— Niin, kristinuskon, sen kyllä ymmärrän, sanoi kreivi tarttuen
juoksijaan ja katsellen sitä tarkkaavaisesti. — Mutta en ymmärrä, kuka
pahus tahtoo pitää meitä pimeässä.
Ikkunaluukut olivat suljetut ja verhot lasketut alas. Silla nousi
päästämään valoa ikkunoista.
— Ei, pyydän teitä, myönnättepä sen tai ette, antaa niiden tulla!
Tahdotteko olla hyvä ja soittaa? Tuo nappi tuolla oven vieressä,
kaksi kertaa. — Niin kristinusko. Enhän minä suinkaan ehdota teille,
että kirjoittaisitte kristinuskoa vastaan. Te sanotte, että kaiken
lopuksi se on kristinusko, joka on tuonut yhdenvertaisuusaatteen
maailmaan. Mitä tarkoitatte sillä? Etteikö ennen kristinuskoa ollut
kansanvaltaisia aatteita? Minä tarkoitan, että meidän kirjamme pohtisi
yhdenvertaisuusaatetta siinä kohden, missä se on kaikkein luonnottomin,
nimittäin poliittisella alalla, ja muiden ennakkoluulojen joukossa
sitä, että Kristus olisi tuon raa'an poliittisen yhdenvertaisuuden
keksijä. Muuten, kuulkaahan, yhdenvertaisia Jumalan edessä, paljon
mahdollista, se on hyvin kaukainen näkökanta, mutta yhdenvertaisia
keskenämme, ei ikinä! Pitää totisesti olla kovapäinen ja henkisesti
sekä ruumiillisesti sokea, jos väittää, että olemme yhdenvertaisia,
keskenämme. Jos jonkin huomaa juuri ensimmäiseksi, niin sehän on
ihmisten luontainen eroavaisuus niin ruumiin kuin sielunkin puolesta.
Minun sydämeni esimerkiksi on paljon enemmän Hannibalin ja Scipio
Africanuksen sydämen kaltainen kuin jonkin gorillan, mutta silti se ei
ole samanlainen kuin heidän, eivätkä kaikki kaunopuhujat vuodelta 89 ja
niitä seuraavat kunnianhimoiset kansan imartelijat saa sitä tulemaan
siksi. Shakki kuninkaalle!
— Ei! Suokaa anteeksi, onhan ihmisissä sentään suuret peruspiirteet,
jotka jokainen tunnustaa, yhteisiä ja sen lisäksi vielä paljon salattua
samankaltaisuutta. Minä uskon, että ihmiset ovat siveellisesti
toistensa kaltaisia enemmän kuin luullaankaan. Ja eikö tämän pitäisi
olla lakien tunnustama, eikö se totea oikeaksi yhdenvertaisuusaatetta
ja vahvista sen järkevää käytäntöönpanoa? Kansanvaltaisia aatteita oli
kyllä ennen kristinuskoakin; voipa sanoa, että kaikki kristinuskon
aatteet olivat olemassa jo ennenkin, mutta kristinusko on antanut
niille pohjan, ponnen ja ihanteen. Huomatkaa, mikä ääretön tärkeys
siinä pannaan jok'ikiselle sielulle, huomatkaa rakkauden säädöstä
ihmisten keskuudessa; ei mikään tee yhdenvertaiseksi niinkuin rakkaus!
— Tuossa puheessanne on vielä paljon nuoruuden intoa, suokaa anteeksi.
Puhumattakaan siitä, että nykyaikainen demokratia on kokoonpantu
vain ahneudesta ja ylpeydestä eikä suinkaan rakkaudesta, niin sanon
teille, että rakkaus päinvastoin on omiaan ylläpitämään erilaisuutta
ihmisten keskuudessa. Sanon sen, että mitä enemmän palvelija rakastaa
isäntäänsä, sotilas kenraaliaan, nainen miestään, heikko väkevämpää,
pieni suurta, sitä enemmän tätä epätasaisuutta kunnioitetaan. Ahneus ja
ylpeys ne juuri koettavat hävittää sen.
— Mutta te otatte huomioon rakkauden vain yhdeltä puolelta, huudahti
Silla, — nimittäin alemman puolelta. Koettakaa olettaa sitä toiseltakin
puolelta!
— On selvä, että niin teen! Tahdotteko sanoa, että Jumala rakkaudesta
alentui ihmiseksi? Minä en ryhdy keskustelemaan näistä asioista, sanon
vain, että kuka rakastaa ja on lisäksi älykäs, hän ei voi eikä saa
luopua siitä yhteiskunnallisesta toimesta, joka hänelle kuuluu. Sanon
vain, että jos teidän uskontonne kehoittaa kunnioittamaan ihmisten
lainluomia eroavaisuuksia, niin sitä enemmän täytyisi sen kunnioittaa
niitä eroavaisuuksia, jotka kantavat korkeamman tahdon leimaa. Teidän
lähimmäisenrakkaudellanne olisi kokonaan muuta tekemistä kuin leipoilla
demokraattisia tasavaltoja ja saarnata yhdenvertaisuutta talonpoikain
ja muiden shakkinappulain välillä vain senvuoksi, että kaikki ovat
puusta ja asuvat samalla shakkilaudalla. Rakas ystävä, siitä on jo
puoli tuntia kun sanoin: shakki kuninkaalle.
— Ei! Suokaa anteeksi, onhan ihmisissä sentään suuret peruspiirteet,
jotka jokainen tunnustaa, yhteisiä ja sen lisäksi vielä paljon salattua
samankaltaisuutta. Minä uskon, että ihmiset ovat siveellisesti
toistensa kaltaisia enemmän kuin luullaankaan. Ja eikö tämän pitäisi
olla lakien tunnustama, eikö se totea oikeaksi yhdenvertaisuusaatetta
ja vahvista sen järkevää käytäntöönpanoa? Kansanvaltaisia aatteita oli
kyllä ennen kristinuskoakin; voipa sanoa, että kaikki kristinuskon
aatteet olivat olemassa jo ennenkin, mutta kristinusko on antanut
niille pohjan, ponnen ja ihanteen. Huomatkaa, m ikä ääretön tärkeys
siinä pannaan jok’ikiselle sielulle, huomatkaa rakkauden säädöstä
ihmisten keskuudessa; ei mikään tee yhdenvertaiseksi niinkuin rakkaus!
— Tuossa puheessanne on vielä paljon nuoruuden intoa, suokaa anteeksi.
Puhumattakaan siitä, että nykyaikainen demokratia on kokoonpantu
vain ahneudesta ja ylpeydestä eikä suinkaan rakkaudesta, niin sanon
teille, että rakkaus päinvastoin on omiaan ylläpitämään erilaisuutta
ihmisten keskuudessa. Sanon sen, että mitä enemmän palvelija rakastaa
isäntäänsä, sotilas kenraaliaan, nainen miestään, heikko väkevämpää,
pieni suurta, sitä enemmän tätä epätasaisuutta kunnioitetaan. Ahneus ja
ylpeys ne juuri koettavat hävittää sen.
— Mutta te otatte huomioon rakkauden vain yhdeltä puolelta, huudahti
Silla, — nimittäin alemman puolelta. Koettakaa olettaa sitä toiseltakin
puolelta!
— On selvä, että niin teen! Tahdotteko sanoa, että Jumala rakkaudesta
alentui ihmiseksi? Minä en ryhdy keskustelemaan näistä asioista, sanon
vain, että kuka rakastaa ja on lisäksi älykäs, hän ei voi eikä saa
luopua siitä yhteiskunnallisesta toimesta, joka hänelle kuuluu. Sanon
vain, että jos teidän uskontonne kehoittaa kunnioittamaan ihmisten
lainluomia eroavaisuuksia, niin sitä enemmän täytyisi sen kunnioittaa
niitä eroavaisuuksia, jotka kantavat korkeamman tahdon leimaa. Teidän
lähimmäisenrakkaudellanne olisi kokonaan muuta tekemistä kuin leipoilla
demokraattisia tasavaltoja ja saarnata yhdenvertaisuutta talonpoikain
ja muiden shakkinappulain välillä vain senvuoksi, että kaikki ovat
puusta ja asuvat samalla shakkilaudalla. Rakas ystävä, siitä on jo
puoli tuntia kun sanoin: shakki kuninkaalle.
— Ei käy päinsä, tässä on hevonen.
Kreivi painoi pörröisen päänsä shakkilaudan ylitse.
— Niin, sanoi hän. — Eihän tässä oikein näekään. Katsokaahan, tuliko
kukaan. Ei, ei, en tahdo, että te vaivaudutte.
Kreivi nousi ja soitti itse.
— Suokaa anteeksi, sanoi Silla, — mutta on välttämätöntä, että teen
teille erään kysymyksen.
— Tehkää vain.
— Teidän mielipiteenne mukaan olisi siis syntyperäkin niitä
erilaisuuksia, joita on kunnioitettava?
— Se on selvä, pahus soikoon. Lahjoitan teille sadoittain nykyaikaisia
aatelismies-pahasia yhdestä rovosta parin, mutta ettekö ymmärrä,
että yksilöiden erilaisuus luo perheiden erilaisuuden, että vanhat
suvut, jotka ovat syntyneet mahtavasta sysäyksestä ja seisoneet kautta
vuosisatojen korkealla, ovat jonkinlaisia korkeampia olentoja, elävät
neljä-, viisi-, kuusisataa vuotta, omistavat tavallista suuremman
voiman ja kykenevät säilyttämään kauemmin hyviä tapoja keskuudessaan,
asettamaan isänmaan edun ohimenevän miespolven edun yläpuolelle,
saavuttamaan harvinaisen pitkäaikaisen kokemuksen valtion asioissa ja
olemaan johtajina ja esimerkkinä kansalle.
— Soititteko, herra kreivi? kysyi sisään astuva kamaripalvelija.
— Kuka pahus on käskenyt teitä sulkemaan ikkunat ja luukut tuolla tapaa?
— En ole niitä sulkenut; sen teki varmastikin neiti Fanny.
Kreivi iski nyrkkinsä pöytään.
— Missä tuo neiti Fanny on?
— Luulen hänen olevan pihalla.
— Ja mitä hän siellä tekee?
Kamaripalvelija epäröi hetkisen.
— En tiedä, sanoi hän sitten.
Kreivi nousi, meni ikkunan luokse, avasi sen kiivaasti ja katsoi
alas murahtaen jotakin Piemontin murteella ja sanoi sitten
kamaripalvelijalle:
— Tulkoot molemmat tänne.
Kamaripalvelija kumarsi.
— Aa, te ette tietänyt! huudahti kreivi.
Tämä meni nolona tiehensä.
— Ihme kyllä, sanoi kreivi. — Tuo tohtorin-aasi pyörii sisarentyttäreni
kamarineidin ympärillä kuin kyyhkynen kuhertelemassa puutarhassa!
Minuutin perästä tohtori astui tulipunaisena sisään huudahtaen: — Mikä
sattuma, mikä sattuma, saavun juuri parahiksi pieneen otteluun...
— Fannyn kanssa, keskeytti kreivi.
Tohtoria nauratti kovin, kun kreivi suvaitsi olla leikkisä. Mutta
kreivi näytti kaikkea muuta kuin leikkisän näköiseltä, ja tohtorin
nauru hiljeni hiljenemistään. Lopuksi hän sanoi, ettei neiti Fanny
voinut tulla ylös, koska hänen emäntänsä kutsui häntä.
— Minä luovutan paikkani tohtorille, sanoi Silla nousten. Tohtori
vastusti, hänelle riitti seisoa ja katsella, hän ei tahtonut pelata,
kreivillä ei voinut olla mitään huvia pelata hänen kanssaan. Mutta
Silla ei hellittänyt; hän pelkäsi, että tulossa oli kohtaus, eikä
välittänyt jäädä sen katselijaksi.
— Tulen myöhemmin takaisin jatkamaan peliä, sanoi hän.
Hänen mentyään Fanny pisti päänsä ovesta kysyen äreänä:
— Mitä käskette?
— Että astutte sisään.
Fanny raotti enemmän ovea, mutta pysyi itse paikallaan.
— Astukaa sisään! ärjäisi kreivi.
Fanny otti askeleen eteenpäin.
— Ja ettette tunkeudu availemaan ja sulkemaan ikkunaluukkuja minun
huoneissani! Ja myöskin, ettette hukkaa niin paljon aikaa puutarhassa,
missä teillä ei ole mitään tekemistä.
Tohtori-parka oli kuin tulisilla hiilillä; hän painoi nenänsä kuninkaan
ja kuningattaren väliin tuijottaen viholliskuninkaan etenevää
talonpoikaa.
— Markiisitar... alkoi Fanny taisteluvalmiilla äänellä ja kierrellen
oven käsiripaa.
— Pyytäkää markiisitarta tulemaan tänne, keskeytti hänet kreivi.
Fanny meni tiehensä mutisten ja ovia paiskellen.
— Hupsu! sanoi kreivi, vetäen kuningattarensa vastapuolueen juoksijan
toisesta ruudusta, jonne hän oli sen huomaamattaan muuttanut,
näkemättä, että hevonen sitä uhkasi.
Hän teki toisen vedon ja lisäsi:
— Eikö teidänkin mielestänne, tohtori?
— Ehkä hiukan kevytjalkainen, niinpä niin, vastasi tohtori
raukkamaisesti ja työnsi talonpojan pari askelta eteenpäin, niin että
se uhkasi viholliskuninkaan talonpoikaa.
— Pankaa tarkasti mieleenne, rakas tohtori, sanoi kreivi, — ettette
sotkeudu pelaamaan palvelijoiden kanssa, kun pelaatte minun talossani;
teille ei koituisi siitä mitään hyötyä.
Tohtori antoi hevosensa tehdä huikean hyppäyksen.
— Mitä nyt teette? sanoi kreivi.
Tämä iski päätään kädellään, vetäisi takaisin hevosensa ja sanoi
olevansa suorastaan sekaisin kovasta kuumuudesta; hän oli lähtenyt
kotoaan jo kello 11 ja tehnyt neljä, viisi sairaskäyntiä auringon
paahteessa.
— Oh! huudahti kreivi säpsähtäen ja katsoen kelloansa. — Ja minä kun
unohdin kokonaan. Minunhan täytyy mennä eräitä ystäviäni vastaan.
Tohtori ei voinut uskoa, että tuo kiusallinen peli todellakin
keskeytyisi.
— Jättäkäämme, jättäkäämme se, sanoi hän, — tulen joskus toiste.
Fanny palasi.
— Markiisitar haluaa tietää, sanoi kamarineitsyt, — mitä herra kreivi
haluaa.
— Sanokaa hänelle, että pyydän häntä lopettamaan pelin tohtorin kanssa.
— Oo, herran nimessä! huudahti tohtori, — älkää suinkaan häiritkö häntä
minun vuokseni!
— Menkää, sanoi kreivi.
Tohtorin silmät kiiluivat yksin jäätyään.
— Ahaa, etten sotkeutuisi pelaamaan palvelijain kanssa! sanoi hän
itsekseen ja käsiään hykerrellen. — Pidä hyvänäsi!
Hiukan ennen hän oli saanut Fannyn lupaamaan, että tämä tulisi tänä
yönä, heti keskiyön jälkeen, kappelin luokse, yksinäiselle paikalle
järven rannalla, ei kaukana palatsista. Hän tunsi itsensä levottoman
onnelliseksi ja lähti kiertämään salia etsien peiliä, josta näkisi
onnellisen naamansa onnitellakseen itseään. Mutta minkäänlaista peiliä
ei näkynyt, vain avatusta ikkunalasista hän voi nähdä rakastuneen
muotonsa. Tohtori katsoi sitten alas pihalle, jossa kreivi oli nähnyt
hänet keskustelemassa Fannyn kanssa, ja murisi:
— Kirottu ikkuna.
Siinä samassa kreivi kulki pihan poikki ja lähti sitten rohkeasti
kiipeämään ylös auringon paahtamia kiviportaita suurten sypressien
liikkumattomien varjojen ja välkkyvien viinilehtojen lävitse, missä
etelätuuli humisten liikuskeli. Tohtori katsoi hetken hänen peräänsä
ja kun oli aivan varma asiastaan, puikahti kiireesti tiehensä Fannya
etsimään.
Sillävälin valkean kuningattaren ja mustan kuninkaan sotilaat seisoivat
vinoittain liikkumattomina vastatusten, ihmetellen kovasti, oliko
tullut rauha vai aselepo vaiko vain sotaneuvottelu. Ei kukaan koko
leirissä tietänyt mitään. Kuiskailtiin niin mustien kuin valkeidenkin
joukossa, että sotaa oli käyty huonosti, ilman ryhtiä, että sotaväen
toiminta oli alistettu vaihtelevan ja monimutkaisen diplomatian alle,
johon eri tarkoitusperiä silmälläpitäen ottivat osaa perätysten
useat eri vallat. Ja todellakin, tuo oli kuin leikkisota, jota
tuulet leikkivät pienen järven pinnalla, tuskin koskettaen sitä ja
antaen tummien läiskien juoksennella sen aalloilla, sillä välin kuin
oikea sota riehui ylhäällä, vuorten huippujen yläpuolella suurten,
salaperäisten, vihamielisten pilvien välissä.
— Tässä olen, sanoi Silla astuen sisään, mutta pysähtyi samassa.
Kuinka ihmeessä täällä ei ollut enää ketään? Hän läheni shakkipöytää.
Peli ei näyttänyt olevan lopussa, kaikkea muuta; sen jälkeen kuin hän
oli lähtenyt, ei oltu tehty kuin kaksi vetoa. Hän katsahti ympärilleen
ja nähtyään tohtorin hatun ja kävelykepin eräällä tuolilla, otaksui
tämän ainakin piakkoin palaavan ja istuutui ikkunan ääreen odottamaan.
Hän muisteli kreivin sanoja poliittisesta tasa-arvoisuudesta ja
syntyperän etuoikeuksista. Hänen silmiinsä kohosi kuin sumea
pilvi. Totta puhuen, hän ei ollut erikoisesti syventynyt näihin
asioihin, mutta yliopistossa ja jälkeenkin päin häntä oli ruokittu
aivan päinvastaisilla aatteilla; hän oli hengittänyt nykyaikaisen
yhteiskunnan jäntevää, kansanvaltaista ilmaa eikä voinut käsittää,
miten tasavaltalainen niinkuin kreivi voisi omaksua tuollaisia
mielipiteitä. Nyt hän ymmärsi muutamia kreivin lauselmia ja puheita,
joiden ajatuksesta hän ei ensi hetkessä ollut päässyt selville; ja
hän nuhteli itseään, että liian ajattelemattomasti oli ruvennut tämän
kumppaniksi.
Kun kreivi oli ilmaissut hänelle teoksen sisällön, jonka hän aikoi
uskoa Sillan toimeksi ja jolle hän ehdotti nimeä: »Positiivisen
politiikan aatteet», niin Silla oli kyllä lausunut julki mielipiteensä
tasavallasta ja kuningasvallasta, mutta ei ohut tullut ajatelleeksi
tätä toista erimielisyyttä. Kreivi oli ottanut huomioon hänen
lausuntonsa ja selittänyt, ettei ikinä, ei missään tapauksessa,
pyytäisi häntä uhraamaan omia mielipiteitään ja että keskustellen
asiasta yleisemmin ja positiivisilla perusaatteilla he olisivat ehkä
päässeet yksimielisyyteen helpommin kuin luulisikaan; joka tapauksessa
he keskustelisivat ensin kaikesta. Ja he olivat käyneet viipymättä
työhön, esittäen ensin nopeasti tieteen eri vaiheet kreikkalaisista
lähtien. Mutta nyt Silla tunsi heidän eteensä avautuvan paljon
suuremman erimielisyyden. Mitä oli tehtävä? Ryhtyäkö mielipiteiden
vaihtoon kysymyksessä, jossa puutteellisten opintojen vuoksi voisi
jäädä alakynteen? Siinä oli suuri vaara. Ja taas toiselta puolen, mikä
ylpeys ja rohkeus kreivin sanoissa, mikä jokapäiväisten mielipiteiden
ja ihmisjoukkojen halveksiminen! Olisi ollut nöyryyttävää peräytyä
taistelematta, yhtyä enemmistöön ja jättää tuo mies yksin kaikkia
vastaan. Ei, oli seisottava etunenässä hänen kanssaan eikä intohimojen
ja kansanvaltaisten ennakkoluulojen puolella! Oli kohotettava korkealle
yhdenvertaisuusaatteen suuruus ja jalous uskonnollisen hengen valossa,
jonka sitten tuli korkean veljeysihanteen mukaan säännöstää sen
täytäntöönpano. Oli tunnustettava rehellisesti nykyisen demokratian
erehdykset, vääryydet, sokeus ja sietämättömät vaatimukset, mutta oli
myöskin taisteltava, taisteltava ennen kaikkea aateliston ylpeyttä ja
syntyperän oikeuksia vastaan. Tämä viimeinen ajatus alkoi kuumentaa
Sillan verta, ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaammin työntäen tulta
ja ylpeitä sanoja, jotka eivät kohdistuneet kreiviin.
Ei! Vähitellen, huomaamattaan hän kuvitteli itsensä donna Marinaa
vastapäätä, näki hänen kulkevan ylpeän välinpitämättömänä ohitse,
sitäkin purevampana, mitä sirompi ja hennompi hänen olentonsa oli
noine kylmine silmineen, jotka iskivät kipinöitä kohdatessaan kreivin
katseen. Häneen Silla kohdisti ajatuksissaan kaunopuheisuutensa. Hän
ei ollut puhunut kolmea sanaa kahteenkymmeneen päivään; puhumattakin
hän oli antanut Sillan ymmärtää, ettei pitänyt tätä kohteliaisuuden
eikä huomion arvoisena. Ainakin Silla näin uskoi, ja jo ensimmäisistä
päivistä lähtien hän oli muovaillut oman käytöksensä tämän ajatuksen
mukaan, pannen ylpeyden ylpeyttä vastaan; kuitenkin hän kärsi siitä,
tuntien samalla jonkinlaista katkeraa nautintoa, joka pusersi hänen
sydäntään donna Marinan läheisyydessä. Ja nyt tuntui hänestä, että
heidän tiensä yhtyisivät hetkeksi, että hän pysähdyttäisi tämän ja
kysyisi häneltä, mitä kummaa hän ajatteli...
— No, tohtori, sanoi ääni hänen takanaan.
Silla kääntyi äkkiä. Se oli todellakin hän, donna Marina, istumassa
shakkilaudan ääressä.
— Minä otan mustat, sanoi hän katsellen tarkkaavana shakkinappuloita.
Hän oli tullut hiljaa kuin hengetär, tai ehkä Silla oli vaipunut
ajatuksiinsa!
Tämä ei liikahtanutkaan.
— Tohtori! sanoi Marina hämmästyneenä, kohotti päänsä ja näki Sillan.
Hän rypisti hieman kulmakarvojaan, kääntyi katselemaan tarkkaavasti
shakkinappuloita ja sanoi jääkylmällä äänellä:
— Missä tohtori on?
— En tiedä, neiti.
— Sulkekaa hiukan ikkunaluukkuja, lisäsi hän hiljaa Sillaan katsomatta.
Tämä ei ollut kuulevinaan, nousi ikkunan luota ja lähti menemään hänen
taitseen ulos. Marina ei nostanut päätään, mutta kun Silla ehti ovelle,
sanoi hän samalla äänellä:
— Pyydän teitä, sulkekaa hiukan ikkunaluukkuja.
Silla kääntyi hiljaa takaisin, kiirehtimättä, sulki luukut ja lähti
taas ovelle päin.
— Osaatteko pelata? kysyi donna Marina.
Silla pysähtyi hämmästyneenä.
Marina oli lopultakin kohottanut päänsä, mutta nyt oli huoneessa pimeä,
eikä Silla voinut nähdä hänen ilmettään. Ääni kaikui kuitenkin kylmän
välinpitämättömänä. Silla kumarsi.
Don Marina odotti ehkä että hän tarjoutuisi lopettamaan pelin hänen
kanssaan; mutta tätä tarjousta ei tullut. Silloin donna Marina
viittasi oikealla kädellään vastapäätä olevaa tyhjää tuolia, ollenkaan
liikuttamatta päätään. Silminnähtävästi tuo käsi ei sanonut »pyydän»,
vaan »sallin».
Silla tunsi itsensä raukkamaiseksi. Olikohan se tuo huoneeseen
tulvinut hieno tuoksu, sama, jonka Silla oli tuntenut tulopäivänään
taulugalleriassa, joka nyt pehmensi hänen ylpeytensä ja sanoi hänelle
Marinan nimessä tuhansia vienoja asioita. Hän tahtoi kieltäytyä, mutta
ei voinut.
— Pelkäättekö? kysyi Marina.
Silla otti tyhjän tuolin.
— Pelkään voittaa, neiti, vastasi hän.
Marina nosti silmänsä. Silla voi nyt melkein tuntea hänen kasvojensa
lämmön; hän näki hyvin nuo suuret, kylmät silmät, jotka kysyivät
yhdessä huulten kanssa:
— Minkä tähden pelkäätte voittaa?
— Sentähden, etten osaa tehdä itseäni ala-arvoisemmaksi kuin olen.
Marina kohotti tuskin huomattavasti kulmakarvojaan niinkuin toiset
olisivat kohottaneet olkapäitään, katsoi hetken shakkilautaa pitäen
etusormeaan kaarena leukaa vastaan ja sanoi:
— Minä aloitan.
Hän ojensi kätensä ja antoi sen riippua hetken nappuloiden päällä.
Kapea valojuova, joka tunkeutui sisään raollaan olevien luukkujen
lomista, välkkyi vallattomilla hiuksilla, kalpealla poskella, hienon
hienolla korvalla, pienellä, ilmassa riippuvalla kädellä, jonka se
väritti ruusunpunaisen läpikuultavaksi, ja näytti kauniin, rauhallisen,
peliin vaipuneen olennon. Silla ei ollut noin rauhallinen, hän ajatteli
tahtomattaan Marinaa katsellessaan, että olisi tahtonut suudella ja
purra. Donna Marina otti valkean talonpojan ja heitti sen noppamaljaan.
— Luuletteko todellakin, ettette ole ala-arvoisempi? sanoi hän.
— En tiedä, kuinka te pelaatte, vastasi Silla tehden vedon
juoksijallaan.
Marina naurahti lyhyen, metallisen naurun katsellessaan vastapuolen
juoksijaa ja sanoi:
— Näettekö, että minä sen sijaan tiedän, kuinka te pelaatte. Te
pelaatte varovasti. Pelkäätte menettävänne ettekä voittavanne.
Tällä hetkellä tohtori raoitti ovea ja nähtyään, että peli oli täydessä
menossa, pysähtyi. Marina ei näyttänyt huomaavan häntä. Tohtori sulki
uudelleen hiljaa oven.
— Mitä nyt teette? jatkoi Marina virkeämmällä äänellä. — Miks'ette
lähetä ulos kuningatarta? Miks'ette tee rehellistä hyökkäystä?
— Minä en hyökkää. Minulle riittää puolustaa itseäni, ja vakuutan
teille, markiisitar, että voin tehdä sen aivan hyvin. Minkä tähden
tahdotte, että hyökkäisin?
— Sentähden, että silloin lopettaisin pikemmin.
— Se riippuu asianhaaroista.
— Koettakaapa, sanoi Marina.
Silla painoi päänsä keskitetyn tarkkaavaisesti shakkilaudan ylitse.
Donna Marina teki kärsimättömän liikkeen ja hypähti pystyyn.
— On turhaa, että mietitte noin, sanoi hän, — vakuutan teille, ettette
voita. Ette voita, kertasi hän, — sekoittaen käsillään nappulat ja
kaataen ne. — Minä en ole pelannut teitä vastaan muuta kuin tämän
pelin, enkä ole pelaava toista.
— Sen parempi teille.
— Oh, ei parempi eikä pahempi.
— Niin, sehän on selvää, te ette ole täällä pelaamassa minua vastaan,
jatkoi hän ivallisella äänellä, — te olette täällä tekemässä syviä
tutkielmia kreivi Cesaren kanssa, eikö totta? Minkälaisia nuo
tutkielmat ovat?
Silla nautti nähdessään hänen kiihoittuvan. Se oli jo voitto.
— Eivät ollenkaan mielenkiintoisia teille, neiti, vastasi hän.
Marina jäi hetken mietteisiinsä, sitten hän istahti uudelleen.
Mitä epäilyjä, mitä sovinnon aikeita mahtoikaan risteillä hänen
päässään? Hän tarttui molemmin käsin pieneen kultaristiin, joka riippui
hänen paljaalla kaulallaan, ja leikki sen kanssa painaen päänsä alas ja
paljastaen hiukan pyöreitä käsivarsiaan.
— Ne ovat siis hyvin alhaisia nuo tutkielmat? sanoi hän.
— Ei suinkaan.
— Ahaa, te ajattelette siis, että ne ovat liian korkeita minulle?
— En ole sanonut sitä.
— Katsotaanpa! Matematiikkaa?
— Ei.
— Metafysiikkaa?
— Ei.
— Salatieteitä ehkä? Kreivissä onkin jotakin noitamaista, eikö
teistäkin, herra... herra... Mikä teidän nimenne olikaan?
— Silla.
— Eikö teistäkin, herra Silla?
— Ei, neiti.
— Te olette hyvin päättäväinen.
Seurasi hetken äänettömyys. Kreivin ja vieraiden ääniä kuului portailta.
Silla nousi.
— Odottakaa hetkinen, sanoi Marina äkkiä. — En siedä sfinksejä
edessäni. Mitä te kirjoitatte? Te ja enoni.
— Erästä ikävää kirjaa.
— Ymmärrän, mutta mitä se käsittelee?
— Poliittista tiedettä.
— Oletteko valtiomies?
— Jotakin vähän parempaa, olen taiteilija.
— Laulajako?
— Markiisitar laskee leikkiä.
— Ja te olette hyvin ylpeä.
— Ehkä.
— Ja millä oikeudella?
Sanoessaan nämä sanat Marina hymyili arvoituksellista hymyä, jonka
myrkkyä Silla ei keksinyt.
— Vastustajan.
— Oo! huudahti Marina ja vihan liekki leimahti hänen silmissään.
Kumpikin ajatteli tällä hetkellä jotakin edeltäpäin määrättyä kahletta,
joka yhdisti heidän tulevat kohtalonsa, vaikkakin ehkä vastustajina ja
vihollisina.
— On siis totta, että te pelaatte täällä palatsissa toistakin peliä,
sanoi Marina puoliääneen.
— Minä? vastasi Silta hämmästyen. — En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
— Ymmärrätte vallan hyvin! Mutta te pelaatte varovasti, salamyhkää,
ette ole vielä liikuttanut kuningatarta. Teidän kurja ylpeytenne! Ja
te puhutte vastustustoimista! Ette tunne minua. Minulle on kirjoitettu
jokin aika sitten, että olen ylpeä, että tahtoisin elää jossakin
helmi-emo-tähdessä ja ettei tässä poroporvarillisessa planeetassa,
tässä likaisessa, huonomaineisessa tähdessä ole paikkaa minulle, mihin
astua jalallanikaan. Tahdon vastata, että olen löytänyt paikan ja...
— Kas tässä sisarentyttäreni, sanoi kreivi astuen sisään muutamien
vieraiden kanssa.
Silla ei liikahtanut. Hän tuijotti Marinaa silmät selällään. Hänen
kirjeenvaihtotoverinsa, Cecilia, oli Marina!
— Herra Corrado Silla, hyvä ystäväni, lisäsi kreivi, — jonka pää
näyttää yhä vielä olevan täynnä shakkia.