Eräänä aamuna vain kreivitär Fosca ja kreivi Cesare tapasivat toisensa
aamiaispöydässä. Kaikki muut olivat menneet katsomaan tulevan
paperitehtaan paikkaa insinööri Ferrierin, Finottin ja Vezzan kanssa.
Nämä olivat palanneet takaisin palatsiin, ensiksimainittu asioiden
vuoksi, molemmat toiset mennäkseen katsomaan lähelläolevaa, hyvin vähän
tunnettua Orridon luolaa, jonne oli päätetty tehdä retki seuraavana
päivänä.
Kreivitär Fosca näytti tänään tavallistakin iloisemmalta. Hänen
peruukkinsa oli vinossa ja hän heitteli kreiviin vakavanlaisia
silmäyksiä, jotka eivät ollenkaan soveltuneet hänen leikkisään
laverteluunsa. Hän puheli sadoista asioista, hypellen ilman järjestystä
toisesta toiseen. Kreivi antoi lyhyitä, yksitavuisia vastauksia
tyrehdyttääkseen tuon puhetulvan. Jokaisen tällaisen vastauksen
jälkeen kreivitär muutti puheenaihetta ilman tulosta. Mutta hän ei
näkynyt ollenkaan äimistyvän siitä, hän kävi päinvastoin aina vain
herttaisemmaksi, niin että kreivi äännähdettyään muutaman varman:
hm, heitti häneen kaksi silmäystä, joista ensimmäinen, jokseenkin
pitkä, sanoi: mitä pirua tahdotte? ja toinen, aivan lyhyt: ymmärrän.
Senjälkeen hän ei enää vilkaissutkaan kreivittäreen.
Tämä vaikeni hetken, heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vastaan
ja alkoi leikitellä hermostuneesti vihreällä viuhkallaan, sill'aikaa
kuin myssyn nauhat heilahtelivat suurten, nauravien kasvojen ympärillä.
— Mikä vahinko, Cesare!
— Hm!
— Mikä vahinko, ettemme ole enää nuoria!
— Tosiaankin!
— Olisimmepa mekin menneet huviretkelle, sen sijaan että meidän täytyy
nyt kykkiä täällä ja tuijottaa toisiimme kuin kaksi purjelaivaa
telakalla.
Kreivi ei voinut pidättää kasvojen liikettä, jonka kaikki hänen
ryppynsä aikaansaivat.
— Ehei, huusi kreivitär. — Jos olenkin vähän ränsistynyt, niin
luuletteko te sitten olevanne minkään näköinen. Kuinka olettekin
olevinanne! ja sanatulvan purkautuessa hänen suustaan kreivitär kaasi
itselleen viiniä.
— Ja miksi katselette minua tuolla tavoin? Pelkäättekö, että läikytän?
Minun käteni ei tutise, tietäkää se! Onko tämä Pyhän Costanzan
pöytäliina? Luulisi teidän olevan hänen aikalaisiaan. No niin, mistä
puhuimme? Sekoitatte ajatukseni noilla irvistyksillänne. Oh, jumala,
kuinka kuuma! Ja että täytyykin olla täällä teidän seurassanne! Paljon
parempi olisi ollut, jos olisin mennyt katsomaan tuota kirottua
paperitehdasta! Heillä on ainakin hauskaa! No, olkaahan kiltti ja
antakaa minulle yksi persikka. Heillä vain on aina hauskaa! Kiitos,
aarteeni! Sanokaapa, onko heillä hauskaa vai ei?
— En tiedä.
— En tiedä. Mutta minä tiedän sen. Mainio tuo teidän: en tiedä.
— Pidättekö tuosta persikasta?
— En, se ei ole minkään makuinen. Mitä tämä persikka tähän kuuluu?
Antakaa persikoiden olla, rakkaani! Mikä mies juttelee kesken kaiken
persikoista. Mistä me puhuimme?
— Minä ainakaan en mistään.
— Ei mitään tekee hyvää silmille, vaan ei suulle. Puhukaa toki, sanokaa
jotakin. Minä olen ollut äänessä kokonaisen tunnin. Minun käy teitä
sääli, halkeatte kohta, ellette sano jotakin. Antakaa vain tulla. Miksi
ette tahdo, että noilla lapsilla on hauskaa?
— Kuulkaa, sanoi kreivi hymyillen, — minulla on ollut jo tunnin ajan
hyvin hauskaa ja säälin puolestani teitä. Te haluatte kulkea aivan
hiljaa hiukan syvän ja leveän veden ylitse ja käytte edes takaisin
rannalla etsien siltaa, jota kuitenkaan ei ole. Teillä ei ole muuta
neuvoa kuin tehdä hyppäys, rakas serkkuni. Hypätkää vain, ei se tule
tekemään kipeää.
Kreivitär särähti tulipunaiseksi ja työnsi lautasen äkäisesti luotaan.
Viinipikari kaatui pöytäliinalle. Kreivi säpsähti ja vilkaisi julman
näköisenä Hänen Ylhäisyyteensä, joka sanoi: — Ei mitään, rakkaani.
Häitä! Siinä kaikki!
Kreivi suuttui. Tarvittiin hänen sukunsa kaikki ritarilliset vaistot
hillitsemään häntä tuon ajattelemattoman serkun suhteen. Tahrat
raivostuttivat häntä, aivankuin hänen aateliskilpenään olisi ollut
puhtaus. Hän soitti vihaisesti ja ärjäisi palvelijalle: — Pois tuo
kaikki, ja heti paikalla! Se tuli kuin pyssyn suusta, joka vei mukanaan
palaen ja räiskyen koko hänen vihansa, jättäen hänet tyhjäksi ja
tyyneksi.
— Joko se on ohitse, rakkaani? kysyi kreivitär, kun pöytä oli taas
siistitty.
Kreivi ei vastannut.
— Minulta myös, lisäsi Hänen Ylhäisyytensä pian sen jälkeen. —
Puhukaamme siis nyt siitä asiasta! Kuulkaa, Cesare, te suurine
kykyinenne tunnette minut jo tällä hetkellä. Olen oppimaton,
yksinkertainen, vanha höpsö, mutta sydän on paikallaan. Olenkin vain
paljasta sydäntä! Kun on kysymys lapsestani, omista sisuksistani, niin
joudun aivan sekaisin, nuo vähät ajatukset päässäni menevät kaikki
myttyyn, niin etten näe enää mitään, en ymmärrä mitään. Olen sellainen
vanha naisparka. Auttakaa te minua, Cesare, neuvokaa minua, huolehtikaa
te, sanokaa te, aina vain te. Te olette Alvise-vainajan verta ja Alvise
käskee minun panna kaikki teidän käsiinne poikamme Nepon hyväksi.
Lausuttuaan tämän nimen kreivitär pyyhki liikutettuna silmiään
äärettömän isolla nenäliinallaan.
— Suokaa anteeksi, Cesare, sanoi hän. — Olen äiti, olen vanha ja vähän
hassahtava.
Kreivittären nyyhkyttävä ääni tuntui kiusalliselta, eikä se huvittanut
ollenkaan kreivi Cesarea. Hän oli vetänyt tuolinsa vinoon ja istuen
kahareisin heilutteli toista jalkaansa ylös ja alas katsellen seinällä
riippuvaa Palman venezialaista aatelisnaista.
Tuo serkun kyynelehtivä muoto oli hänelle jotakin aivan uutta,
vieläkin vastenmielisempää kuin muut ilmeet. Hetken äänettömyyden
jälkeen, joll'aikaa kreivitär piti nenäliinaa vasemmalla silmällään
ja nenällään, käänsi kreivi päätään häneen päin ja jatkaen jalkansa
heiluttamista sekä rummuttaen taivas tiesi mitä säveltä pöytää vastaan
sanoi:
— No niin?
— No niin, oh, Jumalani, huomaan tässä asiassa jotakin, joka
peloittaa minua. Ymmärrättehän! En edes hienotunteisuuden nimessä voi
vaieta. Lapset ovat lapsia, senhän jokainen tietää, meidän on oltava
ymmärtäväisiä heidänkin puolestaan.
— Teitä peloittaa? Mutta sanokaahan, eikö tämä ollut juuri teidän
tarkoituksennekin?
— Minun tarkoitukseni, siunatkoon. Tarkoitukseni oli tutustuttaa teihin
poikani, jotta alkaisitte pitää hänestä, antaisitte hänelle hyviä
neuvoja, myöskin vaimon otossa. Hän on hylännyt pari kolme mainiota
naimiskauppaa, oikein reima tarjousta, en tiedä minkä tähden. Olen
tutkistellut, olen etsiskellyt, olisiko hänellä ehkä seikkailuja,
joitakin sotkuja. Mutta hänellä ei ole mitään sellaista, ei niin
mitään. Ei hän mikään munkkikaan ole, jumalan kiitos, hänkin on tehnyt
mitä muut nuoret miehet tekevät, se on selvää, mutta varovasti,
järkevästi, niinkuin vanhat ukot. Ei varjoakaan mistään lupauksista.
Siis? Tämä asia vie minulta unen. Hän luulee, että naiset tavoittelevat
vain rahoja. Oh, jumala, olen äiti ja minun pitää huolehtia kaikesta.
Hän ei näe muuta kuin sydäntä, henkevyyttä, kykyjä ja kauneutta,
soittoa ja laulua ja muuta samanlaista, kaikki tyhjää ilmaa vain!
Erinomaisen kauniita asioita, mutta ne eivät riitä. Arvelin myöskin,
ettei hän ehkä tahtoisi vielä sitoutua. Mutta ei, kuulin päinvastoin
aivan varmalta taholta, että se aikomus hänellä oli noin vain
ylimalkaan. Senvuoksi siis saavuin tänne ja toistan vielä kerran, että
tulin pyytämään hyviä neuvoja. Marina? Kas, siinä minun erehdykseni.
En ajatellut, että Nepo voisi rakastua Marinaan. Kuulkaa, Cesare, olen
suorasuinen. Puhukaamme suumme puhtaaksi, vaikka hän onkin teidän
sisarentyttärenne. Tuossa tytössä on tapahtunut suuri muutos. Nepo ja
minä tutustuimme häneen Milanossa. Rikkauksineen ja suurellisuuksineen
hän ei miellyttänyt vähääkään poikaani. Hän näytti ylpeältä ja
aristokraattiselta. Aristokratian suhteen on muuten minun pojallani
teidän mielipiteenne, jotka nyt ovat muodissa, sen jälkeen kun meillä
on Italia. Minun poikani ei olekaan noita nulikoita, jotka vetävät
teitä nenästä. — Silloin ei teidän sisarentyttärenne miellyttänyt
häntä ollenkaan. Eikä mieleeni edes juolahtanutkaan, että tuuli voisi
kääntyä. Olin väärässä, sallikaa minun se tunnustaa, sillä hänhän on
aivan ihastuttava, oikea karamelli! Ja entä hänen monet onnettomuutensa
sitten! En ajatellut hänen onnettomuuksiaan, en ajatellut poikani
sydäntä. Sydämensä on Nepo perinyt kokonaan minulta. Hyvä sydän, rakas
mies, on riippa, joka vetää meidät pohjaan. Kenellä on hyvä sydän...
— No niin? keskeytti kreivi, jonka mielestä oli jo aika tehdä
loppupäätös.
— No niin, eikö minun pitäisi puhua näin teille, joka olette hänen
setänsä, hänen toinen isänsä? Mutta olenkin jo sanonut teille
sanottavani. En siis tiedä, sopiiko antaa tämän asian jatkua. Näen
oikean puolen, näen nurjan puolen, näen tämän, näen tuon, tahtoisin,
enkä tahtoisi. Oi jumala, miten vaikeata!
Kreivitär vei vielä kerran nenäliinan silmilleen. Samassa avautui eräs
ovi ja Catte ilmaantui Hänen Ylhäisyytensä nuuskarasia kädessään. Tämä
käännähti sähisten ja huusi yhteen hengenvetoon kirkuvalla äänellä:
— Menkää tiehenne! Olenhan sanonut monta kertaa, ettette saa tulla
häiritsemään, kun puhutaan.
Catte pani nuuskarasian eräälle tuolille ja hävisi kiireen kaupalla.
Kreivi joutui ihmeisiinsä serkkunsa ylevistä mielenliikutuksista. Tämä
painoi taas hitaasti päänsä alas ja vei nenäliinan uudelleen silmilleen.
— Voisinkohan nyt sanoa sanasen? kysyi kreivi.
— Siunatkoon, sitähän olen tässä odottanut kuin mannaa taivaasta!
— Kaikesta tuosta, mitä olette nähnyt, minä puolestani en ole nähnyt
mitään. Ehkä olen lyhytnäköinen. Mutta olkoonpa! Minun mielestäni
ei ole tarpeellista, että kahden ihmisen pitää kadottaa unensa,
ruokahalunsa ja järkensä voidakseen sitten elää siedettävästi toistensa
kanssa. Mutta joka tapauksessa, minäkään en näe oikein selvästi tässä
jutussa.
Kreivittären kyynelöivät ja haikeat silmät vilkastuivat heti paikalla.
Hän laski nenäliinan polvilleen.
— En osaa kuvitella, jatkoi kreivi, — minkälainen onni voisi syntyä
teidän poikanne ja minun sisarentyttäreni yhtymästä.
— Soo, huudahti Hänen Ylhäisyytensä ällistyen.
— Sisarentyttäreni on erittäin älykäs ja hänen päänsä on kaikkein
eriskummallisinta tekoa, mitä ikinä Jumala ja paholainen saavat yhdessä
syntymään, kun kumpikin tekee työtä parhaansa mukaan.
— Mitä hullutuksia, Cesare!
— Ei ollenkaan. Ettekö vielä tiedä, että noiden kahden herran
tehtaanmerkin löytää kaikissa tämän maailman asioissa? Minun
sisarentyttäreni tarvitsisi miehen, joka olisi teräksestä, luja ja
loistava. Teidän poikanne ei ole varmastikaan terästä. Oh, en suinkaan
halveksi häntä sen vuoksi. Teräksestä tehtyjä miehiä ei olekaan
tusinoittain. Luulen, että teidän poikanne, jolla sivumennen sanoen ei
ole minun mielipiteitäni aatelista, ei ole mies, jota Marina tarvitsee.
Kreivitär Fosca, joka sill'aikaa oli puhkuen ja päätään keinutellen
aukoillut myssynsä nauhoja, vastasi.
— Mitä juttuja nämä ovat? Mitä meininkejä, mitä laverteluja.
Tiedättekö, että saatte minut ihan kuumaksi! En oikein ymmärtänyt
puhettanne, mutta jos se ikinä olisi poikaani vastaan, niinkuin
minusta hiukan tuntui, niin on minulla kunnia sanoa, että te kaikesta
kyvystänne huolimatta ette ymmärrä tuon taivaallista. Menkääpä
Veneziaan etsimään tietoja pojastani, niin saatte kuulla! Ei,
teräksestä hän ei olekaan, kullasta hän on. Tuotte esiin kaikennäköisiä
hassutuksia, jotka saavat minut ihan suunniltani. Teräksestä! Onko
ikinä kuultu moista! Kynäthän tehdään teräksestä, hyvä mies!
Kreivitär keskeytti puheensa muutamalla tarmokkaalla viuhkan
huitaisulla.
— Mitä mielettömyyttä! jatkoi hän. — Te ette ymmärrä tätä asiaa. Ette
niinkään, ette te tätä ymmärrä, hyvä mies. Ja Marina-parkaa ette
myöskään tunne, herra jurrikka! Ette vainenkaan, sen sanon.
Sill'aikaa kreivi katseli häntä liian suuresti ihmetellen voidakseen
käydä luonnollisesta.
— No niin, sanoi hän, — se on totta, minä en ymmärrä mitään. Mutta jos
teillä todellakin on tämä mielipide, niin minkä tähden pelkäätte, kun
poikanne mielistelee sisarentytärtäni?
— Kuulkaa, Cesare, minulla voi olla tämän maailman kaikki viat ja
kaikki erehdykset, mutta rehellinen olen ainakin. Ottaisitteko
pahaksenne, jos puhuisin suoraan? Siinä on vielä sekin, että jos
poikani saa tietää, että puhun teille eräistä asioista, niin ei
minulla, ihmisparalla, ole enää rauhan päivää. Siis pyydän teitä,
Cesare, tahdotteko, että sanon sen teille. Tämä asia jää kurkkuuni
kuin kerä, enkä millään tahdo saada sitä työnnetyksi ulos. Se on suuri
nöyryytys minulle, aivan luontoni vastaista, mutta asia on asia ja
velvollisuus on velvollisuus.
Kreivitär pani viuhkan pöydälle, nenäliinan taskuunsa, solmi myssynsä
nauhat ja alkoi hitaasti ja juhlallisesti:
— Kas tässä. Salvadorien suku ei ole valitettavasti enää sitä, mitä
se ennen muinoin oli. Alvise-vainaja sai kärsiä paljon onnettomuuksia
asioissaan, ja sitten oli meillä vuosi 48, ja silloin tehtiin mitä
voitiin. En sano kehuakseni, mutta ellei minun omaisuuttani olisi
ollut, niin olisivat Salvadorit saaneet mennä tutkimaan äyriäisiä.
Omaisuuteni oli suuri, kun Alvise nai minut. Eläisipä vain vieläkin,
siunattu sielu. Oltaisiin perikadossa, mutta tyytyväisiä! Niistä
huolista, niistä vaivoista, niistä uhrauksista, mitä minulla on ollut,
en puhukaan. Maatilat varkaiden hallussa, tilojen hoitajat päävarkaita.
Omistaen kaksituhattakaksisataa riisikenttää Polesinassa minun piti
ostaa riisiä perhettäni varten, en sano muuta. Jumala, millaista
elämää! Riittää! Ponnistuksilla ja uhrauksilla saatiin kuitenkin alus
kulkemaan suoraan. Mutta tällä hetkellä riippuu Neposta, ettei lähdetä
kulkemaan taaksepäin; kaikki riippuu Nepon avioliitosta. Ja nyt,
sanokaa minulle, Cesare, jollette kaikessa hyvyydessänne ja sydämenne
jaloudessa olisi ottanut tuota Marina-parkaa luoksenne, kuinka
eläisikään hän nyt? Sanokaa, siunattu mies, kuinka hän eläisikään?
— Omillaan.
Kreivittären silmät lensivät selälleen.
— Lankoni omaisuuden rahaksimuutto antoi kahdeksankymmentätuhatta
liiraa.
— Hm, vettä ja leipää, sanokaamme suoraan.
— Minä en totisesti ole niin suuri herra, että voisin sanoa samaa.
Minä panen arvoa kahdeksallekymmenelletuhannelle liiralle. Minulle ne
riittäisivät.
— Hyvä, sanokaamme vettä, leipää ja sapuskaa. Pitäisi sitten nähdä,
riittäisikö se teille. Ottakaa sitten kaunis nuorikko, täynnä tulta ja
liekkiä, asettukaa asumaan Torinoon tai Milanoon sellaisten siunatun
pitkien nimien kanssa, jotka ulottuvat meiltä Mestreen, loppumaton
sarja sarvia ja palloja kilvissä, sillä nekin siinä pitää olla, pukekaa
hänet, riisukaa hänet, ajeluttakaa häntä, huvitelkaa häntä ja... hm...
tahdon sanoa ... no niin, niin, voitte sanoa, kuinka monta hyppyä
_teette_ noilla kahdeksallakymmenellätuhannella kolikolla. Puhun teille
käsi sydämellä, sillä katson teidät perheeseen kuuluvaksi, Cesare.
Ensimmäinen ajatukseni oli viedä Nepo heti paikalla pois, mutta mitä
olisittekaan sanonut minusta? Päätin sitten puhua teille kuin veljelle
ja niin teinkin.
— Kiitän teitä syvästi kunniasta, sanoi kreivi. — Te suotte minulle
suuremman kunnian kuin luulettekaan. Neuvo, jonka annan teille, on:
lähtekää heti paikalla.
Kreivitär vaikeni loukkaantuneena.
Tuossa kuolettavassa hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin kahden
kärpäsen surina sokeriastiassa.
— Hm, niin, sanoi kreivitär. Näytti kuin hän olisi nyt kaikkien
lavertelujensa lopuksi jäänyt vaille ilmaa.
— Muuten, jatkoi kreivi, — on paljon mahdollista, ettette matkusta. Se
riippuu sisarentyttärestäni.
— Kuinka, teidän sisarentyttärestänne?
— Varmasti. Se oli vain minun omatuntoni, joka pakotti minun antamaan
teille tuon neuvon, sillä en ikinä usko, että sisarentyttäreni
ja teidän poikanne sopisivat yhteen. Mutta teillä ei ole tätä
mielipidettä, ei myöskään teidän pojallanne näytä sitä olevan, ja
voisipa sattua, ettei sisarentyttärellänikään sitä olisi, jolla muuten
on täysi oikeus pitää omat mielipiteensä. Siinä tapauksessa ymmärrätte
hyvin, etten minä voisi enkä tahtoisikaan painostaa omaani.
— Menettekö sekaisin, Cesare? Kaiken sen jälkeen, mitä olen teille
sanonut...
Kreivi nousi ja keskeytti hänet.
— Suvaitsetteko tulla kirjastooni? Heikkouksiini kuuluu keskustella
afääreistä siellä.
Kreivitär aikoi vastustaa, mutta hänen serkkunsa aukaisi oven viitaten
häntä astumaan sisään, käski sitten Cattea panemaan nuuskarasian
taskuunsa ja seurasi kreivitärtä. Hänen Ylhäisyytensä asetuttua
mukavasti suureen kirjasto-nojatuoliin, kreivi alkoi kävellä edes
takaisin äänettömänä, pää alas vaipuneena ja kädet taskuissa niinkuin
tavallisesti. Hänen Ylhäisyytensä katseli kreiviä ällistyksissään,
suutaan avaamatta. Tehtyään viisi kuusi kierrosta kreivi pysähtyi hänen
eteensä, katsoi häntä jonkin aikaa ja sanoi sitten:
— Mitä sanotte kolmestasadastakahdestakymmenestätuhannesta frangista?
Hänen Ylhäisyytensä kasvot lensivät punaisiksi kuin riikinkukon heltta.
Hän änkytti joitakin käsittämättömiä sanoja.
— Kolmesataakaksikymmentätuhatta minun ja kahdeksankymmentätuhatta
hänen omiaan tekee yhteensä neljäsataa tuhatta. Mitä sanotte
neljästäsadastatuhannesta frangista?
— Jumalan nimessä, Cesare, mitä tarkoitatte? En ymmärrä.
— Oo, ymmärrätte vallan hyvin, sanoi kreivi kuvaamatonta äänensävyä
käyttäen. — Se oli ihme, johon teiltä ei puuttunut uskoa eikä toivoa
jo ennenkuin aloitte puhua kanssani. Kiitän teitä sen johdosta. Te
soitte minulle kunnian uskoessanne, että pitäisin jalomielisesti huolta
sisarentyttäreni tulevaisuudesta, vaikkakin minua ei siihen mikään
pakota, eikä hän kanna, edes minun nimeäni. Eikö niin?
Kreivitär avasi uudelleen myssynsä nauhat ja puhkesi puhumaan:
— Tiedättekö, hyvä herra, mitä minulla, on kunnia sanoa teille? Että
tällä tavalla keskustellaan työmiesten eikä ylhäisönaisten kanssa.
Ihmettelen, että tuossa tuoreessa iässänne ette ole vielä oppinut
seurustelemaan ihmisten kanssa. Ja ihmettelen myöskin, että te
omituisuuksinenne, pitkine takkeinenne ja pystyharjoinenne luulette
voivanne sanoa mitä vain päähänne pälkähtää. Aatelismies olette, mutta
ritari ette ole. Jos asia koskisi vain minua, niin sanoisin teille:
pitäkää lanttinne! Luuletteko, että jäisin hetkeksikään tähän taloon,
jossa minua kohdellaan ilman kunnioitusta? Kiittäkää jumalaa, ettei ole
kysymys minusta, sillä minä en tarvitse poikaani enkä muita, ja omaani
minulla on jäljellekin jäämään, enkä edes tietäisi mitä tehdä teidän
kolmellasadalla pumillanne ja neljälläsadalla pum-pumillanne! Ja minä,
hölmö-raukka, tahdoin puhua teille kuin veljelle! Kiittäkää Jumalaa,
että olen vanha ja varovainen poikani suhteen, sillä jos hän tietäisi,
että hänen luullaan tähtäilevän rahoja, niin hän kykenisi uhraamaan
oman sydämensä, onnensa ja kaikkensa.
Tämän puheen kiihko ei ollut ollenkaan teeskennelty. Kreivitär Fosca,
ohjattuaan ensin serkkunsa siihen kohtaan, mihin halusi, tunsi itsensä
loukatuksi kuullessaan siitä puhuttavan. Hänen harmiinsa sisältyi ehkä
myöskin toinen pieni pettymys, nimittäin se, ettei kreivi ollut sanonut
suorastaan niinkuin hän oli toivonut: Marina on minun perilliseni.
Kreivi kuunteli lauhkeana serkkunsa raivonpurkausta, aivankuin se ei
olisi häntä tarkoittanutkaan, tyytyen vain vastaamaan:
— Viini, jonka kaadatte, jättää jäljen; sanat eivät.
Kreivitär ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän oli jo noussut ja purjehti
ovea kohden. Hänen serkkunsa seisoi suuri pää alas painuneena ja
katseli häntä hymyillen. Ehkä siksi, että Hänen Ylhäisyytensä näytti
tällä hetkellä hanhelta, jota jokin häijyläinen oli häirinnyt
ruoka-aikana tai levollisissa keskusteluissa toisten hanhien kanssa
tai vaikkapa hiljaisessa mietiskelyssä ja joka nyt raivoisan siipien
räpsytyksen ja kiivaan juoksun perästä meni vakavana ja arvokkaana
matkaansa jo lauhtuvan vihan vielä silloin tällöin purkautuessa
tukahdutettuun ääneen. Kun hän oli päässyt ovelle asti, liikahti kreivi
ja sanoi:
— Odottakaa.
Hänen Ylhäisyytensä pysähtyi kääntäen hiukan päätään vasemmalle.
Kreivi tuli hänen selkänsä taakse ojentaen hänelle jonkin esineen, jota
hän piti toisessa kädessään ja koputteli toisella.
Hänen Ylhäisyytensä käänsi vielä hiukan päätään heittäen vinon
silmäyksen kreivin käsiin, jonka jälkeen hän kääntyi kokonaan.
Sehän oli aukinainen nuuskarasia, jonka kreivi ojensi hänelle...
Hänen Ylhäisyytensä epäröi hiukan, teki pienen irvistyksen ja sanoi
tylysti:
— Onko se Valgadenaa?
Kreivi koputti vastaukseksi parilla sormella rasiaa.
Hänen Ylhäisyytensä ojensi peukalon ja etusormen hieroi niitä
kärsimättömän nautinnonhimoisesti vastakkain, upotti ne nuuskaan ja
sanoi sitten jotakuinkin leppynein äänin:
— Se oli sitten koko hävytöntä, tiedättekö, Cesare. Ja vieden nuuskan
lähelle sieraimiaan hän lisäsi: — Kauhistuttavaa!
Sitten hän veti nuuskaa nenäänsä, veti kerran, veti pari, veti kolmekin
kertaa, kallistui katsomaan rasiaa, rypisti kulmiaan ja tarttui kreivin
vasempaan käteen.
— Ohoi, sanoi hän, — olette varaskin?
Kreivi naurahti antaen hänelle nuuskarasian takaisin.
— Siis sovittu, sanoi hän, — ei puutu kuin Marinan suostumus.
Hänen Ylhäisyytensä astui ulos sulkien ilman muuta oven kreivin nenän
edessä. Kulkiessaan pylväskuistikon poikki hän huomasi talon molempien
veneiden palaavan järveltä. Silloin Hänen Ylhäisyytensä kiiruhti
nopeasti ylös huoneisiinsa jättääkseen sinne vihreän viuhkan, ja
ottaakseen toisen, mustan- ja punaisenkirjavan, joka kädessään hän
palasi takaisin pylväskuistille ja lähestyi kaidetta löyhytellen sitä.
Molemmat venheet välkkyivät vihreän veden pinnalla auringon paisteessa
noin muutaman sadan metrin päässä palatsista. Airot kimaltelivat,
iloinen naurun ja äänten hälinä kuului tuulen mukana, väliin
kovemmin, väliin heikommin Hänen Ylhäisyytensä korviin. Nuo venheet
näyttivät veteen pudonneilta suurilta perhosilta, jotka pyristelivät
vaivalloisesti liikutellen siipiään ja jättäen jälkeensä kaksi pitkää,
ohutta, yhtäjonoista juovaa. »Nuoli» kulki edellä amiraalilippuineen,
hiukan vasemmalla näkyi veneen valkea kansi. Marina, Nepo, Finotti ja
Vezza olivat »Nuolessa», toisessa veneessä olivat taas Steinegget,
Ferrieri ja don Innocenzo, jonka, seurue oli tavannut sattumalta. Tämä
oli yhtynyt ystäviinsä ja insinööri Ferrieriin, joka, kuultuaan hänen
olevan kylän papin, oli ruvennut hiukan mielistelemään häntä. Veneessä
keskusteltiin rauhallisesti. Edith puolusteli äidinkieltään, jota
insinööri hiukan epähienosti sanoi kovalle sointuvaksi. Hän vakuutti
saksankielen voivan olla erinomaisen sointuvaa siinä kohden, missä
tarvittiin, niinkuin esimerkiksi runoudessa, ja sielun tunnelmiin
on sillä käytettävänään mitä suloisimpia sanoja, niinkuin _Liebe,
Weh, fühlen, sehnen_, jotka pidennetyn vokaalin avulla saavat aikaan
syvän ja salaperäisen soinnun. Hänen puhuessaan katseli hänen isänsä
don Innocenzoa, katseli insinööriä, jopa soutajaakin silmät välkkyen
tyytyväisyydestä, kuin tahtoen sanoa: Mitäs sanotte? Don Innocenzo
kuunteli erittäin tarkkaavaisena, äännellen hampaidensa välissä
Edithin siteeraamia saksalaisia sanoja, pidentäen aivan liiaksi niiden
korkoa täten vakuuttaakseen itselleen niiden soinnukkuutta ja äännähti
silloin tällöin jonkin epäilevän hymähdyksen. Insinööri Ferrieri
sotkeutui tässä keskustelussa enemmän kuin kohtuullista olisi ollut
niin älykkäälle miehelle ja vastaili lyhyesti ja päin honkia purresta
kuuluviin huutoihin.
Donna Marina hallitsi ja vallitsi purressa kyyhkysenharmaassa,
sileässä flanellipuvussaan, joka solui ruumiinmukaisena hänen kaunista
vartaloaan pitkin aivan kuin hänellä ei olisi ollutkaan muuta yllään.
Vaaleankeltaisesta nahkavyöstä riippui ohuita, hienoja kultaketjuja
pitkin hänen vasenta kylkeään. Pieni, kultainen medaljonki lepäsi
ruskean silkkikaulaliinan isolla solmulla. Pyöreä, tummanruskea, pieni
hattu kotkansulkineen antoi hänen hempeille kasvoilleen hieman ylpeän
ja oikukkaan vivahduksen. Hänellä oli vyön väriset hansikkaat ja hänen
puristaessaan peräsimen vihreitä nuoria käsissään, kyynärpäät tiukasti
taaksepäin pingoitettuina, tuli hänen kauniin vartalonsa koko sirous
ja säärien ääriviivat esiin, joista toinen oli kääntynyt taaksepäin
ja toinen osoitti Ricoon päin valkeilla napeilla koristetun, aivan
tumman, korkean kengän kärjellä. Finotti istui oikealla ja Vezza
vasemmalla puolella. Nepo pysytteli haikeannäköisenä keulassa. Marina
kohteli sinä päivänä pahasti Nepo-parkaa, oli katsahtanut häneen vain
yhden ainoan kerran purteen astuessaan ja silloinkin vain antaakseen
hänen ymmärtää, että jättäisi paremman paikan uusille vieraille.
Molemmat komendöörit olivat istuutuneet kursailematta, nuorekkaan
innokkaasti, hänen molemmille puolilleen, Finotti mefistomainen
tuli silmissään, Vezza kasvoillaan sama onnellinen hymy, jonka
väliin kalkkunan kyljyksen ja tryffelin autuas näky hänessä herätti.
He tuskin tunsivat enää Marinaa samaksi kylmäksi ja vaiteliaaksi
naiseksi kuin edellisellä kerralla. Tämä uusi Marina säikkyi
henkevyyttä ja keimailua. Poliittinen kommendööri olisi antanut, en
sano vaalipiiriään, vaan jok'ainoan ystävänsä, jos olisi hetkenkään
saanut olla hänen rakastajanaan, ja kaunokirjallinen komendööri olisi
halusta hylännyt kaikki vanhat Milanon sinisukat, jotka pitelivät
häntä kuin vanhaa pyhäinjäännöstä pumpulissa. Kumpikin puhui hänelle
kauneudesta ja rakkaudesta päästäkseen edes täten hieman lähemmäksi
hänen olemustaan ja tunteakseen paremmin sen sähköisyyttä: Finotti
äänellä, joka värisi huonosti salattua aistillista kiihkoa, Vezza
vienolla kaunopuheliaisuudella ja itsetyytyväisen turhamaisena. Hän
kertoi kirjeistä, joita hänen teostensa tuntemattomat ihailijattaret
hänelle kirjoittivat. Ne tuoksuvat rakkautta, sanoi hän, niinkuin
hieno viini tuoksuu rypäleeltä, ja kykenivät huumaamaan sen, joka
on hienostuneet aistit. Finotti teki pilkkaa hänestä, sanoen, ettei
hän ollenkaan kadehtinut tuota hänen kunnianarvoisten milanolaisten
ystävättäriensä vanhaa, pyhää viiniä, väritöntä _conviva satur_, joka
juuri on jättämäisillään pöydän ja elämän. Hän puolestaan rakasti
nuorta viiniä, täynnä väriä ja hehkua, joka menee kuin salama päähän,
sydämeen ja omaantuntoon, sillä vain se tiesi missä pirussa omatunto
olikaan, viiniä, jossa on auringon koko tuli ja maan kaikki intohimot,
joka on kyllästetty väreillä ja kaasuilla, niin että kaikki epäröimiset
pamahtelevat kuin korkit ilmaan.
— Kuulkaa, herra Vezza, sanoi Marina äkkiä, — vastasitteko noihin
kirjeisiin?
Herra Vezza, jolle tarjottiin suloinen »kommendöörinsä» palvelustytön
tuodessa aamukahvia samoinkuin rouvien salongeissa iltakahvia juotaessa
ja joka vastaanotettiin aina yhtä hyvällä ruokahalulla, kärsi Marinan
hänelle tekemästä vääryydestä. Mutta hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa.
Marina ei suonut kenellekään muita arvonimiä kuin aatelisia.
— Vastasin kauneille naisille, sanoi Vezza.
— Kuulkaapa, tuo on ihmeellistä tarkkanäköisyyttä, sanoi Marina,
katsellen välinpitämättömänä Ricon airoa.
— Ei siinä mitään tarkkanäköisyyttä tarvita, markiisitar. Voisi
sanoa, että kauniiden naisten kirjeissä on aina jonkin verran
pidättyväisyyttä, jota vastoin rumien kirjeissä on aina antaumusta;
mutta se olisi epähienosti sanottu. Pitää omistaa vaisto, kauneuden
vaisto. Kun te, markiisitar, astutte ensimmäiseen kerrokseen, niin
pitää ylioppilaan, joka neljännessä kerroksessa on vaipuneena
hallinto-oikeuden lukemiseen, värähtää. Mitä te sanotte siitä, kreivi?
Mutta Nepoa ei keskustelu huvittanut. Hän katseli jännittyneenä
palatsiin päin pohtien mielessään, olisiko hänen äitinsä
pylväskuistilla ja olisiko tämän kädessä vihreä vaiko mustan- ja
punaisenkirjava viuhka vaiko valkea nenäliina. Jos kreivitär ei olisi
kuistilla, merkitsisi se sitä, ettei hän ollut saanut aikaan tuota
tärkeätä keskustelua, mutta jos hän oli siellä, merkitsi vihreä viuhka
huonoa tulosta, mustan- ja punaisenkirjava viuhka hyvää ja valkea
nenäliina: _Marina perii kaikki_.
Vezzan kysymys herätti hänet, hän jäi istumaan suu auki, sillä hän
ei ollut ymmärtänyt mitään. Marina nykäytti tuskin huomattavasti
olkapäitään ja kääntyi puhelemaan Finottin kanssa. Rico, jota
Hänen Ylhäisyytensä tavallisesti pilkkasi ja ivasi, käänsi päätään
tirkistellen tätä silmät kiiluen vahingonilosta.
— Katso miten soudat, pässinpää? sanoi Hänen Ylhäisyytensä puoliääneen.
Rico naureskeli hiljaa purren huuhaan ja pidellen vettä tippuvia airoja
ylhäällä odotellakseen venettä, joka yhtä mittaa jäi jälkeen. Siellä
kuultiin Ferrierin puhuvan kovalla äänellä. Vezza huusi hänelle, ja
kun hän ei saanut mitään vastausta, hän sanoi jotakin tästä ja neiti
Steineggestä. Marina nyrpisti huuhaan kuin sanoakseen: huono maku, ja
toinen kuiskasi hymyillen:
— Matematiikko!
— Souda! sanoi Marina Ricolle.
Pitkä ja hoikka keula pujahteli eteenpäin tyynessä, vihreässä vedessä.
Jokin harva lehti, joka oli uinahtanut tuon peilin pinnalle, pyöri
nopeasti purren sivua pitkin, jäi perään ja hävisi. Palatsi heitä
vastapäätä kasvoi kasvamistaan, laajeni, kohosi, levitti ikkunansa ja
ovensa, sypressit sen takana irtautuivat vuoresta ja tulivat purtta
vastaan ja itse vuorikin näytti liikkuvan näiden takana. Tumma täplä
pylväskuistilla kolmannen kaaren alla muuttui vähitellen naiseksi,
kreivitär Foscaksi, jolla oli suuri mustan- ja punaisenkirjava viuhka
kädessään. Kuului jo pihan suihkulähteen lorinaa, kuului kreivittären
ääni:
— Siinäkö te olette, herran siunatut!
— Tässä olemme! Mitä ihanin huvimatka, äiti! Ilo ylimmillään, paljon
hauskoja tapauksia, eikä yhtään ikävää. Tai erehdyin, yksi ikävä: minun
serkkuni on ollut erinomaisen henkevä, minä taas tylsä.
Näin huutaen Nepo asetti monokkelin juhlallisesti silmäänsä ja katseli
Marinaa.
Hän oli kuin muuttunut mies. Hän pudisti käsivarsiaan, antaakseen
kalvosimien luisua aina rystysiin asti ja katseli serkkuaan tyhmän
triumfaattorin hymyin. Marina ei ohut ymmärtävinäänkään hänen
hävyttömyyttään, vaan kääntyi katsomaan, joko venettä näkyisi. Sillä
välin »Nuolen» keula, Nepo, Rico, komendöörit ja Marina soluivat
hitaasti sisälaiturin pimeyteen, jossa jo Nepon ääni kaikui korkeiden,
kosteiden holvien ja smaragdinvihreän veden välissä.
Nepo pudisti päätään pudottaakseen monokkelin ja hyppäsi sirosti maahan
käsivarret levällään ja notkistetuin polvin. Hän auttoi toisia ja
oli vähällä kaataa kumoon purren, jota tuo irvihammas Vezza nimitti
vaa'aksi sen suuren herkkyyden vuoksi. Kun Marinan vuoro tuli,
ojensi hän tälle molemmat kätensä ja puristi lujasti hänen käsiään.
Marina rypisti hiukan kulmiaan, hyppäsi maahan ja irroitti kätensä.
Portaissa retkikunta tapasi Fannyn eräässä nurkassa painautuneena
seinää vastaan silmät maahan luotuina. Hän kohotti ne hymyillen Nepon
kulkiessa viimeisenä ohitse. Näytti siltä, kuin hän olisi odottanut
jotakin. Mutta Nepo, joka ensimmäisinä päivinä oli uskaltanut sanan tai
äänettömän hyväilyn, kulki nyt ohitse katsomattakaan häneen. Fannyn
muoto synkistyi ja hän laskeutui hitaasti portaita.
Kreivi Cesare tuli hyvin iloisesti portaiden yläpäähän vastaanottamaan
vieraitaan ja osoitti erittäin suurta ystävällisyyttä don Innocenzoa
kohtaan. Kreivitär Fosca syleili Marinaa aivan kuin ei olisi nähnyt
tätä kymmeneen vuoteen, eikä huomannut tervehtiä Steineggeä ennen
kuin tämän neljännellä kumarruksella. Marina poistui heti sen jälkeen
salista, johon joukko oli asettunut, samoin teki myös Edith.
Sill'aikaa kreivi, Ferrieri ja don Innocenzo olivat alkaneet eräässä
nurkassa riidellä uuden paperitehtaan terveydellisistä ja siveellisistä
vaikutuksista seutuun, joka kreivin mielipiteen mukaan tulisi
hyötymään siitä hyvinkin vähän. Don Innocenzo, kaiken edistyksen
epäkäytännöllinen ihailija, oli ihmeissään kuullessaan kerrottavan
tästä tehtaasta ja sen mahtavista, Belgiassa ostetuista koneista
ja näki kaikki ruusunvärisenä eikä tahtonut huomata siinä mitään
pahoja puolia. Toiset olivat ryhmittyneet ikkunan ääreen ja puhuivat
politiikasta. Kreivitär tahtoi kaikin tavoin saada tietää Finottilta
pitkäksikö aikaa itävaltalaiset jäisivät vielä Veneziaan. Finotti, joka
oli jo istunut subalpiinisten valtiopäiväin vasemmiston keskustassa,
seurusteli hovissa ja oli siellä suuressa suosiossa eikä voinut
sietää ministereitä, kävi heti salaperäisen ja tärkeän näköiseksi ja
sanoi että uudet miehet piankin marssivat Veneziaan. Kreivitär ei
saanut mitenkään sulatetuksi tuota uutta suuntaa, jonka italialainen
valtiotaito oli nyt omaksunut ja selitti puhkuen Finottille, että tämän
täytyisi neuvoa kuninkaalle ja ministereille oikea tie. Ja jos nuo
aasimaiset ministerit eivät voisi sitä oppia, pitäisi heidät heittää
mereen. Ajatelkaa, jos Veneziassa tiedettäisiin näistä asioista!
Niin, hän oli nähnyt Milanossa pääministerin kuvan; mihin tuollainen
kelpaisi, nenäkin vaikka kuinka pitkä!
Nepo keskeytti äitinsä tulipunaisena sanoen, ettei tämä ymmärtänyt
mitään politiikasta, ja käski hänen lopettaa heti paikalla nuo
tyhmät lavertelut. Se oli kuin kylmä vesiryöppy. Steinegge rypisti
kulmakarvojaan, toiset vaikenivat. Kreivitär Fosca, joka oli tottunut
näihin poikansa kunnianosoituksiin, huomautti rauhallisesti, että
naisilla on enemmän valtioviisautta kuin miehillä.
— Aina, sanoi Vezza, — eikä Torinon kabinetti ole läheskään teidän
kabinettinne vertainen, kreivitär.
Myöskin Finotti ja Steinegge sulivat kohteliaisuuksiin. Nepo joutui
hämilleen, asetteli molemmin käsin monokkelia silmäänsä, löyhytteli
nenäliinallaan ja lähti ulos pylväskuistikolle.
Juuri samassa kun hän astui kuistille, tuli Marina päinvastaiselta
puolelta. Nepon nähdessään hän näytti epäröivän hetkisen, jatkoi sitten
kulkuaan ja meni nojautumaan järvenpuoliseen kaiteeseen erään pylvään
suojaan; täältä hän käänsi sitten hieman päätään ja katsoi serkkuaan.
Nepo ei voinut peräytyä. Hän olisi halunnut ensin puhua äitinsä kanssa
kuullakseen tältä tarkalleen keskustelun kreivin kanssa ennenkuin alkoi
toimia, mutta kun hän kuitenkin jo tiesi, että asiat kokonaisuudessaan
olivat onnistuneet hyvin, niin kuinka hän olisi voinut peräytyä Marinan
silmien äänettömän kutsun edessä! Ne sanoivat selvästi: tule, olemme
yksin.
Itserakkaudestaan huolimatta Nepo tunsi itsensä epävarmaksi. Tähän
saakka hän oli mielistellyt vain ompelijoita ja palvelustyttöjä
pysytellen neitien ja rouvien kanssa veljellisten keskustelujen
piirissä. Sydän ei sanonut hänelle mitään ja järki jokseenkin vähän.
Hän meni Marinan viereen, nojasi käsivartensa kaiteeseen ja pudotti
lasin nenältään.
— Rakas serkku, hän alkoi.
Lasi putosi marmorikaidetta vastaan ja meni palasiksi.
Nepo irroitti jäännökset nauhasta, tarkasteli sitä ja antoi sen sitten
pudota alas kalliolle, huoaten: — Se oli Friesiltä.
Tämän sattuvan hautauspuheen lausuttuaan alkoi hän taas:
— Rakas serkku.
Hänen takanaan kuuluivat kreivitär Foscan, kreivi Cesaren ja toisten
äänet epäsointuisena sekasortona.
— Rakas serkku, vastasi Marina katsellen pienen lahden ylitse
aavalle järvelle, jonka pinnalle etelätuuli kirjaili lyijynharmaita
piirtoja valoisan päivän ja valkoisten pilvien kuviin. Seurasi hetken
hiljaisuus. Salista kuului edelleen epäsointuisten äänien sekamelska.
— Kuinka ihania päiviä olenkaan viettänyt täällä kanssanne, rakas
serkku!
— Todellako?
— Miksikä, miksikä ei voisi jatkua aina näin?
Hän oli löytänyt aiheen ja jatkoi matalalla, mahtipontisena äänellä
kuin olisi lausunut jonkin eduskuntapuheen loppuosaa.
— Miksi nämä ihanat päivät eivät voisi olla alkusoittoa ihanaan
elämään, johon kaikki meitä kutsuu, perhetraditsionimme, syntyperämme,
kasvatuksemme ja molemminpuolinen myötätuntomme?
Marina puraisi alahuultaan.
— Niin, jatkoi Nepo innostuen oman äänensä soinnusta ja vain vaivoin
pidättäen kaunopuhujan kädenliikettä. — Niin, minäkin, joka olen elänyt
Venezian ja Torinon parhaimmassa seurapiirissä ja joutunut siellä
sydämellisiin ystävyyssuhteisiin monen kauniin ja hienon neidin kanssa,
minäkin heti teidät nähtyäni tunsin vastustamatonta myötätuntoa teitä
kohtaan.
— Kiitos, kuiskasi Marina.
— ... myötätuntoa, joka nopeasti minunlaisessani nuorukaisessa muuttuu
intohimoksi; olen herkkä kauneudelle, sulolle, henkevyydelle ja kaiken
hienostuksen salatuimmille värähtelyille. Sillä teissä, rakas serkkuni,
on yhtyneenä kaikki tämä. Te olette kreikkalainen kuvanveistoa
Italiassa, joka on saanut kasvatuksensa Pariisissa, niinkuin paljon
vähemmällä syyllä Englannin ministeri sanoi puhuessaan kreivitär
C...stä. Te tulette kerran edustamaan erinomaisen loistavasti kotiani,
olkoon se sitten Torinossa tai Roomassa, sillä selvää on, että tulen
löytämään itselleni pääkaupungissa nimeni ja Venezian arvoisen aseman.
Puhun teille, rakas serkku, enemmän vakavaa kuin intohimoista kieltä,
sillä tässä ei nyt ala romaani, vaan historia jatkuu.
Nepo pysähtyi hetkeksi taputtaakseen ajatuksissaan käsiään tuolle
lauseelle, jossa sisältö sekä ääni syöksyivät käsi kädessä
romahtaakseen tuohon suurivaikutteiseen _historia_ -sanaan.
— Se on kahden kuuluisan suvun historia, jatkoi hän, — toinen niistä
mitä maineikkaimman tasavallan tuki, toinen mitä kuuluisimman
italialaisen kuningaskunnan kaunistus, edellinen Italian äärimmäisestä
idästä, jälkimmäinen sen äärimmäisestä lännestä, yhtyneinä
perhesiteillä jo ammoisista ajoista, ulkovaltain painostuksen ja
kansallisen epäsovun vallitessa, aivankuin ennustuksena ja toivotuksena
tulevalle yhtymälle; kahden suvun, jotka sitten myöhäisimpinä
valtiollisten onnettomuuksien aikoina uudistivat tuon siteen ja jotka
nyt vielä ovat sitä uudistamassa keskellä uuden kansallisen nousun
loistavia tapahtumia.
Nepo oli itse kaunopuheisuus. Kuka tietää, mihin hän olisi eksynyt
tuhansine korulauseineen, joita hänen päänsä oli täynnään, ellei
ohjaksia olisi hiukan nykäisty.
— Marina, sanoi hän, — tahdotteko tulla kreivitär Salvadoriksi? Odotan
täydellä luottamuksella vastaustanne.
Marina katseli yhä vain vaieten järvelle. Äänet salissa hiljenivät
siinä samassa. Kreivitär Fosca kurkisti kuistikolle, mutta vetäytyi
heti äänekkäästi puhuen takaisin saliin, vaikka toiset siitä huolimatta
astuivat kuistille.
— Vetoan teihin, markiisitar, huusi komendööri Finotti tullen Vezzan
seuraamana, joka hymyillen pudisteli hartioitaan kerraten: — Hän on
väärässä, hän on väärässä.
Silloin vasta Marina liikahti kuin heräten ajatuksistaan ja sanoen
hiljaa Nepolle: — Huomiseen, loittani kaiteesta.
Nepo kääntyi kulmat rypyssä katsomaan tunkeilijoita ja huomasi heidän
takanaan äitinsä, joka levitetyin käsivarsin ja luoden ympärilleen
pitkän, apua anovan silmäyksen sanoi:
— Mitä tehdä?