Syyskuun kuudentena päivänä vallitsi palatsissa odotus. Vaatimaton
ruohon tynkä, joka siellä täällä pyrki esiin pihan valkeasta ja
ruusunpunaisesta hiekasta, oli kokonaan hävinnyt. Mahtava joukko uusia,
juuri ulos nostettuja ruukkuja näytteli ylhäisiä kukkiaan ja komeita
lehtiään. Ne seisoivat kuin korkeat herrat ja naiset odottamassa
kuninkaallisen hovin ohikulkua, ja ristinkukat, jasmiinit ja muut
muureilla kiipeilevät kasvit katselivat taempana, kuin kansa satoine
silmineen.
Tällä hetkellä ei siellä kuitenkaan näkynyt muita kuin Steinegge,
joka kauttaaltaan siistittynä ja vakavana käveli tuon kunnioittavan
uteliaisuuden keskellä, pysähtyen vähän väliä katsomaan, ilmaantuisiko
kiviportaiden päähän ketään, tai juttelemaan herra Paolon kanssa
puoleksi maahan haudatun keittiön rautaristikkoisen ikkunan lävitse,
jonka takana tämän nähtiin liikuskelevan kuin minkäkin valkean
jääkarhun.
Steinegge katsoi kelloa. Se oli puoli kaksi. Kreivi oli sanonut, että
hän suunnilleen näihin aikoihin palaisi asemalta Salvadorien kanssa.
Steinegge lähti nousemaan kiviportaita ottaen mahdollisimman kohteliaan
ilmeen.
Kas, tuolla näkyikin jo ihmisiä. Näkyi kreivin suunnattoman suuri
hattu, joka kätki melkein hänen palvelijansakin. Mutta entä kreivitär
Fosca ja kreivi Nepo?
Ei ketään ollut saapunut Milanon junassa! Kreivi Cesare oli suorastaan
raivoissaan serkuilleen. Suutuspäissään hän keksi syyn ripittää kokkia,
pani purkamaan valmiiksitehdyt vuoteet, haukkui Steineggeä että tämä
ollut häntä vastaan, ja Marinaa, ettei tämä ollut. Näiden kiivaiden
purkausten aikana välkkyi »Nuoli» kaukana järvellä auringon paisteessa
kiirettä pitämättä.
Puolen tunnin kuluttua kreivi lepytti kuitenkin säikkyneen Steineggen
parilla ystävällisellä sanalla ja peruutti _ab irato_ annetut
määräyksensä Giovannalle. Mutta Marinan kävi toisin. Viisi päivää
oli jo kulunut Sillan äkkinäisen lähdön jälkeen, eivätkä kreivi ja
sisarentytär olleet vielä vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kreivi
oli aikonut ensin lähteä Milanoon, mutta muutti sitten mielensä,
ehkä Salvadorien läheisen tulon vuoksi, ja tyytyi vain kirjoittamaan
Sillalle. Näiden tulo herätti kovin hänen mielenkiintoaan, tekipä hän
senkin ihmeen, että meni asemalle. Giovanna alkoi arvella, että tuo
venezialainen herrasväki oli jotakin enemmän kuin itse kuningaskin.
Marina ei näyttäytynyt edes päivällispöydässäkään ensimmäisinä neljänä
päivänä Sillan lähdön jälkeen. Fanny ilmoitti kreiville, että hänen
markiisitartaan vaivasi kova päänsärky; toisille hän sen sijaan kertoi
sen olevan niin kamalan huonoa tuulta, ettei enää tietänyt mitä tehdä.
Tänä päivänä oli Marina lähtenyt soutelemaan ja ilmaantui
päivällispöytään kreivin ja Steineggen keskustellessa Gneistin
»self-governementista», jonka sisällyksestä Steinegge teki selvää.
Kreivi, päätään tai silmiäänkään kääntämättä, jatkoi puhettaan, aivan
kuin ei olisi nähnyt keskustelutoverinsa nousevan ja kumartavan syvään
ovelle päin. Vasta päivällisen loputtua ja pöydästä noustessaan hän
sanoi harvinaisen kylmällä ja rauhallisella äänellä:
— Suvaitkaa tulla luokseni tunnin kuluttua.
Marina vastasi painostaen hieman ivallisesti ensimmäistä tavua:
— Suvaitsen.
Hän odotteli melkein puolitoista tuntia, jonka jälkeen lähetti Fannyn
katsomaan, oliko kreivi kirjastossa.
Vastaus kuului, että kreivi oli jo odottanut puoli tuntia.
Hän astui kirjastoon hitain askelin, aivan kuin ajatuksensa olisivat
olleet kokonaan muualla, teki pitkän kaarroksen puutarhaan vievää ovea
kohti ja tuli sitten istuutumaan nojatuoliin vastapäätä vihollistaan.
— Ennen kaikkea tahdon ilmoittaa teille, alkoi kreivi, — että niiden,
jotka kunnioittavat minua asumalla talossani, tulee myös olla
kohteliaita. Se ei luullakseni ole liian kallis vuokra, ja tästä
päivästä lähtien olette sen maksava, sillä heikkouksiini kuuluu vaatia
ennemmin tai myöhemmin velkani takaisin. Ellette tunne rahan arvoa,
niin voin antaa teille siinä pienen opetuksen.
Marinan silmät säkenöivät ja hänen huulensa avautuivat.
— Ette vastaa! jyrisi kreivi.
Marina ryntäsi pystyyn. Hän tahtoi käydä vastarintaan, mutta ei voinut.
Ehkä liian monet sanat tunkeutuivat hänen kurkkuunsa, ehkä hän pelkäsi
raivon hetkellä ilmaisevansa salaisuutensa, joka oli säilytettävä
edeltäpäin mietittyyn, kohtalon ja hänen oman tahtonsa määräämään
päivään ja hetkeen.
— Ette vastaa, kertasi kreivi. — Te vihaatte minua ja minun taloani,
mutta luulisin, ettei teistä olisi kovinkaan mukavaa, jos teitä
pyydettäisiin lähtemään täältä heti paikalla. Te ette vastaa!
Marina vaipui äänettömänä istumaan.
— Ette voi otaksua, että olisin tietämätön siitä häväistyksestä, jonka
olette aiheuttanut ystävälleni Sillalle, joka teidän vuoksenne lähti
täältä; ettekä voine myöskään otaksua, että voisin pysyä asiasta
välinpitämättömänä. En tiedä, voiko inhimillinen kieli ilmaista kaikkea
sitä, mitä tunnen tekonne johdosta. Hyvä, en tahdo tutkia käytöksenne
kovin hämäriä vaikuttimia. Mutta varmaa vain on, ettei teille eikä
minulle sovi yhteiselämä ajan pitkään. On olemassa äärettömän typerä
sanontatapa: veren siteet. Minä en usko, että teidän veressänne olisi
kahta soluakaan samanlaista kuin minun. Joka tapauksessa ei ole
välttämätöntä takertua näihin siteihin. Paras on leikata ne poikki.
Tänään ette välittänyt olla kotona, kun serkkujeni, Salvadorien, piti
saapua. Ilmoitan teille, että serkullani on suuri nimi ja kaunis
omaisuus, ja on hän aikeissa ottaa vaimon.
— Ah! sanoi Marina ja hymyili katsellen pientä, valkeaa kättään, joka
hypisteli tuolin käsinojaa.
— Älkää päästelkö dramaattisia huudahduksia. Älkääkä luulko, että
teitä tahdotaan pakottaa. En tiedä, tuleeko teidän silmienne väri
miellyttämään serkkuani, enkä voi myöskään tietää, värähdyttääkö hänen
äänensä teidän sydäntänne. Mutta luulen, että teidän asemassanne on
hyödyllistä tuntea serkkuni aikeet. Voitte käyttää niitä hyväksenne
miten parhaiten teitä miellyttää.
— Kiitos. Ja jos herra serkku ei minua miellytä, milloin täytyy minun
lähteä?
Marina oli puhunut aivan hiljaa katsellen sormuksiaan, toista toisensa
jälkeen, puristi kätensä sitten nyrkkiin ja vei sen lähelle kasvojaan
melkein kuin olisi halunnut laskea sen sinertävät suonet, antoi sen
lopuksi vaipua alas ja kohotti kreiviin suuret, lapselliset silmänsä.
— Mutta, sanoi kreivi, — milloin minun täytyy? Minusta näyttää
päinvastoin, että te itse käytöksellänne osoitatte halua lähteä pois.
Olisi ehkä rehellisempää sanoa: milloin _voin_?
— Ei, sillä voin aina. Olen täysikäinen ja omistan kylliksi voidakseni
kustantaa itselleni vanhan seuranaisen, joka jättää minut yksin.
Milloin minun _täytyy_ lähteä? En itse halua lähteä pois.
Kreivi katsoi häneen ihmeissään. Nuo suuret, kirkkaat silmät eivät
sanoneet mitään, eivät todellakaan mitään. Ne odottivat vastausta.
Ette halua lähteä? Tahdotteko sitten, että minä lähden? Vai mitä?
Se olisi kai teistä hyvin mukavaa? Mutta Jumalan nimessä, puhukaa
selvää kieltä. Ellette tahdo lähteä, niin mitä sitten tahdotte? Miksi
käyttäydytte kuin olisin teidän vanginvartijanne? Mitä olen teille
tehnyt?
— Te? Ette mitään.
— Kuka sitten? Steinegge? Mitä Steinegge on teille tehnyt?
— Pelkään häntä.
— Mitä? Pelkäättekö?
— Hän on niin ruma.
Kreivi kohosi istuimellaan ja tarttuen kiivaasti tuolin käsinojiin
käänsi rypistyneen otsansa ja salamoivat silmänsä sisarentytärtään
kohden.
— Oh, sanoi hän, — jos luulette pitävänne minua, pilkkananne, niin
erehdytte; jos haluatte kujeilla, niin valitsette hetken huonosti.
Kun ystävällisesti kysyn, mikä teitä loukkaa talossani, niin ei pidä
vastata kuin mikäkin pariisilainen koketti, täytyy puhua vakavasti.
— Mitä se hyödyttää, kun te kuitenkin olette päättänyt, että minun
täytyy lähteä?
— Kuka sen on sanonut? Olen vain sanonut, ettemme sovi elämään yhdessä,
ja olen osoittanut teille mahdollisen tilaisuuden muuttaa paikkaa
ja seuraa. Ja ennen kaikkea olen ilmoittanut, että teidän täytyy
tulevaisuudessa olla säädyllinen minua ja vieraitani kohtaan, ellette
tahdo pakottaa minua äkillisiin toimenpiteisiin.
Marina ei ehtinyt vielä vastata, kun Giovanna tuli sisään huohottaen.
— Herra kreivi, nuo herrasväet ovat nyt täällä!
— Paholainen! huudahti kreivi nousten ja lähtien kiireesti huoneesta.
Marina nousi ja heittäytyi vastapäätä olevaan, tyhjäksi jääneeseen
nojatuoliin, heilutellen itseään siinä käsivarret ristissä, pää
heitettynä selkänojaa vastaan, jalka nostettuna toisen päälle ja mustan
kengän kiiltävä kärki ojennettuna ilmaan kuin taisteluhaaste.
Alakerrasta kuului useampia ääniä, tai paremmin sanoen, yksi
ainoa, yhtämittainen, kaikuva ja värikäs ääni, toisten tuttujen
ja tuntemattomien äänien ja kohteliaitten, lyhyiden naurahdusten
säestämänä.
— Oo, millainen matka, sanoi tuo ääni. — Oo, mitä seutuja ja mitä
väkeä! Onko sinulla käsilaukkuni, Momolo? Kerron teille, jumalan
luomat. Kuka sinä olet, kaunokainen? Hänen kamarineitinsä? Hyvä, hyvä,
kultaseni! Ja missä tuo siunattu Cesare on? Omilla retkilläänkö, tähän
aikaan? Sanopa, aarteeni, mikä nimesi on? Fanny? Kuule, Fanny, tuo
valkea paalu tuolla, onko se munkki vai kokki? Valmistakoon meille
lihaliemen, jumalan siunaama! Nepo, hiukaiseeko sinua, poika? Oh,
jumala, Cesare, kuinka vanha ja ruma!
Näillä viimeisillä sanoilla, jotka tukahdutettiin kasvoja vastaan
nostettuihin kämmeniin, kreivitär Fosca Salvador tervehti kiireesti
vastaan kiirehtivää Cesarea, jonka kasvot koettivat turhaan näyttää
iloisilta. Vielä hullummin kävi, kun kreivitär yritti suudella häntä,
antaen puhetulvansa vedenpaisumuksen lailla vuotaa tämän yli. Kreivi
joutui täydelleen ymmälle. Hän vastaili: kyllä, kyllä, kyllä, suurella,
voimakkaalla äänellään, puristi Nepon kättä ja oli vähällä tehdä
samoin kreivittären vanhalle kamaripalvelijallekin, huolimatta tämän
syvistä kumarruksista ja yhtämittaisista: Teidän ylhäisyytenne, Teidän
ylhäisyytenne!
— Soo, soo! huudahti kreivitär, — saattepa nähdä, että hän suutelee
vielä Momoloa. On täällä parempaakin, jos suudella tahdotte; mutta
tehän nyt olette kerta kaikkiaan aika jörö.
Kreivi seisoi kuin tulisilla hiilillä ja olisi mieluummin lähettänyt
hiiteen koko joukon. Kreivittären lörpöttely sai hänet vallan
raivoihinsa. Momolo sekä molemmat naiset, jotka äänettöminä seisoivat
Hänen Ylhäisyytensä takana, saivat häneltä kaikkea muuta kuin suopean
silmäyksen. Olisipa hän sitten vielä nähnyt ulkona pihalla, kirjavien
kukkalavojen vierellä, toistensa päälle pinottujen matka-arkkujen,
laatikoiden ja käsilaukkujen mustan kasan!
— Tämä on todellinen sisäänmurto, rakas kreivi, todellinen sisäänmurto!
kertasi Nepo kiertäen hapuillen ympäri eteistä, joka oli melkein
pimeä, ja työntäen nenänsä joka nurkkaan löytääkseen paikan kepilleen,
päällystakilleen ja hatulleen. — Sanoin kyllä äidille, että oli
suorastaan väärinkäyttöä...
— Niin, sen hän sanoi, ja minä vastasin: käytetään vain väärin, herran
siunattu! Mitä sitten? Eikö minun serkullani ole Cesaren sydän! Mutta
Jumala paratkoon, olisinpa tietänyt, että piti tehdä tällainen matka,
niin totta totisesti en olisi väärinkäyttänyt teidän ystävyyttänne.
Rakas, rakkahin, ettekö sano mitään siitä, että meidän piti tulla tänä
aamuna? Ettekö ehkä tietänyt?
— Kyllä, kyllä, kerrotte sitten, sanoi kreivi, jonka kärsivällisyys oli
jo loppumaisillaan. — Tulkaa sillävälin ylös.
— Tulen, sielu hyvä, jos voin. Pitäkää huolta Momolostani ja
Cattestani, he ovat vanhoja, ihmisparat, ja varmasti puolikuolleita.
Virkistäkää heitä vähän. Kesken kaiken, Catte, missä tuo tyttö on?
Ettekö ole huomannut, herra jurrikka, millaisen kullannupun olen teille
tuonut?
Eikö hän siis ollutkaan toinen kamarineiti, tuo nuori, mustiin
puettu tyttö, joka seisoi vanhan Catten takana? Ei, hän odotti,
että jälleennäkemisen ensi myrsky hiljenisi, astui sitten esiin ja
sanoi kreivi Cesarelle hyvällä italiankielellä, jossa tunsi ankaran
ulkomaalaisen korostuksen:
— Pyydän teitä, herra, sanomaan minulle, asuuko herra ratsumestari
Andrea Steinegge täällä.
Ääni oli sointuva, hellä, mutta samalla kuitenkin luja.
— Kyllä varmasti, neiti, vastasi kreivi hämmästyksissään. — Hyvä
ystäväni Steinegge asuu täällä. Itse asiassa hänen tapanaan ei ole
antaa nimittää itseään ratsumestariksi, mutta...
— Hän oli ratsumestari, herra, itävaltalainen ratsumestari
Lichtensteinin husaareissa.
— Oh, en sitä ollenkaan epäile, neiti. Luulenkin herra Steineggen
kerran kertoneen minulle siitä. Ja te haluatte tavata häntä?
Nuoren tytön luja ääni petti nyt. Kuului tuskin kuiskaustakaan.
— Mitä? toisti kreivi hyväntahtoisesti.
— Kyllä, herra.
— Hän on nyt ulkona, mutta tulee pian. Pyydän teitä nousemaan ylös ja
odottamaan häntä.
— Kiitos, herra, palaako hän tätä tietä?
— Palaa.
— Jos sallitte, niin jään tänne.
Kreivi kumarsi, käski tuoda tulta ja lähti vieraineen yläkerrokseen.
Kreivitär Fosca kertoi hänelle, että tuo tuntematon neiti oli noussut
heidän kanssaan yht'aikaa junasta ja oli kysynyt, niinkuin hekin,
ajoneuvoja palatsiin; ja nähdessään hänet, tyttöparan, noin ypöyksin
(asemalla ei ollut aasin puolikastakaan kuljettamaan heitä pois)
hän oli pyytänyt tätä tulemaan heidän kanssaan kylään, jos tahtoi,
otaksuen, että sieltä löytyisi jonkinlaiset ajopelit, niinkuin sitten
suurella vaivalla löytyikin. — Kuka hän lienee ja mitä tahtonee, lisäsi
kreivitär, — siitä en ole päässyt selville. Hän puhuikin muuten vain
muutamia sanoja, ja tahdotteko kuulla jotakin? Minun poikani väittää,
että hän puhuu italiaa ja minä kun luulin koko ajan hänen puhuneen
saksaa. Lopen väsyksissä! Sen kyllä ymmärsin. Paljon kiitoksia:
tämäntapainen matka!
Kreivi ei aukaissut suutaan. — Mikä jörö, jumala paratkoon! murisi
kreivitär itsekseen. — Ja entä Marina? Missä se veitikka on? Ehkä jo
illallisella? Sillä sen sanon...
Samassa Marina astui sisään. Hän syleili kreivitärtä, puristi serkkunsa
kättä luontevan suloisesti ja antoi edellisen sanoa itselleen joukon
imelyyksiä ja kohteliaisuuksia kauneudestaan, ottaen ne vastaan
pienin, kärsivällisin naurahduksin, kädenpuristuksin ja lyhyin:
rakas, rakas, rakas! Hänen Ylhäisyytensä Nepo puheli sill'aikaa
kreivi Cesaren kanssa. Hänen Ylhäisyytensä oli nuori mies, siinä
kolmenkymmenen seuduissa, iholtaan tavattoman vaalea, iso kotkan nenä
epämukavasti asetettuna ohkaisten, mustien viiksien päälle, pari
suurta, mustaa, ulkonevaa silmää, ja kaikki tämä mustan, kiharan harjan
ja samanlaisen pyöreän parran reunustamana, joka näytti irtoparralta
hänen mansikkamaista ihoansa vasten. Hänen kätensä olivat hyvin
pienet ja valkeat. Puhuessaan hän hymyili aina. Hänen lainehtiva
käyntinsä, lyhyet askeleensa, kyynärpäät, jotka aina olivat tiukasti
ruumista vastaan, hänen kimeä, kiireellinen puheensa teki naismaisen
vaikutuksen, joka ensi näkemältä loukkasi. Veneziassa sanottiinkin
häntä yleisesti narrikreiviksi. Kuitenkaan hän ei ollut vailla älyä,
sivistystä eikä kunnianhimoa. Hän oli muuttanut Veneziasta v. 1860 ja
tullut Torinoon kehittääkseen itseään politiikan alalla. Siellä hän
opiskeli taloustiedettä ja valtio-oikeutta, vieraili niiden harvojen
ministerien saleissa, jotka pitivät seuraelämää, kävi eduskunnassa ja
Piazza Castellon markkinakojuissa katselemassa torinolaisia tyttöjä.
Hänen aikomuksensa oli tulla diplomaatiksi, mutta siitä huolimatta hän
ei ollut suorittanut minkäänlaisia tutkintoja; kuitenkin hän oli varma
siitä, että Veneton vapauduttua eräs vaalipiiri, jossa hänellä oli
suuria tiluksia, valitsisi hänet eduskuntaan.
Ja nyt kun kreivitär Foscan loppumaton sanatulva valui Marinan ylitse,
kidutti hän puolestaan kreiviä kertomalla oman elämäkertansa, selittäen
opinnoitaan ja toiveitaan. Kreivi, joka ei osannut teeskennellä,
kuunteli häntä, pitkänään tuolillaan, leuka painettuna rintaa vastaan,
kädet taskuissa ja jalat levällään, nostaen silloin tällöin päätään
luodakseen häneen puoleksi hämmästyneen, puoleksi kiusaantuneen
silmäyksen.
Loppujen lopuksi palvelija tuli ilmoittamaan illallisen olevan
valmiina. Kreivitär Fosca otti väkipakolla serkkunsa käsivarren. Nepo
kiiruhti tarjoamaan omansa Marinalle, joka vastaanotti sen kevyesti
päätään nyökäten, katsellen kreivittäreen ja jatkaen keskusteluaan
hänen kanssaan. Hän oli tehnyt käsivartensa suorastaan ilmavaksi, niin
että se tuskin kosketti Nepoa, ja heti saliin päästyään irroitti hän
sen.
Sill'aikaa mustapukuinen nuori tyttö odotteli eteisessä. Hän ei
näyttänyt kuulevan ääniä eikä askeleita päänsä päällä eikä huomaavan
palvelijoita, jotka tulivat ja menivät huutaen toisiaan, nauraen
ja heittäen uteliaita ja epäileviä silmäyksiä häneen. Vedettyään
käsilaukkunsa viereensä hän istui ja katseli ovelle päin.
Kuului askeleita ulkoa hiekkakäytävältä. Steinegge ilmaantui ovelle.
Tyttö nousi.
Steinegge katsahti häneen ihmeissään ja kulki ohitse. Nuori nainen
astui askeleen eteenpäin ja sanoi puoliääneen:
— _Ich bitte_.
Vanha saksalais-parka, näin odottamatta yllätettynä, tunsi veren
virtaavan päähänsä kuullessaan nuo pari yksinkertaista sanaa
lausuttuina Nassaun murteella. Hän ei osannut sanoa muuta kuin: _Oh,
mein Fräulein_ ja tarjosi tytölle molemmat kätensä.
— Oletteko te, alkoi taas nuori tyttö vapisevalla äänellä ja yhä
saksaksi, — oletteko te herra ratsumestari Andrea Steinegge Nassausta?
— Kyllä, kyllä.
— Teillä luullakseni on siellä perhe.
— On, on.
— Minä tuon uutisia...
— Mitä! Tuotteko uutisia! Uutisia lapsestani? Oh, neiti!
Hän risti kätensä kuin pyhimyksen edessä. Hänen silmänsä välkkyivät,
hänen huulensa vavahtelivat, koko hänen olemuksensa ilmaisi yhtä
ainoaa, tuskallista toivetta. Kreivitär Fosca oli oikeassa sanoessaan,
että neiti-parka oli lopen väsynyt. Tyttö kävi kuolon kalpeaksi ja
sanoi hiljaa Steineggelle, joka läähättäen oli kiertänyt käsivartensa
hänen vyötäisilleen:
— Ei mitään, vain vähän ilmaa.
Steinegge paremminkin kantoi kuin saattoi hänet ulos ja laski
hänet hiljaa eräälle rautapenkille. Tuhat tuskaa riehui hänessä
kuvitellessaan kuulevansa mahdollisesti onnettomuuksista, ehkä
kaikkein suurimmasta, ja hän tarttui tytön molempiin käsiin ja puhui
hyväilevällä, hellällä äänellä tuolle oman maansa tuntemattomalle
tytölle, joka oli nyt yksin vieraassa maassa. Hänen muistiinsa palasi
suloisia sanoja menneiltä ajoilta, pyhiä, isällisiä, vuosikausiksi
unohdettuja sanoja, joita nyt väritti uskonnollisella lempeydellä
kunnioittava, niitä seuraava _Te_. Ymmärsikö tyttö jälleen virotessaan
tuon kunnioittavan _Te_ sanan vai kuuliko hän vain sanottavan
itselleen: _mein Kind_, lapseni? Haihtuivatko äskeiset sanat hänen
muististaan vai saattoiko lempeä ääni hänet uskomaan, että hänen
salaisuutensa oli jo sanottu? Hän kiersi käsivartensa Steineggen kaulan
ympäri ja puhkesi kyyneliin.
Tuntuu mahdottomalta, mutta Steinegge ei heti ymmärtänyt. Hänen
sydämessään oli aina säilynyt kuva tyttärestään sellaisena kuin hän
oli tämän jättänyt, kahdeksanvuotisena lapsena, pienenä palleroisena
suurine silmineen ja pitkine, vaaleine hiuksineen. Nuoren tytön liike
ja kyyneleet sanoivat hänelle: se on hän, mutta hän ymmärsi eikä
ymmärtänyt samalla kertaa; hän ei voinut noin yht'äkkiä kuvitella näin
suurta muutosta.
— _Ph, papa!_ sanoi tyttö puoleksi hyväillen, puoleksi nuhdellen.
Silloin vasta Steineggen sydän ja järki äkkiä kirkastuivat.
Katkonaisin, sekavin sanoin hän heittäytyi polvilleen tyttärensä eteen
ja tarttuen tämän käteen nosti sen huulilleen. Äärettömässä ilossaan,
joka suorastaan teki kipeää rinnassa ja kurkussa, tunsi hän samalla
rajatonta, nöyrää kiitollisuutta.
— Edith, rakas, rakas Edith, lapseni, sanoi hän tulvahdetulla äänellä.
— Mutta oletteko te todellakin Edith? Kuinka sinä voit olla sinä?
Säälistä Steinegge-parkaa kohtaan emme kertaa niitä mielettömiä sanoja,
jotka lähtivät hänen suustaan noina suloisina hetkinä. Äkkinäinen
ilo sumentaa ajatuksen, niinkuin eräät väkevät ja makeat nesteet
sekoittavat puhtaan veden.
Edith oli vaiti. Hän vastaili isälleen vain puristamalla tämän isoa
kättä omilla hennoilla, tunteellisilla käsillään.
Valo leimahti palatsin ovella ja jäi siihen paikalleen.
— Isä, sanoi Edith heti, — esittele minut.
Kr Steinegge nousi vastenmielisesti. Hän ei ollut pannut merkille tuota
häikäilemätöntä valoa. Hän olisi halusta jäänyt koko yöksi siihen
lapsensa kanssa eikä ymmärtänyt tuollaista kiirettä tulla esitellyksi.
Hän ei ajatellut, eikä hänen rehellinen sielunsa voinut kuvitellakaan,
mitä valheellisia ja kavalia sanoja oli tyttärelle kuiskailtu hänestä.
Edith ei ollut tahtonut uskoa niitä, mutta jokin tuskallinen epäluulo
oli kuitenkin jäänyt häneen. Hän pelkäsi ainakin, että tuossa
tuntemattomassa talossa voitaisiin ajatella pahaa hänen isästään. Hän
tunsi maailman jo paljon paremmin kuin hänen isänsä, joka oli nähnyt
sitä niin paljon.
He astuivat sisään, tytär nojautuen isänsä käsivarteen. Se oli utelias
Fanny, joka seisoi kynnyksellä kynttilä kädessään.
— Hyvää iltaa, sanoi Edith.
Fanny, joka ei pitänyt suuressakaan arvossa tuota rääsyläis-Steineggeä,
uskalsi päästää pilkallisen naurahduksen, kun Edith kulki hänen
ohitseen tervehtien häntä. Mutta nauru kuoli samassa hänen huulilleen
ja hän kumarsi sirosti mitään sanomatta.
Kuinka kummassa, ajatteli hän, voi vanhalla »zurückilla» olla mitään
yhteyttä noin ylhäisen neidin kanssa?
Hän oli huomannut vakavan ja hempeän kauneuden ja hienon olennon,
oli pannut merkille käynnin, tervehdyksen eleen, matalan ja lempeän
äänen ja puvun ylhäisen yksinkertaisuuden, ja hienoista naisista
saamansa suuren kokemuksen perusteella hän oli saanut hyvän vaikutuksen
Edithistä.
— Sytyttäkää valo, sanoi Steinegge.
Fanny katsoi häntä ihmeissään. Mistä sihteeri oli saanut sellaisen
rohkeuden? Tavallisesti hän tuskin uskalsi pyytää palvelijoita.
Todellakin, hän näytti sisäisesti kasvaneen ja käveli jäykkänä kuin
sotamies, joka tarjoaa käsivartensa kuningattarelle. Fanny totteli.
Steinegge esitteli tyttärensä ilman sitä kunnioittavaa nöyryyttä,
jota tavallisesti vaaditaan siltä, joka esittelee sukulaisensa
päällysmiehilleen. Kreivi Nepo ja donna Marina osoittautuivat
hyvin kylmiksi. Kreivi Cesare oli sydämellinen. Hän nousi, tarttui
vilpittömästi mielihyvissään nuoren tytön käteen ja puhui hänelle
hyväntahtoisella äänellään siitä kunnioituksesta ja ystävyydestä, jota
tunsi tämän isää kohtaan. Kreivitär Fosca pyysi selityksiä toiselta
ja toiselta eikä onnistunut millään pääsemään selville. Kun hän
vihdoinkin ymmärsi: »mikä sattuma, mikä sattuma», niin ei ihmettelyn
huudahduksista, onnitteluista ja kaiken kaltaisista kysymyksistä tullut
loppua.
— Minkä tähden menette istumaan noin kauaksi, siunattu, sanoi hän
Edithille. — Ei tyytyväisyys ravitse, tietäkää; ja illallisen jälkeen
pidetään vieläkin enemmän isästä. Tulkaa tänne, rakas lapsi, tulkaa
tänne.
Edith pyysi anteeksi suloisella tavallaan. Kreivi arvaten, että isä ja
tytär halusivat jäädä kahden kesken, huomautti, että matkamies tarvitsi
ennen kaikkea lepoa ja pyysi Steineggeä sopimaan Giovannan kanssa neiti
Edithin huoneesta, jonne tämä voisi antaa tuoda itselleen illallisen
myöhemmin, jos haluaisi.
Giovanna saattoi Edithin erääseen huoneeseen, joka oli tämän isän
huoneen vieressä. Steinegge käveli sill'aikaa edes takaisin käytävässä,
meni yhtä mittaa huoneeseensa ja palasi takaisin, puhui ääneen
seinille, lattialle ja ennen kaikkea katolle pysähtyen kuuntelemaan
molempien naisten askeleita ja ääniä viereisessä huoneessa, silmät
sumeina, ja kasvot tuskallisina, kuin hän olisi pelännyt, ettei enää
kuulisi mitään ja että kaikki oli ollut harhaa. Vihdoinkin Giovanna
tuli ulos ja laskeutui portaita alas.
Hetki sen jälkeen ovi avautui uudelleen ja ääni sanoi hiljaa:
— Isä.
Steinegge astui sisään ja syleili tytärtään. He eivät voineet puhua,
katsoivat vain toisiinsa. Tytär hymyili äänettömänä kyyneltensä
lomasta; isä puri alahuultaan, ja hänen silmissään näkyi raateleva
tuska, ja kasvojen joka lihas vavahteli. Edith ymmärsi, painoi päänsä
hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:
— Hän on nyt tyytyväinen, isä.
Steinegge-parka vapisi kuin lehti tehden uskomattomia ponnistuksia
hillitäkseen liikutustaan. Edith veti povestaan pienen medaljongin,
avasi sen ja antoi sen isälleen. Tämä ei tahtonut katsoa sitä, vaan
antoi sen heti takaisin sanoen: _niin, niin_, ja painaen kädellään
rintaansa. Hän seisoi mykkänä vielä muutaman minuutin, meni sitten
päättäväisesti ja sammutti tulen.
— Kerro nyt, sanoi hän. — Suo anteeksi, että teen näin. Tahdon
kuulla vain äänesi ja kuvitella, etteivät nämä monet vuodet ole
vierähtäneetkään. Onko se sinusta ikävää?
Ei, se ei ollut hänestä ollenkaan ikävää. Kuva, jonka hän oli
säilyttänyt muistissaan isästään, oli ajan pitkään hitaasti muuttunut,
kohonnut ja kaunistunut, juuri päinvastoin kuin miesparka itse.
Edithillekin oli nyt jotakin outoa isänsä ulkomuodossa; hänenkin
täytyn ensin tottua puhumaan tälle avoimesta sydämestä. Pimeässä sen
sijaan tuo ääni, jonka tarkkaa sointua hän kaukana Nassaussa oli niin
monet kerrat koettanut muistella, tuo rakas, isällinen ääni, kulki
nyt kaikkien hänen hermojensa lävitse, täytti hänen rintansa ja toi
valtavina hänen sydämeensä lapsuusajan pienimmätkin muistot. Häntäkin
miellytti puhua näin pimeässä.
Ja hän kertoi niistä kahdestatoista vuodesta, jotka oli viettänyt
äidinisänsä ja kahden setänsä perheissä. Isoisä, joka oli kuollut
muutama kuukausi sitten, oli ollut hyvin hyvä häntä kohtaan. Edith
puhui hänestä hellästi ja varovasti, peittäen ja selitellen niin
paljon kuin mahdollista vanhan, ennakkoluuloja täynnä olevan miehen
itsepintaista vihaa, jota ei kukaan perheen jäsenistä ollut huolinut
laimentaa. Steinegge ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, haluten
kiihkeästi kuulla kertomuksen loppuosan, kuinka Edith, joka oli
jättänyt kaikki hänen kirjeensä vastaamatta, oli sitten yht'äkkiä
päättänyt jättää isänmaansa ja sukulaisensa tullakseen etsimään häntä.
Tämä viimeinen osa olikin vaikein ja karvain kertoa. Aina isoisänsä
kuolemaan asti hän ei ollut saanut ainoatakaan kirjettä isältään.
Isoisän kuoltua hän oli sattumalta löytänyt yhden, Torinosta hänelle
osoitetun kirjeen ja oli samalla saanut tietää, että aina kaksi vuotta
sitten useita kirjeitä oli saapunut hänelle eri maista, mutta ne oli
kaikki pidätetty ja hävitetty.
Tämän kertomuksen keskeytti Steineggen vihanpurkaus noita kirottuja,
tekopyhiä, kurjia roistoja kohtaan, jotka kykenivät tekemään tällaisia
murhaajien tekoja. Hän raivosi puhkuen pimeässä huoneessa eikä
lakannut, ennenkuin oli kaatanut kumoon pari tuolia. Silloin hän kuuli
kevyiden askelten tulevan luokseen ja tunsi käden huulillaan. Koko
hänen vihansa lauhtui. Hän suuteli kättä ja tarttui siihen molemmin
käsin.
— Olet oikeassa, sanoi hän, — mutta kauheaa se on.
— Oi, ei. Alhaista se on, meitä paljon alhaisempaa, isä. Ja hän kertoi
edelleen, kuinka tuo kaksi ja puoli vuotta vanha kirje oli saada
hänet melkein hulluksi. Hän osasi sen ulkoa. Hän toisti ne kiihkoisat
pyynnöt, joita oli tehnyt sedilleen, saadakseen käsiinsä vielä
jonkin kirjeen. Mutta kaikki olivat hävinneet, ei yksikään palannut
enää päivän valoon. Sen sijaan isoisän kuoleman jälkeen katkesivat
nuo heikot siteet, jotka olivat kiinnittäneet hänet hänen äitinsä
perheeseen. Hän sai osansa vaatimattomasta perinnöstä, sillä perijöitä
oli useita, ja perhe, joka ei ollut kovin rikas, oli aina elänyt
suurellisesti. Hän pyysi saada sen heti käytettäväkseen ja saikin
kurjilla ehdoilla, jotka hän riitelemättä hyväksyi. Heti hän lähti
Italiaan pienine perintöineen, kuusi tuhatta taaleria, mukanaan kirje
Preussin Torinossa olevalle lähetystölle, jonka eräs virkamies teki
palveluksia nassaulaisillekin. Hän matkusti suoraa päätä Torinoon. Tuo
herra puuhasi paljon hänen hyväkseen ja voikin pian ilmoittaa hänelle,
mistä hän voisi löytää isänsä. Edith lopetti sanomalla, miten oli
joutunut Salvadorien saatettavaksi.
Steinegge huomautti silloin, että ehkä hänen velvollisuutensa
olisi mennä alas, ennenkuin kreivin vieraat olisivat vetäytyneet
huoneisiinsa. Hän sytytti kynttilän Edithille ja pyysi tätä odottamaan
itseään, sillä kaikki olisi muutamassa minuutissa suoritettu. Hän
lähti kiireesti laskeutumaan portaita, panematta merkille, että ensi
kerroksen porrastasanteella riippuva lamppu oli sammutettu ja ettei
enää kuulunut mitään ääniä paitsi kellon, joka hänen ohi kulkiessaan
löi juuri yhden kaikuvan lyönnin. Näytti siltä, kuin se olisi sanonut:
pysähdy! Steinegge pysähtyi ja sytytti tulitikun. Puoli kaksitoista!
Tulitikku sammui ja Steinegge jäi seisomaan liikkumattomana, käsi
ojennettuna. Oliko se mahdollista? Hän oli luullut kellon olevan vasta
puoli kymmenen. Hän palasi takaisin varpaillaan ja raotti hiljaa
Edithin huoneen ovea.
Tämä seisoi suorana avonaisen ikkunan ääressä, kädet ristissä tuolin
selkänojaa vastaan ja pää painuneena alas rinnalle.
Steinegge pysähtyi; hänen hengityksensä kulki vaivalloisemmin.
Tunsiko hän ehkä mustasukkaisuutta tuota Näkymätöntä kohtaan, jonka
luokse tähtien toiselle puolen hänen tyttärensä ajatus liiti? Hän ei
oikein itsekään tietänyt mitä tunsi. Oli kuin jotakin kylmää, jokin
varjo olisi tullut hänen ja Edithin välille. Hän ei ollut koskaan
mielessään erottanut Jumalaa papeista, joista hän puhui aina suurella
halveksumisella, vaikkakaan ei olisi kyennyt osoittamaan pienintäkään
epäkohteliaisuutta kaikkein kömpelöintä ja tekopyhintäkään kristillisen
kirkon palvelijaa kohtaan. Usein hän oli ajatellut surulla, että papit
olivat kasvattamassa hänen tytärtään; ja nyt, vain nähdessään hänen
rukoilevan, tuntui kuin hän olisi rakastanut tytärtään vähemmän ja
kauhistui tulevaisuutta.
Huomattuaan hänet Edith pani pois tuolin ja sanoi:
— Tule sisään isä!
— Häiritsenkö sinua?
Edith hämmästyi tuota alistuvaa ja surumielistä ääntä ja vastasi
kummastuen: — Et, kohottaen kulmakarvojaan kuin sanoakseen: Miksi kysyt
minulta noin, ja pyysi hänet luokseen ikkunan ääreen.
Yö oli rauhallinen. Pilvet peittivät taivaan. Järveä ei erottanut
vuorista. Tuskin voi nähdä korkean ikkunan alla häämöttävän valkean
juovan — kasvihuonetta vastapäätä olevan tien, joka kulki pitkin järven
rantaa. Kaikki muu oli vain tummaa varjoa, joka kiersi joka puolelta
harmaata taivasta; ja tuosta varjosta kuului silloin tällöin lyhyt ja
lempeä, hiljainen veden valitus, kun sen levon rikkoi hypähtelevä kala
jättäen sen sitten taas unelmiinsa.
Edith keskusteli vielä kauan isänsä kanssa hiljaisella äänellä kuin
täten tiedottomasti kunnioittaen yön hiljaista majesteettia. Hän
kyseli tuhansia asioita isänsä menneestä elämästä heidän eronsa
jälkeen. Hän teki hajanaisia kysymyksiä, sillä vaikka hän jo pitkän
aikaa oli valmistanut niitä koko joukon, tulivat ne nyt sekaisin hänen
huuliltaan, muutamat vakavina niinkuin tämä: oliko hän koskaan kärsinyt
koti-ikävää? toiset lapsellisina kuin tämä: muistiko hän sen pienen
salin seinäpapereiden väriä, jossa Edith oli nukkunut ja uneksinut
hänestä kaksitoista vuotta? Steinegge-paran sydämeen tulvi virkistävän
suloinen lämpö, johon sisältyi itsetietoisuuden tunnetta. Kertoessaan
elämänsä ahdistuksista tälle nuorelle tytölle, joka itkien ja vavisten
niitä kuunteli, tuntui hänestä, kuin kaikki nämä hänen kärsimyksensä
eivät olisi olleet mitään nykyhetken lohdutukseen verrattuina.
Kellojen soitto kulki palatsin ylitse, kaikui laaksoissa ja häipyi
metsäisten vuorten vierille. Seuraavana päivänä oli kirkkomessu V...
ssa.
— Miksi soitetaan, isä?
— En tiedä, rakas, vastasi Steinegge. — _Die Pfaffen wissen es_, papit
sen tietävät.
Tuskin hän oli sanonut nämä sanat, kun hän tunsi tehneensä pahoin ja
vaikeni. Myös Edith oli vaiti.
Äänettömyyttä kesti muutaman minuutin.
— Edith, sanoi Steinegge lopulta, — olet kai väsynyt, eikö totta?
— Hiukan, isä.
Yhä vielä tuo rakas, hopeainen ääni oli hellä; ja se lohdutti
Steineggeä. Mutta vaikka se yhä oli hellä, soi siinä tällä kertaa uusi,
herkän herkkä, tuskin tuntuva surumielisyyden sävy.
Kun Steinegge oli suudellut häntä ja lähtenyt, palasi Edith ikkunan
luokse ja näytti puhuvan kauan jollekin, pilvien tuolla puolen.
Sill'aikaa hänen isänsä ei löytänyt missään lepoa. Hän palasi viisi,
kuusi kertaa koputtamaan ovelle, kysyen oliko Edithillä vettä,
tulitikkuja, mihin aikaan hän tahtoi tulla herätetyksi, oliko hänelle
tuotava kahvia, halusiko hän sitä, halusiko hän tätä. Olipa miesparka
vähällä käydä lopuksi makaamaan tyttärensä oven eteen kuin uskollinen
koira. Mutta vihdoinkin ennen päivän valkenemista hän heittäytyi
täysissä pukeissaan vuoteelleen.