Marina luki ahnaasti, ymmärtämättä. Hän luki uudelleen. »Kohdalla:
sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton
sieluni», hän pysähtyi. Ensi kerralla hän ei ollut niitä huomannut.
Hänen katseensa pysähtyi noihin sanoihin, ja kädet, jotka pitelivät
arkkia, vapisivat. Mutta vain hetken. Hän jatkoi taas lukemistaan ja
valkeat, vapisevat kädet näyttivät kivettyneen.
Saavuttuaan sanoihin: »Polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa», sulki
hän käsikirjoituksen, pitäen oikean käden etusormen sen sisällä ja jäi
seisomaan liikkumattomana, pää painuneena rintaa vastaan.
Sitten hän avasi taas arkin ja luki sen kolmannen kerran läpi, pani sen
pois ja otti hiussuortuvan esille. Hänen kätensä liikkuivat hitaasti;
niissä ei ollut enää mitään hermostumisen merkkejä. Kasvot olivat kuin
marmorista: niissä ei ollut uskoa, ei epäuskoa, ei sääliä, ei pelkoa,
ei hämmästystä.
Kuului raskaita askeleita käytävästä. Marinan koko olemus muuttui.
Hänen silmänsä säkenöivät, veri tulvahti kasvoihin; hän sulki kiivaasti
arkun kannen ja hyökkäsi ovelle.
Se oli Fanny, joka astui kuin kyrassieeri.
— Mene tiehesi! huusi Marina hänelle.
— Oo, neiti, mikä on hätänä, mitä on tapahtunut?
— Ei mitään, en tarvitse sinua tänä iltana, mene nukkumaan, toisti
Marina, kyeten jo paremmin hallitsemaan ääntään ja kasvojaan. Fanny
lähti.
Marina kuunteli hänen askeliensa kaikua, kun hän meni portaita alas.
Sitten hän palasi arkun luokse.
Hän epäröi avata sitä ja jäi katselemaan ebenpuuhun leikeltyjä
hieroglyfeja ja salaperäisiä norsunluisia kuvia, jotka tällä hetkellä
tuntuivat hänestä mustassa helvetin virrassa kelluvilta aaveilta.
Sitten hän laski päättäväisesti läpän alas.
Hän säpsähti; kansi oli tullut suljetuksi liian kiivaasti, niin että
peili oli mennyt palasiksi, aivan Cecilian tahdon mukaan. Hän luki
uudelleen käsikirjoituksen viimeisen sivun, avasi hiuksensa, tarttui
toiseen palmikkoon ja vei sen Cecilian hiusten viereen: elävät ja
kuolleet hiukset eivät olleet vähääkään toistensa näköiset.
Sitten hän tarttui hansikkaaseen. Kuinka kylmältä sen nahka tuntuikaan!
Se pani väristykset kulkemaan pitkin ihoa. Ei, ei hansikaskaan sopinut;
se oli liian pieni.
Marina pani takaisin käsikirjoituksen, rukouskirjan, hansikkaan,
hiukset, peilin puitteet palasineen salalaatikkoon ja painoi lujasti
koukkua. Vieteri ponnahti ja pohja meni paikoilleen. Tämän tehtyään hän
putosi polvilleen, nojasi käsivartensa arkun kantta vastaan ja peitti
kasvonsa. Kynttilä, joka paloi hänen yläpuolellaan valaisten kultaisin
heijastuksin hänen hiustensa aaltoja, näytti olevan ainoa elävä
olento koko huoneessa. Sen liekki oli oudon rauhaton, se sävähteli ja
hypähteli selittämättömän haikeasti, pieneni sitten pienenemistään
kuin koettaen laskeutua alas Marinan korvaan, kuiskatakseen hänelle:
»Mikä sinua vaivaa?» Mutta vaikka itse valon henki olisi puhunut tuolle
ruusunpunaiselle korvalle, niin se ei olisi saanut vastausta. Tuolla
polvistuneella olennolla ei ollut enää aisteja eikä ääntä. Hänen
sydämensä tuskin enää löi. Verikin oli melkein seisahtunut. Tuon suuren
hiljaisuuden keskellä taisteli hänen aivoissaan tahdon voima ja selvä
järki tuota aavetta vastaan, joka yhtäkkiä oli noussut hänen eteensä
kamaline aikeineen tunkeutua hänen vereensä, pakottautua hänen luihinsa
ja, imettyään hänen sielunsa ja elämänsä, asettua itse niiden sijalle.
Muulloin ei Marinan tavanmukainen epäily olisi antanut minkäänlaisen
aaveen edes lähestyäkään häntä, mutta nyt tuo ohut epäilyksen harso
oli särkynyt ja haihtunut hänen henkensä käsittämättömässä hämmingissä
kuutamoisen souturetken jälkeen.
Hänen ensimmäinen vaikutelmansa, ymmärtäessään käsikirjotuksen
kuiskaaman ajatuksen, oli ollut kauhu.
Hän oli voittanut sen heti tahtonsa voimalla päättäen kylmäverisesti
tutkia ja tarkastaa joka sanan. Keskittyen voimakkaasti miettimään
lukemaansa hän kuuli käskevän sisäisen äänen sanovan:
— Ei, se ei ole totta.
Mutta heti sen jälkeen hän epäili tätä ääntä, koska se ei sitten enää
puhunut. Se ei voinut olla muuta kuin loppupäätös niistä perustelevista
todisteluista, joiden kautta hänen ajatuksensa oli salaman nopeudella
lennähtänyt. Täytyi palata takaisin ja antaa ajatuksen pala palalta
tehdä sama matka.
Tuon naisen järki oli ollut sairas. Niinhän kertoi vanha tarukin
ja sen hän itsekin tunnusti, sen ilmaisi myöskin hänen ajatuksensa
kiihoitus ja kuumeinen sekasorto, vaikkakaan hänen älynsä oleellinen
käsityskyky ei riittänyt yksistään todistamaan sitä. Oliko sitten tuo
käsitys toisesta maaelämästä edes jonkin verran uusi ja omintakeinen,
jotta se voisi saada uskomaan johonkin korkeampaan vaikutukseen ja
ottamaan vakavalta kannalta Cecilian ilmestykset? Ei, se olettamus
oli niin vanha kuin itse maailma ja hyvinkin tunnettu, niin että tuo
onneton oli aivan hyvin ennen voinut kuulla tai lukea siitä ja oli
sitten löytänyt sen omista muistoistaan tuskan hetkenä. Hän oli ehkä
takertunut ja eläytynyt siihen, löytäen siinä lohdutuksensa, ja tämä
ajatus oli muuttunut näin hänen verekseen. Näyt? Seinät olivat tietysti
vastanneet onnettomalle vähäjärkiselle sitä, mitä hän mielikuvituksensa
ja tahtonsa tarmolla heiltä pyysi. Ne olivat vastanneet tulella. Niin,
mutta selvästikö? Ei suinkaan; ja mitä merkitsivät sitten hiukset,
hansikas ja peili? Minkä tähden panna vertaamaan kättä ja kuolleita
hiuksia elävän käteen ja hiuksiin? Toivoiko hän syntyvänsä uudelleen,
vaiko heräävänsä kuolleista?
Kirjoitus oli siis mielenhäiriön tuote. Ainoastaan siinä tapauksessa,
että jokin muisto menneestä elämästä heräisi Marinan sielussa, voisi se
todistaa päinvastaista.
Avaudu sielu! Hän alkoi kysellä itseltään käsikirjoituksessa mainittuja
muistoja, kuin se, joka kallistuu syvän ja pimeän kuilun ylitse ja
huutaa, odottaen, että jokin ääni tai kaiku vastaisi.
Camogli? Ei mitään kaikua, ei mitään muistoa. Genova! Äänettömyys.
Sisar Pellegrina, Concetta, Renato? Äänettömyys. Doria-palatsi,
Brignoli-palatsi, Busalla, Oleggio? Äänettömyys, yhä vain äänettömyys.
Näin väliin yösydännä jossakin täpötäydessä, savuavan öljylampun
huonosti valaisemassa odotushuoneessa huudetaan pitkään kylien ja
kaukaisten kaupunkien nimiä, mutta kukaan ei liikahda, kukaan ei
vastaa, kaikki odottavat toista junaa. Mutta kuka tietää, ehkä tuolle
linjalle sittenkin olisi ollut matkustavaisia, vaikkeivät ihmiset
kuulleet, koska nukkuivat viittoihinsa kääriytyneinä salin toisessa
päässä seisovien matkustavien takana?
— Tämä on selvää hulluutta, sanoi Marina itsekseen, — ja minä, joka
näin seulon ajatuksiani, olen naurettava! Naurettava! kertasi hän
ääneen hypähtäen pystyyn.
Tuo sana, joka pääsi hänen huuliltaan, tuntui hänestä tylymmältä kuin
se, jonka hän oli muovaillut ajatuksissaan. Eikä yksistään tylymmältä,
vaan liioitellulta ja väärältä. Se loukkasi häntä, aivankuin hän itse
ei olisi lausunutkaan sitä. Ja samalla hän tunsi sydämeensä ja kaikkiin
jäseniinsä tunkeutuvan painostavan levottomuuden, osaksi väsymystä,
osaksi, kärsimättömyyttä, kuin synkeänä vastavaikutuksena hänen
tahdolleen.
Todellakin ihmeellinen oli kohtalo, joka oli kuljettanut
hänet Pariisista nuoruutensa ja kauneutensa kukassa tähän jo
seitsemänkymmentä vuotta asumattomana olleeseen huoneeseen. Ihmeellinen
oli kohtalo, joka oli kiinnittänyt sormuksen salalaatikon koukkuun,
jotta hän voisi lukea: »Sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne
itsessäsi onneton sieluni.»
Mielenhäiriötä! Mutta missä kohden tuossa kirjoituksessa löysi
jälkeäkään sekapäisyydestä, ylenmääräistä kiihoitusta, epäjärjestystä!
Mutta viisivuotisen vankeuden jälkeen noin omituinen ajatus mielessä!
Vanha ajatus! Mutta eikö senvuoksi olisi syytä uskoa? Marina vapisi;
hänestä tuntui, kuin niin monet tuntemattomat sielut, joilla oli ollut
tämä sama usko, olisivat kutsuneet ja rukoilleet häntä, ja hän luuli
seuraavansa hetken heidän lentoaan. Veri virtasi yhä myrskyisemmin
hänen suonissaan, ymmärrys ja tahto alkoivat heikentyä.
Hän ei muistanut Camoglia, ei Genovaa, ei Renatoa eikä Pellegrina
Concettaa, ei päivääkään edellisestä elämästään, ei tuntiakaan. Mutta
kuinka monen monta hetkeä! Kuinka monet kerrat hänen mieleensä oli
välähtänyt hämärään hävinneitä hetkiä tuntemattomasta menneisyydestä!
Tänä iltanakin vielä, nuo kellot! Hyytävä kylmyys virtasi hänen
suoniensa läpi, sanomaton ahdistus kuristi hänen kurkkuaan. Hänet
valtasi kuin uppoamisen kauhu, itsesuojeluksen vaisto heräsi eloon. Hän
takertui vielä ajatukseen, ettei hän mitenkään voinut olla Cecilia,
koska hänen suonissaan virtasi d'Ormengojen veri, mutta taipumaton
sydän sanoi: ei. Mitä merkitsee veri? Sinä vihaat ja olet aina
vihannut enoasi, kosto on sitäkin suloisempi näin; jotta täyttäisit
sen paremmin, on Jumala sijoittanut sinut tuntemattomana vihollisesi
perheeseen.
Mutta nyt häntä alkoi todellakin peloittaa, hän koetti peräytyä
taistelusta; hän tarttui kynttilään ja meni sänkykamariinsa. Ikkunat
olivat siellä auki ja tuulenpuuska sammutti kynttilän. Hän yritti
sytyttää sen uudelleen, mutta ei onnistunut, ja heittäytyi lopen
uupuneena ikkunalautaa vastaan löytääkseen lepoa. Mutta silloin hänen
mieleensä muistui, että katsellessaan palatsiin tulonsa iltana tuosta
samasta ikkunasta, hän oli luullut tunteneensa jonkin entisen unen,
jonkin synkän kuvan, joka ennenkin, suurmaailman elämän humussa, oli
ilmaantunut hänen eteensä. Se oli lopullinen isku. Se sumensi hänen
silmänsä ja ajatuksensa, hän luuli kuulevansa ympärillään tuhansia
kuiskeita, jotka kohosivat ylös, hajaantuivat ilmaan ja yhtyivät sitten
yhdeksi ainoaksi ääneksi. Ja nostaen molemmat kädet otsalleen hän
kaatui pyörtyneenä maahan.
Tähtien himmeässä valossa lojui ikkunan edessä lattialla valkea
olento kuin unen helmaan vaipuneena. Kuka olisi voinut sanoa, että
siinä oli pyörtynyt nainen! Palatsissa nukkuivat kaikki; vain sirkat
ja leivoset sirkuttelivat iloisesti, ja huhtikuun kirkkaan yön
vallattomat tuulenhengähdykset tunkeilivat uteliaina sisään ikkunoista
ja tunkeilivat siellä ja täällä suhisten. Kaukana järvellä kuului
viimeisestä venheestä huoleton sävel.
Mutta pihan suihkulähde kertoi salaperäisenä arumeille pitkän pitkää
tarinaa, jota kuunneltiin uskonnollisella hartaudella. Ei lehtikään
liikahtanut koko pihassa. Ehkä se oli tuon pyörtyneen naisen tarina,
mutta ihmiskorvan ei onnistunut ymmärtää siitä mitään, eikä voinut
päästä selville, oliko naisen nimi Marina di Malombra vaiko Cecilia
Varrega.
Tuo yö toi mukanaan Marinalle ankaran aivokuumeen, jonka syytä kukaan
ei voinut arvata. On aivan mahdotonta, ettei sairas olisi houreissaan
päästänyt livahtamaan joitakin viittauksia tuohon ihmeelliseen
tapaukseen, josta hänelle oli ollut niin vakavat seuraukset. Mutta ne
olivat kai hyvin hämäriä ja epämääräisiä viittauksia, koska ne eivät
herättäneet minkäänlaista epäluuloa. Marinan virkeä tahdonvoima,
vaikkakin sairauden lamauttamana, työskenteli edelleen jo saamansa
sysäyksen mukaan. Hän oli päättänyt vaieta. Kreivi Cesaren läheisyys
oli hänelle kaikkein kauhein koe. Heti kun hän näki kreivin tai vain
kuuli hänen askeleensa läheisessä käytävässä, hän kävi aivan raivoksi,
ulvoi ja huusi, lausumatta ainoatakaan selvää sanaa, niin että hänen
sairautensa ensi päivän jälkeen enon sairaskäynnit loppuivat siihen.
Palvelijat ja seudun juorukellot saivat tietystikin paljon puhumista
tästä Marinan äkillisestä vastenmielisyydestä enoansa kohtaan.
Tekaistiin vaikka millaisia juttuja. Eniten uskottu selitys oli
kuitenkin se, että kreivi olisi tahtonut naida Marinan vastoin tämän
tahtoa ja että se olisi saattanut tytön hulluksi.
Kuuluisa tohtori B... joka oli kutsuttu »maalari»-paran avuksi, katsoi
velvollisuudekseen kysellä kreiviltä tätä arkaluontoista asiaa. Hän
teki sen mitä suurimmalla hienotunteisuudella, pannen pääpainon
lääketieteelliselle puolelle. Kreivin vastaus oli vähemmän valtioviisas.
— Sisarentyttäreni on ehkä velkaa minulle jonkin verran kiitollisuutta,
sanoi hän, — mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hänen tarvitsisi
vihata minua senvuoksi. Hän on hyvin älykäs nuori nainen, ja minä
olen jo melkein lapseksi muuttunut vanhus, jonka vuoksi minulla on
syytä uskoa, että olemme kaikin puolin täydelliset vastakohdat; mutta
siitä huolimatta ei ole päähäni edes pälkähtänytkään yrittää naida
häntä, niinkuin nähtävästi meidän lääkärimme on jutellut teille, sillä
hän imee itseensä kuin sieni kaikki seudun tyhmät juorut. Puhuakseni
sisarentyttärestäni, niin olivat meidän ensimmäiset, molemminpuoliset
vaikutelmamme enemmän kuin tarpeeksi vastenmieliset, mutta ripotimme
sitten paljon sokeria päälle, enkä minä puolestani tuntenut enää
ollenkaan katkeraa makua. Muuten, rakas professori, arvelen, että kun
ihminen kerran kääntää aivonsa nurin, niin on ymmärrettävä valkea, kun
hän sanoo musta.
Professori B...n tiede voitti sairauden virkaveljen vaatimattoman
tietämättömyyden avustamana. Puolentoista kuukauden kuluttua Marina
näyttäytyi jo pylväskuistilla. Hän oli kalpea, ja hänen silmänsä
olivat raukean hämmästyksen verhoamat. Olisi luullut, että tuuli
taivuttaisi hänet kuin ohuen vesisateen. Kauneus ja jäntevyys
palasivat kuitenkin nopeasti, vaikkakin tarkkaavainen katselija olisi
huomannut, että kasvojen ilme oli muuttunut. Kaikki piirteet ilmenivät
lujempina, silmissä huomasi vähän väliä epätavallista hämmästystä
tai surumielistä tulta, jota niissä ei koskaan ennen oltu nähty.
Teeskentelyn verho, johon Marina oli alkanut kääriytyä, hävisi.
Muistokin entisistä pienistä teeskentelysynneistä harmitti häntä. Hänen
hienoutensa, ennen aivan säädynmukainen, ettei loukkaisi ankaraa enoa,
sai nyt oudon ärsyttävän luonteen. Vaakunoilla ja nimikirjaimilla
varustetut, tuoksuavat, valkeat kirjeet alkoivat taas parveilla R...n
kuninkaallisen postikonttorin komeroista. Ranskalaisia romaaneja ja
murhenäytelmiä alkoi taas virrata palatsiin Dumolarpin kirjakaupasta.
Piano pauhasi joka hetki, oli sitten kreivi kirjastossa tai ei,
kuin riivattu Bellinia, Verdia, Meyerbeeria ja Mozartia; nämä kaksi
viimemainittua mestaria olivat ainoat, joille Marina antoi anteeksi
heidän saksalaisen syntyperänsä, edelliselle hänen ranskalaisten
kansallisoikeuksiensa vuoksi ja jälkimmäiselle vain hänen Don Juaninsa
tähden.
Hillittömät retkeilyt alkoivat järvellä ja vuorilla, yötä ja päivää,
tuulesta ja sateesta huolimatta, ja Rico teki innokkaasti oppaan,
palvelevan ritarin ja uskollisen koiran virkaa. Ja kaiken lisäksi
R...n asukkaiden suureksi ihmeeksi Marina alkoi käydä kirkossa,
johon hän ennen ei ollut jalallaankaan astunut. Totta puhuen, tämä
hänen kunnioituksensa uskontoa kohtaan oli hyvin eriskummallinen.
Sunnuntaimessussa häntä ei nähty koskaan, mutta hän meni kirkkoon
silloin, kun siellä ei ollut ketään, väliin aamulla, väliin illalla.
Eräänä päivänä löydettyään kirkon suljettuna hän meni päättäväisesti
papin luokse avainta hakemaan. Kirkkoherran palvelijatar oli kivettyä
hämmästyksestä nähdessään ovella palatsin neidin ja kuullessaan hänen
pyytävän kirkon avainta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli sulkea ovi
tämän nenän edessä, mutta hän ei rohjennut, vaan juoksi kiireesti
kirkkoherran luokse pyytäen tätä keksimään jonkin tekosyyn, ettei
tarvitsisi antaa avainta tuolle noidalle. Mutta hänen isäntänsä torui
häntä ankarasti ja meni itse avaamaan ovea Marinalle, johon hän oli
tutustunut niinä harvoina kertoina, jolloin oli käynyt palatsissa.
Ei ole vaikea kuvitella miten enon ja sisarentyttären välit
kehittyivät asiain näin ollen. Heitä voi verrata kahteen voimakkaasti
sähköistettyyn metallinuppiin, jotka eivät milloinkaan voineet lähestyä
toisiaan iskemättä kipunoita salamain puutteessa. Matkustamista
Marina ei enää ajatellutkaan. Hänen parannusajallaan lääkäri oli
puhunut hänelle siitä, olipa antanut kreivin luvalla aavistaa tämän
suostumuksenkin, mutta Marina vastasi, ettei hän tahtonut lähteä pois
palatsista, että ilma siellä teki hänelle erittäin hyvää ja ettei herra
tohtori ymmärtänyt mitään.
Hän ja kreivi tapasivat toisensa vain päivällispöydässä, mutta olivat
silloin ilmi sodassa keskenään. Yksin esineetkin olivat tuon mykän
vihamielisyyden läpitunkemat ja näyttivät pitävän väliin yhden,
väliin toisen puolta. Eräät ikkunat ja ovet ilmaisivat mielipiteensä
pari kolme kertaa päivässä. Marina antoi aukaista ne ja kreivi käski
sulkea ne. Eräs vanha nojatuoli taulugalleriassa menetti arvonsa ja
rauhansa tässä sodassa. Melkein joka päivä määräys ajoi sen ikkunan
eteen ja toinen takaisin sen entiselle paikalle. Fanny puolsi aina
emäntänsä oikkuja ja tahtoa, toiset palvelijat olivat isännän puolella;
hyväntahtoinen Giovanna koetti välittää, mutta ei onnistunut useinkaan
kuin saamaan Fannylta jonkin hävyttömyyden, jota hän suri vaieten.
Kreivi inhosi hajuvesiä, jonka vuoksi Marina käytti niitä enemmän
kuin hyvä maku olisi sallinut. Sinne tänne unohdetut ranskalaiset
kirjat nauroivat tuota vanhaa ranskalaisvihaajaa vasten kasvoja saaden
hänet vihan vimmaan. Puutarhan kauneimmat kukat hävisivät tuskin
ehdittyään puhjeta, huolimatta siitä, että kreivi raivosi valppaalle
puutarhurille ja Fannylle, jonka syyksi hän luki nämä hävitykset. Tämän
viimeksimainitun suhteen kreivi ei välittänyt hillitä itseään suuresti
ja oli eräänä päivänä vähällä heittää hänet järveen, joka oli sittemmin
onneksi Fannylle, sillä kreivi, katuen tuota väkivaltaista tekoaan, ei
ajanutkaan häntä pois niinkuin oli aikonut. Mutta nämä vihanpuuskat
kävivät yhä kiivaammiksi, sillä ne tähtäsivät Fannyn kautta Marinaan.
Marinaa kohtaan kreivi käyttäytyi sentään hillitysti. Lieneekö se
johtunut siitä, että hän oli pitänyt paljon sisarestaan, vaiko
ritarillisen vaistonsa vuoksi, ehkä myös pelosta joutua suunniltaan.
Nuori nainen sai aluksi kreiviltä nuhteita, joita Marina hermostuneen
kylmäverisesti ja salaisin tyydytyksen tuntein vastusti. Mutta pian
kreivi jätti tuon käytöstavan ja vetäytyi vihaisen äänettömyyden
verhoon. Tuo äänettömyys oli täynnä sähköä, jossa vihan salamat ja ivan
välähdykset risteilivät. Joskus purkautui puolinaisia ukonilmojakin,
jotka jättivät ilman yhtä painostavaksi kuin ennenkin.
Steinegge-paran elämä ei suinkaan ollut nautintoa näiden kahden
riitatoverin välissä. Marina löysi yhtä mittaa keinoja loukata häntä.
— Herra kreivi, sanoi Steinegge eräänä päivänä kreivi Cesarelle,
— tiedän, että onnettomuudekseni olen hyvin vastenmielinen
markiisittarelle. Siihen on ehkä syynä vanha, ruma muotoni, jota en voi
muuttaa. Jos minun läsnäoloni lisää teidän pieniä perheriitojanne, niin
sanokaa se vain minulle; minä lähden.
Kreivi vastasi, että hän vielä oli herra talossaan, ja vain siinä
tapauksessa, että prinssi Metternich tarjoaisi herra Steineggelle
johtajan paikan viinikellarissaan Johannesbergissa, hän laskisi tämän
menemään.
Suunnilleen vuosi sen jälkeen kuin Marina oli löytänyt salaisuuden,
lähetettiin hänelle Dumolardin kirjakaupasta neljän, viiden
ranskalaisen romaaniuutuuden mukana eräs italialainen kirja. Se oli
V... n kirjapainon painattama kertomus ja nimilehdellä oli: _Eräs Uni_,
italialainen kertomus. Kirjoittanut Lorenzo.
Marina ei pannut mitään arvoa italialaisille kirjoille, eikä hänellä
ollut vähääkään halua lukea tätä. Että hän sen kuitenkin luki, johtui
Fannyn huolimattomuudesta, joka eräänä aamuna oli tuonut sen »Nuolen»
kannelle _Home de nyige'n_ sijasta. Marina, päästyään mielipaikkaansa
Malombran laaksoon, huomasi erehdyksen ja ensimmäisen harmin tyynnyttyä
tyytyi lukemaan sitä.
Kirjan sisällys oli seuraava: Eräs naimisissaoleva nuori mies näkee
liiallisten aivoponnistusten rasittamana tavattoman vilkkaan unen,
jossa hänen omaa tulevaisuuttaan esitetään vertauskuvallisessa
muodossa. Tapaukset osoittavat todellakin unen ensimmäisen osan olevan
totta. Kuluu viisitoista vuotta, ja tuon unen valoisa ja iloisa
ensimmäinen osa on myöskin toteutunut. Nyt on odotettava toisen osan
toteutumista. Tämä osa ennustaa hillitöntä ja peloittavaa rakkautta,
hengen ja aistien huumaa, jonka vuoksi kirjan sankari joutuu vaikeihin
olosuhteihin. Kolmekymmentäkuusivuotiaana tuo vakava perheen isä, joka
unesta johtuneen salaisen pelon vallassa elää kaukana maailmasta,
huomaakin kauhukseen rakastuvansa erääseen, välttämättömyyden
pakosta hänen läheisyyteensä joutuneeseen naiseen. Tämä nainen on
sielun suuruuden puolesta todellinen ihannekuva, jommoisia tätä
nykyä löytää helpommin elämässä kuin romaaneista. Sankarillisista
tahdonponnistuksistaan huolimatta hänkin rakastuu kirjan sankariin. He
kamppailevat kumpikin pelastaakseen ja päästäkseen irti rakkaudestaan,
mutta taivas, maa ja koko maailma liittoutuvat heitä vastaan saadakseen
heidät lankeamaan. Ollen jo kuilun reunalla, jossa onnettomuus, häpeä,
ehkäpä kuolemakin heitä odottaa, mies ilmaisee tuon salaperäisen,
häntä vainoavan kohtalon salaisuuden. Silloin suurisieluinen nainen
katsoo itselleen halventavaksi alistaa kohtalon alle eikä rakastettunsa
onnelle ja omalle sydämelleen. Samalla herää uskonnollinen tunnekin.
Rakastuneet eroavat viattomina. Mies unohtaa vähitellen ja elää
onnellisena ja rauhallisena. Nainen kuolee.
Kertomus oli kirjoitetta mitä puutteellisimmalla seuraelämän
olosuhteiden tuntemuksella, mutta siitä tapasi jonkin terävän
sielutieteellisen havainnon. Luonnonkuvaukset menivät mukiin,
mielikuvituksellinen puoli oli jotakuinkin hyvin muovailtu. Lyhyesti
sanoen, jollei siinä olisi ollut niin paljon siveellistä kiihkoa, jos
tyyli olisi ollut luonnollisempaa ja porvarillisempaa, jos kirjailija
olisi todella pannut parastaan, niin olisi ehkä _Eräs Uni_ saanut
osakseen enemmän suosiota.
Mutta Marinalle se näytti menevän vereen. Hän palasi palatsiin tuon
kirjan lumoissa. Hän olisi tahtonut tuntea sen tekijän ja puhua tämän
kanssa. Mahtoiko tämä todella uskoa sitä, mitä kirjoitti? Oliko
mahdollista, että ihminen voi vastustaa kohtaloaan ja voittaa sen?
Jos kohtalo voidaan voittaa, oliko se sitten enää kohtalo? Jos ei,
niin onko sitten olemassa pahankurisia henkiä, jotka pitävät meitä
narrinaan, näyttävät meille valheen totena ja vaikuttavat täten
mielikuvitukseemme?
Kukaan ei vastannut noihin kiihkoisiin kysymyksiin, ja Marina vaati
välttämättä vastausta. Hän ei epäillyt hetkeäkään. Edes ajattelematta
kenelle ja miten olisi osoittanut kirjeen, pyyhkäsi hän yhdessä
henkäyksessä kahdeksan tiheään kirjoitettua sivua, jotka säkenöivät
tulta ja hienoa ivansekaista henkevyyttä. Alle hän kirjoitti nimen
Cecilia. Hetken epäröityään hän lisäsi seuraavan jälkikirjoituksen:
»Tahtoisin myös tietää, uskotteko, että ihmissielu voi elää kaksi
tai useamman kerran maan päällä. Ellei _Erään Unen_ tekijä käytä
kirjekyyhkystä tai pääskysiä, niin lähettäköön vastauksensa
yksinkertaisesti Milanoon, tohtori R:lle, poste restante.»
Sitten hän kirjoitti toisen kirjeen rouva Giulia de Bellalle:
»Auta minua tekemään pieni, jokseenkin vaatimaton ja järkevä hullutus.
Olen itsekin aivan ihmeissäni, että olen lukenut erään italialaisen
romaanin. Nyrpistä vain nenääsi ja kuuntele. Tämä romaani on kuin
kiltti, kaino herrasmies, joka liian tummissa hansikkaissa ja liian
vaaleassa kravatissa astuu salonkiisi, tervehtii hämmentyneenä puolen
tusinaa henkilöitä ennen sinua, epäröi neljännestunnin ottaako
nojatuolin, tuolin vai jakkaran ja valitsee vihdoin paikan niin
kaukana naisista kuin mahdollista. Mutta kun hän alkaa puhua, niin
häntä ei ole verrattava kehenkään toiseen seurapiirissäsi. Hänellä
on aatteita ja tulta. Hän on mies! Onko sinulla, kultaseni, miehiä
salongissasi? Jos on, niin suo anteeksi.
En välitä ollenkaan tietää tekijän nimeä tai tutustua häneen
henkilökohtaisesti. Hän nimittää itseään yksinkertaisesti Lorenzoksi.
Voisipa olla joku vaalea poroporvari nimeltään Matti. Sen sijaan sain
päähänpiston ryhtyä kirjeenvaihtoon hänen kanssaan, ja minulla on
niin harvoin tilaisuutta toteuttaa päähänpistojani, että tyydytän ne
kaikki heti. Y kirjoittaa X:lle! Se mahtaa olla vallan ihastuttavaa,
etenkin jos X vastaa Y:lle. Voisihan olla mahdollista, että X olisi
henkevä kerake, ja se tuottaisi suurta huvia Y-paralle, joka on
ikävissään kuin kuningatar. Mutta nyt ei X:n pidä saada edes tietää,
mistä kirjeeni hänelle tipahtavat; näet siis, että se on hyvin järkevä
hullutus. Sinä, ystäväni, anna siis heittää postiin oheellinen kirje,
joka on osoitettu _Erään Unen_ tekijälle V:n kirjapainoon. Mutta
niinkuin hyvin ymmärrät, ei se riitä. Tahtoisitko ystävällisesti myös
kysyä postissa, onko siellä kirjeitä tohtori R:lle ja lähettää ne
sitten minulle. Olen antanut hänelle, sinun apuusi luottaen, tämän
kaikkein vähimmän huonoon valoon saattavan osoitteen. Asia on niin
viatonta laatua, että voisit pyytää mieheltäsi luvankin siihen. Mutta
missään tapauksessa älä mainitse minun nimeäni. Saat sitten sinäkin
jotakin palkaksesi. Lähetän sinulle palan järveä, jota puutarhasi
kaipaa, niinkuin S:n kalvosimet ja kuuluisan professori G:n kädet.
Kunnioittavat terveiseni _a ton très haut seigneur et maître_, jos
satut näkemään häntä.
Hyvästi, rakkaani. Luen parhaillaan erästä vanhaa Stendhalin romaania:
_L'Amour_. Se on kirjoitettu kuin operationiveitsellä.