— Laihaa poroa, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi uskollinen Catte kreivitär
Foscalle, kaataessaan tälle kahvia suunnattoman isoon kuppiin.
Kreivitär nosti päätään tyynyiltä ja nojautui kyynärpäihinsä, katseli
epäilevin silmin tarjotinta, kuppia, teevatia, sokeriastiaa ja ilmaan
nostettua kahvikannua sekä kaaressa juoksevaa kahvisädettä.
— Siunattu Venezia! sanoi hän.
— Niin, Teidän Ylhäisyytenne, siunattu Venezia!
— Vettähän tuo on, sanoi kreivitär irvistäen ja pannen kupin takaisin
tarjottimelle nostettuaan sen tuskin huulilleenkaan.
— Paljasta vettä, Teidän Ylhäisyytenne. Johan sen sanoin tuolle
vanhalle muijalle. Tämä on ämpäri (Catte osoitti kuppia) ja tässä on
kaivo (Catte osoitti kannua). Oo, millainen talo, Teidän Ylhäisyytenne!
Muija oli nyrpeissään lakanoista, mutta minä, annoin hänen ymmärtää,
että Teidän Ylhäisyytenne ei voi nukkua muilla kuin omilla lakanoillaan.
— Sanoitko hänelle niin?
— Sanoin, Teidän Ylhäisyytenne.
— Hyvä! Se oli oikein. Hotellia vartenhan ne oikeastaan otin, mutta kun
ovat, niin... Pue minut nyt, messu taitaa alkaa kohta.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Se nuori kamarineitsyt, se
markiisitar Marinan neiti, sanoi minun olevan oikeassa, ellen erehdy,
sillä kummatkin puhuvat pahaa idänpuolisista. Tiedättekö, Teidän
Ylhäisyytenne, mitä tuosta kaikesta olen ymmärtänyt? Että täällä
isännät ja palvelijat, kaikella kunnioituksella puhuen, elävät kuin
kissat ja koirat keskenään.
— Kerro, kerro! Toinen sukka, matami. Pässinpää! Kerro, kerro. Eivätkö
ne näytä vielä kauniilta, nämä jalat, vai mitä?
— Ehei, Teidän Ylhäisyytenne, kuinka moni nuorikko toivoisi...
-— Niin, mutta kerro, tyttö, anna tulla. Kuin kissat ja koirat?
— Niin, kuin kissat ja koirat, Teidän Ylhäisyytenne. Herra kreivi ja
neiti markiisitar eivät siedä edes nähdäkään toisiaan. Kas, nojatkaa
minuun. Hiljaa, Teidän Ylhäisyytenne, hiljaa, vuode on korkea. Kun he
ovat yhdessä, näyttävät he tahtovan syödä toisensa. Niin sanoi kokki
Momololle. Näyttää siltä, kuin kokki olisi yhtä vähän toisen kuin
toisenkaan puolella. Kauniita juttuja ne kertovatkin!
— Anna kuulua!
— Mutta en tiedä, Teidän Ylhäisyytenne, uskallanko, sillä se koskee
herra kreiviäkin...
— Joutavia, kun käsken kertomaan, niin on velvollisuutesi kertoa.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sanotaan, että herra
kreivi jokin aika sitten olisi tahtonut naida markiisittaren ja että
markiisitar joutui epätoivoon, nuori kun on, raukka, jumala paratkoon...
— Anna mennä ilman ruikutuksia.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sitten markiisitar sairastui
ja meni melkein sekaisin päästään; siitä lähtien hän ei ole voinut
sietää herra kreiviä, ja herra kreivin täytyi luopua ajatuksesta; mutta
hänkin muuttui vihaiseksi neidille. Sitten syntyi toinenkin juoru,
eräästä nuoresta miehestä...
— Eräästä nuoresta miehestä?
— Niin, teitä palvellakseni, Teidän Ylhäisyytenne!
— Mistä nuoresta miehestä?
Hänen Ylhäisyytensä kävi levottomaksi.
— Tässä tulee nyt hiukan likaista pyykkiä, Teidän Ylhäisyytenne. Tämän
nuoren miehen nimi ei ole hänen oma nimensä. Näyttää siltä, kuin siinä
olisi jotakin sotkua... En tiedä olenko puhunut selvään.
— Hupsu, meidän molempien ikä tekee yhteensä parisataa vuotta ja sinä
puhut noin kierrellen kaarrellen.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Tällä nuorella miehellä
on toinen nimi, mutta hän on herra kreivin poika. Siinä se on
koristelematta!
Hänen Ylhäisyytensä vetäisi yömyssynsä nauhat auki ja jäi suu auki,
liikkumattomana katsomaan Cattea. Sitten hän nytkäytti olkapäitään.
— Tyhmyyksiä, hävyttömyyksiä, sanoi hän, — valheita. Entä sitten?
— Ja nyt tulee sotku. En ole päässyt selville, oliko tuon herran ja
markiisittaren välillä hellä suhde vai olivatko he riidelleet ja tuo,
ei, tahdon sanoa hän, markiisitar, oli sanonut tälle lujia sanoja, vai
kreivikö tahtoi, että hän ottaisi tämän nuorukaisen ja ettei toinen
huolinut, vai että hän oli ajatellut perintöä ja että toinen...
Hänen Ylhäisyytensä heitti yömyssyn pois.
— Uh, saat minut ihan kuumaksi! Mitä luulet minun ymmärtävän kaikesta
tuosta?
— Anna minulle tuo kapine! Niin, tuo kapine! Etkö ymmärrä? Oletko
sekaisin?
Catte meni ottamaan Hänen Ylhäisyytensä peruukkia ja rupesi
asettelemaan sitä.
— Ja sitten? kysyi kreivitär.
— Ja sitten... sallikaa, kreivitär, hiukan vinossa. Noin. Ei, vielä
vähän.
Hänen Ylhäisyytensä puhkui kuin höyrykone.
— Kuulkaa, Teidän Ylhäisyytenne, kuka voisi ikinä sanoa, että tuo on
tekotukka? Kaiken lopuksi, Madonnakin kantaa sellaista. Koettakaa
sietää, Teidän Ylhäisyytenne. Niin, sitten eräänä päivänä syntyi, en
tiedä kuinka, hirveä meteli, yksi huusi toistaan kovemmin, taisivat
kiskoa tukastakin, ja sanomatta edes: »hyvästi, koirat!» porhalsi
ystävä tiehensä, eikä ole siitä päivin näyttäytynyt. Viikon vanhoja
asioita. Ja tuo saksalainen, Teidän Ylhäisyytenne, mikä laitos! Tänä
aamuna hän oli alhaalla hakemassa kahvia saksattarelleen. Herra
kreivikin oli alhaalla, sillä se se on vasta nuuskija, hänet tapaa
kaikkialla, ikäänkuin hän ilmestyisi maan alta.
— Vaikene, kielikello, keskeytti hänet kreivitär Fosca. — Ihan päätäni
särkee. Mitä luulet minun tekevän kaikilla noilla juoruilla? Pian.
Tänne peili! Kiitos. Kantaako Madonna tuota kapistusta nenällään? Sen
siitä saa, kun antaa sinulle hiukan vapautta, et ollenkaan tarkkaa
töitäsi. Pian. Onko Hänen Ylhäisyytensä jo noussut ylös?
— Luulen. Näin Momolon vievän hänelle pukuja.
— Hyvä, menkää sanomaan hänelle, että hän tulisi luokseni. Pian!
— Heti paikalla, Teidän Ylhäisyytenne! — Pahus vieköön, sinä haiset
vielä lipeäkalalle, tjaa, lisäsi Catte hampaidensa välistä sulkiessaan
oven takanaan. Kreivitär Fosca oli tosiaankin viaton siihen, että
hänen isänsä myytyään ensin omaa keittämäänsä soppaa, myi lopuksi
venezialaisille ja mannermaalaisille äärettömät määrät lipeäkalaa.
Kun kreivi Alvise VI Salvador suvaitsi naida hänet, antoivat tämän
maamiehet hänelle pilkkanimen kreivitär Lipeäkala. Hän osasi kuitenkin
pian päästä tästä nimestä luontevalla hyväntahtoisuudellaan,
suoruudellaan, jolla aina puhui alkuperästään, ja vilpittömällä ja
iloisella tietämättömyydellään. Ajan oloon hän sai yksin kaikkein
turhantarkimmatkin korkeat rouvat pitämään suunsa, ja isän liikkeiden
ummehtunut löyhkä haihtui vähitellen; tarvittiin Catten ilkeät
sieraimet tuntemaan sitä enää.
Kaksikymmenvuotisen avioliiton aikana kreivi Alvise VI vainaja,
tuhlailtuaan iloisen rouvansa avustamana oikeaan ja vasempaan
omaisuuttaan, alkoi nähdä silloin tällöin runsauden sarvensa pohjaan,
suunnilleen kuten ennen avioliittoaan. Hänen kuoltuaan kreivitär Fosca
huomasi olevansa loppumattomien maa-alojen, suunnattomien velkojen ja
hintelän poikasen omistaja, jota poikasta ihailtiin suurena nerona
kotona ja kylässä. Kreivitär tahtoi päästä tarkalleen selville
asemastaan ja kauhistui, uskoi itsensä ihmeitä tekevän Madonnan,
asianajajien, pyhimysten ja liikemiesten huostaan; löysi onnekseen
kykenevän ja rehellisen henkilön, asianajaja Mirovichin, joka suostui
rupeamaan peräsimeen luvaten kuljettaa laivan pelastuksen satamaan.
Pantiin toimeen ankara säästäväisyys perheessä, Nepo lähetettiin
kotikouluun, myytiin pari maatilaa Friulissa ja muutamia tomuisia
muinaisesineitä palatsin vinniltä, jotka kreivittären silmissä olisivat
olleet omiaan kanavaan heitettäviksi, mutta jotka lopettivatkin
matkansa British Museumiin.
Sill'aikaa kun Salvador-suvun pilaantuneet raha-asiat vähitellen
parantuivat, lujitti Hänen Ylhäisyytensä Nepo mainettaan kotikoulussa.
Hänellä oli erinomaisen hyvä muisti, sujuva kielenkäyttö, eikä häneltä
puuttunut älyäkään, jota hän lisäsi opettajien ja imartelevien
kumppanien avulla. Lopetettuaan koulunsa hän opiskeli lakitiedettä
Padovassa.
Yliopistossa hänen nimensä ei kohonnut toisten yläpuolelle. Hänen
hienorakenteinen ja mukavuutta rakastava olemuksensa ei sopinut
ollenkaan hillittömän, demokraattisen ylioppilasjoukon seuraan. Eikä
hän löytänyt itselleen imartelijoitakaan, hänet pantiin pieneen,
kainoon eleganttien ryhmään, jota pilkattiin ja ivailtiin. Hän keksi
aina keinon puikahtaa Veneziaan ja viipyä siellä mahdollisimman kauan.
Hän harrasti kansantaloustiedettä ja osasi esiintyä hienosti kuin suuri
herra, harrastaen salassa mitä suurinta säästäväisyyttä.
Hänen ensimmäiset askeleensa seuraelämässä onnistuivat hyvin. Hän oli
äitien ja tyttärien ruusunpunainen toive samoinkuin isänmaanystävien,
jotka halusivat kohottaa korkealle kuuluisan venezialaisen aatelin.
Kun Venezian oivallisimmat nuorukaiset mainittiin nimeltä, sanottiin
aina ensiksi Salvador. Hänelle, patriisille, riitti saksan- ja
englanninkielen taito. Oli kylliksi tilata _Economist_ ja _Journal
des Economistes_ ja käydä jossakin opiston istunnossa, selittää
kahvila Florianissa, mitä Rochdalen uranaukaisijat olivat tehneet
ikävystyttääkseen koko maailmankaikkeuden. Samalla hän liehui
kauniiden ja korkea-arvoisten naisten ympärillä siipiään polttamatta,
kärventämättä edes monokkelinsa nyöriäkään; hän ilveili ilman vaaraa
heidän kanssaan, antoi heille neuvoja mitä vakavaluontoisimmissakin
pikkuasioissa ja sai vähitellen osakseen eräänlaista kunnioitusta,
niin ettei voitu puhua Nepo Salvadorista kehumatta häntä kovasti ja
samalla hymyilemättä. Hänen kuuluisa nimensä ja se hyvä mielipide, joka
useimmilla hänestä oli, enemmän kyllä halusta ja hyvästä uskosta kuin
miehen tuntemisen perusteella, voittivat pitkän aikaa nuo kaksimieliset
hymyt ja arvostelut, joita muutamat hänestä tekivät. Mutta lopultakin
tuo sipinä laajeni, muuttui murinaksi, kuiskailuksi ja ääniksi, ja
Nepon luotto luiskahti joka taholla alas. Hänen ikuinen monokkelinsa,
pukujen liioiteltu komeus, naismainen käytös, naurettava turhamaisuus,
äitelyydet ja huonosti peitetty itaruus joutuivat yleisesti
naurunalaisiksi. Hänen ystävänsä uskoivat toisilleen epäilleensä aina,
ettei hän paljoakaan tiedä, ja kun joku sanoi: »Hän on kuitenkin kyky»,
niin toinen vastasi: »uh, muistitietoa». Ja Hepo Salvadorista tuli
»narrikreivi».
Vuonna 1860 pari kolme etevää miestä, Salvadorien suvun ystäviä
ja, Venezian kunniaksi, patriisin nimen helliä vartijoita, olivat
päättäneet keskenään ryhtyä kiihoittamaan Nepoa siirtymään muualle.
Täytyi valmistautua tulevaisuutta varten, niinkuin niin monen muun
suuren suvun jäsenet tekivät kooten vapauden kokemuksia ja Torinon
vaikutusvaltaisten miesten ystävyyttä. Nepo oli kunnianhimoinen, ja
alkaessaan tuntea kylmyyttä ympärillään hän innostui heti ajatukseen.
Kreivitär Fosca, joka jykevällä isänmaallisuudellaan vihasi sielunsa
pohjasta saksalaisia, ei voinut käsittää, mitä pahusta oli tämä vapaus,
johon piti valmistautua niin paljon aikaisemmin, ja mitä kunniaa
parlamentin jäsenyys voisi tuottaa. Eräälle ystävättärelleen, joka
kysyi, matkustaisiko hänkin Torinoon, vastasi hän ärtyisesti:
— Minäkö? Mitä minä siellä tekisin? Valtiopäivämieheksikö?
Hän ei matkustanut, mutta kävi silloin tällöin tervehtimässä poikaansa.
He tapasivat toisensa Milanossa, lyhentääkseen täten matkaansa ja
myöskin sentähden, ettei Nepo halunnut esitellä äitiään ystävilleen.
Siellä he tapasivat usein Crusnelli di Malombra suvun jäseniä, jotka
olivat heidän serkkujaan Marinan äidin puolelta. d'Ormengojen ja
Salvadorien välillä oli ollut yhteyttä aina vuodesta 1613, kun Emanuele
d'Ormengo, Carlo Emanuele I:n lähettämänä Veneziaan, ihastui Marina
Salvadoriin ja nai hänet. Vuonna 1797 ollessaan maan paossa Ermagora
Salvador tapasi Genèvessä Piemontista paenneet d'Ormengot ja vuosi
sen jälkeen hän vei vaimonaan kotiinsa Alessandrina Felicitan; kreivi
Cesaren tädin ja sittemmin Alvise VI:n äidin.
Markiisi Filippon täysin uudenaikainen loisto sokaisi Foscan, vaikkakin
hänen omassa palatsissaan Veneziassa oli kymmenen kertaa arvokkaampia,
vuosisatoja vanhoja rikkauksia. Hän mietti heti avioliittoa ja puhui
siitä Nepolle, joka nyrpisti nenäänsä ja vastasi katederimaisella
äänellä, ettei nuorimies voi sitoutua ilman suurta rakkautta, että kun
omistaa Venezian ja Torinon kauneimpien ja sivistyneimpien neitien
ystävyyden, niin ei ole helppoa rakastua ensi näkemältä toisiin; ja
loppujen lopuksi, Malombrain loisteliaisuus sekä miellytti että ei
miellyttänyt häntä. Oraakkeli! ajatteli hänen äitinsä, kun Malombran
suku yhtäkkiä hajosi. Äiti Fosca oli hyvin mielissään siitä, että
Marina joutui eno Cesaren luokse. Hän oli tutustunut tähän Veneziassa
kolmekymmentä vuotta sitten ja tiesi hänen olevan hyvin rikkaan ja
ilman muita perillisiä kuin tämä sisarentytär. Hän ei kuitenkaan
uskaltanut enää puhua Nepolle avioliitosta, sen jälkeen kun oli saanut
kuulla kauniita ystävättäriä omistavien nuorukaisten teorian. Mutta
äkkiä alkoi Nepo, pari vuotta onnettomuuden jälkeen, heidän tavatessaan
toisensa Milanossa, puhua Marina-parasta, hänen onnettomuuksistaan
ja hänen kauniista silmistään sanoen, että eräät ajatukset, jotka
Marinan onnen aikoina olivat olleet hänelle vastenmielisiä, palasivat
nyt ja syöpyivät entistä paremmin hänen heltyneeseen sydämeensä.
Sitä sinä et minulle syötä, sanoi itsekseen kreivitär Fosca. Mutta
Nepo huomautti myöskin, että ollessaan nyt Lombardiassa oli heidän
velvollisuutensa käydä tervehtimässä kreivi Cesarea, heidän kaikkein
lähintä sukulaistaan. Ennenkuin kreivitär uskalsi lähteä seikkailemaan
tuntemattomille seuduille, pyysi hän neuvoja ja tietoja donna Costanza
R...ltä, joka oli hänen tuttaviaan ja vanha milanolainen aatelisnainen.
Tiedot serkusta olivat niukat: omituinen ihmisvihaaja, tavattoman
rikas, ilman muita lähempiä perijöitä kuin Marina. Sisarentyttärestä
taas donna Costanza osasi sanoa vain, että luuli häntä pintapuoliseksi,
mutta hyväksi ja hurskaaksi. Kertoja oli nähnyt Marinan aina messussa
San Giovannissa, Marinan asuessa Milanossa. Mitä Malombran perheeseen
tulee, oli sillä erinomaiset periaatteet. Myöskin Filippo-parka
oli oikein hyvä ihminen mutta hiukan hupsu. Erinomaisen hyvä tuo
Filippo-parka! Ja sen lisäksi _grandseigneur!_ Donna Costanza päätti,
että ensin oli kirjoitettava ja sitten toimittava vastauksen mukaan.
Kreivitär Fosca kyhäsi diplomaattisen mestariteoksen: sinne pääsi
pujahtamaan jokunen oikeinkirjoitus- ja kieliopillinen virhe; mutta
kukaan ei olisi odottanut kreivittäreltä niin taidokasta kirjettä.
Siinä ilmaistiin toive tavata kreivi näin monen vuoden jälkeen ja
solmia ystävyydellä entiset verisiteet. Eikö hän ollut kaikkien
onnettomuuksien lopuksi läheisin Alvise-vainajan vielä elävistä
sukulaisista? Näin ajatteli Nepokin. Kreivitär olisi halunnut
keskustella kreivin kanssa poikansa tulevaisuudesta (tässä kohdassa
hän ylisteli Nepoa). Hän oli huomannut tämän haluavan muodostaa
perheen. Kehen hänen valintansa sattuisikaan? Tietystikin johonkin
arvokkaaseen perheeseen, johonkin siveelliseen nuoreen tyttöön; mutta
hänen äitinsä täytyi kuitenkin ajatella sitä, mitä nuo siunatut
lapset eivät ikinä ajatelleet. Tässä seurasi ei liian synkkä eikä
liian valoisa kuvaus Salvadorien raha-asioista. Lyhyesti sanoen, hän
tarvitsi arvossapidettyjä ja varovaisia ystäviä. Hän tulisi mielellään
Nepon kanssa palatsiin, jos ilma, terveys ja monet muut seikat sen
sallisivat. Mielellään hän olisi myöskin halunnut syleillä rakasta
Marinaa, jota hän aina hellyydellä muisteli. Hän liitti mukaan
erityisen ystävällisen kirjelapun tälle.
Kreivi Cesare vastasi lyhyesti, että oli iloissaan Nepon hyvistä
ominaisuuksista, ja avioliittoon nähden hyväksyi serkkunsa mielipiteet,
että olisi hyvin mielissään heidän käynnistään palatsissa ja toivoi sen
tuottavan iloa hänen sisarentyttärelleenkin. Tämä lähetti pari kylmän
kohteliasta, moitteetonta riviä, jotka antoivat kreivitär Foscalle
hieman ajattelemisen aihetta, sillä ne heittivät kuin varjon enon
kirjeeseen, jonka voi tulkita jo edeltäpäin annetuksi myöntymykseksi
tuolla tavallisella ehdolla: »jos he miellyttävät toisiaan». Mutta
donna Costanza huomautti hänelle, että Marinan asemassa suuri
pidättyväisyys oli sopivinta. Näin siis Hänen Ylhäisyytensä lähti
matkaan ja oli jo keskellä tapausten pyörrettä, kun Nepo ilmestyi
Catten lörpöttelyjen ja odottamattomien ilmiantojen perästä.
Hänen äitinsä otti hänet vastaan synkin katsein, käski hänen istua ja
sanottuaan juhlallisesti: — Poikani, täällä kuulee omituisia, purki
suustaan yhteen hengenvetoon Catten kertomuksen, vaieten kaikkein
karkeimmasta ja vaimentaen ääntään yhä enemmän. Hän lopetti juttunsa
ilmaisemalla kreivin luulotellun isyyden ja kertasi juhlallisella,
alistuvaisella äänellä, kuin loppupäätöksenä:
— Hänellä on poika!
Nepo pysyi pelottomana. Hän sanoi jo olevansa täydellisesti varma
siitä, että miellytti Marinaa, sillä tämä ei viihtynyt enonsa talossa.
Mitä taas poikaan tulee, niin siitä ei maksanut vaivaa puhuakaan.
Kreivitär ei tahtonut uskoa omia korviaan ja kysyi samaa asiaa pari
kertaa.
— Tiedän mitä puhun! huudahti Nepo kärsimättömänä. — Jos menen
naimisiin serkkuni kanssa, niin se ei suinkaan tapahdu rahojen vuoksi.
Nuo jutut ovat typeriä, rakas äiti.
Kreivitär Fosca joutui raivoihinsa, mutta hillitsi yhä kuitenkin
ääntään. Nepo pudisti olkapäitään ja vaikeni, mutta kun hänen äitinsä
ilmoitti lähtevänsä vielä samana iltana matkoihinsa, niin hän, ensin
vihaisesti liikuttaen kulmakarvojaan ja nenäänsä, sitten päätään,
pudotti monokkelinsa ja kävi nuhtein ja ivasanoin äitinsä kimppuun,
vakuuttaen, ettei hän lähtisi, vaikka kaiken maailman Sillat olisivat
asettuneet palatsiin.
— Kuka? Silla? keskeytti Hänen Ylhäisyytensä.
— Kuka tämä Silla on? Se ystäväkö?
Nepo puraisi huultaan.
— Vastaa toki! Onko hän poika?
— Kreivillä ei ole poikia.
— So soo, sanoi Fosca osoittaen Nepoa etusormellaan. Tämä käänsi
selkänsä nyreissään. — Sinä tiesit sen jo? Miten pahuksessa olet saanut
sen tietoosi? Sinä tiesit sen.
Nepo teki kärsimättömän liikkeen ja lähti muristen huoneesta.
Hänen Ylhäisyytensä katsoi hänen jälkeensä, kohotti kulmakarvojaan,
työnsi alahuulensa ulos ja sanoi hiljaa:
— Hän se on!