Oli kulunut viikko Edithin ja Salvadorien tulosta palatsiin. Kreivitär
Fosca vakuutti ujostelleensa alussa kovasti serkkunsa samoinkuin
vuortenkin hapanta naamaa. — Paha olisi minut perinyt, sanoi hän, —
ellei minulla olisi ollut Marinan lohduttavaa seuraa!
Hän olisi matkustanut heti tiehensä. Ja hän teki sen johtopäätöksen,
ettei tässä maailmassa pidä joutua epätoivoon mistään, paitsi
toivosta nähdä Cesare kammattuna. Nyt hän tunsi olevansa aivan kuin
paratiisissa. Cesare oli ollut melkein avomielinen niinkuin kreivitär
itse ja muutkin. Nyt ei enää ollut syytä pelätä, että kreivitär Fosca
kainostelisi. Hänen äänensä kuului yhtä mittaa, olipa se sitten
sanoakseen kohteliaisuuksia Marinalle, hellyyksiä pojalleen, nuhteita
kreiville ja Steineggelle, eriskummallisia puhutteluja palvelijoille
tai päästääkseen huudahduksia ja yksinpuheluja. Tässä hän ei ainakaan
muistuttanut Palman venezialaista aatelisnaista, jonka hän vannoi
vannomistaan olevan, Palma tai ei Palma, oman muotokuvansa, maalatun
hänen tietämättään kolmekymmentä vuotta takaperin, luultavasti hänen
mennessään 1500-luvun doogittaren kutsuihin. Nepo esitti kreiville
pitkiä taloustieteellisiä sepustuksia oratoriseen tapaansa tottuakseen
esiintymään eduskunnassa sekä kertoili hänelle poliittisia juttuja
pääkaupungista. Marinalle hän puhui muodista ja kaikista nuorista
kreivittäristä ja markiisittarista, joihin hän oli tutustunut
Torinossa, toistaen keskusteluja heidän kanssaan ja muistaen aina
huolellisesti kerrata: Te Salvador, te Maria, te Emma, te Fanny j.n.e.,
myöskin kömpelöitä ja julkeita sukkeluuksia, piilotti hänen kirjansa,
vaihtoi hänen hansikkaansa, keinutti »Nuolta» heidän ollessaan järvellä
ja loisteli, Marinaa ollenkaan säälimättä, mitä vastustamattomimmissa
puvuissa, illalla vakavissa väreissä, aamulla hempeissä, väliin
niin hempeissä, että koko Nepo hyvine tuoksuineen oli kuin palanen
vaniljakiisseliä. Ja tuo suurten esi-isien maineikas sarvi [Sarvi
Venezian doogien vaakunassa.], joka oli arvokkaampi kuin kruunu, oli
paloittunut suureksi joukoksi pieniä pilasarvia, jotka välkehtivät
raukkamaisen jälkeläisen napeilla, neuloilla ja nenäliinoissa,
huolimatta kreivitär Foscan erikoisesta vastenmielisyydestä tätä
merkkiä kohtaan, joka toi hänen mieleensä hyvinkin demokraattisia
pilapuheita. Steinegge, jonka joka huokosesta tulvi tyytyväisyyttä,
oli Hänen Ylhäisyytensä ritari ja ystävä. — Lusikka menee kävelylle
kupin kanssa, sanoi kreivitär, kun ratsumestari tarjosi hänelle
käsivartensa. Kreivitär oli kuitenkin saanut selville, ettei Steinegge
ollut itävaltalainen eikä rakastanut itävaltalaisia, ja tarvittiin
työtä, ennenkuin hän käsitti, että Steinegge oli tavallaan saksalainen.
Hän kysyi sitä itse Steineggeltäkin, jolle sitten soi vilpittömän
ystävyytensä, kertoillen hänelle hyvinkin arveluttavia juttuja niin
varomattomasti, että Steinegge kauhistui, jos Edith sattui olemaan
lähistöllä.
Steinegge näytti lauhtuneen itse Marinaakin kohtaan toivoessaan
muutaman päivän perästä eroavansa hänestä. Marina otti väliin Edithiä
käsivarresta tehdäkseen kierroksen pylväskuistilla tai puutarhassa.
Edith ei näyttänyt iloitsevan näistä suosionosoituksista ja torjui ne
luotaan. Hänen käytöksensä Marinaa kohtaan oli siinä määrin kylmä kuin
hänen asemansa talon vieraana salli; eikä tämä hänen pidättyväisyytensä
ollut vapaa hienosta ylpeydensävystä. Eikä siitä voinut syyttää
saksalaista verta. Kreivitär Foscaa samoinkuin kreivi Cesarea kohtaan
Edith osoitti vilpitöntä myötätuntoisuutta, vaikka kokonaan toisella
tavalla. Kreivi Cesare oli ystävällinen hänelle, vastusti kovin hänen
aikomustaan lähteä heti, kertoi hänelle itsestään paljon enemmän kuin
hänen isälleen, kertoi omasta yksinäisestä elämästään levollisen
katkerasti, sanoi syvästi kärsineensä ja rautaisen terveytensä
nyt pilaantuneen. Salvadoreja kohtaan hän esiintyi odottamattoman
kärsivällisenä, niin täydellisiä vastakohtia kuin he olivatkin hänen
luonteelleen. Marinaa hän ei puhutellut juuri milloinkaan. Heidän
katseensa eivät kohdanneet toisiaan, ne kulkivat vinoittain yhtyäkseen
jossakin kaukaisessa x-pisteessä, niinkuin muutamain geometristen
teoreemain olettamukset. Marinan mieli oli taas mitä vaihtelevaisin.
Hän heittäytyi monien pitkien hetkien mykästä rauhasta hermostuneen
iloisuuden valtaan, kiemaili hetken Nepolle kuin tahtoakseen huumata
hänet ja kohottaa hänet yläilmoihin, sitten Marina ei edes katsonutkaan
häneen eikä vastannut hänen puheisiinsa. Hän söi tuskin ollenkaan.
Kahden hiusaallon alla, jotka taipuivat alas aina kulmakarvoihin
asti kuin kätkeäkseen jonkin salaisen ajatuksen, leimahtelivat hänen
suuret silmänsä tavallista useammin. Hänen olennossaan, joka oli
kuin sopusointuisten aaltoviivain kuvaamatonta musiikkia, hienon
hienosta korvasta aina kengän kaarevaan kärkeen asti, näki jännityksen
vaihtelevan pulppuavan, hermostuneen elämänkaihon kanssa. Sanalla
sanoen: hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen, täynnä valoa, varjoja
ja sähköä, mutta mitä tuo kuori sulki sisälleen, sitä ei kukaan
tietänyt.
Melkein joka päivä tehtiin retkiä järvelle ja vuorille. Kreivitär
Fosca oli aina aloitteentekijä, vaikk'ei hän itse koskaan ottanut
osaa niihin. Hänelle oli kylliksi kuljeskella talon ympäri. Usein hän
eksyi monissa portaissa ja käytävissä ja huusi silloin avukseen Cattea
ja Momoloa. Catte olikin jo selvillä joka nurkasta niinkuin vanha
rotta, mutta Momolo-parka ei tahtonut selviytyä, ja sattui usein, kun
kreivitär kutsui häntä, että hänen surkean äänensä kuultiin vastaavan
juuri alapuolelta: — Täällä, Teidän Ylhäisyytenne, mutta en tiedä mitä
tietä. Steinegget olivat käyneet jo pari kertaa pappilassa ja don
Innocenzo puolestaan kerran palatsissa. Tohtoria sen sijaan ei enää
näkynyt.
Hauska ja iloinen oli sekin seurue, joka aterioi palvelijoiden
ruokahuoneessa. Pilapuheita, karkeita kaksimielisiä sukkeluuksia
ja sattuvia vastauksia, kujeellisia kuiskeita, naurun kikatusta ja
tirskuntaa sekä häirittyjen aterioitsijoiden murinaa kuului matalien
kattoholvien alta. Väliin kellon helähdys keskeytti tuon vimmatun
hälinän, mutta pian sen jälkeen joku alkoi taas puhella, toinen yhtyi
siihen, sitten kolmas ja kohta oli konsertti taas täydessä käynnissään.
Päivän polttava kysymys oli näytelmä, jota he vainusivat isäntiensä
esittävän: »Hänen Ylhäisyytensä Nepo ja tämän avioliitto.» Oltiin vielä
vasta prologissa, hämärässä ja salaperäisessä prologissa, jonka sai
itse keksiä katseista, liikkeistä ja kaikkein joutavimmista sanoista,
ehkäpä myöskin jostakin salaisesta keskustelusta, jolloin esittäjät
eivät luulleet kenenkään heitä kuulevan. Catte puheli mielellään Fannyn
kanssa tästä aiheesta selittäen sen kohtalon sallimaksi suureksi
onneksi, joka Salvadorien avustamana oli tulossa donna Marinan osaksi.
Hän ylisteli liioitellen isäntiensä rikkauksia, noita kahta palatsia
Venezian kanavan varrella, suunnattoman komeata kesähuvilaa, jossa
pylväskäytävät olivat pitkät kuin procuratiat ja veistokuvien luku
suuri kuin sotajoukko ja jossa ullakot kykenivät ravitsemaan kaikki
Venezian hiiret ja täit, sekä etuhuonetta, isoa kuin itse Piazzetta.
Fanny ahmi innolla näitä uutisia levitellen niitä sitten toisten
keskuuteen. Näytti siltä, kuin hän olisi perivä kaiken tuon loiston.
Toiset pilkkasivat häntä, kysellen luuliko hän pääsevänsä prinsessaksi.
— Vaikk'ei prinsessaksikaan, vastasi Fanny, — niin eipähän kuitenkaan
tarvitse jäädä iäksi homehtumaan tähän paholaisen pesään, jonka piru
itse on rakentanut pojilleen.