Ovelle koputettiin ja Fannyn ääni sanoi:
— Ettekö tule? Ettekö voi hyvin?
— Tulen, vastasi Marina. Hän hypähti pystyyn ja ylpeästi riemuiten
kiersi ojennettuja käsivarsiaan taaksepäin kohottaen voitonriemuiset
kasvonsa ylös. Hän ryntäsi ulos, viiletti alas portaita
pylväskuistikolle, Nepon levottomana odottaessa siellä.
— Vihdoinkin, enkelini! sanoi tämä, — äiti on jo puhunut enolle. Hän on
erittäin tyytyväinen. Entä te?
Ja hän kiersi käsivartensa Marinan vyötäisten ympärille odottaen
vastausta.
— Onnellinen! sanoi tämä ja luisui pois hänen syleilystään nauraen
hopeanhelisevää nauruaan, joka kaikui kuistilta seurusteluhuoneen
ovelle, jossa kaikki, paitsi kreivi Cesare, nousivat hänen kulkiessaan
ohi keveänä kuin hengetär päätään nyökäten ja hymyillen.
— Atalanta, Atalanta! sanoi komendööri Vezza katsoen hänen jälkeensä.
Nepo ryntäsi perästä tulipunaisena, silmät pullistuen ulos päästä,
kompastui kynnyksellä ja oli kaatua nurin, ellei olisi saanut
tartutuksi kiinni Vezzasta.
— Anteeksi, rakas komendööri, sanoi hän hävyttömällä, pilailevalla
äänellä, — toivoin syleileväni jotakin vähän parempaa.
— Kirottu aasi, ajatteli komendööri. — Ei haittaa, ei haittaa, sanoi
hän kuivasti.
— Eikö totta, eno? vastasi Nepo pannen painon sanalle: eno. — Te,
eno, voitte kuvitella, ketä toivoin hyvällä syyllä syleileväni.
Kunnioitettavat herrat, te olette vapaat vetämään sanoistani
johtopäätöksiä... oikeutetumpia... mitä järkevimpiä johtopäätöksiä!
Hän venytteli sanoja, toisti niitä miettien lisäkettä ja pamahdutti
sitten komein kaunopuhujan liikkein:
— Kaikkein luonnollisimpia johtopäätöksiä. En luule voivani paremmin
purkaa sisästäni tuota sanaa.
Ja hän kulki voitonriemuisena ohitse.
Kreivi ei voinut olla sanomatta:
— Narri! jonka hän murahti hampaittansa välistä Piemontin murteella.
— Uuh, puhkui Vezza raivoissaan, — purit sen totisesti sisuksistasi.
— Mutta!... sanoi Finotti osoittaen oikean kätensä peukalolla takanaan
olevaa salia ja tehden paljon puhuvan irvistyksen.
Kreivi vaikeni.
— Onko syytä onnitella? jatkoi toinen ojentaen kätensä.
— Uuh! äännähti kreivi.
Oliko se vääräksi toteamista vaiko onnittelujen halveksumista?
Ei kukaan kysynyt. Salista kuului vain puhetta.
Siellä kreivitär Fosca ja Nepo pitivät seuraa Marinalle ja Edithille
heidän syödessään. Edith tunsi olevansa liikaa ja toivoi päivällisen
loppuvan pian päästäkseen menemään isänsä luokse. Tämä kulki edes
takaisin salissa ruokasalin oven ohitse heittäen Edithiin outoja
silmäyksiä.
— Jumala, kuinka ihanaa seutua tämä on, serkku! sanoi Nepo innoissaan.
— Ja tuo Orrido, mikä unohtumaton paikka!
Hän katsoi Marinaan isoilla, lyhytnäköisillä ja ulkonevilla silmillään
nojaten kyynärpäitään pöytää vastaan.
— Sydämeni sykähtelee, kun sitä vain ajattelen. Tänä yönä en
varmastikaan saa unta silmiini. Ah, se on aivan turhaa, sinä, äiti, et
voi ikinä käsittää tuon luolan salaista viehätysvoimaa. Ah!
Hän nousi ylös ja heilutteli käsiään kuin mieletön, jonka jälkeen hän
syleili äitiään, niin että tämä alkoi huutaa:
— Hullu, hullu, jätä minut rauhaan hupsutuksinesi!
— Kuulehan, kuulehan, äiti, sanoi hän suoristuen, kreivittären
toistaessa Marinalle: — Hän on suorastaan ilonhumalassa, todella
ilonhumalassa!
Marina huusi Finottia, joka katsoi uteliaana ovella.
— Anna sen olla, sanoi kreivitär.
— Finotti! kertasi Marina.
Tämä astui rehennellen sisään.
— Kuulkaahan, kuulkaahan, kun kerron, huusi itseensä ihastunut Nepo.
— Finotti, tänne!
Marina pani hänet istumaan Edithin ja itsensä väliin.
— Kuulkaahan, kun kerron! Olin niin innostunut Orridon ihanuuksiin,
että kun serkkuni kanssa tulimme viimeiseen luolaan, ison mustan kiven
luokse, niin minä, joka en ollenkaan ole perillä voimistelun jalossa
taidossa, hyppäsin...
— Ohoo! keskeytti hänet Marina.
— Eikö totta, minä hyppäsin? jatkoi toinen odottaen käsivarret
levällään ja katsoen häneen.
— _Quite a new way of leaping_, vastasi Marina hänelle.
— Herran nimessä, Marina, älä viitsi puhua ranskaa, sieluni;
Veneziassakin tuon siunatun ranskan vuoksi ei enää osaa elää. Mitä sinä
sanoit?
— Tavanmukaisia tyhmyyksiäsi, äiti! Marina puhui englantia eikä ranskaa.
— Anteeksi, tarttui Finotti puheeseen lepyttääkseen kreivitärtä,
joka oli sävähtänyt helakanpunaiseksi ja kaatoi itselleen lohdutusta
Barolo-pullosta. — Anteeksi, kreivi: englantia, ranskaa! Kun ihmisellä
on ollut onni syntyä tuon rakkaan, Sulottarille tehdyn murteen tuoksuva
hunaja kielellään, miksi sitten pilata kitalakeaan ranskalla tai
englannilla? Kreivitär on oikeassa!
— Olkaahan, luulin teitä pahemmaksikin. Niin, totta totisesti luulin
teitä pahemmaksi. Noin olette miellyttävä, kun puolustatte minuakin,
vanhaa akkaa. Olkoon meidän kielemme mitä tahansa, mutta se ei ainakaan
ole täynnä luita ja ruotoja niinkuin muut kielet. Eikö sanota, että
meidän esi-isämme, Jumala heidän sielujaan siunatkoon, puhuivat
Venezian murretta paavillekin? Minä en ole syntynyt aatelisena, mutta
vanha venezialainen olen, tietäkää se! Minun isoisäni isä kuoli
kalastellessaan äyriäisiä ja minun isoisäni palveli Hänen Ylhäisyytensä
Anzolo Emon lippujen alla. Puhun vaikka turkinkieltä, mutta ranskaa
en osaa ja englantia sitä vähemmän. Alvise-vainaja oli yhtä mieltä
kanssani. Kastakaa minut miksi tahdotte, jos elämässäni olen puhunut
sanaakaan muuta kuin Venezian murretta. Mutta nyt se ei enää ole
hienoa. Nyt pitää hävetä, että ollaan venezialaisia. Nyt pitää puhua
näin ja näin... kuulkaa mitä musiikkia! Ei ikinä! Ulkomaalaisten kanssa
pitää pakostakin puhua, mutta meidän kesken. Ski, ski, ski, skiu, skiu!
mitä surkeaa supatusta!
Tässä kohden kreivitär Fosca tahtoi vetää henkeään ja ammentaa voimia
Barolosta, mutta tuskin hän oli vienyt pikarin huulilleen, kun hän jo
työnsi sen luotaan sylkien ja huohotellen, Nepon nauraa rähistessä
kaadettuaan äitinsä filippiaadin aikana puolet suola-astiasta tämän
viiniin.
— Kutsuin teidät älyn miehenä tähän älykkääseen joukkoon, sanoi Marina
hiljaa Finottille.
— Ah, markiisitar, vastasi tämä huoaten, — mitä hyötyä on älystä?
Tahtoisin mieluummin olla kahdenkymmenenviidenvuotias pässinpää.
Sillävälin kreivitär ja Nepo pitivät sellaista elämää, että kreivi
Cesare, Vezza ja Steinegge tulivat myöskin saliin. Ferrieri näyttäytyi
hetkisen ovella, mutta ei astunut sisään käyttäen päinvastoin
tilaisuutta hyväkseen hävitäkseen huomaamatta koko illaksi.
Nähdessään enonsa tulevan nousi Marina pöydästä ja lähti Nepon
käsivarressa saliin päin.
— Te olette mainio hyppyinenne! sanoi Marina hänelle nauraen. Tämän
vastatessa juhlallisesti he kulkivat kreivin Cesaren ohitse, ja Marina
kohotti ilosta kiiluvat silmänsä enoaan kohti. Kreivitär Fosca, vielä
suutuksissaan poikansa hänelle tekemästä tyhmästä kujeesta, kulki
häneen katsomatta viuhkaansa löyhytellen.
Kreivi veti esiin kellonsa; se oli jo puoli kymmenen, hänelle aivan
tavaton aika.
— Nämä herrasväet tarvinnevat lepoa, sanoi hän kääntyen Steineggeihin
ja komendööreihin päin. Sitten hän vastausta odottamatta käski tuoda
kynttilät ja astui saliin, jossa toisti saman esipuheen.
— Arvelen, sanoi hän Salvadoreille, — että kaikkien näiden väsymysten
ja mielenliikutusten perästä tarvitsette lepoa.
— Mutta rakkain eno... alkoi Nepo tullen häntä kohti lyhyin, kiireisin
askelin, kädet levällään.
Toinen ei antanut hänen jatkaa.
— Oh, varmasti, mitä hittoa! sanoi hän. — Nyt tuodaan jo kynttilätkin.
Nepo kääntyi ja palasi Marinan luokse, vetäen pään olkapäidensä väliin
ja kohottaen kulmiaan.
Kreivitär Fosca tuli väliin.
— Mutta Cesare, sanoi hän hiljaa kreiville, — kuinka omituinen olette!
Juuri tänä iltana, kun minun lapsukaisillani olisi ollut suuri halu
puhua teille!
— Niin, niin, niin, kiirehti kreivi vastaamaan, — ymmärrän vallan
hyvin, ymmärrän vallan hyvin. Kas tuossa ovat kynttilänne!
Ei käynyt väittäminen vastaan.
— Entä te, sanoi kreivi Marinalle jäätyään kahden hänen kanssaan, —
ettekö tekin mene?
— Eikö teillä ole mitään sanomista minulle? Ettekö ole tyytyväinen, kun
seurasin neuvoanne?
— Mitä? Minun neuvoani?
— Tietysti.
He puhuivat noin kymmenen askeleen päästä katsellen toisiaan vinoon.
— Selittäkää, sanoi kreivi ja pannen kiivaasti jo ottamansa kynttilän
kädestään kääntyi suoraan häntä vastaan.
Marinan lähellä, pienellä marmoripöydällä seinän vieressä, oli
kristallimaljakko ja siinä oliivinlehtiä ja irtonaisia kukkia. Hän
kallisti kasvonsa sanoen:
— Ettekö muista? ja veti henkeensä kukkien suloista, haihtuvaa tuoksua.
— Minäkö? sanoi kreivi nostaen käden rinnalleen.
— Minäkö olisin neuvonut teitä?
Marina kohotti päänsä kukista.
— Te, juuri te, sanoi hän. — Muutama hetki ennen Salvadorien tuloa.
Kirjastossa. Te sanoitte, että me kaksi emme sopineet elämään yhdessä,
että teidän serkullanne oli loistava asema ja että hän aikoi ottaa
vaimon ja että minun tuli ajatella asiaa.
— No niin, no niin, voi olla, että olenkin niin sanonut, vastasi kreivi
hämillään ja hangaten kädellään hiuksiaan. — Mutta silloin minä en
ollenkaan tuntenut serkkuani, ettekä te ole katsonut tarpeelliseksi
kysyä neuvoani, ennenkuin suostuitte hänen pyyntöönsä.
— Minä tunnen hänet nyt. Mielestäni hän on täydellinen gentlemanni
täynnä älyä, hyvin hieno, hyvin iloinen, erittäin miellyttävä; mitä te
hänestä ylimalkaan pidätte?
— Mitäkö minä hänestä pidän?
— Niin! Ettekö sanonut tänä iltana kreivittärelle, että olitte erittäin
tyytyväinen avioliittoon?
— Luonnollisesti. Ottaen huomioon, ettette ole katsonut tarpeelliseksi
kysyä minun mielipidettäni ja että olette päättänyt omin päin, niin
olen erinomaisen tyytyväinen. Mutta tunnen tarvetta vakuuttaa teille...
Kreivi vaikeni, sillä Catte astui sisään.
— Oh, jumalan nimessä, suokaa anteeksi! huudahti tämä vetäytyen
hämmästyneenä takaisin. — Suokaa anteeksi. Luulin, ettei täällä ollut
enää ketään. Tulin hakemaan Hänen Ylhäisyytensä viuhkaa.
— Ei täällä ole mitään viuhkoja, sanoi kreivi vihaisesti, heittäen
tyttöön peloittavan silmäyksen.
— Ei, herra, ei, mutisi viaton Catte-parka hiipien laihoine luineen ja
pitkine nenineen ovesta.
— Tunnen tarvetta vakuuttaa teille, alkoi kreivi uudelleen hetken
äänettömyyden perästä, — etten ole neuvonut teitä tähän avioliittoon.
Marina hymyili.
— Mutta minä kiitän teitä neuvostanne, sanoi hän, — olen erittäin
onnellinen.
Kreivi olisi tahtonut suuttua, mutta ei voinut tällä kertaa. Totta
kyllä, että Marina oli päättänyt kysymättä hänen neuvoaan, mutta
hänen omalletunnolleen jäivät kuitenkin nuo kirjastossa lausutut ja
nyt Marinan muistuttamat sanat. Hän ei ollut mies saivartelemaan
omantuntonsa kanssa tyynnyttääkseen sitä. Nyt nuo sanat palasivat hänen
mieleensä, hän liioitteli niiden merkitystä ja oli pahoillaan, että oli
niitä koskaan lausunut.
— Ja te olette tyytyväinen?
— Olisi vähän liian myöhäistä vastata nyt ei, mutta minä olen
onnellinen, johan sen sanoin.
— Kuulkaa, Marina!
Pitkään aikaan kreivi ei ollut puhunut sisarentyttärelleen sellaisella
vakavalla hellyydellä, jonka hän nyt pani näihin kahteen sanaan.
Hänen rakkaan sisarvainajansa tytär oli tehnyt päätöksen, jonka
kautta joutuisi ikipäiviksi pois hänen luotaan. Hän ei uskonut
tämän tulevan onnelliseksi ja pelkäsi nyt itse olevansa syypää
tähän pahaa ennustavaan avioliittoon, pelkäsi tulleensa puhuneeksi
varomattomia sanoja suutuksissaan niistä loukkauksista, joita hänen
sisarentyttärensä oli hänelle tehnyt, sekä halusta päästä näkemästä
häntä enää tai kuulemasta hänen kiusoittavaa ääntään. Tuo halu, joka
tähän saakka oli ollut hänessä luja ja vakava, laimeni nyt, kun asia
oli toteutumaisillaan.
Koska Marina ei liikahtanut, otti hän muutaman askeleen tätä kohti ja
sanoi:
— Teidän arvostanne tulen minä pitämään huolen tässä tilaisuudessa.
— Minun arvostani?
— Se on selvä. Te menette hyvin rikkaaseen perheeseen. Teidän on
mentävä siihen pää pystyssä. — Kreivin oikea käsi oli tullut jo
puoleksi ulos taskusta vaistomaisesti odottaen, että Marinan käsi
ojentuisi etsimään sitä. Mutta hänen odotuksensa osoittautui turhaksi
ja käsi painui taas hitaasti alas. Eno ja sisarentytär seisoivat
hetken liikkumattomina vastapäätä toinen toistaan. Sitten eno tarttui
kynttiläänsä ja meni vetämään pöytäkelloa uunin reunustalla.
Sill'aikaa Marina tarttui toiseen kynttilään ja lähti äänettömänä
huoneesta, ilman että kreivi, joka oli juuri kiertämässä avainta,
näytti huomanneen sitä. Hän ei edes sulkenut ovea perässään, mutta
hänen hävittyään keskeytti kreivi työnsä ja jäi katsomaan puoliavoimeen
oveen. Sitten hän lopetti kellon vetämisen ja lähti hänkin, pää
mietteissään alas painuneena, etsimään lepoa.
Vanha, vakava talo nukkui rauhattomana. Useammasta kuin yhdestä
ikkunaluukusta tuikki valojuova, ja useammasta kuin yhdestä ovesta
kuului kuiskailuja tyhjiin käytäviin ja autioihin portaisiin, aivan
kuin meidän asettuessamme hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä öiseen
lepoon meidän salaisuutemme tunkeilisivat ulos piilopaikoistaan ja
laajenisivat kuiskutellen yli koko sielun.
Steinegge oli tyttärensä huoneessa. Hän oli tuonut tälle suuren
uutisen: insinööri Ferrieri oli muutama tunti sitten pyytänyt häneltä
Edithin kättä. Steinegge-paralla oli suorastaan kuume. Hän tunsi
hämärästi, että katsoen Ferrierin kykyyn ja yhteiskunnalliseen asemaan
tämä oli suuri onni, tunsi, että insinöörin täytyi olla kunnon
mies, sitä todisti hänen keskustelunsa tämän kanssa juuri-ikään.
Ferrieri oli rehellisesti avannut hänelle sydämensä ja kertonut
tapauksen Orridossa toivoen, että Edith tahtoisi vastaanottaa hänen
anteeksipyyntönsä, ja puhui hänestä liikuttavalla kunnioituksella
kuin kuusitoistavuotias poika. Sitten hän oli puhunut kauan itsestään
ja perheestään peittelemättä hyvää tai pahaa sekä kuvaillut sitä
vakavaa ja rauhallista, mutta ylhäistä elämää, jota hän tarjosi
Edithille. Steinegge käsitti, että hän olisi siten kadottanut
tyttärensä; se suretti häntä, ja samalla hän oli raivoissaan itseään
kohtaan voittamattoman itsekkyytensä vuoksi. Hän oli siis ottanut
omantunnonasiakseen kuvailla Edithille suurenmoiseksi tämän miehen ja
hänen sanansa. Mutta hän oli liiaksi liikutettu voidakseen selittää
asiaa niinkuin piti. Hän oli töherrellyt puheensa Terrieristä pannen
yhteen nippuun alkupään ja loppupään ja silavoi häntä huudahduksillaan:
— Ylevä mies! Suuri mies! sekaantuen joka hetki ja alkaen taas
uudelleen.
Kun hän pääsi loppuun, tuli Edith ja pani kätensä hänen olkapäälleen.
— Minkä neuvon annat minulle, isä? sanoi hän.
Steinegge-parka ei kyennyt vastaamaan sanoin, vaan teki tarmokkaan
liikkeen, epätoivoisesti myöntäen sekä päällään että käsillään.
Vihdoinkin ankarin tahdonponnistuksin hän sai änkytetyksi nämä kaksi
sanaa:
— Suuri onni!
Edith puhui painaen päänsä hänen olkapäätään vastaan, sillä hän ei
voinut puhua paljastetuin kasvoin sydämensä asioista.
— Tiedätkö? On olemassa jokin, joka sanoo minulle: hänellä ei ole enää
isänmaata, ei vanhoja ystäviä eikä nuoruutta, mutta olen rauhallinen,
koska sinä olet paikallasi hänen vierellään ja annat hänelle sydämesi
ja koko elämäsi.
— Oi, ei, ei, ei, puhkesi Steinegge puhumaan.
— Se sanoo minulle niin, isä. Ja lisää vielä: et saa erota nyt
isästäsi, jos...
Edith alensi ääntään:
— ... jos toivot, että kerran yhdymme kaikki ja olemme onnellisempia,
paljon onnellisempia kuin noina surullisina vuosina, jolloin isäsi
ponnisteli ja kärsi niin paljon minun ja sinun itsesikin tähden.
Steinegge sulki kätensä tyttärensä käden ympärille toistaen:
— Ei, ei, ei!
— Niin... ja sitten isä, sanoi Edith nostaen ylös valoisat kasvonsa,
— siinä on vielä toinenkin pikku seikka. Tuo herra ei ole minun
mieleiseni.
— Oo, mahdotonta! Ajattele, lapseni, kuka ties voisimme ehkä siitä
huolimatta pysyä yhdessä.
— Ei, ei! Tiedät hyvin, että ensiksi tulisi minun olla hänen
vaimonsa ja sitten vasta sinun tyttäresi. Ajattele! Ja entä meidän
suunnitelmamme! Meidän pieni talomme ja kävelyretkemme? Ja lopuksi,
voin hyvin antaa anteeksi herra Ferrierille, jos niin tahdot; mutta hän
ei miellytä minua. Sanot hänelle näin: Tyttäreni suostuu ainoastaan
anteeksipyyntöihinne. Eikö totta, että sanot hänelle niin, isä?
— Ei, se ei ole mahdollista, ethän suinkaan tee niin. Minä olen vanha,
ja jos...
Edith pani kätensä hänen suulleen.
— Isä, sanoi hän, — miksi suret minua? Se on kuitenkin turhaa.
Steinegge ei tietänyt pitikö näyttää iloiselta vai surulliselta. Hän
huitoi käsillään, teki tuhansia eleitä ja pamahdutteli teutonisia
huudahduksiaan kuin shamppanjapullon korkkeja, yhden toisensa jälkeen.
Ennenkuin hän lähti huoneesta, hän alkoi uudelleen pyytää Edithiä
miettimään asiaa, harkitsemaan ja viivyttelemään. Vihdoinkin mentyään
ulos hän palasi muutaman minuutin perästä koputtamaan ovelle sanoakseen
tyttärelleen, että oli vielä aikaa muuttaa mielensä ja että voisi kysyä
ensin kreivi Cesaren mielipidettäkin. Mutta Edith keskeytti hänen
puheensa.
— Ainakin, sanoi hän kohteliaille tavoilleen uskollisena, — ainakin
kiitän herra Ferrieriä sinun nimessäsi ja sanon hänelle: tyttäreni on
kiitollinen...
— Minusta se ei ole tarpeellista, isä. Sano hänelle, että otan vastaan
hänen anteeksipyyntönsä.
— Ah, hyvä.
Ja Steinegge palasi huoneeseensa juuri samalla hetkellä, kun kreivitär
Fosca, nauttien mielihyvää tuntien vanhalla ihollaan Salvadorien suvun
lakanoiden raikkaasta pehmeydestä, lähetti luotaan Catten sanoen:
— Se ei miellytä minua ollenkaan, ei ollenkaan. Sammuta.
Kuiskailut käytävissä hiljenivät, valon juovittamat ikkunaverhot
tummuivat yht'äkkiä — toinen toisensa perästä; mutta vanha talo ei
nukkunut vieläkään rauhallisesti. Läntisessä siipirakennuksessa olivat
nurkka huoneen ikkunat järvelle päin avoinna loistaen kuin mahdottoman
ison pöllön kellertävät silmät. Marina valvoi.
Hän oli lähtenyt kreivin luota kiusallisen ajatuksen tuottama mielipaha
sielussaan, tämän viimeisten sanojen jättämä varjo sydämellään.
Mielipaha syveni, varjo laajeni yhä sitä mukaa kuin nuo verhotut sanat
saivat hänen mielessään määrätyn tarkoituksen ja soivat soimistaan
hänen muistossaan selvinä ja peruuttamattomina, samoinkuin mustepisara
pudotessaan huomaamatta imupaperille levenee levenemistään joka
puolelle. Hänen kulkiessaan hitaasti kynttilä kädessään pylväskuistikon
halki lattia, joka häntä kannatti, katto hänen päänsä päällä, pylväät,
kaaret, kaikki olivat täynnä yhtä ainoaa, hänen omantuntonsa pohjalla
lepäävää kiusallista ajatusta: kreivi Cesaren hyvyyttä. Sen miehen
hyvyyttä, jota hän vihasi ja jota hänen täytyi vihata. Ei, hän ei olisi
koskaan tunnustanut tätä velkaansa. Ei koskaan tuo valheellinen ääni
pääsisi koskettamaan hänen vihaansa eikä hänen rakkauttaan. Ei koskaan.
Hän kulki käytävään ja enon sanat raatelivat tuskallisesti hänen
sydäntään; portaissa ilmaantui tämän kuva laihoine vartaloineen hänen
eteensä, ja hän näki tuon suuren pään loistavan hellyyttä.
Vasta kun hän astui omaan huoneeseensa, seinien sisälle, jotka olivat
imeneet hänen salaisimmat ajatuksensa, hänen olemuksensa tuoksun
itseensä, jotka seisoivat vartioiden hänen asioitaan, hänen kirjeitään,
hänen rakastamiensa kirjojen salaista viehätystä, vasta silloin hän
tunsi itsensä voimakkaaksi, ja hänen sydämensä sumea ärtymys pääsi
purkautumaan.
Niin, kultainen isku vasten kasvoja, sitä olivat kreivin sanat
olleet! Siinä hänen hyvyytensä! Kiitollisuutta tämän vuoksi? Hän
tunsi nousevansa maasta ylpeyden voimalla, pudistavan päältään
likaisen rahan, pudistavan sen Nepo Salvadorin niskaan. Hän inhosi
niitä kumpaakin samalla tavalla, vihasi niitä, rahaa vieläkin enemmän
kuin miestä. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut sen inhoittavaa
kosketusta, hän oli elänyt pitkän aikaa sen loisteessa näkemättä
sitä, tahtomatta ajatella, että loiste hänen ympärillään oli nopeasti
vierivää kultavirtaa, jota tuhannet töhryiset ja raa'at kädet toivat
ja toiset samanlaiset veivät pois, eikä suinkaan hänen aateluutensa,
kauneutensa ja hienon älykkyytensä loistetta. Siinä oli kyllä ollut
hetkellinen pimennys heti hänen isänsä kuoleman jälkeen, mutta enemmän
ihmisten kasvoilla kuin häntä ympäröivissä asioissa. Hän tiesi, että
raha oli maailman jumala, ja hänestä oli huumaavaa halveksia tätä
jumalaa. Hänestä oli nautinto ärsyttää ylhäisen naisen kylmyydellä
rikasta porvaristoa, jonka naiset olivat aateloituneet, mutta eivät
miehet. Hän olisi tahtonut, että näiden ihmisten silmissä ja otsalla
olisi jo nähnyt kullan loisteen, että heidän äänessään olisi metallin
sointu, että jokaisen porvarirouvan laahustin kantaisi jonon numeroita
mukanaan.
Heittää hänen päälleen kultasuihku ei suinkaan merkinnyt hyvyyttä;
toisille ehkä se sitä merkitsi, ei hänelle. Ennemmin se oli loukkaus,
sillä kreivi Cesaren raha oli varmasti vihamielisyyden myrkyttämää.
Ja vieläkin pahempi: luuliko hän täten sovittavansa ehkä monet
häikäilemättömyydet, monet epäsuorat loukkaukset? Varmasti hän luuli.
Kuinka ihmeessä hän ei ollut ennemmin tätä ajatellut?
Hän soitti Fannya. Fannya nauratti kovin tänä iltana, vähän väliä hän
avasi suunsa kuin olisi tahtonut puhua, mutta ei uskaltanut ja näytti
odottavan kehoitusta.
— Toivon, sanoi hän vihdoin aukoillen emäntänsä palmikkoa, — että jos
teidän tulisi lähteä täältä, niin ette suinkaan jättäisi minua, eikö
totta?
— Tee pian, vastasi Marina.
— Pian, pian. Kuinka minua miellyttääkin tuo rouva kreivitär! Kuinka
hän onkin herttainen!
Ja tyttö alkoi aukoilla toista palmikkoa.
— Onko totta, ettei Veneziassa ole vaunuja? Kuitenkin on siellä aina
parempi, mahtaa olla, kuin täällä, sen sanon. Eikö totta?
Marina ei vastannut.
— Kuinka, tyytyväinen rouva kreivitär olikaan tänä iltana! Melkeinpä
hän oli suudella minua. Ihmisparka! Hän pitää minusta todellakin.
Sanoi, että olen oikea aarre. Rouva parka! Ei minun oikein sopisi
kerrata sitä, mutta niin hän vain sanoi. Niin sanoo neiti Cattekin, tuo
neiti Catte-parka, että sellaisia kamarineitejä kuin minä ei heidän
seuduillaan olekaan. Niin, on hänkin hyvä. Pitäisi nähdä, kuinka hyvin
hän neuloo! Neuloo melkein yhtä hyvästi kuin minä. Hän sanoi minulle
juuri...
— Nopeammin.
— Teen, teen. Hän sanoi minulle, että herra kreivi oli tahtonut melkein
syödä hänet, koska...
— Oletko lopettanut?
— Kyllä, rouva.
— Hyvä, mene tiehesi.
— Ettekö tahdo, että riisun teidät?
— En, en tahdo mitään. Mene.
Fanny epäröi hieman.
— Oletteko suuttunut minuun?
— Olen, sanoi Marina päästäkseen hänestä pikemmin, — olen suuttunut.
Mene.
Ja hän nousi pudistaen tummaa hiusvirtaa, joka putosi hänen
kampausvaippansa ylitse.
— Minkä tähden olette suuttunut? kysyi Fanny.
— En minkään vuoksi, mene tiehesi.
— Kuulijaa, alkoi Fanny tulipunaisena, — jos se sattuisi olemaan
joidenkin valehtelijoiden vuoksi, jotka täällä talossa kertovat
kaikenlaisia juttuja, niin älkää välittäkö uskoa niihin, sillä nuoria
ja kauniita herroja olen tuntenut moniakin, eikä kukaan ole koskaan
koskettanut sormeanikaan...
— Riittää, riittää, riittää! keskeytti hänet Marina, — en tiedä, mitä
tahdot sanoa, enkä välitä tietää. En ole suuttunut. Minua nukuttaa.
Mene, mene.
Fanny meni.
— Aa, ihastuttavaa, mutisi Marina jäätyään yksin. — Mainiota tämä!
Sitten hän luki rouva de Bellan kirjelapun.
Hän ei löytänyt enää edellisiä tunnelmiaan. Kaikkea muuta! Giulia oli
päässyt selville Corrado Sillan jäljistä, oli kirjoittanut heti, ja
kirje oli saapunut vähän sen jälkeen kuin hän, Marina, oli luvannut
naida Nepon. Entä sitten? Oliko siinä kohtalon sormi, niinkuin hän
aluksi oli luullut? Hän tiesi, että Silla oli Milanossa ja tunsi
tämän asunnon. Mikä ihme! Sen hän olisi saanut joka tapauksessa
tietää Edithiltä muutaman päivän perästä. Mutta oliko siinä pienintä
vihjaustakaan, että Silla aikaisemmin tai myöhemmin palaisi takaisin
palatsiin? Ei ollut. No niin? Mitä tämän epätietoisen kohtalon toimeton
odotteleminen voi hyödyttää?
Hänen ajatuksensa pysähtyivät tähän kysymykseen ja haihtuivat yht'äkkiä
jättäen jälkeensä äärettömän tyhjyyden tunteen. Kaikki hänen aistinsa
pingoittuivat vaistomaiseen jonkin merkin, jonkin esineiden äänen
odotukseen vastaukseksi tehtyyn kysymykseen. Kaukaa kuului oven
kumea kolahdus, sitten oli kaikki hiljaa. Ei atomikaan liikkunut yön
raskaassa hiljaisuudessa. Tummat seinät eivät puhuneet enää Marinalle,
eivät myöskään esineet huoneen hämärässä, sulkeutuneina painavaan
liikkumattomuuteensa. Himmeät välkkeet katselivat häntä ilmeettöminä
kuin aaveiden silmät kiiltävän järven salaisista syvyyksistä. Äkkiä
hänen ajatuksensa heräsi taas ja hänen sydämensä kutistui kokoon.
Hän näki itsensä nousemassa matkavaunuihin Nepo Salvadorin rinnalla,
kuuli piiskan läimäyksen, joka hajoitti kaikki hänen tyhmät
mielikuvansa, tunsi vaunujen nykäyksen ja Nepon himokkaat käsivarret.
Silloin hän nousi inhon voimistamana; se ei ollut mahdollista, Nepon
syliin hän ei milloinkaan vaipuisi, olkoon tuo narri sitten hänen
aviomiehensä tai ei! Mutta tämä ajatus toi mukanaan toisen.
Hän oli sulkenut kirjeen salkkuun ja mennyt panemaan aamuvaippansa
matalalle istuimelle peilipöydän eteen. Siihen hän vaipui istumaan ja
katsoi vaistomaisesti kuvaansa peilistä, jota kaksi kultahaaraista
kynttilää valaisi molemmin puolin. Hän katseli itseään tuosta
puhtaasta kuvastimesta, kynttilän valon langetessa ylhäältä hänen
hiuksilleen, hartioilleen, rinnalleen; se näytti paljastavan
hekumallisen merenneidon puhtaassa ja syvässä vedessä. Kiiltäväin
hiusten alla kumartuivat läpikuultavan varjon verhoamat kasvot, leuka
nojasi kättä vastaan, joka oli käsivartta paljon valkoisempi, niin
että sitä tuskin erotti rinnan kullalle vivahtavasta puhtoisuudesta
ja pitsien kuohuista, jotka ympäröivät tuota alastomuutta. Hartiat
eivät muistuttaneet ollenkaan Palman aatelisnaisen mahtavia hartioita.
Kuitenkaan niissä ei huomannut merkkiäkään laihuudesta, ja niiden
hennossa sulossa ja ääriviivojen muodossa oli jotakin haurasta,
jonkinlainen ylpeyden ja älykkyyden henki, joka loisti myöskin
suurissa, vaaleansinisissä silmissä ja kevyesti rintaa vastaan
painuneissa kasvoissa. Eivät koskaan, koskaan vielä rakastajan huulet
olleet koskettaneet noita kasvoja! Väristen kuvitteli Marina silloin,
että eräs, jonka kasvot hän oli nähnyt viimeksi salamain välkkeessä,
saapuisi kuumeisen ja pimeän yön halki kaukaa maan kiihkeiden äänien
ja oman toivonsa humaltamana, lähestyisi lähestymistään ja yön varjoja
mykempänä astuisi palatsin aukenevista ovista sisälle, nousisi
haparoiden portaita, työntäisi hänen ovensa auki...
Hän kohosi seisoalleen nimettömän ahdistuksen tukahduttamana, veti
pitkään henkeään löytääkseen viihdytystä, mutta lämmin, tuoksuava ilma
oli kuin tulta. Hän rakasti, rakasti ja kutsui häntä puristaakseen
hänet käsivarsiensa väliin! Kiihkeänä hän puhalsi kynttilät sammuksiin,
vajosi polvilleen tuolinsa viereen, syleili sen selkämystä ja pusertaen
kasvonsa sitä vastaan puri sitä hampaillaan.
Siinä hän lepäsi pitkän hetken aivan liikkumattomana, vain hartiat
kohoilivat taajaan ja ankarasti nytkähdellen. Vihdoin hän nousi
synkkänä ja mietteissään.
Miks'ei hän ollut pidättänyt Sillaa kuultuaan tuon peloittavan nimen?
Miksi, vaikka olikin sillä hetkellä kadottanut kyvyn liikkua, tuntea
ja tahtoa, miksi hän ei ollut kuitenkin jo samana yönä hyökännyt
umpimähkään intohimonsa vaiston ohjaamana purren perään, hänen
luokseen, jota hän ilman pienintäkään epäilyä oli raivostaan ja
harmistaan huolimatta rakastanut jo heti ensi näkemältä, joka oli
pusertanut häntä rintaansa vastaan sanoen häntä Ceciliaksi. Eikö
täten täyttynyt käsikirjoituksen ennustus, että häntä rakastettaisiin
tämännimisenä? Miks'ei rientää etsimään häntä heti paikalla? Minkä
tähden tämä ilveily Nepo Salvadorin kanssa?
Siinä oli kyllä syynsä, syy, jota Marina ei saanut pitkäksi aikaan
mielestään.
Nuo käsikirjoituksen viimeiset sanat! »Antaa Jumalan toimia. Olkoot
lapsia, lastenlapsia, sukulaisia, kosto on hyvä heille kaikille. Täällä
odota sitä, täällä.» Ja eivätkö tapauksetkin antaneet jo epämääräisesti
aavistaa, kuinka hän voisi saavuttaa koston ja rakkauden yhdellä kertaa?
Luottamus palasi. Hän nousi, sytytti kynttilän ja meni toisen
huoneen kynnykselle katsomaan arkkua, joka säilytti salaisuutta.
Se seisoi seinän varjossa, melkein näkymättömänä, mustana valkeine
leikkauksineen kuin mikäkin sarkofagi salaperäisine kirjoituksineen.
Marina katsoi siihen, kynttilän vapisevan liekin kullatessa hänen
hiuksiaan ja levittäessä valoaan pieneen ympyrään hänen ympärilleen
lattialle ja seinille. Hänen edessään maassa värisi kynttiläjalan
pyöreä varjo. Silloin valtasi ja kivetytti hänet yhtäkkiä muuan
hänen salaperäisistä menneisyyden muistoistaan. Hänestä tuntui, kuin
kerran ennenkin, vuosia takaperin, hän olisi seisonut tällä samalla
kynnyksellä, puolipukeissaan, hiukset hajallaan ja nähnyt jalkainsa
edessä kynttiläjalan värisevän varjon, ympärillään pienen valokehän ja
edessään mustan arkun salaperäisine kirjoituksineen.