Rouva de Bella, joka oli uteliaisuudesta tehnyt monta vähemmän järkevää
hullutusta, vastasi puoleksi nauraen, puoleksi suutuksissaan, mutta
lupasi suostua, pidättäen kuitenkin itselleen oikeuden lukea nuo
kirjeet, ennen kuin lähettäisi ne edelleen. Hän oli ennen kaikkea
omantunnontarkka nainen.
_Erään Unen_ tekijä ei antanut kauankaan odottaa vastausta.
Hän puolusti siinä enemmän sydämen lämmöllä kuin pontevalla
johdonmukaisuudella romaanissaan ilmaisemiaan mielipiteitä kohtalosta
ja tahtovan ihmishengen vastustamattomasta voimasta. Hän osoitti,
kuinka tapauksissa, joissa ihmisen tahto välttämättä myötävaikuttaa
hänen siveellistä omaatuntoaan koskevilla teoilla, tämä tahto jää
päätekijäksi ja määrää tapausten kulun; se on olosuhteiden mukaan
muutteleva, tuntematon suure, joka määrättyjen luonnonlakien
perusteella tehdyissä laskuissa saattaa aina tuloksen epävarmaksi. Hän
kielsi edeltäpäin määrätyn ja pakollisesti pahaan suostuvan tahdon
toiminnan.
Joutuen tiukalle kysymyksessä, voiko ihminen aina valita hyvän
menettämättä tahdonvapautta hän vastasi myöntävästi. Hän sanoi, että
ihminen voi aina ammentaa oman sielunsa syvyydestä, sen salaisesta
yhteydestä Jumalan kanssa, sysäyksen hyvään; siinä on hänen loppumaton
voimansa. Se juuri on nykyaikaisen sielutieteen suuri virhe, ettei
se ole tarpeeksi ottanut huomioon näitä sisäisiä tosiasioita, jotka
todistavat tuota yhteyttä. Se on inhimillisen vapauden suuri takuu.
Eikö tämä jumalallinen vaikutin, täten siis kieltämättä kaiken
inhimillisen toiminnan alkujuuri, nouse luontonsa mukaisesti
siveellistä pahaa vastaan ja _a priori_ pidä sitä täydellisesti
tarpeettomana? Mystillinen kirjailija koetti osoittaa, ettei
voisi antaa fatalistisen teorian nojautua edes jumalalliseen
kaikkitietäväisyyteen, sillä nämä ovat kaksi vastakkaista,
yhteensopimatonta sanaa, niinkuin aika ja iankaikkisuus, eikä siitä
saisi mitään johdetuksi.
Kaikki nämä todistelut esitettiin lapsellisella innolla, joka ehkä voi
pelastaa _Erään Unen_ tekijän pedanttisuuden syytöksestä, mutta herätti
epäilyn, että hän ei koettanut saada yksistään kirjeenvaihtajaansa vaan
myöskin itsensä vakuutetuksi.
Meitä pilkkanaan pitäviä, pahanilkisiä henkiä on varmasti olemassa, ja
ne voivat uskotella meille olevansa kohtalon voimia. Kaikki saattaa
uskomaan, että niinkuin meillä on valta meitä alempana olevien
olentojen ylitse, niin olemme mekin määrätyissä rajoissa meitä
korkeammalla olevien olentojen vaikutuksen alaisina. Tapanamme vain on
nimittää sattumaksi sitä, mikä on heidän työtään.
Ennustavat unet, aavistukset, äkilliset taiteelliset inspiratsionit,
haihtuvat muistin välähdykset, sokeat sysäykset niin hyvään kuin
pahaan, eräät selittämättömät ilon ja surun tunteet, muistimme tahdoton
toiminta, kaikki tuo on nähtävästi korkeampien henkien työtä, henkien,
jotka osaksi ovat hyviä, osaksi pahoja.
Kaikki nämä olettamukset menevät kumoon, ellemme otaksu Jumalan
olemassaoloa, kirjoitti hän, toivoen, ettei Cecilia olisi suinkaan
jumalankieltäjä, sillä siinä tapauksessa hän lopettaisi heti heidän
kirjeenvaihtonsa, vaikkakin vastoin tahtoaan.
Sitten hän johtui kysymykseen elämän uusiutumisesta. Hengen tila
ihmisruumiissa on hänen mielestään epäilemättä tuskan ja kärsimyksen
tilaa, joka ei voi johtua muusta kuin jo ennen maallista olotilaamme
tehdyistä synneistä. Viattomien kärsimyksiä, epätasaista surun ja ilon
jakoa ihmisten ansioihin katsomatta, niiden kohtaloa, jotka kuolevat
heti synnyttyään ja saavuttavat saman palkinnon kuin toiset monien
vuosien ankarain taistelujen perästä, ei voida muuten selittää kuin
antamalla maalliselle elämällemme sovituksen ja valmistuksen luonteen.
Uskoen siis perusajatuksessa elämän uusiutumiseen, jatkoi kirjailija,
ettei ihmisjärki voinut tunkeutua kauemmaksi ja että kysymys ovatko
entiset elämämme olleet maan päällä elettyjä vaiko toisissa tähdissä,
oli jätettävä mielikuvituksen piiriin.
Tuo mahdottoman pitkä kirje, todellinen nidos, loppui runollisesti
ilmaistuun toiveeseen, että tämä salaperäinen kirjeenvaihto jatkuisi.
Rouva de Bella selaili nopeasti näppärine sormineen nidosta, mutta
ei jaksanut sulattaa niin paljoa filosofiaa ja hypähti ensimmäiseltä
sivulta loppulauseeseen; kuorelle hän kirjoitti: »Olen varma, että se
on täydelleen siveellistä, se on niin raskasta.»
Marina sen sijaan suorastaan ahmi tämän kirjeen. Tuskin hän veti
suutaan hymyyn nähdessään millä lapsellisella innolla tuo mies vastasi
tuntemattomalle, ja hän vapisi lukiessaan kirjeen alussa ja kuorella
nimen Cecilia. Oli aivan luonnollista, että se siinä oli, mutta siitä
huolimatta se teki häneen syvän vaikutuksen.
Jonkin ajan kuluttua hän kirjoitti uudelleen, mutta peitti
kokonaan todelliset tunteensa. Hän ei puhunut enää kohtalosta eikä
edellisistä olemassaoloista, vaan pisteli kaikin mahdollisin tavoin
kirjeenvaihtajaansa kuin koettaen saada ulos kipinöitä hänen nerostaan,
jos hänellä sellaista oli. Hän ivaili tämän pedanttisuutta, tämän
kömpelöä salanimeä, kysyi häikäilemättömän uteliaasti, oliko tässä
kertomuksessa jotakin todellisuuden pohjaa, oliko hän julkaissut
muitakin teoksia ja miksi hän piti itseään salassa. Corrado Silla sai
tämän kirjeen pari viikkoa ennen palatsiin lähtöään. Me tiedämme jo,
kuinka hän siihen vastasi.