Tunti sen jälkeen R...n kirkonkellot soivat lakkaamatta. Niiden
iloinen ääni lankesi kylän katoille, laajeni alas niityille, etsi
kukkuloilta ja vuorilta jokaisen pienimmänkin töllin. Jonon tummia
huiveja nähtiin nousevan hitaasti kirkon kiemurtelevaa tietä ja
häviävän isosta, mustasta portista sisään kuin muurahaiset kekoonsa,
sitten tuli iloisten punaisten ja keltaisten liinojen nopeita ryhmiä,
jokin myöhästynyt, vaativainen sateenvarjo ja toisia pehmeiden hattujen
joukkoja, jotka kokoontuivat kirkon edustalle.
Myöskin Steinegge kulki Edithin kanssa noiden ryhmien sivuitse,
saattoi tyttären kirkkoon ja palasi heti sen jälkeen ulos. Hän lähti
kulkemaan erästä kirkon vieritse vuorelle vievää polkua ja kiipesi aina
laakeripensaiden peittämille kivilohkareille asti, poikkesi sitten
polulta ja heittäytyi istumaan.
Kas tuossa tulee kreivitär Fosca hirveästi läähättäen, vaikka olikin
tullut veneessä R...ään asti, hänen takanaan Giovanna ja Catte
sekä hiukan kauempana, kunnioittavan välimatkan päässä, Momolo,
joka katselee uneksien ympärilleen kuin olisi ollut kuussa. Hänen
Ylhäisyytensä on kuohuksissaan serkkuunsa, joka ei tule messuun, ja
Marinaan, joka on valinnut tämän hetken antaakseen Nepon saattaa
itseään kävelylle. Hänen Ylhäisyytensä päättää rukoilla kiihkeästi
itsensä ja poikansa puolesta, joka laiminlyö messun Herrallekin
ymmärrettävien huomaavaisuuksien tähden. Hän huomaa Edithin ja menee
istumaan tämän viereen, mistä maalaismuijat, jotka polvistuvat maahan
penkkien ulkopuolelle tehdäkseen tilaa lihavalle rouvalle, joutuvat
aivan ymmälle. Nyt soi kello, kuoripojat valkoisissa paidoissaan
tulevat esiin, pappi messukasukka yllään astuu alttarille, urkujen
soittaja iskee kädet ja jalat urkuihinsa ja miehet astuvat kirkkoon.
Viiden minuutin päästä ilmestyy eräästä sivuovesta Marina Nepon
seuraamana. Kulkiessaan miesten rivien ohitse, tekee hän merkin
ritarilleen, tämä istahtaa penkille ja Marina astuu kappeliin. Nepo
joutuu kahden haisevan maalaisen väliin, tekee itsensä aivan pieneksi
ja kääntää tyhmistyneet kasvonsa ympäri kirkkoa etsien Marinaa. Hän
näkee Catten polvistuneena Giovannan vieressä, näkee Momolon seisomassa
ovella, näkee palan puhdasta, sinistä taivasta ja loistavan vihreitä
lehviä, joita tuuli heiluttelee ja jotka nauravat hänelle vasten
kasvoja, näkee äitinsä ihmettelevät silmät, mutta ei tuota julmaa, joka
huvikseen käski hänen kieltää messun ja kuljetti sitten tänne keskelle
rahvaan löyhkää.
Marina ei ajatellut häntä. Pappi oli virittänyt hymnin _Credo in
unum Deum_, ja kansa vastasi urkujen säestämänä. Seurasi: _Patrem
omnipotentem_. Kuin salaman välähdys vaikeni Marinan sydämessä mennyt
taival, käsikirjoituksen löytö, salaperäiset lupaukset Cecilialle,
rakkaus Sillan silmissä, hänen käsivarsiensa hillitön puserrus, hänen
kuiskaamansa nimi tuona yönä, mahdollisuus, että tämä olisi hänen
tuntematon kirjeenvaihtajansa, jonka kohtalo toi hänen tielleen, ja
intohimo, niin, tuo siunattu, valtava, ahdistava, mykkä intohimo,
joka vihdoinkin niin pitkän odotuksen, niin monen turhaan rauenneen
toivon välähdyksen ja tyhmien ihailijoiden kiusan jälkeen saapui. Hänen
sydämensä paisui uskosta ja kiitollisuudesta jotakin tuntematonta
jumalaa kohtaan, joka varmasti oli erilainen kuin se, jota tuossa
hänen lähellään palveltiin, ei niin kylmä, ei niin kaukainen, vaan
hyväätekevä ja peloittava kuin aurinko, kaiken elämän elähdyttäjä.
Ja hän tunsi tämän jumalan ottavan itseään kädestä ja hänen
kaikkivoivan suosionsa kuljettavan itseään. Hän painoi kasvot käsiinsä
ja kuunteli sydämensä kovia lyöntejä, hän nautti noista rajuista,
melkein tuskallisista aistimuksista, jotka kulkivat hänen ruumiinsa
lävitse hänen ajatellessaan jumalallisten lupausten pettämätöntä
täyttymystä ja kohtalokasta rakkautta, joka hurmioisi hänen sielunsa
ja aistinsa samean inhimillisen luonnon lisäksi. Hänen mieleensä ei
tullut ainoatakaan epäilystä. Hän kertasi uudelleen mielessään kaikki
ne vaikeudet, jotka hänen oli voitettava päästäkseen päämääräänsä,
löytääkseen Sillan hävinneet jäljet. Marina ajatteli hänen vihaansa,
ehkäpä unohdustaankin, ajatteli omaa hautautumistaan palatsiin,
josta ei sattuma voinut auttaa häntä pois, setänsä vihamielisyyttä
ja narrimaista Nepoa. Ja hän tunsi purevaa ja voimakasta riemua,
kuvitellessaan näitä esteitä, kaikin turhia Jumalan edessä... _Patrem
omnipotentem_.
Hänelle, hänelle Marina antautuisi. Notkeine vartaloineen kumartuneena
rukouspenkin ylitse hän näytti kuin itse katuvalta viettelykseltä.
Kreivitär Fosca vilkuili häneen sivultapäin, heilutellen kaikin
voimin viuhkaansa ja työntäen nopeaan liikkuvilta huuliltaan joukon
loppumattomia, äänettömiä rukouksia. Häntä miellytti nähdä Marina
tuossa hurskaassa asennossa. Hän kuvitteli mitä kumarruksia S.
Maria Formosan vanha kappalainen tekisi hänen miniälleen. Nepo oli
kuin kidutuspenkillä, hän vei tavan takaa tuoksuvan nenäliinansa
kasvoilleen, katsoa luimisteli paksuja naapureitaan, ja kun nämä
toisten uskovaisten kanssa heittäytyivät polvilleen, hän ei uskaltanut
jäädä seisomaan, vaan laskeutui hänkin hitaasti alas, täynnä pelkoa
kyyhkysenväristen housujensa puolesta. Mikä ero tämän ja viimeisen
messun välillä S. Filippon kirkossa, tuossa Torinon hienojen rouvien
ja neitien puutarhassa. Hän lohdutti itseään ajattelemalla serkkuaan.
Aristokraattinen luonne, sanoi hän itsekseen. Varmasti olen hänen
ihanteensa, hänen pelastajansa, mutta hän ei tahdo antaa minun huomata
sitä liiaksi, sehän on luonnollista. Kello kilisi, sakramenttia
kohotettiin. Nepo, polvillaan, pää hurskaasti alas painuneena,
ajatteli: Tuhatkaksisataa hehtaaria Lomellinassa, kahdeksansataa
Novoresessa, palatsi Torinossa, palatsi Firenzessä.
Sen sijaan Edith ei painanut päätään alas. Hän oli hyvin kalpea ja
katsoi vakavin, rauhallisin silmin eteensä. Ainoastaan käsien väristys
ilmaisi surullisen rukouksen kiihkoa, joka kulki kaikkien noiden
painuneiden päiden ylitse ja kohosi suoraan Jumalan luokse sanoen
hänelle: Herra, Herra, sinä, joka tiedät kuinka häntä on loukattu,
etkö olisi sääliväinen häntä kohtaan? Hänen miettivät kasvonsa eivät
ilmaisseet kohtaloon alistumista, vaan lujaa, älykästä, surun verhoamaa
tahtoa.
Ja sillävälin meidän kunnon ystävämme Steinegge kuunteli messua _in
excelsis_, istuen laakeripensaiden keskellä ja syleillen polviaan. Hän
oli todellakin astunut ulos kirkosta, sillä sen lattia oli polttanut
häntä. Kuinka moneen vuoteen hän ei ollutkaan astunut jalallaan Isän
Jumalan vankiloihin, niinkuin hän sanoi! Hän ei ollut uskaltanut jättää
tytärtään kirkon ovelle, mutta heti kynnyksen ylitse päästyään, kun
Edith lähti menemään naisten puolelle, katui hän, että oli luullut
liikoja omista voimistaan. Se ei ollut niin paljon hänen ylpeä vihansa
kuin kunniantunto, joka työnsi häntä pois temppelistä. Vanha susi
pakeni lammastarhasta.
Kokoonkyyristyneenä kuin surumielinen susi, hän ei välittänyt
ollenkaan vuorten, vesien ja niittyjen ihanuudesta, joka hymyili hänen
edessään, hän ei kuullut lehvien hyväilysanoja, jotka suhisivat hänen
ympärillään. Hän katsoi alas kirkon kattoon ja kuunteli laulujen ja
urkujen sekavia säveliä, jotka ajoittain nousivat sinne ylös. Hänen
päässään oli yksi ainoa ajatus, ja sitä hän jauhoi joka puolelta:
Hänen silmissään olen kadotettu. Se oli karvas ajatus. Taisteltuaan
niin paljon, kärsittyään niin paljon, säilytettyään kunniansa
koskemattomana julmassa nälässä ja kaikissa loppuunkulutetun ruumiin
hurjissa haluissa ja väsymyksen raukkamaisuudessa ja säilytettyään sen
melkein enemmän häntä kuin itseään varten, rakastaen häntä niinkuin hän
rakasti, oli hän tyttärensä silmissä tuomittu kadotukseen! Täytyisikö
hänen siis nöyrtyä pappien edessä, pappien, jotka olivat panneet
hänen sukulaisensa ja vaimonsakin kiroamaan häntä, jotka olivat syynä
kaikkiin hänen vaikeuksiinsa ja hänen vaimonsa kuolemaan? Kai teen
lopuksi senkin, ajatteli hän, alennun siinä määrin, kunhan Edith vain
pitäisi minusta.
Hänen päähänsä tuli ajatus: Jospa sanoisin sanasen tuolle Jumalalle,
olettaen, että hän on olemassa! Hän nousi seisoalleen ja alkoi puhua
kovalla äänellä saksaksi:
— Herra Jumala, kuulkaa minua hiukan. Emme ole ystäviä! Olkoon! Olen
puhunut paljon pahaa papeista. Teidän kanssanne en ole milloinkaan
puhunut mitään. Jos Te siitä huolimatta tahdotte kohdella minua
niinkuin vihamiestä, niin pyydän Teitä tekemään ensin laskunne.
Sanotaan, että olette oikeamielinen, ja minä uskon sen, Herra Jumala.
Katsokaa kirjastanne nassaulaisen Andrea Fredrikinpoika Steineggen
tiliä. Katsokaa, eikö hän ole maksanut kylliksi. Te olette hyvin suuri,
minä hyvin pieni; te aina nuori, minä vanha ja väsynyt. Mitä tahdotte
minulta vielä ottaa? Tyttäreni Edithin rakkauden? Muuta minulla ei ole,
Herra Jumala. Katsokaa, voisitteko jättää sen minulle. Ellette voi,
niin pyyhkäiskää minut pois ja tehkäämme lopputili.
Oman äänensä soinnusta Steinegge alkoi tulla liikutetuksi ja heltyi yhä
enemmän. Hän notkisti toisen polvensa.
— Tunnen Teitä vähän, Herra Jumala, mutta minun Edithini rakastaa
Teitä ja minäkin voin palvella Teitä, jos tahdotte. Näette, polvistun,
ymmärtäkäämme toisiamme, mutta jättäkäämme pappien joukko syrjään. Ehkä
voin sanoa teille jotakin muuta. Minulla on rautainen terveys. Ottakaa
se. Antakaa minun kuolla vähitellen, mutta älkää asettuko minun ja
Edithin väliin. En voi polvistua pappien edessä ja valehdella. Olen
rehellinen, olen sotilas.
— Herra Jumala! Tässä Steinegge notkisti toisenkin polvensa ja
vaimensi ääntään. — Pelkään tehneeni paljon syntiä nuoruudessani. Olen
rakastanut peliä ja naisia — niitä huonoimpia. Kolmeen kahdestatoista
kaksintaistelusta olin minä syypää, haavoitin toista ja olin vaarassa.
Uskon näiden olevan kolme syntiä, ne ovat aina painaneet sydäntäni.
Edithini Herra Jumala, pyydän Teiltä anteeksi.
Muuta Steinegge ei sanonut. Hän palasi paikalleen istumaan liikutettuna
ja tyytyväisenä itseensä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut
hyvinkin pitkän askeleen eteenpäin. Puhuessaan Jumalalle hänen vähäinen
uskonsa oli kasvanut siinä määrin, että hän nyt odotti vastausta.
Ainakin hän tunsi samanlaista tyydytystä kuin köyhä mies, jonka
pakosta täytyy puhua jollekin mahtavalle, jonka vihaa hän pelkää ja,
välttääkseen palvelijoiden väliintuloa, astuu rohkeasti hänen eteensä
kadulla ja sanoo sanottavansa äkisti ja lyhyesti, niin paljon kuin
aika sallii, ja kun häntä hiljaa kuunnellaan, hän arvelee hiljaisuuden
sisältävän voiton siemenen. Hän sytytti sikarin voittaakseen
liikutuksen, joka kuristi hänen kurkkuaan. Ratsumestari Steineggen
ei sopinut itkeä. Hän poltti kiivaasti, raivoisasti. Heti kun hänen
sielunsa oli päässyt tyyntymään, tuntui hänestä katsellessaan maahan
sikari etu- ja keskisormen välissä, että ruohon silmut kivien välissä
tulivat sanomaan hänelle jotakin juhlallista ja käsittämätöntä, johon
pensaiden suhina vastasi. Ja vaikkakin oli saksalainen, ei hän ollut
milloinkaan ymmärtänyt luonnon kieltä, ei ollut milloinkaan ollut
tunteellinen! Sikari sammui hänen kädessään. Mitä tämä merkitsi? Hän
liikahti, nousi ylös ja lähti laskeutumaan kirkolle päin.
Ihmiset tulivat ulos kirkosta, ensin miehet, jotka pysähtyivät ryhmiin
kirkon edustalle, sitten naiset. Steinegge jäi polulle katselemaan
moniväristä ihmisvirtaa, joka purkautui pääovesta, odottaen Edithin
mustan hatun näyttäytyvän. Virta väheni ja harveni. Kun vaara töytäistä
maalaisten kyynärpäitä vastaan oli ohitse, ilmaantuivat kreivitär
Fosca ja Marina Nepon saattamina, viimeksi tuli pari kolme vanhusta.
Ryhmätkin hajaantuivat ja kirkon edusta tyhjeni. Steinegge meni
levottomana heittämään silmäyksen kirkkoon. Siellä oli enää vain kaksi
henkilöä: seurakunnan pappi polvillaan ensimmäisen penkin ääressä
pääalttarin luona ja kahdeksan tai kymmenen penkkiä taempana Edith.
Steinegge vetäytyi hiljaa takaisin ja istuutui kirkkoa ympäröivälle
matalalle muurille. Hänen sydämensä jyskytti. Mitä Edith sanoisi
hänelle! Tämä tuli siinä samassa ulos kiireesti ja sanoi hymyillen
huomanneensa hänet, vaikka ei ollut katsonutkaan, sillä hän oli jo
oppinut tuntemaan hänen askeleensa, ja pyysi anteeksi, että oli
odotuttanut itseään. Kiireessään hän oli unohtanut päivänvarjonsakin
kirkkoon. — Herra isä, sanoi hän kujeillen, — olisiko teistä
vastenmielistä...? Herra isä meni juoksujalkaa kirkkoon, ja ennenkuin
hän ehti penkille, missä Edith oli istunut, tuli pappi jo häntä vastaan
päivänvarjo kädessään ja tarjosi sitä hänelle, tehden pari kolme
kumarrusta.
— Onko se teidän?
— Se on tyttäreni.
— Haluaisitteko ehkä nähdä kuorin ja sakariston... meillä on yksi
Luino, yksi Caravaggio... siinä tapauksessa, että haluatte...
— Oo, kiitos, kiitos, sanoi Steinegge, joka kuultuaan mainittavan
Luinoa ja Caravaggioa oli jäänyt seisomaan suu auki.
— Ehkä tahdotte sanoa neiti tyttärellenne...
Steinegge kumarsi, meni viemään viestiä ja palasi kohta Edithin
kanssa. Kirkkoherra tuli heitä vastaan jollakin lailla ujon
sydämellisenä, hieroen käsiään ja imien ilmaa huulineen kuin se, joka
on pistänyt kätensä liian kuumaan veteen. Hän näytti olevan siinä
kuudenkymmenen vaiheilla. Korkea otsa, vilkas ja viaton katse, kasvot,
käynti, ääni täynnä vilpittömyyttä. Koko hänen olemuksestaan huokui
kainouden miedontama jäntevyys. Hän näytti Steineggelle ja Edithille
molemmat taulut, jotka kantoivat parhaansa mukaan komeita nimiään.
Kuorissa oleva Caravaggio esitti Pyhän Lorenzon kidutusta, barokkia
piirustuksessa ja valoissa, mutta täynnä eloa. Steinegge ei ymmärtänyt
mitään maalauksesta ja kehui sitä kovasti. Edith oli ääneti. Sakariston
Luino oli taas vaalea Pyhän Neitsyen pää, epäilemättä todellinen Luino,
hyvin suloinen. Edith tunsi itsensä liikutetuksi. Hän sanoi papille
rauhallisella äänellään, että oli ulkomaalainen ja että nyt ensimmäisen
kerran tunsi Italian sulouden. Kuinka kummassa tuo köyhä maalaiskirkko
voi omistaa sellaisen aarteen? Kirkkoherra punastui ja vastasi, että
taulu oikeastaan oli hänen omansa, perhemuisto, ja kun se oli hänestä
näyttänyt Jumalan innoittamalta ja sen vuoksi sopi pyhään paikkaan,
niin sai Maria nyt koristaa köyhää ja vaatimatonta kirkkoa. Sitten hän
pyysi neidiltä lapsellisella innolla lupaa näyttää kirkon hienoimmat
liinat ja komeimmat messukoristeet. Kaikki oli suurella huolella
järjestetty sakariston isoon laatikkoon, aina hohtavan valkeista,
lavendelille tuoksuvista maljaliinasista vasta Novarasta saapuneeseen,
suurimpien juhlien aikana käytettävään messukasukkaan. Pappi levitteli
ja pani kokoon niitä taidokkaasti kuin nainen.
— Näen kyllä, herra, sanoi hän Steineggelle. — Näen kyllä, että
haluatte sanoa minulle: _Ad quid perditio haec?_ Vanhalla papilla ei
pitäisi olla nuoren naisen makua. Mitä tehdä? Nämä köyhät ihmiset
pitävät kaikesta tästä. He mielestään kunnioittavat täten Jumalaa, ja
Jumala näkee sydämeen.
Hän ei kertonut, kuinka hän itse oli auttanut tiukoilla ja sitkeillä
säästöillään seurakuntalaistensa toivomuksia sillä vaikka hän olikin
syntynyt ylhäisessä perheessä oli hän jättänyt osansa perinnöstään
monille veljilleen. Nämä, tuntien hänet perinpohjin ja rakastaen häntä
olivat joku aika sitten lahjoittaneet hänelle kauniit urut Serassista.
Ensimmäisen juhlamessun ensimmäistä _Dominus vobiscumia_ soitettaessa
uusilla uruilla, seisoi don Innocenzo pari minuuttia liikkumattomana
pääoven yläpuolella, kädet levällään, nauttien sävelaalloista ja
torvien kiillosta. Nyt hän tahtoi näyttää Steineggelle myöskin urut.
Edith oli niin ystävällinen, hänen isänsä niin kohtelias, että don
Innocenzo voitti pian kokonaan kainoutensa ja tultuaan heidän kanssaan
ulos kirkosta unohti häntä odottavan kahvinsakin tehdäkseen heille
tuhansia kysymyksiä Saksasta, sen eri seuduista, tavoista, taiteesta,
jopa Goethesta, Schilleristä ja Lessingistä, ainoista saksalaisista
kirjailijoista, joiden nimen hän tunsi ja joilta hän oli jotakin
lukenut. Hänen mielestään olisi joka saksalaisen pitänyt tuntea Saksa
päästä päähän ja kuuluisien maamiestensä joka sana ja teko. Vieläkin
yhden saksalaisen nimen hän muisti, Beethovenin, kysyi hänestäkin,
kertoi, että hän kuusitoistavuotiaana oli kuullut erään rouvan
soittavan yhden Beethovenin sonaatin ja se oli ollut hänestä täynnä
ylimaallisia ääniä. Don Innocenzo parka! Vieläkin hän punastui.
Steineggen pienet, vaaleat silmät välkkyivät tyytyväisyydestä. Hän
vastaili kirkkoherran kysymyksiin innokkaasti ja kansallista ylpeyttä
värähtelevällä äänellä. Edith hymyili väliin äänettömänä, väliin
totuuden kunniaksi, tehden jonkin rauhallisen huomautuksen, joka ei
ollenkaan ollut kirkkoherran mieleen. Tätä miellyttivät Steineggen
ehdottomat tuomiot ja liioitellut kuvaukset, jotka veivät hänet
voimakkaasti aivan uuteen, lumottuun maailmaan.
— Antakaa olla, neiti, sanoi hän melkein kärsimättömänä. — Antakaa
minun uskoa kaikkia noita kauniita asioita, joita herra isänne kertoo.
Minä olen pappi, joka ei ole nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä
tiedä mitään, ja minusta tuntuu, että hänen pitäisi olla oikeassa.
Steinegge, kuullessaan sanottavan näin ja nimitettävän itseään herra
isäksi, oli vähällä syleillä kirkkoherraa tämän mustasta kauhtanasta
huolimatta.
Sillävälin pieni seurue oli saapunut puiselle portille, joka vei
papin vihannespuutarhaan. Don Innocenzo pyysi seuralaisiaan sisään
kahville. Steinegge otti heti kutsun vastaan, hän ja pappi tuntuivat
jo olevan vanhoja tuttavia. R...n pieni, kokonaan valkea pappila,
puolivälissä kirkkoa ja kylää, mutta jonkin verran syrjässä, kääntää
selkänsä vuorille ja katselee kukkivaan puutarhaansa uponneena ketoja,
jotka ulottuvat aina joelle asti. Neliskulmaisen vihannespuutarhan
sulki sisäänsä matala muuri. Daaliat ja ruusupensaat vartioivat siellä
vihanneksia ja rikkaruohoja. Talon takana kohoaa nurminen vuorenrinne
omena-, persikka- ja oliivipuiden varjostamana.
Pienet huoneet olivat puhtaat ja valoisat. Etupuolisista on
paratiisimaisen ihana näköala. Pappi antoi vieraidensa ihailla sitä
suuresti mielissään, näytti heille salinsa ja työhuoneensa, jossa
hän säilytti muutamia historiantakaisia astiasirpaleita, jotka oli
löydetty kaivoksista järven luota ja joita hän piti tavattoman suuressa
arvossa. Hänen salainen mielipahansa oli se, ettei vielä ollut
sattunut löytämään yhtään niin terävää kiveä, jota olisi rehellisesti
voinut luulla historiantakaiseksi aseeksi. Steinegge kuunteli
suurella harrastuksella näitä hänen selityksiään, jotka olisivat
saaneet tiedemiehen hymyilemään, sillä pappiparka innostui jokaisesta
uutuudesta, joka sanomalehden tai kirjan avulla pääsi tunkeutumaan
hänen yksinäisyyteensä, ja näille katkonaisille ja pilatuille tieteen
muruille hän rakensi tavanmukaisia, yksinäisen ajattelijan järjettömiä
perustelmia.
Edith katseli mieluummin niittyjä, joihin suuret pilvet heittivät
varjonsa, ja kylän tummia kattoja, jotka melkein hävisivät pähkinä- ja
mulperipuiden sisään. Vasemmalla, pappilan alapuolella, näki siekaleen
järveä kuin ruskeutuneen terän leikkaavan niittyjen vaaleaa vihreyttä.
— Miltä teistä Italia näyttää, neiti? kysyi kirkkoherra.
— En tiedä, vastasi Edith. — Luulin sitä paljon erilaisemmaksi kuin oma
maani. Olen nähnyt Saksassa paljon meikäläisten taitelijain maalaamia
italialaisia maisemia, mutta aiheet olivat aina Roomasta, Veneziasta
tai Neapelista. Goethen ja Heinen Italian matkoja ei minun annettu
lukea. Häpeän sanoa, mutta syvimmän vaikutuksen minuun teki huononhuono
vesivärimaalaus, ensimmäinen esine, joka herätti huomiotani eräässä
talossa, jossa olen elänyt kaksitoista vuotta. Se esitti Vesuviota ja
alle oli kirjoitettu »Kuvia Italiasta». Siinä näkyi pieni, punainen
täplä ison, vaaleansinisen täplän alla. Vain aivan läheltä katsoessa
voi erottaa vuoren juovan, meren ja veneen täynnä omituisesti puettuja
ihmisiä. Pitkiin aikoihin en voinut kuvitella Italiaa ja italialaisia
muunlaisiksi.
— Se on luonnollista, sanoi don Innocenzo, joka ahnaasti tarttui
kaikkiin, eriskummallisiin puheenaineisiin. — Katsokaa, hyvin
terävä-älyisille lapsille en ikinä antaisi lapsuusvuosina nähtäväksi
minkäänlaista kuvaa Jumalasta tai pyhimyksistä, sillä nuo kuvat
voisivat itsepintaisesti jäädä heidän mielikuvitukseensa ja muutamissa
tapauksissa vaikeuttaa myöhemmin korkeamman uskonnollisen käsityksen
muodostumista. Tuo vanha, partasuinen ukko, joka itsepintaisesti seuraa
Jumala-käsitettä, on omiaan auttamaan heissä huomaamatta syntyvän
ratsionalismin kehittymistä. On olemassa niitä, jotka epäilevät
pyhimysten palvelemista, koska eivät voi ollenkaan kuvitella näitä
maailman kaikkeudessa toimiviksi, puhtaiksi kengiksi; ja kaikki
tämä johtuu lapsuudessa saaduista vaikuttimista: lapsi on nähnyt
ne kuvattuina rumiksi, huonosti puetuiksi, istumassa pilvillä ja
katselemassa ilmaan. Ettekö usko, herra?
Steinegge, jonka oli nyt pakko keskustella pyhimyksistä uskaltamatta
siitä kieltäytyä, oli juuri sanomaisillaan jonkin suuren tyhmyyden, kun
Edith kiirehti vastaamaan.
— Mutta, sanoi hän, — jospa kaikki kuvat olisivat Dürerin tai teidän
Luinonne näköisiä. Aistivaikutelmaan jäisi myös uskonnollinen
vaikutelma.
— En usko, neiti, vastasi don Innocenzo hymyillen ja punastuen.
Edith arvasi heti hänen ajatuksensa. Hän tunnusti, että Saksassa
taiteellinen vaisto oli harvinaista, mutta lisäsi luulevansa, että
Italiassa se oli yleinen, vaikkakin oli jo huomannut useamman kerran
päinvastaisia merkkejä siitä lähtien kuin oli kulkenut Alppien ylitse.
Don Innocenzo tunnusti rehellisesti, ettei omistanut sitä ollenkaan.
Luino tuotti hänelle varmasti suurta nautintoa, mutta niin oli toisten
keskinkertaistenkin maalausten laita.
— Se ei mahda olla totta, huomautti Edith, — mutta vaikka olisikin,
niin se osoittaisi vain, että teiltä puuttuu taiteellista
arvostelukykyä eikä tunnetta.
Don Innocenzo ei tuntenut sivistyneen naisellisen älyn herkkää suloa.
Ensi hetkellä Edith ei ollut miellyttänyt häntä paljoakaan; hän teki
kylmän vaikutuksen kaikessa ystävällisyydessään. Mutta keskustellessaan
hänen kanssaan muutti pappi pian mielipidettään, niinkuin ylimalkaan
hänen luontoisensa miehet tekevät. Nyt hän ihaili neidon aina
luonnollista ja sattuvaa puhetta, jota elähdytti salattu tunteellisuus
ja hyvin hieno ja hyvin rohkea äly.
— Jos te, herra abbee, tulisitte palatsiin, näkisitte paljon kauniita
kreivin omistamia tauluja.
— Käyn siellä pari kertaa vuodessa ja minusta tuntuu kuin olisin nähnyt
teidätkin siellä! Menisin sinne useamminkin, mutta tiedän, ettei herra
kreivi pidä papeista...
Steinegge lensi punaiseksi; hänen mieltään pahoitti että oli
aiheuttanut nuo sanat.
— Oh, sanoi don Innocenzo, hänkin puolestaan käyden tulipunaiseksi, —
mitä se tekee! En minä itsekään pidä papeista, tiedättekö!
— Ah, huudahti Steinegge, levittäen käsivartensa aivankuin pappi olisi
antanut hänelle enemmän ilahduttavan kuin uskottavan uutisen.
— Älkää loukkaantuko, neiti, jatkoi tämä. — Puhun italialaisista.
Italiassa papit (don Innocenzon silmät leimusivat ja hänen äänensä soi
kuin sotatorvi), ei kaikki, mutta useimmat, etenkin nuoret, ovat kurjaa
joukkoa, tietämättömiä kiihkoilijoita, vihan välikappaleita...
— Se on selvää, että vihaa on kylvetty, sanoi Edith vakavasti,
sillävälin kuin Steinegge ilmaisi kiivain liikkein iloaan.
— Ovat kylväneet ja kylvävät edelleen, vastasi don Innocenzo, — ja se
kasvaa meidän ympärillemme, sanon meidän kaikkien ympärille, jotka
kannamme tätä pukua, ja sieluja kadotetaan joka päivä. Riittää,
riittää, riittää!
Kirkkoherran oli vaarallista koskettaa tätä aihetta. Viha kohosi hänen
päähänsä, sanat soivat kiivaina ja katkerina. Ei tarvittu paljoa
kiihoittamaan häntä tällä tavoin: jonkin kirkollisen lehden numero,
jonka piispan maalaisapulainen, monenkertainen jesuiitta, lähetti
hänelle, merkiten ihastuksensa kaikkein kiivaimpien kirjoitusten
kohdalle, tai jonkun virkaveljen kuohuva kirje, jonka kuuria oli
pannut pannaan ja jota se vainosi poliittisten mielipiteiden vuoksi.
Silloin hän alkoi puhkua ja kiehua ja murista, kunnes kiivaat
raivon puuskat saivat hänet kokonaan valtoihinsa, ja hän lopetti,
niinkuin oli alkanutkin, katkonaisin sanoin, puolinaisin parjauksin
yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. Hänen vihansa lauhtui
kuitenkin heti, ja hän nauroi ystäviensä kanssa omalle raivolleen.
— Ei hän kuitenkaan ole aina noin ilkeä, hyvä rouva, sanoi papin
vanha palvelija hiljaa Edithille omalla murteellaan viedessään pois
kahvitarjotinta.
Edith ei ymmärtänyt.
— Hän sanoo minun olevan ilkeän, ja valitettavasti se onkin totta. En
voi hillitä itseäni. Toivon, että siedätte minua siitä huolimatta.
Viivyttekö vielä kauan palatsissa?
— Emme tiedä, vastasi Edith.
— Emme tiedä, toisti hänen isänsä umpimähkään.
— Suokaa anteeksi kysymykseni. Miksi toivoisinkaan tapaavani teitä
vielä toisen kerran.
Steinegge oli voitettu. Hän suli kohteliaisuuksiin.
— Ystäväni, toivon varmasti, sanoi hän ojentaen kätensä.
— Varmasti, aivan varmasti, vastasi pappi puristaen kovasti hänen
kättään. — Mutta ennenkuin lähdette, tulkaa katsomaan kukkiani.
Nuo kuuluisat kukat olivat pari pelargonia- ja heliotrooppiriviä
talon ympärillä vihannespuutarhan daalioiden, ruusupensaiden ja
leijonankitojen lisäksi.
— Kauniita, eikö totta? sanoi don Innocenzo.
— Oikein kauniita, vastasi Steinegge.
— Taittakaa yksi heliotrooppi tyttärellenne.
— Ooh!
— Ottakaa, ottakaa, mitä joutavia, enhän minä tiedä mitä niillä tehdä.
— Edith, herra kirkkoherra...
Näin sanoen Steinegge lähestyi kukka kädessään tytärtään, joka seisoi
hiukan syrjässä muurin vierellä.
Edith kiitti hymyillen, otti heliotroopin, haisteli sitä ja katsoi sen
taitettua vartta kuiskaten:
— Tämä on lempeä sydämeltään.
Don Innocenzo ymmärsi.
— Olette oikeassa, sanoi hän nöyrästi.
— Oi ei, huudahti Edith pahoillaan, että oli sanonut nuo sanat ja että
hänet oli heti ymmärretty. Sanokaa minulle missä päin Milano on?
— Milano, Milano... vastasi don Innocenzo, varjostaen kädellään, silmiään
auringolta. — Milano on tuolla etelässä, hiukan länteen, suoraan noiden
kukkuloiden takana.
— Hyvä herrasväki, huusi palvelija ikkunasta, — jos aiotte mennä
palatsiin, niin lienee paras mennä kiireesti, sillä rupeaa satamaan.
Satamaan! Aurinko loisti täydeltä terältään eikä kukaan ollut huomannut
uhkaavia pilviä. Vanha Martta, oli kuitenkin oikeassa. Järvenpuolisilta
vuorilta kohosi tavallista tummempia ja sakeampia pilviä, joita
etelätuuli alkoi kuljetella.
— Martta, huusi kirkkoherra, — tuo herrasväelle sateenvarjo.
Steinegge pani vastaan. Martta teki ikkunasta merkin, jota viaton mies
ei ymmärtänyt.
— Mitä ihmettä? Sateenvarjo, sanoin.
Martta antoi toisen huomattavamman merkin, mutta turhaan.
— No, mikä teitä vaivaa?
Martta lähti äimistyneenä ikkunasta, muristen jotakin etevistä
miehistä, jotka eivät ymmärrä mitään. Sitten hän ilmestyi puutarhaan
iso, vihreä laitos kädessään ja ojensi sen ärtyisästi kirkkoherralle,
sanoen:
— Ottakaa! Kaunis kapistus tarjottavaksi! Mitä sanonevatkaan meistä
palatsissa?
— Mitä sanomista heillä on? Ettei minulla ole toista. Siinä koko asia!
Kas tässä, _quod habeo tibido_.
Todellakin, don Innocenzolla oli enemmän sydäntä kuin sateenvarjoa.
Tuo kamala, vihreällä kankaalla päällystetty laitos ei ansainnut
sateenvarjon nimeäkään. Martta ei voinut olla sanomatta Edithille
hiljaa: — Hänellä oli toinen, kaunis, mutta hän antoi sen pois. Hän
antaa kaikki.
Steinegget laskeutuivat polkua, joka kiertää kylää, hipaisee järven
rantaa ja nousee taas hiukan yhtyäkseen palatsin tiehen. Sill'aikaa
Martta purki harmiaan isännälleen, joka vastasi lauhkeasti: — Teinkö
pahoin? Hyvä, hyvä, olkaa hiljaa, olette oikeassa. Hän oli iloissaan
uudesta ystävyydestä ja ajatteli, että Steineggein kautta hänelle
avautuisivat palatsin ovet ehkä helpommin. Se oli hänen harras halunsa,
sillä tuo lammaslaumasta pois eksynyt palatsi oli hänen sydämellään
enemmän kuin kaikki muut yhdeksänkymmentäyhdeksän kirkon siipien alle
kerättyä taloa.
Aurinko hymyili vielä Steineggen selän takana, mutta uhkasi jo edestä.
Eräässä polun käänteessä Edith pysähtyi katsomaan taakseen.
— Näetkö, isä, sanoi hän hymyillen, — kuljemme kohti idyllistä
murhenäytelmää.
— Ei, ei mitään murhenäytelmää:
Draus ist alles so prächtig,
Und es ist mir so wohl.
[Ulkona on kaikki niin kaunista, ja minun on niin hyvä olla.]
— Muistatko vielä entisiä laulujamme, isä?
Tämä alkoi laulaa:
Ännchen von Tharau hat wieder ihr Herz
Auf mich gerichtet in Freud' und in Schmerz,
Annchen von Tharau, mein Reichtum, mein Gut,
Du meine Seele, mein Fleisch und mein Blut.
[Tharaun Änncher rakastaa minua jälleen myötä- ja vastoinkäymisissä.
Tharaun Ännchen, olet minun aarteeni, kaikkeni, sieluni, lihani ja
vereni.]
Hän lauloi silmät täynnä iloa ja kyyneleitä kulkien pari askelta
Edithin edellä peittääkseen tältä kasvonsa. Hän oli kuin nuori poika,
humaltunut ketojen tuoksuvasta ilmasta ja vapaudesta. Edith ei
ajatellut enää murhenäytelmää huolimatta vuorten synkästä muodosta ja
muutamista suurista pisaroista, joita putoili poppelipuiden lehtien
välitse järveen tehden suuria ympyröitä veden tyyneen kalvoon. Edithin
valtasi isänsä liikutettu ilo. Harvaan putoileva, lauhkea sade herätti
kasvullisuuden sulotuoksuineen ja kiihoitti heitä. Kuka olisi nyt
tuntenut eilispäivän Edithiä? Hän poimiskeli kukkia, heitteli niitä
isälleen, juoksenteli ja lauloi kuin pikku tyttö. Yht'äkkiä hän
pysähtyi, katseli järveä ja alkoi surumielisen laulun:
Am Aarensee, am Arensee...
— Ei, ei, huusi isä juosten hänen luokseen. Edith pakeni nauraen ja
alkoi uudelleen kauempaa:
Da rauscht der vielgrüne Wald.
[Siellä humisee ikivihreä metsä.]
Hänestä oli hauskaa, ettei isä antanut hänen laulaa tuota surullista
laulua, ja huvikseen hän kiusoitteli tätä. Isänsä takaa-ajamana hän
pakeni laulaen »Da geht die Jungfrau», hiljensi vauhtiaan ja ääntään
laulaessaan »und klagt» ja joutui takaa-ajajansa käsiin ennen sanoja
»ihr Weh» suudellen kättä, joka sulki hänen suunsa.
— Ei koskaan, ei koskaan, isä, sanoi hän sitten, — niin kauan kuin
pidät minut luonasi. Tiedätkö, että olemme hiukan hupsuja molemmat?
Sataa!
Steinegge ei ollut huomannut sitä. Hän aukaisi vaivalloisesti vihreän,
natisevan sateenvarjon, joka sateen alla murahteli suunnilleen samalla
äänellä kuin vanha Martta, yhtyen surinaan kedoilla ja puiden lehvissä.
Kuitenkin se saattoi olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli isännästään
puhuttavan. Etenkin Steinegge ei tahtonut millään lakata kiittämästä
hänen ulkomuotoaan ja rehellistä puhettaan, niin että Edith lopuksi
kysyi, oliko rehellisyys niin harvinaista Italiassa. Siihen vastasi
Steinegge kokonaisella kaunopuheisuuden tulvalla, ettei Edith saisi
epäilläkään hänen ajattelevan pahaa italialaisista, joita kohtaan
hän tunsi vilpitöntä kiitollisuutta, sillä kaiken lopuksi olivat
ne ainoat ulkomaalaiset, joilta hän oli saanut hyvyyttä osakseen.
Kaikista näistä hänen lämpimistä sanoistaan ymmärsi sen, ettei hän
pitänyt rehellisyyttä harvinaisuutena italialaisten keskuudessa, vaan
pappien. Tätä päätelmäänsä hän ei sanonut, eikä uskonut kaikessa
viattomuudessaan Edithin sitä ymmärtäneen ja kiirehti lisäämään, että
toivoi pian tapaavansa uudelleen kirkkoherran.
— Mutta, isä, sanoi Edith pysähtyen yhtäkkiä ja katsoen tiukasti
kauniine silmineen isäänsä kasvoihin, — voimmeko jäädä tänne?
Steinegge putosi kuin pilvistä. Hän ei ollut vielä tullut ajatelleeksi
sitä. Ilo tyttären läsnäolosta sumensi häneltä kaikki tulevaisuuden
ajatukset. Edithin, jolla oli herkkä ja terävä olojen ymmärtämys, oli
pakko johtaa hänet pilvistä maan päälle saattaakseen hänet käsittämään,
ettei voisi kovin kauan käyttää hyväkseen kreivin vieraanvaraisuutta,
josta hän jo oli nauttinut, ennenkuin sitä oli hänelle tarjottukaan.
Ja tytär sanoi kovin pahoittelevansa, että oli syypää tähän ja ehkä
vielä moniin muihin isänsä uhrauksiin, ja hän nauroi hellästi,
nähdessään isänsä tällöin heittävän sateenvarjon luotaan, tarttuvan
hänen käteensä ja puristavan sitä voimatta sanoa sanaakaan. — Olet
oikeassa, rakas isä, sanoi hän. — Pelkään olevani tekopyhä. Sitten
hän kertoi preussilaisen lähetystöherran neuvoneen häntä asettumaan
Milanoon, jossa oli monilukuinen, hyvin rikas ja kansalaisoikeuksia
nauttiva saksalainen siirtola. Hän uskoisi jollekin hyvälle pankille
»Niebelungien aarteensa», niinkuin hän nimitti perintöänsä; hän antaisi
saksan tunteja ja herra isä eläisi kuin vanha rakas Kammerath, joka
oli pantu lepäämään ja piippua polttelemaan monien vaikeuksiensa
perästä. He vuokraisivat pienen asunnon kaukana ja korkealla maailman
hyörinästä, jos asiat vaativat, mutta täynnä valoa ja ilmaa. Hän
valmistaisi saksalaista ruokaa ja herra Kammerath saisi joka päivä
päivälliseksi wieniläistä tai müncheniläistä olutta. Steinegge kävi
tulipunaiseksi ja alkoi nauraa kovasti heiluttaen sateenvarjoaan,
huutaen: — Ei, ei, ei ainakaan sitä! Edith ei tietänyt, että hänen
isänsä oli kaikkien suuren saksalaisen isänmaan oluiden halveksija
ja ymmärsi siis väärin tuon huudahduksen. Hän väitti vastaan sanoen,
että he voisivat kestää paljon suurempiakin ylellisyyden tuhlailuja.
Sunnuntaisin kauniina vuodenaikana he tekisivät erikoisia huviretkiä
lähiseuduille hävitäkseen johonkin yksinäiseen, hiljaiseen, pieneen
kylään. Ja kuka tietää, jos asiat menisivät hyvin, voisi herra
ratsumestari kolme neljä kertaa viikossa lähteä ulos ratsastamaan neiti
tyttärensä kanssa.
— Osaatko sinä ratsastaa?
Edith hymyili. — Etkö muista, rakas isä, sanoi hän, miten lapsena
rakastin hevosia. Kun serkkuni opettelivat ratsastamaan, niin
isoisä-vainaja tahtoi, että minullekin opetettaisiin. Opin heti.
Tiedätkö, mitä soiton opettajani sanoi, nähdessään minut hevosen
selässä?
— Osaatko sinä soittaakin? huudahti Steinegge yhä enemmän ihmeissään.
— Mutta isä, enhän minä enää ole kahdeksanvuotias! Hän sanoi, että
huomasi heti, kenen tytär minä olin. Ja italiankielen taidostani et
sano mitään? Tiedätkö, että olen sen oppinut näinä viimeisinä kuutena
kuukautena.
Mutta hänen isänsä ei ollut vielä aivan varma siitä, että Edith
ei enää ollut kahdeksanvuotias. Ja keksiessään hänessä kaikki nuo
moninaiset tiedot hän hämmästyi kuin jostakin ihmeestä, heltyen siihen
kainoon ihailuun, jota oli tuntenut jälleennäkemisen iloon yhtyneenä.
Steinegge-parka! Palatsin portilla hän astui syrjään päästääkseen
Edithin kulkemaan ohitse vetäisten huomaamattaan hatun päästään.
— Isä, sanoi Edith nauraen.
— Mitä?
Steinegge ei ymmärtänyt.
— Mutta hattu?
— Ah!... Oh!... Niin! Mies-parka pani sen takaisin päähänsä juuri
samassa, kun kreivi Cesare tervehti Edithiä tullen häntä vastaan
pihalle hyväntahtoinen hymy muuten aina vakavilla kasvoillaan.