäen henkeensä tuoksuavaa ilmaa, sydän sykkien nähdessään
kaukaa paitahihasillaan kulkevan puutarhurin. Marina ei näyttäytynyt
edes aamiaiseksikaan; se muuten ei ollut harvinaista.
Vain Fanny tuli markiisittaren puolesta pyytämään Edithiä tulemaan
hetkeksi tämän luokse. Kun kello löi kymmenen, he tulivat yhdessä alas.
Nepo ei saanut Marinalta kuin haluttoman hyvänpäivän, joka heitettiin
ylhäältä alas kuin sikarinpätkä. Marina tarttui Edithin käsivarteen,
ja he lähtivät alas sisälaiturille, jättäen taakseen kreivitär Foscan,
Nepon, nuo kolme suurta miestä ja Steineggen. Kun nämä saapuivat
laiturille, lähti »Nuoli» jo sieltä Ricon soutamana. — Onnea matkalle,
huusi Marina, — me menemme edeltäpäin! Hänen äänensä oli lempeä ja
liike, joka seurasi sanoja, todella suloinen. Toiset taipuivat.
Kreivitär Fosca katsoi vakavana Nepoon, tämä koetti näyttää luontevalta
ja huusi pari kohteliaisuutta julmien pakolaisten perään. Ferrieri ja
komendöörit näyttivät harmistuneilta.
Molemmat veneet etenivät kohti kapeaa paikkaa, jossa järvi tekee
mutkan jatkuen sitten metsäisen kukkulan takana pajujen ja ruo'ikkojen
välitse. »Nuoli» oli hyvän matkaa veneen edellä, huolimatta yhä
uudistuvista rukouksista, ettei tuo ihmeellinen pursi lentäisi pois
tuolla tavoin. Näytti kuin kihtiä, sairastava vanha ukko olisi
juosta kompuroinut karkuun päässeen pojan perässä. Marina ei ollut
kuulevinaankaan noita ääniä, ja Rico ymmärsi vain silmäyksestä, ettei
saanut lakata soutamasta eikä hiljentää vauhtia. Pian »Nuolesta» ei
näkynyt kuin pieni, valkea pilkku ja liehuva lippu veden sinen ja
vuoria kiertelevien aamu-usvain välissä.
Edith oli liikutettu. Tuo valomeri, jonka keskellä pursi ui, nuo
miljoonat jalokivet, joita aurinko sirotteli tuulen poimuttamalle
vedenpinnalle, läheisten vuorten kuulakka vihreys ja kaukaisen taustan
lämpimät värivivahdukset eivät muistuttaneet hänelle enää ollenkaan
Saksaa niinkuin kedot don Innocenzon pappilan edustalla. Hän ei kyennyt
puhumaan, hän huokasi.
— Mitä sielussanne liikkuu? kysyi Marina pitkän vaitiolon jälkeen.
— En tiedä; haluaisin itkeä, vastasi Edith.
— Ja minä elää ja olla onnellinen.
Edith vaikeni hämmästyen äkillistä tulta, joka leimahti Marinan
kasvoilla ja kohotti hänen rintaansa.
— Kunnioitan teitä suuresti, sanoi Marina yhtäkkiä.
Edith katsoi häneen ihmeissään.
— Tiedän vallan hyvin olevani teille vastenmielinen, jatkoi toinen,
mutta se ei haittaa.
— Te ette ole minulle vastenmielinen, vastasi Edith lujalla ja
vakavalla äänellä.
Marina nykäisi olkapäitään.
— Souda! huusi hän Ricolle, viskaten peräsimen nuorat käsistään ja
kääntyen Edithiin päin puhuakseen hänelle. Mutta Edith ehti ennen häntä.
— Tiedän, sanoi hän, — ettette ole ollut ystävällinen minun isääni
kohtaan ja sen vuoksi en voi olla sydämellinen teille. Tahtoisin sanoa
tämän saksaksi, sillä italiaksi en tiedä, sanonko sen hyvin. Te joka
tapauksessa ymmärrätte tunteeni. Mitään vastenmielisyyttä en tunne.
— Te asetutte Milanoon? kysyi Marina.
— Kyllä.
— Kirjoittakaa minulle Milanosta.
Edith mietti hetken ja vastasi:
— En voi kirjoittaa teille ystävänä.
— Olette suora, neiti Edith, mutta ette kuitenkaan enemmän kuin
minä. En sanonutkaan tuntevani ystävyyttä teitä kohtaan, vaan suurta
kunnioitusta. Ystävyyttä naisten kesken ei ole olemassakaan. En pyydä
tunteellisia, vaihtelevia ja valheellisia kirjeitä. Mitä luulette minun
niillä tekevän? Pyydän vain muutamia tiedonantoja. Siihen ei ystävyyttä
tarvita.
— Ei myöskään kunnioitusta.
— Kunnioitusta kyllä. En pyydä palveluksia henkilöiltä, joita en
kunnioita, ja olen varma, että te tunteistanne huolimatta teette
minulle tämän palveluksen. Ettekö jo tänä aamuna tehnyt minulle
palvelusta tullessanne yksin veneeseen kanssani?
— Mitä tiedonantoja haluatte?
— Siinä näette! Tiesinhän sen. Sanon teille myöhemmin mitä tiedonantoja.
Jonkin hetken kuluttua Marina teki toisen kysymyksen:
— Teidän äitinne oli aatelinen?
— Oli.
— Sen huomaa.
Edith sävähti tulipunaiseksi. Hänen viisaat silmänsä salamoivat.
— En tunne aatelisempaa luonnetta kuin isäni, sanoi hän.
— Miltä minun serkkuni teistä näyttää? kysyi Marina välittämättä hänen
vastauksestaan aivankuin se ei olisi voinut kuulua häneen asti.
— En tunne häntä.
— Mutta ettekö ole nähnyt häntä, ettekö ole kuullut hänen puhuvan?
— Oh! Kyllä.
— Souda, sanoi Marina Ricolle lyöden lujasti jalkaansa purren pohjaan.
Tämä, kuullessaan puhuttavan Neposta, kurotti heti pientä, uteliasta
päätään tuskin liikuttaen airojaan. Marinan komennon saatuaan hän
naurahti punastuen, kävi sitten vakavaksi ja veti pari kertaa lujasti,
niin että vesi kuohui molemmin puolin purtta. Koska neidit vaikenivat,
sanoi hän silloin tällöin jonkin sanan mainiten seutujen ja vuorten
nimiä. Marina oli taas tarttunut peräsimen nuoriin eikä pannut mitään
huomiota häneen. Edith teki pojalle jonkin kysymyksen, ja silloin tämän
puhesuoni tulvahti. Vuorilta kuului joskus jahtikoirien ynisemistä
ja Rico selitti Edithille, etteivät ne olleet koiria, vaan henkiä,
villin jahdin henkiä. Kuka vain sattuisi näkemään ne, hänen täytyisi
kuolla muutaman päivän päästä. Edithiä huvitti kuulla tuo saksalainen
kansantaru täälläkin. Hän kyseli oliko noille vuorille teitä, ja poika
vastasi siellä olevan paljonkin polkuja, joista yksi oli erittäin hyvä,
jota voisi käyttää, jos tahtoi palata Orridosta jalan palatsiin.
Sillävälin pursi kulki Val Malombran ohitse ja sivuutti korkean,
metsien kruunaaman vuoriniemekkeen. Järvi oli ulkonevien kallioiden
välissä tavattoman syvää. Rico väitti, että vesi ulottui
mittaamattomien kuilujen pohjaan, sillä tuolla ylhäällä kallioilla oli
pimeä rotko, jota sanottiin Syvän veden kaivoksi, ja jos siitä heitti
kiven alas, niin kuuli veden loiskahtavan. Ja hän alkoi selitellä,
kuinka tarpeellista olisi tutkia noita salaisia kuiluja. Marina
hermostui ja käski hänen vaieta.
Pian sen jälkeen liukui »Nuoli» varjoon laskien kahden harmahtavan
pajupensaikon väliin valkealle hiekalle pienen puron suuhun, joka
kulkien lätäköstä lätäkköön heitti lopuksi hiljaisen, värisevän
vesisäteensä järveen. Pajujen takana vaikenivat synkät, kolkot niityt
piiloutuen vasemmalle joen suuntaan luikertelevan laakson sinerviin
varjoihin. Ylhäällä auringonpaisteessa paloi vuoren rinne, kuumana; tuo
tumma kohta oli kuin itse syksy.
Kun venekin oli kiertänyt niemekkeen kalliot, kuultiin kreivittären
huutavan: — Kuinka kylmä! kuinka kamalaa! ja nähtiin liikettä ja
hyörinää, kun päällystakkeja vedettiin ylle; kreivi Nepo sitoi
kaulaansa valkean liinan.
Ricon tuli ohjata seurue Orridoon, mutta ennen lähtöä nousi kysymys
kreivitär Foscasta. Hänen Ylhäisyytensä oli luullut Orridon olevan
tässä, ja kun syntyi hirveä vastaväitteiden meteli, ihmetteli hän
toisten hämmästystä: paikka oli hänestä kyllin ruma ollakseen
nimeltään Orrido. Ja nyt, mitä häneltä onnettomalta vaadittiin? Että
tallustelisi pari kolme tuntia noilla kamalilla kivillä? Tai jäisi
odottelemaan toisia tuossa jäätelömuotissa? Nepo oli kuohuksissaan
ja sanoi, että hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä kotona. Steinegge
ja Vezza vastustivat innokkaasti, vaikka vain kohteliaisuudesta.
Molemmat vakuuttivat, etteivät ikinä jättäisi kreivitärtä yksin. Sekä
Finotti että insinööri olivat vaiti, ja päätökseksi tuli, että Hänen
Ylhäisyytensä menisi Steineggen saattamana läheiseen osteriaan, jonka
nähtiin loistavan auringon paisteessa noin kilometrin päässä, siinä
kohden, missä maantie laskeutuu järveen. Rico vakuutti, että sinne voi
laskeutua toista polkua pitkin suoraan Orridosta. Veneen irtautuessa
rannasta kysäisi komendööri Finotti jotakin Ricolta ja kääntyi sitten
muiden puoleen huutaen:
— Rohkeutta, kreivitär! Orrido on tässä aivan lähellä.
— Tuoko se on? kysyi kreivitär toisilta osoittaen sormellaan
komendööriä.
Seurue lähti liikkeelle puron uomaa pitkin seuraten Ricoa, joka
hyppeli kiveltä kivelle kuin sammakko. Ensimmäisinä pysyttelivät hänen
perässään Edith ja Marina, sitten tuli Ferrieri, kova kävelijä ja
tottunut vuorilla-kiipeilijä. Hänen takanaan ravasi Nepo aivan vääränä
ja tuskasta hikoillen kävellessään kiireesti noilla terävillä kivillä.
Hän pohti, kuinka hellyttää Marinaa peräjoukossa kulkevien komendöörien
suhteen, jotka olivat todella säälittäviä.
— Rakas serkkuni, sanoi Marina kääntyen ja pysähtyen. — Pyydän teitä
edustamaan täällä enoani ja pitämään seuraa hänen vierailleen.
Nepo ja Ferrieri, ymmärrettyään vihjauksen, hiljensivät kulkuaan yhtyen
noloina lähestyviin komendööreihin. Finotti tuli kiehuvan kuumana
läähättäen, toinen taas harmissaan ja alla päin. Kun he näkivät naisten
etenevän noista toisistakin, niin he menettivät kokonaan toivonsa
saada heidät kiinni ja pysähtyivät hiukan henkäisemään puhkuen raivoa
Marinaa kohtaan ja kiroten sitä, joka ensiksi oli keksinyt tuon mainion
ajatuksen tulla tähän onnettomaan jalkojen verilöylyyn. Sillävälin
Rico palasi Marinan lähettämänä katsomaan, etteivät he eksyisi tieltä.
Marina ei itsekään sitä tuntenut, mutta oli antanut pojan neuvoa
itseään ja kulki nyt nopeasti ja äänettömänä eteenpäin.
Edith pysytteli hänen perässään äänettömänä ja hermostuneena hänkin,
mutta toisista syistä. Hänen ympärillään ja vielä enemmän hänen
sisällään soi yksi ainoa sana: Italia! Italia! Siitä lähtien kun hän
oli tullut palatsiin, joutuessaan joskus yksin tai jos hetkeksi ajatus
isästä ja tulevaisuudesta jätti hänet, leimusi hänen sisällään tuo
sana: Italia! Silloin hänen täytyi ojentaa kätensä koskettaakseen
jotakin todellista, kiinteää esinettä. Katsellessaan taivaanrantaa
tai jonkin kaukaisen tien valkeana häämöttävää juovaa, tunsi hän
sydämensä sykkivän kiivaammin ja vajosi epämääräisen kaipuun valtaan.
Nyt hän tunsi tarvetta pysähtyä yhtä mittaa, sitä mukaa kuin tie nousi,
katsellakseen, kuinka vuoret hitaasti ja majesteetillisesti vyöryivät
hänen eteensä, ja ihaillakseen auringon täyttämää vehreyttä, joka
kiipesi aina taivaan kirkkaaseen sineen asti, ja alhaalla takanaan
järveä, joka laajeni länteen päin.
— Ah! huudahti Marina solahtaen auringon paisteeseen, — olemme perillä!
Hän hyppi ilosta sukeltaen lämpimään valomereen kulkiessaan parhaillaan
kahden maissipellon välissä.
Perhosia kohosi sankkana pilvenä maissin valkeista kukista, leijaili
hetken niiden yläpuolella ja laskeutui taas alas.
— Se on kuin lunta, sanoi Marina kääntyen silloin ensi kertaa Edithiin
päin.
Mutta Edith oli jäänyt vähän matkaa hänestä jälkeen.
— Tulevatko he? huusi Marina.
— Kuulen serkkunne äänen, vastasi Edith.
Marina irvisti.
— Tulkaa kanssani, sanoi hän.
Polku kosketti hiukan ylempänä vuoren reunustalla seisovia
tallirakennuksia, joita Orridoon vievä tie kiersi. Nuo kömpelöt,
karkeatekoiset tallit seisoivat keskellä suurta, haisevaa likaläjää,
muutaman korkean, auringon säteiden lävistämän pähkinäpuun valoisassa
varjossa. Ei kuulunut eikä näkynyt elävää sielua; kaikki oli hiljaa.
Jokin unohtunut kori tallin suljettujen ovien edessä jokin kaivon
reunalta riippuva nuoranpätkä, syvä laakso alhaalla ja kaukaisten,
näkymättömien putousten kohina lisäsivät vain melkein painostavaa
äänettömyyttä. Ricon neuvoma polku kulki tallien välitse; Marina lähti
kulkemaan toista, joka vei suoraan ylös erästä kappelia kohti. Hän
viittasi Edithiä istumaan ja sanoi hiljaa: — Odottakaamme kunnes he
kulkevat ohi.
Tuohon kappeliin oli maalattu hyvin ruma Vapahtajan kuva
orjantappuraseppele päässä, jonka alla oli kirjoitus:
»Quantunque, o passegger, ti sembri un mostro,
lo sono Gesu Cristo, Signor Nostro.»
[Vaikkakin, ohikulkija, näytän sinusta hirveältä,
olen Jeesus Kristus, meidän Herramme.]
Ruoho kimalteli vielä kastehelmissä ja raitis, virkistävä tuulenhenki
humisutteli hiljaa pähkinäpuun lehviä.
Edith katseli tuota pyhää kuvaa, yksinkertaisen kansan kunnianosoitusta
surujen kuninkaalle, ja hänen sydämensä täyttyi äärettömällä, haikealla
hellyydellä. Hänen mieleensä tuli tuhansia ajatuksia tuon maalari- ja
runoilijaparan uskosta, yksinkertaisista vaimoista, jotka pelloille
mennessään ja sieltä väsyneinä palatessaan nostivat silmänsä noihin
töherryksiin suuremmalla hurskaudella kuin mitä hän tunsi katsellessaan
Luinon maalaamaa Mariaa. Hän olisi halunnut syventyä noihin ajatuksiin,
mutta ei voinut; hän tunsi kylmän ja kovan kahleen sitovan itseään
ja ymmärsi epämääräisesti kärsivänsä toisen, oman itsensä kanssa
epäsoinnussa olevan ihmishengen läheisyydestä, hengen, jossa toiset
intohimot kuohuivat ja joka oli suljettu ja ylpeä. Hänen ja auringon
välillä seisoi Marina suorana, yhteenpuristetuin huulin, alas
tuijottaen ja piirrellen maahan päivänvarjonsa kärjellä; hänen varjonsa
lankesi raskaana Edithin ylitse tunkeutuen tämän vereen.
Sillävälin toisten äänet lähestyivät lähestymistään yhä selvempinä.
Kuului nopeita askeleita ja samassa pilkisti kappelin takaa tallien
välistä Ricon loistava naama esiin. Nähdessään neidit hän pysähtyi
siihen paikkaansa, avaten suunsa, mutta Marinan salamannopea silmäys
mykisti hänet. Hän teki hyppäyksen mulperipensaikkoon, poimi muutaman
marjan ja lähti juoksujalkaa alaspäin. Komendöörien karkeat äänet
kuuluivat jo tallien välistä. Komendööri Finotti kertoi likaisia
juttuja mitä tarmokkaimmalla äänellä elostelijan tapaan, joka tonkii
hävyttömissä sanoissa löytääkseen niistä vielä mennyttä nuoruuttaan.
Kuultiin Ferrierin sanovan hänelle nauraen:
— Lanta inspiroi sinua.
Marina vilkaisi välinpitämättömänä nopeasti Edithiin; mutta tämä
ei tietystikään voinut tuntea tuota roskaista kieltä, eikä siis
värähdyttänyt silmääkään. Hänen toverinsa nytkähdytti olkapäitään
odottaen ääneti, että äänet haihtuisivat kuulumattomiin, ja istuutui
sitten Edithin viereen.
— Nuo tiedonannot, sanoi hän, — koskevat erästä henkilöä, jonka te
opitte tuntemaan Milanossa.
Edith katsoi häneen ihmeissään. Marina teki hieman kärsimättömän
liikkeen. Silloin Edith muisti heidän jo alkamansa ja sitten
keskeyttämänsä keskustelun järvellä.
— Oletteko varma, sanoi hän, — että tulen tuntemaan tuon henkilön?
— Ainakin teidän pitäisi.
— Pitäisi?
— Aivan varmasti! Ei sentähden, että tekisitte minulle mieliksi, mutta
yksinkertaisesti siksi, että niin on tapahtuva. Loppujen lopuksi, se on
yhdentekevää! Te tulette tuntemaan Milanossa tämän henkilön, joka on
teidän isänne ystävä.
— Onko hänen nimensä Silla?
Marinan silmät leimusivat.
— Kuinka sen tiedätte?
— Isäni on puhunut minulle tuosta herrasta ystävänään.
— Mitä teidän isänne sanoi?
Edith ei vastannut.
— Pelkäättekö? kysyi Marina tylysti.
Edith punastui.
— En tunne sitä sanaa, sanoi hän.
Hetken viivyttelyn jälkeen Edith nosti päätään ja katsoi Marinaan.
— Varmasti totuuden.
— Totuuden. Älkää puhuko totuudesta. Kukaan ei sitä tiedä. Teidän
isänne sanoi kai, että olin häväissyt tuota herraa?
— Sanoi.
— Ja että hän eräänä yönä haihtui ilmaan.
— Niin.
— Aivanko todella? Eikö isänne sanonut teille missä hän nyt on?
Varmasti hän sen sanoi; te ette vain tahdo toistaa sitä minulle, mutta
teidän isänne on sen sanonut, aivan varmasti.
— Arvelen, sanoi Edith hiukan ylpeästi, — että keskustelujemme pitäisi
olla teille täydellisesti yhdentekevät? Tiedän, että herra Silla
Milanosta on isäni ystävä, jolla muuten tuossa kaupungissa ei muita
tuttavia lienekään. Senvuoksi ajattelin, että te ehkä tahdoitte viitata
häneen ja mainitsin hänen nimensä. Sanokaa minulle nyt, jos hyväksi
näette, mitä haluatte minulta siinä tapauksessa, että tutustun tähän
herraan Milanossa.
Marina jäi hetkeksi mietteisiinsä etusormi leuallaan, niinkuin sanat
olisivat taistelleet hänen salaisuudestaan; sitten näytti kuin maasta
olisi kohonnut liekki tuohon kauniiseen olentoon. Hän värisi päästä
jalkoihin, työnsi ulospäin läähättävää rintaansa, hänen huulensa
aukenivat, eikä kukaan olisi voinut kuvata, mitä hänen silmänsä
sanoivat. Edith säpsähti ja odotti ennakolta aavistamattomia sanoja.
Mutta noita sanoja ei tullut. Suu sulkeutui, olemus muuttui
entiselleen, silmien outo valo sammui.
— En mitään, sanoi hän. — Lähtekäämme.
Edith ei liikahtanut.
— Tulkaa, toisti Marina. — Te olette liiaksi saksalainen. Minulle
riittää tietää, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee. Kirjoittakaa
se minulle heti. Tahdotteko?
— Neiti, sanoi Edith, — Saksassakin voidaan jonkin verran ymmärtää ja
tuntea. En halua tietää teidän salaisuuksianne, mutta jos voin tehdä
teille hyvän työn...
— Ah, hyveellisyys! Itsekkyys!
Eräs vanha eukko, suuren heinäkorinsa alle kumartuneena, ilmaantui
tallien välistä, pysähtyi, kohotti vaivalloisesti päätään heitä kohden
ja ystävällisesti ja ihmeissään hymyillen sanoi:
— Kaikella kunnioituksella, neidit! Oletteko tulleet kävelyretkelle?
Hän oli likaisen, haisevassa maassa ja rappeutuneissa talleissa
kasvaneen kurjuuden kuva paljaine jalkoineen ja laihoine, mustine,
petolinnun sääriluineen. Leuka lepäsi kahden siloisen, punertavan
kaulakuvun päällä, ja harmaiden ryppyjen sekasorto näkyi hänen
otsallaan. Katse oli lempeä ja kirkas.
— Millaista elämää, vaimoparka! sanoi Edith.
— En minä mikään parka ole, tiedättekö. En tuota nyt juuri rikaskaan
ole, mutta vanhus ansaitsee vielä jonkin verran ja minä sen, minkä
voin, sillä olen jo kuudenkymmenenkolmen ikäinen, mutta niin se vain
menee; heinäkorini tahdon vielä kantaa muutaman vuoden. Ja lopuksi,
Herra pitänee huolen meistäkin. Siis kaikella kunnioituksella, voikaa
hyvin ja hauskaa kävelymatkaa, neidit.
Hän painoi taas päänsä taakkansa alle ja alkoi astua hiukan
hoiperrellen kivien, tiilikivipalasten ja roskien ylitse. Marina
vetäisi norsunluisen kukkaronsa taskustaan ja työnsi sen äkkiä
vanhuksen käteen.
— Ah, rakas madonna! huudahti vanhus, — minä en sitä huoli, en vain
huoli, rakas neiti. Enkä todellakaan huoli. Kiitos, kiitos, lisäsi hän,
pelästyen Marinan liikettä ja silmäystä. — Aa, herrainen aika, liikaa.
Terve terve, niinkuin tahdotte! Ah, herrainen aika!
— Hyvästi, sanoi Marina ja kulki eteenpäin.
Päästyään ulos lannan ja lian hajusta hän kääntyi taakseen ja näki
hyväntahtoisen ilmeen Edithin kasvoilla.
— Minä en ole hyveellinen, sanoi hän, — en tule pyytämään tätä takaisin
Jumalalta. En ole ystävällinen niitä kohtaan, joita en rakasta,
mielessäni ylevä tarkoitus, että saisin lunastetuksi pääsylipun
paratiisiin. Muuten, minun puolestani ette voi tehdä muuta kuin sen,
minkä jo sanoin: kirjoittaa, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee.
Edith oli vaiti.
— Pelkäättekö, että tahdon murhata hänet?
— Oi en! Tiedän vallan hyvin, ettette rakasta häntä, sanoi Edith
hymyillen.
Marina tunsi jäisen kylmyyden kouristavan sydäntään. Hän kulki kaivon
luokse, asetti käsivarret sen reunustalle ja painoi päänsä alas
syvyyttä kohden. Vain _rakastaa_ sanan sointu täytti jo hänen sielunsa.
_Ette rakasta_, oli Edith sanonut, mutta kielteinen muoto oli seurannut
odottamatta tuon maagillisen _rakastaa_-sanan mukana. Marinalle
kävi niinkuin koskemattomalle viulunkielelle, joka sulkee sisäänsä
äänettömän säveleensä, mutta jos joku tästä mitään tietämättä kulkee
huoneessa laulaen ja koskettaa tätä säveltä, niin koko kieli alkaa
väristä. Kaivon mustan putken pohjalla päilyi valoisa, tumman ihmispään
särkemä ympyrä. Marina huusi tahtomattaan, puoliääneen:
— Cecilia!
Ääni kulki sointuvan veden lävitse ja palasi synkästi kumisten
takaisin. Marina suoristautui ja lähti taas liikkeelle mitään puhumatta.
He kiersivät vuoren rinnettä aina alas oikealle puron piikiviuomaan.
Kaukaisten putousten pauhu, joka kuului talleilta päin, tuntui tuulevan
vasten kasvoja. Mitään mahtavia vesiä ei näkynyt, ne vain aavisti
tuolla synkkien, keskipäivän pilvien peittämien vuorten sulkemassa
solassa, pitkän ja kiemurtelevan railon varjossa, joka laskeutui
solasta punertavina maarepeäminä pitkin tummaa, metsäin peittämää
rinnettä ympärillään auringossa loistavien ketojen ja vihreiden
niittyjen jykevä kehys. Solan sivulla näkyi valkea kirkko korkealla
kalliolla ja sen alla joukko tummia kattoja ja niittyihin piiloutuneita
mökkejä. Ja molemmin puolin olivat vuorten rinteet täynnä siloisia,
pyöreitä karjalaitumia, siellä täällä näkyi tummia täpliä ja kuului
tuhansien kellojen kilinää, joka muodosti yhden ainoan leveän, puhtaan
ja värähtelevän äänen. Polku halkoi ruohoisia rinteitä, joita syksyn
raittiissa tuulessa vapisevat marjatertut koristelivat.
Marina pysähtyi katsomaan vuoren solaa laakson päässä.
— Tuolla se varmasti on, sanoi hän.
— Mikä? kysyi Edith.
— Orrido. Tämä kohina tulee sieltä. Tänään Orrido viehättää minua.
— Minkä tähden?
— Siksi, että tahdon mennä yhdessä serkkuni kanssa luolaan. Te
vaikenette, ettekö tule liikutetuksi? Ettekö ajattele, miltä tuntuu
olla yksin hänen kanssaan luolassa? Oletteko te voinut vastustaa
serkkuni viehätysvoimaa, silmiä, jotka menevät suoraan sydämeen. Ja
mikä henkevyys! Hän itsekin, ihmisparka, sotkeutuu siihen. Eleganssista
puhumattakaan! _Vatteau_ hän on, minun serkkuni! Kauttaaltaan valkea ja
ruusunpunainen, _coldcream_-sekoitus —, suussa sulava! Eikö teistäkin?
Sanokaa, ettekö kadehtisi minua, jos minusta tulisi kreivitär Salvador?
— Näen, ettette tule siksi, vastasi Edith.
— Miksikä en? Tunnen erään, joka meni naimisiin vihaten.
— Mutta ei halveksien, luulisin.
— Vihaten ja halveksien. Ne kaksi tunnetta mahtuvat mukavasti naisen
kengän terävään kantaan. Tämä henkilö käytti sitä _pour fauler aux
pieds_ parilla iskulla miehensä ja muutaman muun inhoittavan ja
halveksittavan seikan.
Edithistä tuntui mahdottomalta, että täällä ylhäällä luonnon
juhlallisen viattomuuden keskellä voisi pitää tuollaista puhetta. Hän
ajatteli kauaksi haudattua äiti-vainajaansa; jos tämä näkisi tyttönsä
tällaisessa seurassa ja kuulisi tuollaisia puheita! Mutta Edithille
ei siinä ollut vaaraa. Hän ei ollut tietämätön pahasta, mutta hän eli
rauhallisena ja varmana omassa sisäisessä puhtaudessaan. Hän antoi
Marinan jatkaa.
— Tämä ystävättäreni oli rakastunut toiseen. Loukkaako se teitä?
Edith ei vastannut.
— Olkaa nyt! Älkäämme kuvitelko, että isä-ukko tai herra eno tai joku
muu housuniekka olisi täällä. Kuinka vanha olette?
— Kahdenkymmenen.
— No, niinpä siis! Varmastikin tiedätte, mitä maailmassa tapahtuu.
Olkaa vaiti, antakaa minun puhua. Minä en usko eräisiin viattomuuksiin.
Siis, ystävättärelläni oli rakastaja, ja hän tahtoi — yhdentekevää
minkä vuoksi — saavuttaa tämän kulkien kenkänsä terävällä korolla
halveksittavan miehen ja inhoittavan suvun ylitse. Mitä pahaa siinä on?
Ihmiset kieltävät yhtä ja toista. Hyvä! Mutta millä oikeudella? Niitä,
jotka Jumala yhdistää, ei kukaan erota. Eikö se ole niin? Suunnilleen.
Hyvä, tämä on kaunista, tämä on suurenmoista! Papit selityksineen ovat
tyhmiä. Kysyn, onko se Jumala, joka vetää messukasukan ja kauhtanan
ylleen, paukuttaa pari sanaa yhdistääkseen umpimähkään kaksi ruumista
ja sielua? Jumala yhdistää heidät jo ennenkuin he rakastavatkaan
toisiaan, ennenkuin he näkevät toisensa, ennenkuin he syntyvät, ja
vie heidät kaiken lävitse toistensa luokse. Ne taas, jotka ihminen
tai paremminkin perhe yhdistää tai pappi, joka ei tiedä mitä tekee,
ne Jumala erottaa. Mistä puhuin? Tämä ystävättäreni meni vihaten ja
halveksien naimisiin: niin hän kulki!
Hän pullisti kuohuvaa rintaansa ja polki jalallaan maata niin
tarmokkaasti, että Edithistä tuntui kuin olisi kipinöiden täytynyt
sinkoilla siitä.
Kuului kimeä ääni kaukaa:
— Donna Marina!
Se oli Ricon ääni. Hän ilmaantui pian itsekin juoksujalkaa, ja nähtyään
emäntänsä hän lakkasi juoksemasta ja huusi:
— Käskivät sanomaan, että olisitte hyvät...
Marina viittasi äkkiä päivänvarjollaan häntä tulemaan lähemmäksi.
Poika vaikeni heti, teki vielä pari hyppyä ja saapui läähättäen
perille, vakavana lähetintoimessaan ja peläten unohtavansa jonkin sanan
sanottavastaan.
— Käskivät sanomaan, että olisitte hyvät ja tulisitte nopeampaan, sillä
on jo myöhä ja rouva kreivitär odottaa alhaalla.
— Missä he ovat? kysyi Marina.
— Yksi on tässä lähellä tulossa teitä vastaan, toiset ovat kylässä.
He eivät kulkeneet kauan, ennenkuin jo näkivät Nepon istumassa polun
vierellä nenäliinansa päällä. Hän katseli ympärilleen pelästyneen
näköisenä ja löyhytteli itseään pienellä japanilaisella viuhkalla. Kun
neidit saapuivat, Rico edellä, hän nousi ylös ja unohtaen hetkeksi
olevansa aatelismies huusi tälle, ennenkuin tervehti naisia:
— Mikset odottanut minua, aasi?
— Hän näyttää olleen oikeassa, kun ei odottanut, huomautti Marina
kylmästi.
— Te olette hyvin ilkeä minulle, vastasi Nepo puoliääneen.
Marinaa ei näyttänyt miellyttävän tuo tuttavallinen, vihjaileva ääni,
ja hän sanoi kuivasti:
— Kuinka pitkä matka täältä on Orridoon?
— Se on aivan kohta tässä, mutisi Rico hampaidensa välistä.
— Laupias taivas, koko iankaikkisuus sinne on, vaikeroi Nepo. — Ei
ollut suinkaan mikään onnellinen ajatus lähteä kiipeämään tänne.
Komendöörit Vezza ja Finotti ovat puolikuolleita. Olen erinomainen
kävelijä ja muistan ylioppilaana nousseeni jalan Torreggiasta Ruan
luostariin Euganei-vuorilla, mikä ei olekaan mikään pikku asia; mutta
en ymmärrä, täällä käveleminen on aivan toista; tekee vähemmin matkaa,
mutta väsyy enemmän. Mitä tahdotte, että sanon? Meillä vuoretkin ovat
kohteliaampia.
Käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Edith poikkesi tieltä poimiakseen
cyklamin, sanoi hän Marinalle harmistunut valitus äänessään ja
kasvoillaan:
— Ja teidän vastauksenne?
Marina katsoi häneen.
— Pian, sanoi hän.
— Milloin?
— Tulkaa kanssani Orridoon.
Nepo ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta ei voinut pyytää selityksiäkään,
sillä Marina oli tarttunut Edithin käsivarteen, ja Nepo pysyi vain
vaivoin heidän perässään.
Komendöörit ja Ferrieri olivat istumassa C:n osterian oven edessä
seinää vastaan asetetulla puupenkillä, puhellen erään kaljupään
vanhuksen kanssa. Tämän iho oli tiilikiven värinen ja hän istua
kyykötti osterian kynnyksellä paitahihasillaan, pitkä seiväs paljaiden
jalkojensa välissä: se oli veneen kuljettaja, Orridon arvoinen Kaaron.
Orrido on vain muutaman sadan askeleen päässä kylästä. C:n joki
pulppuaa lähteistään muutama kilometri ylempänä, kokoaa vetensä
sinne äärettömiin luoliin kahden vastakkain seisovan vuoren välissä,
juoksee sitten lyhyen matkaa aukealla tasangolla, tulvii kylän alitse
purosta puroon, putouksesta putoukseen läpi koko laakson kuollakseen
kurjasti siihen kohtaan järveä, johon palatsin huviseurue oli
laskenut. Kylästä tultaessa löytää heti pienen puusillan, joka heittää
varjonsa vihreän veden hajanaisille kuohuille ja hohtavan valkeille
piikiville. Ei mennä sillan ylitse, vaan jatketaan sen sijaan pitkin
joen vasemmanpuolista viertä. Siellä lempeät vedet vierivät ilakoiden
iloisten, koskemattomien metsien halki väristen vielä ohimenneen kauhun
muistoissa. Kaihoista ei näy muuta kuin vinot juovat maan pinnalla
tumman sammalen, ruohotukkojen ja mahtavien cyklamien peittäminä.
Katsoessa rannan hiekalta ylöspäin näkee joen reunojen piirtyvän
taivasta vastaan kuin kaksi mahdottoman suurta tuuhealehväistä vuoren
huippua, kuin kaksi korkeaa, elävää patoa, ja sen tammet, pyökit,
saarnit ja pihlajat seisovat toinen toisensa takana auringon loistossa
taivutellen runkojaan nähdäkseen paremmin aaltojen iloisen ohikulun
ja heilutellen levitettyjä oksiaan kuin mieltymystään osoittaakseen.
Pian saavutaan joen mutkaan. Siellä ei enää ole auringon paistetta, ei
vehreyttä eikä ilakoivia vesiä: äärettömät kallioiden kuilut avautuvat
eteen, ja kulkijan pysähdyttää niiden sisästä lähtevä kumea ärjyntä
ja kylmän kostea ilman henki, joka pimentää luolan muodottoman kidan
tuolla perällä. Ärjyntä lähtee luolan sisästä, sillä vesi virtaa
leveänä, synkkänä, mutta äänettömänä, kallioiden välitse. Kulunut
vene on kytketty renkaalla kallioon. Se kantaa vain kaksi henkeä sekä
ohjaajan. Sillä noustaan vasten virtaa, mutta se kiemurteleikse sinne
tänne, ja mielellään karkaisi tiehensä ilman Kaaronin sauvaa. Pauhina
kasvaa, valo vähenee. Kuljetaan kahden mustan kallioseinän välitse,
jotka tällä puolen ovat täynnä suuren suuria kivimuodostuksia, kuin
outoja kasveja, tuolla taas onteloita ja syvänteitä kuin ylösalaisin
käännettyjä vateja, kaikki yhtäläisesti viirutettuja ja huulimaisesti
alhaalta ylös hakattuja. Ylhäällä taivas pienenee pienenemistään,
kunnes lopuksi kokonaan häviää näkyvistä.
Vene syöksähtää pimeään, ärjyvään rotkoon, riuhtoo ja riehuu siellä
kallioiden kaikuvain holvien alla kuin kauhusta mielettömänä kohoten
kiemurrellen ylös nopeasti rientävän virran voimasta. Ohuen ohuesta
halkeamasta, joka leikkaa vuorien metsäistä viittaa, tunkee vihertävä,
aavemainen sarastus tuohon pimeyteen; se täplittää kallion uloimmat
kielekkeet, väheten sitten kiveltä kivelle ja kuolee, ennenkuin ehtii
koskettaa synkän vihreää vettä; se on kuin valon säde pilven harson
takana aamun valjetessa.
Tästä käytävästä kuljetaan valtaistuinsaliin. Se on pyöreä paholaisen
temppeli, keskellä valtava kivimöhkäle, joka näyttää suorastaan
alttarin epämuodostumalta mustaa messua varten; sen molemmin puolin
kuohuu vesi kahtena mahdottoman suurena virtana kiertäen sen sivuja ja
rynnäten sen eteen leveäksi, kiehuvaksi vesihaudaksi, joka synnyttää
hirveän melun kuin kaksi junaa, jotka kiitävät loppumattomasti
tunnelissa. Juuri tuosta kivimöhkäleestä luola on saanut nimensä:
valtaistuinsali. Tulee ajatelleeksi jotakin varjojen kuningasta
istumassa mietteisiinsä vaipuneena valtaistuimella, tuijottaen vesien
syvyyksiin, joista kohoaa kärsivien henkien valituksia ja uhkauksia.
Valtaistuimen takaa pilkottaa eräästä halkeamasta kirkas päivänsäde.
Kaaron irroitti veneensä renkaasta ja jykevästi sysäten työnsi sen
hiekalta veteen. Sillävälin hyppeli Rico virran ulkonevilla kivillä
kuin västäräkki, ja kahdeksan tai kymmenen pojanmollikkaa oli
lähestynyt seuruetta katsellen uteliaina kuin pienet linnut isoa
pöllöä. Vezza, joka ymmärsi vähän luonnon kauneutta, ja Finotti, joka
ei sitä ymmärtänyt vähääkään, ihailivat kovaäänisesti paikan kaameaa
kauneutta. Ferrieri ei välittänyt yhtyä heidän ihastukseensa, vaan
jutteli rauhallisesti Edithin kanssa. Hän sanoi aina tunteneensa
itsensä jäätäkin kylmemmäksi tällaisten maisemien edessä jo siitä
lähtien, kun hän aikaisemmassa nuoruudessaan oli musertanut ja
murhannut runoilijan rinnassaan, joka oli hyvin hankala asukas siellä,
mutta että hän oli alkanut nyt ensi kertaa epäillä oliko se todellakin
kuollut, sillä hänestä tuntui väliin, että se liikahteli ja häneen
kohosi omituista lämpöä...
— Eteenpäin, hyvät herrat ja naiset! sanoi Marina.
Kaaron oli lopettanut valmistelunsa veneessä ja viittasi nyt naisia
astumaan siihen.
— Serkkuni ja minä, sanoi Marina, — menemme viimeisiksi.
— Silloin me kaksi menemme ensimmäisiksi? Eikö niin, neiti Edith?
Näin sanoen Ferrieri kiersi kauniin seuralaisensa olkapäille
vaaleansinisen huivin, jota tämä kantoi käsivarrellaan. Edith tuskin
huomasi sitä, vajonneena kun oli edessään aukenevien kallioiden
ihailuun. Molemmat astuivat veneeseen ja se alkoi loitota. Oli kaunista
nähdä, kun vene, vaaleansininen hartiahuivi ja venemies suorana
keulassa liukuivat noista helvetin porteista sisälle. Pian he hävisivät
kokonaan näkyvistä: ensin Kaaron, sitten vaaleansininen huivi ja
lopuksi ruskea, pieni vene.
Noin kymmenen minuutin perästä ilmaantuivat he uudelleen: rautapäinen
seiväs, Kaaron ja sininen huivi.
— No, millaista oli? Millaista oli? huusivat Vezza ja Finotti.
Ei kumpikaan vastannut. Maahan noustessaan he sanoivat vain
jonkin kylmähkön ihailun sanan. Edith oli surullinen ja totinen,
insinööri punainen aina päälakea myöten. Veneenkuljettaja odotteli
välinpitämättömänä uutta paria.
Edith jäi Marinan vierelle ja Ferrieri kuljeskeli pää alas painuneena
tutkiskellen rannan kiviä. Finotti ja Vezza lähtivät vastahakoisesti
yhdessä.
Nepo oli rauhaton. Hän ei puhunut, mutta liikkui yhtä mittaa katsellen
sinne ja tänne, pudisti päätään pudottaakseen silmästään olemattoman
monokkelin ja kasteli pari kolme kertaa jalkansa hyppiessään virran
kivillä vilkuillessaan palaisiko vene jo takaisin. Hänen ollessaan
kauempana, sanoi Marina hiljaa Edithille, Ferrieriä osoittaen:
— Eh, hänkin gentlemannitapoineen! Ymmärsin sen heti, kun nousitte
veneestä. Kaikki samanlaisia!
— Mikä häpeä, mikä häpeä! sanoi Edith kuohuen.
— Oliko hän hyvin rohkea?
Edith punastui. — Kuka unohtaa hetkeksikään ja pienimmälläkään teolla
kunnioituksen minua kohtaan, hän on hyvin rohkea, sanoi hän.
— Herra Ferrieri! huusi Marina ääneen.
Ferrieri kääntyi. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei
voinut.
— Olkaa hyvä ja menkää alas kreivitär Foscan luokse, jolla varmasti jo
on hyvin ikävä. Neiti Edith ja minä laskeudumme myöhemmin alas pojan
kanssa luultavasti toista tietä.
Marinan värähtävässä äänessä oli hänen tahtomattaan vihankaunaa, jota
nainen tuntee tavatessaan itselleen välinpitämättömänkin miehen toisen
naisen jalkojen juuresta.
Ferrieri kumarsi ja lähti.
— Ei tällaista, mitä nyt tein, ole tapana tehdä, — sanoi Marina
sitten Edithille. — Ehkä jokin vanha _chaperon_ sen tekisi. Mutta
tein sen teidän vuoksenne, ettei teidän tarvitsisi enää olla yhdessä
tuon kaljupään Lovelacen kanssa, joka herättää teissä niin suurta
vastenmielisyyttä, ja koska minusta, väliin on aivan yhdentekevää se,
mikä on tapana.
— Kiitos, vastasi Edith.
Vene palasi komendööreineen.
— Kreivi! sanoi Marina.
Nepo oli vähällä vastata: Kreivitär! mutta avasi vain huulensa ja astui
Marinan jälkeen veneeseen.
— Entä Ferrieri? kysyi Vezza.
— Hän meni jo edellä alas, vastasi Marina.
Mutta koska hän oli jo hyvän matkaa rannasta, sekoittuivat hänen
sanansa virran kumeaan pauhinaan, niin että niitä tuskin voi erottaa.
Hän kääriytyi hartiahuiviinsa ja kallisti päänsä alas varjellakseen
kasvojaan kylmältä tuulelta, joka tipahutteli mukanaan hienonhienoja
vesipisaroita kallioiden onkaloista.
Vene sukelsi pimeään käytävään valtaistuinsalin edessä. Vanhan
miehen suora vartalo korkealla keulassa mustankiiltävien kallioiden
välissä tummui tummumistaan, seipään iskut sekottuivat putousten
korviasärkevään pauhinaan. Tuskin näki enää mitään. Nepo kallistin
Marinan puoleen ja otti hänen kätensä.
— Ah, sanoi tämä kuin loukkaantuneena, mutta ei vetänyt kättään pois.
Nepo puristi sitä onnellisena omiinsa tietämättä mitä sanoa; hänestä
tuntui kuin kaikki olisi jo ollut sanottu, ja hän puristi kerta
toisensa perästä tuota kylmää, elotonta kättä kuin pusertaakseen siitä
esiin ajatuksen, lauseen, sanan. Hänen mieleensä välähti jotakin.
Pitäen vasemmalla kädellään Marinan kädestä kiersi hän oikean tämän
vyötäisten ympäri. Marina vetäytyi pois ja heittäytyi eteenpäin.
— Hiljaa, piru vie, ärjäisi veneen ohjaaja.
Ei kuullut, ei nähnyt enää mitään. Yhtämittainen pauhina tunkeutui
tuskallisena puserruksena otsaan ja rintaan.
Nepo hellitti otettaan. Hän ei käsittänyt Marinan torjuvaa liikettä.
Hän alkoi puhua. Oli kuin hän olisi puhunut pää virran sisässä, mutta
hän puhui huumautuneena kaikesta huolimatta. Ja hän tunsi Marinan
vartalon riuhtovan itseään. Se sai hänet värähtämään nautinnosta, ja
hän levitti ahnaasti sormensa, kuin likainen elukka käpälänsä, elukka,
joka pimeydestä saa rohkeutta, levitti sormensa himoiten sulkea koko
tuon hekumallisen olennon niiden sisälle, lävistää vaatteet ja siten
päästä koskettamaan elävää, pehmeää lihaa. Marina oli heittäytynyt
taaksepäin sokean raivoisana tahtoen ruhjoa palasiksi tuon käsivarren,
joka ärsytti häntä kuin ruoska, ja hän kääntyi Nepoon päin haukkuakseen
tätä, vaikka toinen ei voinut kuulla eikä nähdä mitään. Vesi, tuuli
ja kalliotkin huusivat sata kertaa kovemmin. Ne musersivat vihallaan
ja äärettömällä tuskallaan pienet, kurjat ihmistunteet, musersivat
ja heittivät sanat sekasortoisina pois kuin tomuhiutaleet. Raaka,
väkivaltainen luonto tahtoi yksin puhua. Nepo tunsi Marinan lämpimän
rinnan puristuvan kokoon ja laajenevan huohottaen hänen kätensä alla,
hän luuli erottavansa sanoja tuossa pauhinassa, kuin heikon ihmisäänen,
ja kuvitteli kuulevansa lemmen sanoja, ojensi huulensa etsien hänen
huuliaan, hengittäen pimeyttä ja tuoksuvaa, pyörryttävää lämpöä.
Silloin voimakas seipään isku kuljetti veneen pimeän käytävän
viimeisestä käännöksestä hämärtävään, vihertävään valoon, joka näytti
kohoavan läpikuultavasta vedestä. Nepo ei ehtinyt nähdä Marinan
kasvoja. Veneenohjaaja oli kääntynyt häneen päin. Nepo laski kiireesti
Marinan vapaaksi ja oli katselevinaan ylös. Vanha venemies oli laskenut
veneen kalliota vastaan iskien sauvansa rautakärjen vastapäiseen
kallioon ja teki suurenmoisia liikkeitä kädellään näyttääkseen vuorten
onkalolta ja muodottomia kyttyröitä.
— Erittäin kaunista! huusi Nepo.
Kaaron vei käden korvalleen tehden etusormellaan kieltävän merkin,
heilutti sitten ojennettua käsivarttaan ja nyökkäsi päätään kuin
luvaten jotakin vieläkin kauniimpaa ja alkoi meloa eteenpäin sauvoineen.
Marina kalpeana, yhteenpuristetuin huulin, valkeaan hartiahuiviin
kääriytyneenä oli kuin syntinen sielu, joka on paennut helvetin
virtojen varjoihin puoleksi vihoissaan, puoleksi hämmästyksissään.
Valtaistuinsali aukeni heidän eteensä kuin kullanhohtoinen, vihertävä
näky, suurine, muodottomine kupoleineen, keskellä musta kallionmöhkäle,
kuohuvat virrat sen ympärillä ja kiehuva vesihauta pärskyen pitkin
ryhmyisiä vuorenseinämiä; vene luikahti oikealle erääseen tyynten
vesien altaaseen ja pysähtyi. Kuin jättiläismäinen verho putosi
kiviseinä ylhäältä alas muodostaen portaat ja suojellen osaksi allasta
vesien pauhinalta. Täällä voi vielä kovaan puhuen ymmärtää toisiaan.
Veneenohjaaja kysyi Marinalta, miellyttikö Orrido tätä ja lisäsi
hyväntahtoisen säälivästi hymyillen, että se ylimalkaan miellytti
herrasväkeä. Hän puolestaan ei löytänyt siinä muuta hyvää kuin forellit
ja sanoi niitä näkyvän usein juuri tässä paikassa ja käski heitä
katsomaan veteen, jos jokin puikahtelisi sen pohjassa.
Nepo sattui kääntyessään hipaisemaan Marinan poskea.
— Älkää koskeko minuun, sanoi tämä tylysti, häneen katsomatta.
Nepo arveli näiden sanojen johtuneen julkeasta päivänvalosta eikä
välittänyt niistä sen enempää kuin että tiuskaisi veneenkuljettajalle:
— Mitä forellisi meihin kuuluvat, senkin hölmö? Lähtekäämme!
Hänen käytöstapansa alempia kohtaan oli huonostikasvatetun
aatelisnulikan hävyttömyyttä, ja Nepo oli jo saanut läksytyksensä
Torinossa eräältä kahvilan tarjoilijalta ja olisi nyt voinut saada
vieläkin pahemman Kaaronilta, jos tämä olisi kuullut muutakin kuin
viimeisen sanan. Työnnettyään siis veneen takaisin virtaan soutaja
meloi sen isoon luolaan aivan valtaistuimen vierelle, jossa vesi
oli tyynempää, ja alkoi taas mykkiä opastuksiaan tehden osoittaa
ympärilleen. Kädenliikkeillään hän antoi ymmärtää, että voi nousta tuon
kallionmöhkäleen päälle sekä mennä ulos eräästä vuoren halkeamasta.
Marina lennätti huivinsa taaksepäin, hyppäsi seisomaan veneen penkille,
torjui hämmästyneen venemiehen avun ja astuen kallionkielekkeelle
ponnahti parilla otteella ylös sen laelle. Sieltä hän viittasi
käskevästi Nepoa seuraamaan itseään. Nepo seisoi suorana veneessä,
tunnusteli epäillen kiveä ja katsoi kulmainsa alta Kaaroniin. Tämä tuli
ja nosti hänet ylös kalliota vastaan, jakun Nepo raappien käsineen
ja jalkoineen oli päässyt siihen kiinni, sysäsi venemies hänet
kämmenillään ylös.
Kallion halkeamasta ryntäsi vesi hurjasti sisään päivän valaisemana ja
murtui valtaistuimen takasivua vastaan kahdeksi kuohuvaksi suihkuksi.
Tästä pääsi ulos pitkää ja kapeaa lautaa pitkin, joka oli heitetty
vedestä ulkoneville kiville. Forellinkalastajat käyttivät tuota tietä.
Marina lähti Nepon seuraamana kulkemaan lautaa pitkin annettuaan ensin
veneen ohjaajalle merkin, että tämä odottaisi. Orridosta ulostullessa
avautui eteen vakava maisema, ja se olisi voinut näyttää jylhältäkin
siitä, joka ei noussut sinne luolien sisältä. Virta ryntäsi alaspäin
loistaen auringon valossa kuin hopealangoista tehty verkko suurine,
epäsäännöllisine silmuineen, pauhaten kahden eteenpäin työntyvän,
puoleksi paljaan, puoleksi repaleisen, vihreän nurmen peittämän
kallionkielekkeen välissä, jotka melkein yhtyivät toisiinsa virran
yllä. Marina kiipesi muutamia kääpiömäisiä marjakuusia kohti, jotka
mustine lehvineen nuoleksivat Orridon aukossa seisovaa isoa kiveä,
mihin kosken jyrinä kuului hillittynä pauhuna. Jalka luisui yhtä mittaa
tuolla jyrkällä rinteellä, jonka varjossa kasvava heinä oli alituisen
kasteen kostuttamaa. Minkäänlaista polkua ei ollut, vain muutamia
jalanjälkiä näkyi punertavassa maassa. Nepo kiipesi vaivalloisesti
tarttuen käsin ruohotukkoihin. Vähän matkan päässä Marinasta hän
pysähtyi henkäisemään.
— Jääkää sinne, huusi hänelle Marina, — teillä on enemmän rohkeutta
pimeässä.
— Nyt en sitten missään tapauksessa pysähdy, sanoi Nepo, — se on varma.
— Pysähtykää!
Nepo pysähtyi synkännäköisenä ja levottomana. Ensin hän oli luullut,
että Marina oli halunnut keskustella ilman veneenohjaajan kiusallista
läsnäoloa. Nyt hän ei enää ymmärtänyt mitään. Hän oli sydämessään
harmistunut Marinaan, mutta siitä huolimatta häneen oli tunkeutunut
muutama minuutti sitten uusi tunne, tai paremmin sanoen aistimus.
Pienestä, sametinpehmeästä kädestä, lämpimästä, huohottavasta rinnasta,
jota hän oli puristanut, oli hänen vereensä tunkeutunut hänelle
hyvin tavaton hämmennys, häneen, jolla oli tapana sanoa olevansa
palvelustyttöjen kanssa mies ja hienojen naisten seurassa enkeli.
Hetken molemmat olivat vaiti.
— Te siis tahdotte? kysyi Marina.
— Ah, vastasi Nepo ojentaen käsivartensa.
Uusi äänettömyys.
— Minkätähden tahdotte sitä?
— Mikä kysymys, hyvä Jumala!
— Eikö totta, sanoi Marina hymyillen. — Te olette oikeassa.
Ja hän katsoi Nepoon tiukasti läpitunkevalla katseellaan, jonka hän sai
vaihtumaan mielensä mukaan, ja sanoi kovemmalla äänellä:
— Mutta minä en rakasta teitä!
— Ah, sieluni! sanoi Nepo kuullen väärin ja kiiveten aina hänen
luokseen.
Marina otti ihmeissään askeleen taaksepäin.
— Minä en rakasta teitä! kertasi hän.
Nepo kalpeni, mykistyi ja puhkesi sitten matalalla, ärtyisellä äänellä
sanomaan:
— Ette rakasta minua? Kuinka ihmeessä ette rakasta? Viisi minuuttia
sitten tuolla pimeässä luolassa...
— Tuntuiko teistä siltä?
— Mutta, hyvä Jumala, jos tuo vene osaisi puhua!
— Niin se puhuisi pahaa teistä. Te olette erehtynyt: en rakasta teitä.
Nepo katsoi häntä ylöskohotetuin kulmakarvoin ja puoliavoimin huulin.
— Mutta siitä huolimatta suostun, sanoi Marina.
Nepolta pääsi tuhahdettu: ah, hänen muotonsa muuttui ja hän ojensi
kätensä Marinaa kohden.
— Se siis riittää teille? kysyi Marina.
Nepo tahtoi vastaukseksi syleillä häntä, mutta Marina työnsi nopeasti
päivänvarjon hänen rintaansa kohti.
— Laskeutukaa heti alas, sanoi hän. — Veneenohjaaja voi mennä tiehensä.
Minä en tule teidän kanssanne, kierrän Orridon ulkoapäin. En, en tule.
Tekö minun kanssani? En huoli teitä. Menkää. Ettekö ole tyytyväinen?
Sanokaa neiti Steineggelle ja pojalle, että odottavat minua sillalla.
Te toiset, menkää edeltä. Älkääkä odottako meitä veneen luona. Älkää
edes odottako meitä päivälliselle. Kun tulette kotiin, niin puhukaa
vain äidillenne ja enolleni. Heti, ennenkuin minä palaan. Menkää.
Mutta Nepo ei millään tahtonut mennä. Hän rukoili suudelmaa — turhaan;
pieni, sametinhieno käsi, jopa puvun lievekin kiellettiin hänen
huuliltaan.
Hän tarttui päivänvarjoon ja suuteli sitä; sekin oli Marinan olemuksen
tuoksun täyttämä. Vedet ja puiden lehvät nauroivat hänelle; ja hän
meni samalla kerta tyytyväisenä ja tyytymättömänä, sumean aistihuuman
kiihoittamana, joka ei ole aivan kokonaan halveksittava, sillä ainakin
jonkin kerran se panee jokaiseen sieluun elämänkiihkoa, tuon päivän
kestävän, synkän kukan.
Kun Marina saapui sillalle, oli Edith jo Ricon kanssa odottamassa häntä
siellä. He kulkivat ääneti aamulla kulkemaansa tietä aina vanhalle
kivelle saakka, johon oli, asiaan kuuluvine nuolineen, kirjoitettu:
Vuorille. He kääntyivät pienelle polulle, joka vei C:n yläpuolella
olevan kaihon ja toisten ruohoisten rinteitten välissä olevalle
kukkulalle.
He olivat jo melkein kukkulan lähellä, kun Marina kulkien Edithin
edellä pysähtyi ja sanoi äkkiä:
— Tiedättekö? Olen ollut rehellinen.
Edith ei ymmärtänyt eikä vastannut. Hän ei pannut merkille sitä
kuumeista kiihkoa, joka värisi Marinan äänessä ja kiilui hänen
silmissään. Hän oli kokonaan vaipunut ihailemaan laaksoa yhä
laajenevien näköalojen, vihreitten ja sinertävien huippujen
aaltoillessa hänen ympärillään. Karjalaitumilta kuului kellojen
yhtämittainen, värisevä ääni ja purojen terävät ja vakavat soinnut
niiden juostessa salaisten, pienten laaksojen pohjissa ja niittyjen
ruohikossa, josta ne hypähtelivät väliin tielle, ja paetessa toiselta
puolelta toiselle. Hän astui hitaasti katsellen puhdasta taivasta
monien loistavain vuortenhuippujen yläpuolella, vastapäätä vinosti
paistavaa aurinkoa, johon ne kaikki näyttivät katsovan kuin yhtyneinä
johonkin suureen aatteeseen tai ylevään, sanattomaan rukoukseen. Hän
huokasi ja tunsi sydämeensä laskeutuvan varjon, täynnä noiden vuorten
mykkää henkeä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka voi ajatella muuta. Nyt hän ei
tuntenut enää niinkuin aamulla Marinan kiusallista läsnäoloa — hän oli
vapaa. Vuoren kukkulalle päästyään hän sanoi katsellen uutta maisemaa,
joka avautui hänen eteensä:
— Se on kuin runoutta.
Marina ei avannut suutaan. Mentyään lähemmäksi Edith huomasi, että
hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, ja hän pysähtyi hämmästyneenä.
Marina tarttui voimakkaasti hänen käsivarteensa ja viitattuaan Ricoa
menemään edeltä lähti kulkemaan nopeasti hänen kanssaan tieltä pois
niitylle; yht'äkkiä hän syleili toveriaan ja puhkesi epätoivoisiin
nyyhkytyksiin. Hän nyyhkytti nyyhkyttämistään Edithin heikkoon
olkapäähän nojaten, puristaen kuin suonenvedossa hänen käsivarsiaan,
puhuen suu pusertuneena tämän vaatteisiin ja pudistaen vähän vähä
kiivaasti päätään. Edith vapisi liikutettuna kiireestä kantapäähän
tuntien rinnassaan värisevän tuon tuhahdetun äänen kaiun, mutta ei
voinut erottaa yhtään ainoata selvää äännettä. Hänen sydämensä suli
suureen sääliin, aivankuin se olisi ymmärtänyt sitä vastaan nyyhkytetyt
sanat; hän tunsi tuskallisen tarpeen löytää lohdutuksen sanoja, mutta
ei löytänyt, vaan toisti toisensa perästä: — Tyyntykää, rauhoittukaa!
ilman tulosta, päinvastoin Marina pudisti silloin päätään vielä
voimakkaammin. Vihdoin kallisti Edith kasvonsa alas ja lähensi huulensa
hänen hiuksiinsa, epäili hetken, taistellen jotakin salaista ajatusta
vastan, mutta suuteli lopuksi tuota ylpeätä, nyt noin nöyryytettyä
päätä ja tunsi lohdutusta kuin olisi saanut voiton. Vähitellen
nyyhkytykset tyyntyivät. Marina kohotti hitaasti päätään ja erkani
Edithistä.
— Nyt se on ohi, sanoi hän, — kiitos.
— Kertokaa minulle, sanoi Edith hellästi. — Jos näkisitte sydämeeni...
— Olen jo kertonut, vastasi Marina. — Sanoin jo teille kaiken.
Pari kolme kyyneleetöntä, kouristuksentapaista nyyhkytystä puistatti
vielä häntä. Edith tahtoi häntä istumaan. — Ei, ei, vastasi Marina,
— se on jo ohi. Ja hän puri huulensa verille kiirehtien toistamaan:
— Se on jo ohi, se on jo ohi. Hän nojasi suureen, valkeaan, jäiden
leikkelemään kiveen, joka kohosi niityn pensaiden keskeltä kuin mikäkin
suuren, kivettyneen pedon lapaluu. Hän oli pannut molemmat hartiansa
sitä vastaan ja kääntänyt kasvonsa oikeaa olkapäätään kohti, katsellen
kättään, joka kiersi raivoisasti kiven outoja leikkelyjä.
— Sanokaa minulle... toisti Edith.
Marina käänsi päänsä ja tempasi sinisen kukan pitkästä varresta, joka
kohosi siinä aivan hänen lähellään.
— Mikä kukka tämä on? sanoi hän. — Näyttää ukonhatulta. Ja hän ojensi
sen Edithille.
Tämä otti loikan siihen katsomatta ja pyysi uudelleen häntä puhumaan.
Marina sai taas kiivaan hermokohtauksen. Tällä kertaa hän syleili kiveä
tukahduttaen siihen nyyhkytyksensä. Hän näytti tahtovan tunkeutua sen
sisälle jäätyäkseen ja jäykistyäkseen sinne ainaiseksi.
Ja hänen ympärillään vallitsi suuri rauha.
Lehmänkellojen kalkatus täytti luonnon juhlallisen hiljaisuuden
synnyttäen ääniä karjalaidunten viattomaan elämään, nuorten
pyökkimetsien kullanhohtoiseen vehreyteen ja karjan juottopaikkojen
siellä täällä näkyviin, metallinvärisiin läiskiin. Kiven ympärillä
ukonhatut kohottelivat teriänsä pakenevaa aurinkoa kohti, sananjalat
huolehtivat keväisen vihreän lehtiasunsa kevyestä kauneudesta ja
cyklamit nostelivat turhamaisesti kukkiaan pitkissä, paljaissa
varsissaan. Kaikki ympäröi Marinaa täynnä rauhaa ja hiljaista, lempeää
vakavuutta.
Kaukaa kuului Ricon ääni:
— Huu, huhuu!
Karjankuljettajain äänet vastasivat:
— Huu, huhuu!
Ne olivat kuin tervehdyksiä auringolle, joka juuri oli nostanut
säteensä ruohikosta ja paistoi nyt valkean kiven lakea. Karjankellojen
kilinä lähestyi joka puolelta tullen alas alpeilta C:n kylää kohti,
joka lepäsi kallioitten välissä eräässä ruohoisessa laaksossa. Lehmät
vaelsivat joukoittain pitkissä jonoissa, tunkeilivat toistensa ohitse
ahtailla poluilla, ravasivat alas matalia mäenrinteitä, hajaantuivat
kulkien hitaasti niityillä ja pysähtelivät silloin tällöin nostaen
turpaansa ja ammuen.
Rico huuteli yhä:
— Huu, huhuu!
Marina liikahti, kääntyi Edithiin ja sanoi:
— Lähtekäämme! Nyt se on todellakin ohitse.
Edith pyysi häntä vielä kerran puhumaan ja uskomaan surunsa hänelle.
— Sanoin teille jo kaiken, vastasi uudelleen Marina. En osaisi
enää toistaa sitä, minkä jo sanoin. En tunne enää samalla tavalla.
Kuvitelkaa, että minussa oli tunne, jota en tietänyt olevan, ja että
se yht'äkkiä leimahti esiin, tarttui kurkkuuni, aivoihini, jok'ainoaan
paikkaan. Mutta se ei ollut muuta kuin liekki. Nyt se on kuollut. En
tunne sitä enää. En voisi edes sanoa, oliko se tuskaa vai kauhua.
Tiedättekö, tuntemattomalle tielle astuessa tulee aina esiin epäily:
Entä jos erehdyn? Jos kuljen eksyksiin? Se ei kestä kauan, mutta se
tulee. Kuulkaa, jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan minusta pahaa,
niin muistakaa tämä ilta. Silloin te ehkä ymmärrätte.
— Toivon, etten kuulisi puhuttavan pahaa teistä.
— Oh!
Palattuaan polulle he tapasivat Ricon odottamassa heitä. Oli jo myöhä
ja kylmä. He laskeutuivat kiireesti V...tä kohti. Marina oli ääneti
omissa mietteissään.
Vasta noin puolen tunnin kävelyn jälkeen hän tarttui Edithin
käsivarteen, sanoen:
— Kertokaa hänelle tämä.
— Kenelle? kysyi Edith.
Marina säpsähti, antoi hänen kätensä pudota eikä sanonut enää mitään.
Valkean, jäiden leikkelemän kiven, kielojen, sananjalkojen ja
ukonhattujen keskellä illan kalpean taivaan alla, salaisten tuskien
poltossa ihmisruumis ja sielu olivat vastikään riuhtoilleet sen kylmiä,
säälimättömiä kylkiä vastaan. Jos sen sisällä uinui hämärä henki,
vuoren _insensatum cor_, niin se voi unelmoida, että toinen sydän,
juuri vapautuneena syntiin ja onnettomuuteen, oli tullut sykkimään
kiihkeästi, melkein haljetakseen sitä vastaan, hirveässä tuskan
puuskassa, joka oli puhjennut niistä sisimmistä syvyyksistä, jotka ovat
omantunnonkin tuolla puolen; se voi uneksia siitä, kuinka kärsitään sen
pimeän vankilankin ulkopuolella, tuossa aistien, ajatusten ja rakkauden
toivotussa maailmassa. Ei kuulunut enää lehmänkelloja, laaksosta
kohosi sumupilviä. Orridosta nousi virran ääni kuin synkkä valitus,
ja ylhäällä kävi valkea kivi yhä surumielisemmäksi, yhä synkemmäksi
kielojen, sananjalkojen ja ukonhattujen keskellä illan kalpean taivaan
alla.