Hän oli kreivi Cesaren sisaren ja markiisi Filippo Crusnelli di
Malombran ainoa tytär. Isä, lombardialainen aatelismies, oli hävittänyt
runsaan omaisuutensa Pariisissa, jossa hän oli oleskellut vuosien 1849
ja 1859 välillä. Siellä Marina kadotti äitinsäkin ja joutui ankaran
belgialaisen opettajattaren käsistä erään nuoren, kauniin, vilkkaan
englantilaisen _governessin_ huostaan. Kun markiisi palasi takaisin
Milanoon, marraskuussa v. 1859, oli Marina kahdeksantoista vuoden
vanha, hänellä oli pää täynnä romantiikkaa, vierellään ajattelematon
ohjaaja ja huulillaan ivallinen hymy, joka ei voittanut hänelle
montakaan ystävää. Tuona talvena, 1859—60, huimapäinen markiisi
jätti itsestään loistavan muiston Milanon seuraelämään, johon hän
palasi Pariisista kaduilla kaikuvan postivaunun räminällä. Hän piti
päivällisiä, illallisia ja tanssiaisia, joissa miss Sarah hoiti emännän
virkaa. Eräät vanhat rouvat, markiisin sukulaiset, nuhtelivat tuota
»rakasta Filippoa», tuoden suurella juhlallisuudella ja vakavuudella
ilmi kunnioitetun kastin arvostelun. Mutta kun heidän puheillaan ei
ollut minkäänlaista vaikutusta, lopettivat he kokonaan kanssakäymisen
tuon »Filippo-raukan» kanssa. Huhuja alkoi kierrellä markiisin
huonoista raha-asioista, ja ne olivatkin suureksi osaksi tosia, mutta
jumala ties kuinka paljon samppanjaa olisi vielä voinut virrata Marinan
kunniaksi, ellei hänen isänsä paljon pelätty valtasuonen ajos olisi
avautunut ja vienyt muassaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta, isän,
samppanjan ja miss Sarah'n.
Kreivi Cesare d'Ormengo kutsuttiin ottamaan osaa Marinan vuoksi
pidettyyn perheneuvotteluun. Ehdittiin vielä pelastaa nimen kunnia ja
pieni myötäjäissumma. Kreivi Cesare ja markiisi-vainaja eivät olleet
ystäviä eivätkä olleet edes tavanneet toisiaan moneen vuoteen, mutta
kreivi oli Marinan läheisin sukulainen ja heistä kaikista ainoa,
joka tarjosi tälle kotinsa. Marina olisi mielellään hylännyt tuon
tarjouksen, jos se vain olisi ollut mahdollista. Enon ulkomuoto,
tavat ja ankara puhe olivat hänestä kovin vastenmieliset, mutta
ystävät onnellisilta ajoilta olivat hävinneet, hänen isänsä sukulaiset
osoittivat hänelle vakavaa sääliä ja hituisen nuhdetta, joka sai
tytön raivoamaan. Yksin hän ei voinut elää, ja siksi hän vastaanotti
enonsa tarjouksen, teki sen kylmästi, ilman kiitollisuuden varjoakaan,
aivan kuin kreivi Cesare täyttäisi vain velvollisuutensa ja hankkisi
itselleen kaiken lisäksi täten seuralaisen synkkään yksinäisyyteensä.
Marina ei ollut milloinkaan käynyt siellä, mutta oli useamman kerran
kuullut kuvauksia tuosta »karhunpesästä» (niinkuin hänen isänsä
sanoi), jonka karhu oli jättänyt v. 1831 palatakseen 28 vuoden
jälkeen sinne takaisin, nimittäin vuonna 1859. Marina ei tuntenut
ollenkaan kauhua tulevaa asuinpaikkaansa kohtaan, päinvastoin hänestä
oli mieluista ajatella tuota yksinäistä palatsia vuorten keskellä,
jossa hän elelisi kuin mikäkin karkoitettu kuningatar valmistautuen
piilossa ja yksinäisyydessä vastaanottamaan taas valtaistuintaan. Sinne
hautautumisen vaara ei välähtänyt hänen mieleensäkään, sillä hänellä
oli sokea usko hyvään onneensa. Hän tunsi syntyneensä elämän loistoon
ja ihanuuteen ja oli siten valmis odottelemaan paluutaan ylpeän
välinpitämättömänä.
Hän saapui palatsiin enonsa kanssa eräänä myrskyisenä iltana. Kreivi
itse saattoi sisarentyttärensä huoneisiin, jotka hän oli määrännyt
Marinalle itäisessä siipirakennuksessa vuorten puolella. Ne olivat
yksinkertaisen hienosti sisustetut, talvea varten oli järjestetty
lämmityslaitokset, makuukamariin oli eno antanut asettaa sisarensa
muotokuvan, Hayezin työtä. Marina saatatti itsensä sinne, katseli
äänettömänä seiniä, kattoa, sisustusta, taulua, kuunteli enonsa
selityksiä, avasi sitten ikkunat ja sanoi tyynesti haluavansa huoneen
järven puolelta.
Hän rakasti laineita ja myrskyä eivätkä enon rypistynyt otsa ja
salamoivat silmät peloittaneet häntä ollenkaan; kylmäkiskoisen lujana
hän vastusti kaikkia tämän tekemiä huomautuksia, jotka kreivi yht'äkkiä
Marinan suureksi hämmästykseksi lopetti päättäväisellä: hyvä on.
Annettuaan matalalla äänellä käskyn vanhalle taloudenhoitajattarelleen
Giovannalle kreivi lähti tiehensä. Silloin taloudenhoitajatar lähti
liikkeelle kynttilä kädessä ja häntä seurasi kaamea kulkue palvelijoita
ja matka-arkkuja. Marina tahtoi kulkea viimeisenä nuoren kamarineitinsä
Fannyn kanssa. He kulkivat koko palatsin halki, päästä päähän. Heidän
astuessaan huoneesta toiseen Marina pysähtyi usein katselemaan taakseen
pimeyteen, jolloin koko karavaanin oli pakko odottaa. Kaikkien kasvot
kääntyivät häneen päin, vanhan taloudenhoitajattaren syvästi vakavina,
palvelijain hämmästyksen ja kauhun valtaamina.
Kun kulkue saapui pylväskuistille, joka yhdisti palatsin molemmat
siivet, nojautui Marina järvenpuolista kaidetta vasten heittäen
silmäyksen vastapäiseen tummaan rantaan ja sanoi kulmiaan rypistäen:
— Minne viet minut?
Heti paikalla miehet laskivat matka-arkut maahan.
Vanha taloudenhoitajatar asetti kynttilän eräälle arkulle, lähestyi
Marinaa ristissä käsin ja päätään pudistaen ja kuiskasi syvästi säälien:
— Kovin rumaan paikkaan, rakas, kaunis neiti.
— Silloin en tule.
— Parempi olisikin, keskeytti yksi kantajista.
— Oh, niinhän te sanotte, vastasi vanhus vakavana, — mutta entä herra
kreivi? Jumala meitä varjelkoon!
— Mutta kerta kaikkiaan, huudahti Marina kärsimättömänä, — onko tämä
huone vilja-aitta, kaappi vai kaivo?
— Oo, huone on kaunis.
— No mitä siis?
— Siis, huudahti edellinen puhuja, vanha, puoleksi oppinut talonpoika,
— suokaa anteeksi, jos otan vapauden _loquire in tre_; mutta siellä
on sisällä perkele, niin se on; en tiedä, lienenkö sanonut sen kyllin
selvästi.
— Hiljaa siinä! Lähtekäämme ja olkaa varovaisia. Mitä se teihin kuuluu!
— Varovaisia? Niinpä niin, rouva Giovanna, varovaisuus neuvoo, ettemme
astu sinne, emme me, ettekä te.
— Eteenpäin kaikki, sanoi Marina. — Totelkaa herra kreiviä.
Ja hän meni Giovannan kanssa.
Tämä kääntyi toisiin päin ja teki kädellään liikkeen kuin olisi ajanut
kärpäsiä otsaltaan, tarkoittaen, että Marina oli hiukan sekapäinen.
He astuivat leveään käytävään ja kuljettuaan sitä puoliväliin alkoivat
nousta vasemmalle vieviä portaita, kunnes saapuivat toiseen käytävään
yläkerrassa.
Kun Giovanna aukaisi tuon pelätyn oven, tempaisi Marina kynttilän hänen
kädestään ja astui kiireesti sisään. Hän näki jokseenkin tilavan,
hyvin korkean huoneen tiilikivilattioineen; seiniä peittivät huonosti
keltaiset, repeytyneet paperit, katto muodosti puoliholvin, keskellä.
olevine freskomaalauksineen; sisustuksena oli suuri sängynhylky
telttakattoineen, joka näytti rappiolle joutuneen aatelismiehen
kruunulta, ja muutamia vanhanaikaisia tuoleja. Marina antoi avata
ikkunaluukut ja heittäytyi ikkunan kaiteelle työntäen päänsä ulos
pimeään ja myrskyn pauhuun, metsän ja järven sekavaan huminaan, joka
tuntui hänestä nuhtelevalta ja uhkaavalta ääneltä, suuttuneen kreivin
vihastuneilta ystävättäriltä, täynnä mahtavaa voimaa ja pahanilkisyyttä.
Marina viipyi siinä kauan kuin lumouksen valtaamana huomaamatta
takanaan toisten kuumeista puuhailua ja säälin huudahduksia heidän
pannessaan huonetta järjestykseen ja kantaessaan sinne huonekaluja
ja liinavaatteita. Monet kerrat ennen hänen mieleensä oli tahtomatta
ilmaantunut kuvia yksinäisistä ja synkistä paikoista, joissa hänen
ajatuksensa lepäsi ilman erikoista halua, mutta myöskin ilman
vastenmielisyyttä. Nyt ne palasivat taas hänen mieleensä. Ja hän
muisti erään, joka oli tämän mustan erämaan kaltainen. Niin, eräänä
yönä Scalan naamiohuveissa hän oli sen nähnyt; ja eräänä toisena
yönä kotonaan käydessään levolle erään suuren juhlan jälkeen hänen
mielessään oli välähtänyt synkkä näky vuorten yksinäisyydestä. Silloin
hän ei ollut pannut paljonkaan huomiota noihin haamuihin. Ja tässä oli
nyt todellisuus!
— Neiti! sanoi Giovanna arasti.
Marina ei vastannut.
— Neiti!
Äänettömyys.
— Donna Marina!
Tämä säpsähti ja kääntyi kiivaasti.
— No, mikä on?
— Täksi illaksi koettakaa tyytyä tähän. Huomenna toivottavasti herra
kreivi muuttaa mielensä. Ellei, niin koetamme järjestää hiukan
mukavammin. Käskettäkö vielä jotakin?
— En, hyvä on.
Annettuaan tämän lakonisen vastauksen Marina teki pari kolme, kierrosta
huoneessa tullen sitten takaisin hämmästyneen vanhuksen eteen.
— Entä tuo perkele? Missä se on?
— Ah Madonna, en minä tiedä. Puhutaan niin, ymmärrättehän. En minä vain
tiedä.
— Mitä puhutaan?
— Ah, älkää vain pelätkö!
— Mitä puhutaan?
— Puhutaan, että sielu täällä sisällä on erään kuolleen ihmisparan,
joka kuulemma on herra kreivin isä, teidän isoisänne.
Marina nauroi.
— Enoni on siis perkeleen poika!
— Ah, jumala, mitä neiti sanookaan! Ei, isännän isä ei ollut perkele,
mutta ehkä jonkinverran sille sukua. Voitte tietää, että hän piti
täällä sisällä vankina rouva kreivitärtä, ei isännän äitiä, vaan
ensimmäistä rouvaansa, joka oli genovalainen ja monta vertaa nuorempi
häntä itseään. Täällä R...ssa on vielä vanha ukko, joka muistaa
nähneensä hänet ja sanoo hänen olleen kauniin kuin pienen lapsen. No
niin, tämä rouva-parka tuli hulluksi ja teki öisin runoja laulaen niitä
tuntikausia samalla sävelellä, niin että R...n kalastajat kuulivat
sen aina peninkulman päähän mennessään yöllä kalaan. Ajatelkaa,
täytyi panna rautaristikotkin ikkunaan. Muistanpa vielä minäkin, kun
vanha kreivi-vainaja antoi ottaa ne pois. Sillä minä, näettekös, olen
syntynyt täällä palatsissa. Tämä rouva-parka muutti pian toiseen
maailmaan, ja kun vuosia sen jälkeen herra kreivikin, teidän isoisänne
kuoli, niin alkoivat ihmiset puhua, että talosta kuului outoa melua
ja että se tuli juuri tästä huoneesta. Sanoivat, että Herramme
oli tuominnut tuon ilkeän aviomiehen sielun jäämään tänne sisälle
kuusikymmentäseitsemän kertaa pitemmäksi ajaksi kuin hänen vaimonsa oli
ollut. Vielä nytkään ette löytäisi yhtä ainoata paikkakuntalaista, joka
kävisi nukkumaan tänne edes miljoonastakaan.
— Tyhmää lorua, mutisi Marina. — Mitä tässä alhaalla on?
Makuuhuone, joka oli teidän isoäitinne; sen jälkeen ei siellä ole ollut
ketään.
— Entä ylhäällä?
— Hedelmäin säilytyshuone.
— Ja minne päin tuo ikkuna on?
— Meren selälle, sillä olemme talon kulmauksessa
— Ja minne tuo ovi vie?
— Se vie toiseen yhtä suureen huoneeseen, jossa teidän kamarineitsyenne
voi nukkua.
Tällä hetkellä kuului viereisestä käytävästä kova itkunpurskahdus ja
valituksia. Fanny siellä nyyhkytti epätoivoissaan, nojaten seinää
vastaan ja kerraten nyyhkytyksiensä välillä, että tahtoi pois,
Milanoon, heti paikalla.
Giovanna hämmästyi nähdessään, kuinka kärsivällisen lempeänä Marina
puuhaili tuon itsepäisen ja järjettömän tytön kanssa tyynnyttääkseen
häntä, saamatta häneltä koskaan suoraa vastausta. Hän tahtoi Milanoon,
kotiin; niin, eihän hänellä kotia ollutkaan, mutta hän olisi
mennyt jonkun toisen kotiin: Milanossa oli ainakin viisikymmentä
herrasperhettä, joilla oli hevoset ja vaunut ja jotka olisivat
vastaanottaneet hänet kuin mannan taivaasta. Hänelle oli jo tehtykin
erinomaisia tarjouksia, ennenkuin jätti Milanon. Ei hän ollut ikinä
kuvitellutkaan tulevansa tällaiseen paikkaan, ja enempää kuin viikon
hän ei viipyisi täällä, ei koko maailman kullasta. Ajatus, että oli
nukuttava tuossa kamalassa huoneessa, teki hänet hulluksi. Niin,
lahjat olivat kyllä kauniit ja hyvät, mutta enempää kuin kaksi
viikkoa tai korkeintaan kuukauden hän ei täällä viipyisi; palkasta
välitti hän vähän, jos jäisi, jäisi vain rakkaudesta emäntäänsä, eikä
palkankoroituksen vuoksi; muuten hän ei ollut oikein tervekään, tunsi
suurta tarvetta syödä jotakin ravitsevaa tai juoda jotakin väkevää.
Jätettyään Giovannan huoleksi hankkia Fannylle toisen makuuhuoneen,
jossakin vähän kauempana tuosta aaveiden asunnosta, palasi rauha ja
Marina otti haltuunsa uuden asuntonsa.
Myös juron enonsa Marina kesytti vähitellen arvokkaalla ja hillityllä
käytöksellään ilman nöyriä anteeksipyyntöjä tai hyväilyjä, jotka eivät
olisi olleet kummallekaan luonteenomaisia. Nähdessään jäykän kreivin
alkavan osoittaa sulamisen merkkejä, hän sulatti tämän kokonaan
jollakin erikoisella jutulla tai pienellä huomaavaisuudella. Aluksi
Marinan olemus tuntui kreivistä salaperäiseltä ja epäilyttävältä,
ja tämän omituinen käytös tuona myrsky-yönä jäi selittämättömänä
arvoituksena hänen mieleensä. Myöhemmin kreivi tarjosi hänelle toisen
iloisemman huoneen palatsin vasemmassa siivessä, mutta Marina hylkäsi
tarjouksen, sillä häntä miellytti tuo Giovannan hänelle kertoma
peloittava taru. Vanhan palatsin yksinäisyys ja surumielisyys saivat
hänen huoneensa seinien sisällä haaveellisen ja juhlallisen leiman;
hän huomasi palvelijain ja talossa käyvien talonpoikien silmien
seuraavan itseään ihailun ja kauhun sekaisin tuntein. Lopuksi hän sai
kreiviltä luvan muuttaa ja järjestää mielensä mukaan huoneessaan,
mikä Giovannasta tuntui suorastaan velhon tempulta. Hän repi
keltaiset, rikkinäiset paperit seiniltä ja levitti niiden sijalle mitä
ihanimpia gobeliineja, joita kreivi säilytti arvottomina ullakolla,
asetutti tiilikivilattialle kiiltävän mosaiikkilaudoituksen ja pani
sen päälle, vuoteen viereen ja ruskean samettileposohvan alle,
mattoja ja gobeliineja. Vanha, kruunattu vuode sai jäädä, mutta sen
hoviseurue lähetettiin tylysti pois. Sen sijaan tuli Milanosta joukko
mahtipontisia ja teeskennellysti hymyileviä rouvia ja ritareita,
viimeinen jäte Crusnelli-suvun myymättä jääneestä loistosta,
komeilemaan seinille surullisen hallitsijansa ympärille.
Kun Marinan hento vartalo, puettuna taivaansiniseen, pitkälaahuksiseen
pukuun, liikuskeli näiden vanhentuneiden ja sumentuneiden kuvien
keskellä, näytti hän pudonneen alas katon freskosta, sen kirkkaalta
taivaalta, alastoman Auroran iloisesta saattueesta, missä se johti
najadien ja oreadien tansseja, pudonneen johonkin sumuiseen,
maanalaiseen valtakuntaan, missä hänen nuorekas kauneutensa loisti
vähemmän iloisena, vähemmän viattomana. Tuolla ruusunpunaisella
jumalattarella tuolla ylhäällä ei ollut niinkuin tällä maaelämän tulta
ja ajatuksen liekkiä silmissään, ja vaikkakin se kaikkine jumaluuden
symboleineen kohosi ylpeään lentoonsa, niin se näytti Marinan rinnalla
kunniaan koroitetulta kyökkipiialta.
Viereiseen huoneeseen, joka oli herättänyt niin suurta kammoa
Fannyssä, Marina antoi asettaa Erard-pianonsa, muiston Pariisin
ajoilta, ja kirjansa, jotka olivat kuin kimppu myrkyllisiä yrttejä.
Englanninkielisiä hänellä oli vain Byron ja Shakespeare komeissa,
kuvitetuissa painoksissa, lahja hänen isältään, Poe ja kaikki Disraelin
romaanit, joka viimeksimainittu oli hänen lempikirjailijansa.
Saksalaisia hänellä ei ollut ollenkaan. Hänen ainoa italialainen
kirjansa oli Crusnelli-suvun historiallinen tutkielma, julkaistu
Milanossa markiisi Filippon häitä varten, jossa tämän perheen juuret
johdettiin erääseen herra Kerosneliin, joka oli tullut Italiaan
Giovanni Galeazzo Viscontin ensimmäisen vaimon, Ranskan Isabellan,
Vertun kreivittären, saattueessa. Oli siellä Dantekin, apotti
Lamnais'n ranskankielisessä kaavussa, joka teki hänet Marinalle paljon
miellyttävämmäksi. Häneltä ei puuttunut ainoatakaan Sandin romaania,
hän omisti useimmat Balzacin teokset, Musset'n ja Stendhalin kokonaan,
Baudelairen _Fleurs du mal_, Chateaubriandin _Renén_, Chamfortin ja
muutamia niteitä _Chefs d'oeuvre des litteratures étrangères_ ja
_Chefs d'oeuvre des litteratures anciennes_, Hachetten julkaisemina,
jotka Marina oli valinnut uteliaisuuden kiihoittamana ja vähääkään
välittämättä eräistä vaaroista; lopuksi oli pöydällä muutamia vihkoja
_Revue des deux Mondes_ lehteä.
Talon iso vene sai väistyä syrjään laiturin seinää vastaan tehdäkseen
tilaa »Nuolelle», joka tuli Como-järveltä ja oli siro ja kevyt kuin
nuori tanssikoulun oppilas lihavan äidin rinnalla. Puutarhurin poika,
herra Enrico, jota yleisesti nimitettiin Ricoksi, tuli tuon laivaston
amiraaliksi. Alussa hän toivoi Marinan kannustamana saavansa »Nuolen»
arvoisen univormun, mutta tässä suhteessa kreivi oli taipumaton,
julistaen, että ihmisarvon vuoksi hän piti enemmän Ricosta ilman
housuja kuin univormuun puettuna. Kun Rico uskalsi huomauttaa, että hän
oli nähnyt Como- ja Lecco-järvellä monta ikäistään poikaa tyytyväisinä
univormuihinsa, niin hän sai kuulla olevansa suuri aasi. Marina puetti
hänet tummaan herraspukuun, niin että turhamainen Rico, punaisena kuin
krapu, oli pakahtua riemuun, kunnes vihdoin tottui tuohon loistoon,
niinkuin ennen isänsä leveisiin housuihin. Yksin vanha puistokin sai
jotakin nuorekasta ja keikailevaa Marinan tulon jälkeen. Uusia kukkia
ilmaantui kukkalavoihin, ja koskemattoman puhtaat hiekkakäytävät
kiertelivät niiden ympärillä. Kunnioittava puutarhuri järjesteli
lehtiä ja kukkia nuoren markiisittaren nimessä keskelle isoa, soikeaa
kukkalavaa kasvihuoneen ja järveä reunustavan lehtokujan välillä.
Sillä puutarhuri niinkuin muutkin palvelijat katseli Marinaan kuin
tulevaisuuteen ja kilpaili muiden kanssa päästäkseen hänen suosioonsa.
Paitsi Giovanna. Giovanna ei katsellut niin kauaksi, hän ei pelännyt
eikä toivonut enää mitään. Uskollisena isännälleen, kunnioittavana
donna Marinaa kohtaan, hän eleli hiljalleen omaa elämäänsä.
Kreivistä ei voinut sanoa, että hän olisi nuortunut niinkuin osa hänen
talostaan tai alkanut kukoistaa kuin hänen puutarhansa. Ja siitä
huolimatta hänenkin olennostaan ja kasvoistaan heijastui jokin uusi
valo, sillä nuoruus, kauneus ja hienous yhtyneenä samaan henkilöön
saavat joko tahtoen tai tahtomattaan ihmiset ja asiat ympärillään
säteilemään. Hän ajoi nyt useammin partansa, eikä hänellä nähty enää
noita muinaistieteellisiä hiustöyhtöjä, jotka pelästyttivät varpusetkin
lentoon eikä myöskään rautakauden esi-isiltä perimiään pitkiä takkeja.
Steinegge oli Marinaa kohtaan kohtelias ja kylmä. Hän oli tullut
palatsiin ehkä kuukautta ennen tyttöä, tuo erinomainen sihteeri, joka
ei osannut kirjoittaa paria riviä italiaa tekemättä virheitä. Kreivi
oli ottanut hänet markiisi F.S. di Creman suosituksesta käännöstöitä
varten saksan- ja englanninkielestä, jota viimeksimainittua Steinegge
osasi täydellisesti, hänen äitinsä kun oli ollut opettajatar Bathissa.
Marinan ilmestyttyä palatsiin, oli miesparka luullut velvollisuudekseen
koettaa olla sukkela ja hienosteleva tätä kohtaan, sillä kurjuus ja
niin monet kärsityt katkeruudet eivät olleet voineet tukahduttaa
hänestä kokonaan nuoruuden ritarillisia tunteita. Hän oli ollut
urhoollinen upseeri, ensimmäisiä hevosen selässä, ensimmäisiä
miekkailussa ja ensimmäisiä jalossa lemmenleikissä, sopiko hänen käydä
Marinan edessä tyhmästä kirjatoukasta? Hän ryhtyi latelemaan tälle
vanhanaikaisia kohteliaisuuksia ja muodista jo aikoja sitten jääneitä
hienosteluja, jopa Schillerin ja Goethen runojakin. Tulos ei ollut
loistava. Marina ei edes alentunut huomaamaan sihteeriä sen verran,
että kasvojen liikkeellä tai ivallisella sanalla olisi osoittanut,
kuinka vähän hän pani arvoa hänen kohteliaisuuksilleen, nerokkuudelleen
ja vanhalle, laihalle olennolleen; ja vaikkakin häntä huvitti olla
rakastettava kreiviä kohtaan, ei se merkinnyt, että hän tahtoi olla
sitä kaikille. Siitä, mitä eno oli kertonut hänelle Steineggestä,
päätti Marina tämän olevan alhaisen seikkailijan; hänessä, joka
oli elänyt Pariisissa usein mitä sekalaisimmassa seurassa, ei tuo
ihmistyyppi herättänyt minkäänlaista uteliaisuutta. Ja kaiken lisäksi
hän inhosi kaikkea saksalaista, saksankieltä, henkeä, rakkautta,
musiikkia, kansaa, maata, nimeä, kaikkea. Saksaa ajatellessaan hän
sanoi kuvittelevansa piippua äärettömän suuren, rikkoutuneen kipsipään
lihavilla, poroporvarillisilla kasvoilla, joiden auenneissa aivoissa
paloi ilman liekkiä kostea, epäterveellinen tupakka ja josta lähti ulos
paksuja savurenkaita, liikkuvia, sinertäviä muotoja, groteskista aina
sentimentaaliseen asti, muuttuen vähitellen yhä sankemmiksi pilviksi,
laskeutuen alas, kiertäen meidät sisäänsä ja estäen näkemästä ja
hengittämästä. Eräänä päivänä, kun Steinegge puhui suurella lämmöllä
saksalaisista naisihanteista, Margaretasta ja Lottchenista, sanoi
Marina ylhäisen välinpitämättömänä: »Tiedättekö, minkä vaikutuksen
minuun teidän saksalaisenne tekevät?» ja esitti hänelle tuon
rakastettavan vertauskuvan. Hänen puhuessaan Steineggen kelmeille
kasvoille kohosi veri aina hiusmartoa myöten ja hänen silmänsä
siristyivät kahdeksi kipunaksi. Marinan lopetettua hän vastasi:
»Markiisitar, tuossa vanhassa piipussa on tulta ja tulee aina olemaan,
neuvon teitä varomaan sitä, sillä se polttaa.» Siitä päivästä lähtien
Steinegge piti kohteliaisuudet ja runosirpaleet omana hyvänään.
Marinalla oli oma suunnitelmansa: valloittaa eno puolelleen ja päästä
siten muutamaksi kuukaudeksi Pariisiin, Torinoon tai Napoliin, mihin
tahansa suureen elämän ja huvitusten pyörteeseen, kunhan ei vain
Milanoon, ja jättää sitten loput onnen järjestettäväksi. Sen hän oli
suunnitellut jo palatsiin tulonsa iltana, miteltyään ensin voimiaan
kreivin kanssa ja tunnusteltuaan mitä metallia tämä oli. Hän sai
kamppailla kovin ylpeän sydämensä kanssa, joka ei tahtonut taipua
teeskentelemään, vaikkakin oli menehtyä epätoivoon. Soviteltuaan
ensimmäisen illan repeytymää arvokkaalla ja rauhallisella käytöksellä,
alkoi hän vähitellen kehuskella palatsia, puutarhaa, ylhäisiä
sypressejä, järviä ja vuoria, kuin henkilö, joka asettuu uuteen
lepopaikkaansa tuntien myötätuntoa ympäristöään kohtaan ja mielellään
taipuen sen tapoihin. Hän myös lopetti lukemattomat kirjeenvaihtonsa.
Kreivin ei tarvinnut enää rypistää otsaansa tuolle kirjesateelle, jonka
Rico toi ensimmäisinä aikoina postista. Kreivin pistopuheet noiden
ystävättärien, entisten hullutus-tovereiden, suhteen olivat vähällä
panna Marinan suunnitelmat kokonaan nurin, sillä vihaiset vastaukset
kuristivat noina hetkinä hänen kurkkuaan ja olisivat yhdessä hetkessä
tehneet tyhjäksi monien kuukausien kärsivällisen työn. Hänen rakkaat
ranskalaiset kirjansa, romaaninsa ja runokokoelmansa eivät lähteneet
koskaan hänen huoneistaan muuten kuin salamyhkää, kun kreivi ei ollut
lähistöllä. Tämä oli ylpeä ranskalaisuuden, paitsi Bourgogne- ja
Bordeaux-viinien, halveksija. Innokkaana tasavaltalaisena hänen oli
tapana sanoa, että ranskalaiset rakastelivat suuria ja kauniita
aatteita, mutta pilasivat ne kuin palvelustyttönsä, jättäen ne kurjaan
tilaan ja häpeään, niin ettei kenelläkään ole enää halua koskea niihin.
Hän halveksi heitä myöskin _Liberté, egalilé, fraternité_ -kaavakkeen
keksijöinä, jossa toinen sana piiloutuu toisen taakse surmaten sen
salakavalasti. Ja ollen ilman määrää niin halveksimisessaan kuin
ihailussaan hänen mielestään kaikki ranskalaiset kirjailijat eivät
olleet Giovannan pyykkiluettelon arvoisia, ja nykyaikainen runous ja
romaani, oli se minkä kielistä tahansa, oli hänestä inhoittavaa ja
vastenmielistä. »Yhteiskunta on sairas», oli hänen tapanaan sanoa, »ja
nuo kirjailijat, senkin tyhmät laiskurit, kiihoittavat sitä vain yhtä
mittaa».
Senvuoksi Marina ei antanut hänen nähdä ranskalaisia kirjojaan ja puhui
hänelle sen sijaan usein ja vakavasti uskonnosta.
Kreivillä oli oma omintakeinen uskontonsa, ehkä ei aivan
johdonmukainen, mutta luja ja sitkeä niinkuin kaikki muutkin hänen
mielipiteensä. Uskoen Jumalaan ja kuolemattomaan sieluun, lähti hän
tekstistä _gloria in excelsis Deo et in terra pax hominibus bonae
voluntatis_, ja erotti tarkasti taivaalliset asiat maallisista.
»Tietäkää», sanoi hän kerran eräälle liian innokkaalle katolilaiselle,
»että isä Jumala, juhliakseen poikansa syntymää, antoi ihmisille
perustuslait.» Hänen mielestään ihmiset olivat vapaat elämään maan
päällä kukin seuraten sitä käsitystä hyvästä ja oikeasta, minkä kukin
kykeni itselleen muodostamaan.
Marinan mielipiteet eivät olleet selvät ja tarkat. Hän oli seurannut
itsetiedottomasti katolisia kirkonmenoja verensä voimasta, jossa vielä
kaukaisten esi-isäin elinvoimainen usko vaikutti. Tällaiset kylmät
hartausharjoitukset olivat riittäneet uskottelemaan hänelle kauan aikaa
olevansa hyvä katolilainen, kunnes vihdoin ajatuksen ja selvän järjen
kapina, todellisuuden ja kirjojen pohjalla, alkoi särkeä hänen henkensä
kahleita, niinkuin lehdet ja kukat katkovat talven kahleet.
Nykyisessä uudessa asuinpaikassaan hän lopetti päättäväisesti kaikki
uskonnolliset hartausharjoitukset. Nähdessään, ettei enonsakaan niitä
noudattanut, hän toivoi tämän hyväksyvän ja puoltavan tätä päätöstä
ja sen lisäksi koetti päästä selville tämän syistä, saadakseen täten
varmoja ja perusteltuja todisteita uskontoa vastaan, joita uskoi
uudenaikaisen ajatussuunnan varmasti omistavan. Mutta kreivi tyydytti
huonosti hänen toivomuksiaan, hän ei ollut etevä uskonnonfilosofiassa
ja arvosteli uskontoa enemmän historialliselta kuin filosofiselta
kannalta. Se oli juuri tuo paha, joka oli syntynyt positiivisten
uskontojen taistelusta, joka oli tehnyt hänestä epäilijän, mutta häntä
ei kuitenkaan miellyttänyt levitellä epäuskoaan, päinvastoin hän
sanoi kerran Marinalle, ettei ehkä olisi niinkään paha, jos naiset
kävisivät messussa. Marina vastasi, että jos hän nyt enää uskoisi ja
menisi messuun, tahtoisi hän myöskin voida sanoakin sen; mutta petoksen
toimivankin puolen miehet olivat jo vallanneet itselleen.
Hänestä kirkon yhdenvertaisuusaate oli yhtä vastenmielinen kuin hänen
enostaan poliittinen yhdenvertaisuus. Hänen luonteensa ei ollut
taipuvainen epäuskoon; väliin hän ajatteli, että yläluokkaa varten
pitäisi olla eri uskonto, täydelleen vapaa ja ilman uskonnollisia
menoja, melkeinpä ilman siveellisiä lakejakin, tai ainakin ne niin
muutettuina, että hyvän ja pahan käsityksen sijaan olisi pantu käsitys
kauniista ja rumasta tai hyvästä ja huonosta mausta. Kauneuden ja
sopusoinnun hieno henki olisi siveellisen omantunnon sijalla; aisteja
vastaan ei olisi taisteltava, mutta niitä olisi hallittava niiden
oman runouden älyllä. Niin, ja Jumalan pitäisi olla olemassa toista
nuoruutta ja toista kauneutta varten haudan tuolla puolen.
Kreivi inhosi musiikkia, ja Marina piti varansa, ettei koskisi enon
ollessa kirjastossa. Mutta maalaustaiteen alalla hän piti lujasti
puoliaan, tuoden ihastuksensa hillittömästi julki tauluihin, joille
eno antoi kaikkein vähimmin arvoa. Marinaa miellytti vanhanaikainen
taulu kuin jokin ylellisyysesine, mutta hän ymmärsi vain tauluja
voiman ja loiston suurelta vuosisadalta. Parhaimpain venezialaisten
taiteilijain taulut saivat hänen verensä kiertämään kiihkeämmin
suonissa, synnyttäen hänessä oudon hämmingin täynnä kunnianhimoisia
haaveita ja kiihkeitä toiveita, joita hän itsekään ei osannut
selittää. Kreivillä oli salissaan erinomaisen kaunis ylhäisen naisen
muotokuva, jota arveltiin Palma Vecchion maalaamaksi. Marinan silmät
säihkyivät hänen katsellessaan tuota hymyilevää, rohkeapiirteistä
kaunotarta, jonka mahtavat hartiat ja uhkea rinta kohosivat loistavan
keltasilkkisen brokaadipuvun laskoksista. Tällä alalla kreivi
osoittautui vallan lauhkeaksi; eivät edes kiivaat vastaväitteetkään
saaneet häntä suuttumaan, päinvastoin sattui usein, että hän katseli
Marinaa lempeästi tämän taistellessa tulisesti rakastamiensa maalarien
puolesta. Vanha mies muisti silloin omaa äitiään ja vaikeni.
Siitä huolimatta että Marina voitti yhä täydellisemmin enonsa suosion,
kasvoi hänen oma vastenmielisyytensä tuota ankaraa miestä kohtaan,
joka halveksi kirjallisuutta ja taidetta sekä kaikkea mikä oli hienoa
ja lopuksi loukkasi häntä peittelemällä sielunsa tai ainakin osan
siitä. Marina ei ollut syntynyt teeskentelijäksi ja oli jo tuhannen
kertaa vähällä ilmaista mielensä ja sanoa suoraan kreiville, ettei hän
voinut sietää tätä, ettei hän pitänyt velvollisuutenaan osoittaa tälle
minkäänlaista kunnioitusta, ei kiitollisuutta, ei kuuliaisuutta. Mutta
hän ei tehnyt sitä. Noiden vaivalla hillittyjen raivokohtausten jälkeen
hän otti »Nuolen» ja souti, väliin yksin, väliin Ricon kanssa, jollekin
yksinäiselle rannalle, jossa kiipesi ylös vuoren rinnettä sellaisella
jäntevyydellä, jommoista ei olisi uskonut hänen hennoissa jäsenissään
olevan. Maalaiset, jotka sattuivat näkemään hänet, joutuivat
hämmästyksen valtaan. Miehet ja tytöt tervehtivät häntä, vaimot eivät
uskaltaneet. He kuiskailivat keskenään, että hän meni metsän- ja
kivienhaltiain luo, mutta ei koskaan ollut kulkenut messuun, ja että
hänkin oli pannaan pantu kuten muinainen palatsin hullu.
Kun Marina oli uuvuttanut hermonsa tyyniksi, laskeutui hän takaisin
järvelle, jossa »Nuoli» odotteli häntä kärsivällisesti Ricon takin ja
kenkien vartioimana, sill'aikaa kuin tuo nuori herra itse juoksenteli
ympäristöillä poimimassa hedelmiä tai asettelemassa ansoja myyrille
ja linnuille sellaisella taidolla, että kaikki kylän pojat kadehtivat
häntä.
Nokkela poika, tuo Rico! Ensimmäisistä ensimmäinen metsästyksessä,
kalastuksessa, uinnissa, kivien heitossa sekä koulussa. Väliin hän
hoiti kuoripojan tointa seurakunnassa ja kehui lausuvansa latinaa
niinkuin kirkkoherra itse; ja hän kulkikin senvuoksi ylpeänä ja
halveksien valkeassa kauhtanassaan alttarin kaiteen ääreen kokoontuneen
likaisen lapsilauman ohitse. Isännilleen hän oli sokeasti uskollinen,
sanoi rakastavansa ennen kaikkea Herraa Jumalaa, sitten äitiä, sen
jälkeen »herrasväkeä», sitten isää, sitten »neiti opettajatarta» ja
lopuksi »herra kirkkoherraa»; muuta »herrasväkeä» hänen mielestään
ei ollut koko maailmassa. Hän puhui heistä kuin olisi ollut samaa
perhettä, sanoen aina »meidän palatsimme», »meidän puutarhamme»,
»meidän veneemme» ja kertoi niistä ihmeitä. Hänellä oli suorastaan
varpusen kieli; leikkipä hän, söi tai työskenteli, aina kuului
yhtämittaista viserrystä, naurua ja juttelua; vain kreivin läsnäolo
sai hänet mykistymään. Hän tunsi kaikki seudun juorut ja osasi
tarinoida loppumattomiin. Marina kyseli häneltä usein palatsin
hullusta, ja Rico kertoili tuhansin eri tavoin, punoen kertomukseen ja
etenkin murhenäytelmän loppukohtaukseen oman oikukkaan ja runollisen
mielikuvituksensa tuotteita. Väliin sankaritar hävisi suoraa päätä
paholaisen pesään, väliin aviomies heitätti hänet Acquafondan
kuiluun Malombran laaksossa (eräs autio laakso vastapäätä palatsia
olevan vuoren takana, jota Marina piloillaan nimitti viimeiseksi
läänityksekseen). Mutta pienestä runoilijasta oli mieluisin loppu tämä:
onneton vanki jätti yöllä vankilansa kiertyen kuun säteen ympärille ja
häviten taivaan sineen.
Marinaa huvittivat nämä kertomukset samoinkuin seudun juorut,
joita poikanen osasi kertoa uskomattoman kujeellisesti, vaikka
samalla lapsellisesti. Marina oli ollut jo vuoden palatsissa, eikä
matkustamisesta ollut vielä ollut puhettakaan. Hänen terveytensä
kuitenkin kärsi siitä. Tosin ei kovin vakavat, mutta sitä tiheämmät
hermohäiriöt alkoivat vaivata häntä, ja hän päätti heti koettaa käyttää
niitä hyväkseen. Sillävälin jokainen pieni ajanviete oli hänelle
mieleen, yksinpä sekin, minkä juttelut Ricon kanssa tuottivat.
Ja näin saapui huhtikuu vuonna 1863, saapui rauhallisten, komeiden
auringonlaskujen mukana Marinalle synkeä ilta.
Lännen taivaalla leimusivat mahtavat pilvet, kuvastellen veden peiliin
vain vaatimattoman tummuutensa vuorten juovan erottamina. Palatsia
vastapäätä paloivat vihreät vuorenhuiput ja idässä leimusivat Alpe
dei Fiorin luoksepääsemättömät harjat auringon viimeisistä säteistä.
Alhaalla varjossa viipyi vielä valon hämy, jätteenä auringon äskeisestä
lauhkeasta lämmöstä, ja jokaisesta pikku laaksosta laskeutui
keväisten tuoksujen täyttämiä tuulenhengähdyksiä väreilemään hetkeksi
järven pinnalle, R...n kirkonkellojen juhlallinen ääni kaikui joka
haaralle, leviten laaksojen kaiun kantamana. Kirkon musta ovi purki
edustalleen hitaasti tunkeilevan ihmisvirran, joka pian hajaantui eri
tahoille. Siellä oli melua ja sekasortoa kuin isossa hanhiparvessa,
jonka hanhipaimen on päästänyt pellolle. Rinkelikauppiaiden ja
sokerileipurien ympärillä hyöriskeli ihmisiä, kuului huutoja ja
vihellyspillien ääniä kauppakojujen lähistöltä. Kirkon yläpuolella,
pähkinäpuiden ja laakeripensaiden alla, tungeskeli syöjien ja
juojien joukko. Hiukan syrjemmälle kokoontui R...n ja ympäristöjen
kauniimpi sukupuoli; äidit ja iso-äidit hymyilevinä hohtavan puhtaissa
myssyissään, muhkeat nuorikot eräänlaisissa kellomaisissa mustissa
silkkipuvuissa kultaisina ketjuineen, korvarenkaineen ja neuloineen,
häveliäät ja kainot nuoret tytöt, kovasti kiemaillen nauhoitettujen
hattujensa alla. Papit kiertelivät hitaasti tuossa ihmisjoukossa,
itsetietoisina, kasvot kuumina, ristihattu riippuen niskassa ja
virginia-sikari hampaissa. Muutamat pojanviikarit olivat rynnänneet
kellotornin avoimesta ovesta sisälle ja alkaneet vetää hurjasti kolmea
kelloa, jotka kumahtelivat kamalasti ilman tahtia ja kauneutta, kunnes
vihdoin suntio noituen kävi heidän kimppuunsa jaellen korvapuusteja
ja ravisteluja ja sysäsi heidät kaikki yhdellä potkulla ovesta ulos
helisyttäen avaimiaan. Rico, joka seisoi siinä lähellä vihellyspilli
suussaan, antoi valitettavasti apuaan kirkolliselle ylivallalle ja
ryhtyi ajamaan syyllisiä takaa, huutaen: »Odotappas! Odotappas!» Mutta
kukaan ei odottanut, ja hän syöksyi suin päin kappalaisen jalkojen
väliin, joka ärjäisi: »Pahuksen aasi!» läimäyttäen häntä takapuolelle
hyvästiksi. Rico puikki nolona tiehensä mennen tutkiskelemaan V...n
soittokunnan soittokoneita. Soittajat, jotka olivat istuutuneet
juomaan, puhelivat myöhemmin illalla menevänsä järvelle soittamaan.
Silloin Ricon päähän välähti ajatus kysyä valtijattareltaan, haluaisiko
tämä lähteä »Nuolella» nauttimaan tuosta näytöksestä. Kuin jänis hän
livisti tiehensä hypäten matalan kirkonaidan ylitse ja hävisi vihreään
metsään, jonka halki polku vei rantaa pitkin palatsiin.
Marina käyskenteli sinä iltana puutarhassa järven puolella erään
pienehkön, tummanuttuisen herrasmiehen kanssa, joka ei oikein tietänyt,
miten liikkua isoilla jaloillaan, missä pitää käsiään, ja hymyillen
lakkaamatta. Se oli R...n lääkäripahanen, jota kaikki nimittivät
»maalariksi», koska hänen heikkoutenaan oli värjätä partansa.
— Mikä vahinko, tohtori, sanoi Marina nojautuen aitausta vastaan ja
katsellen auringonlaskua, — mikä vahinko, että tämä ilma tekee minulle
pahaa. Miks'ette pane siihen otakin erikoista minua varten?
»Maalari» huokasi, risti kätensä, painoi päänsä oikeaa olkapäätään
vastaan ja aloitti tavanmukaisesti naurahtaen:
— Jos voisin, markiisitar, jos vain voisin...
Mutta muuta hän ei osannut sanoa.
— Ajatelkaa! Eikö minulle voi rakentaa pientä taloa, raudasta ja
lasista, niinkuin palmuille tai runottarille ja puhaltaa sisään
lauhkeaa ilmaa? Miks'ette puhu, tohtori? Mitä tapahtuukaan sydämelleni
ja hermoilleni, ellei tuota pientä taloa rakenneta?
— Eipä voi tietää, markiisitar, eipä voi tietää: ne voivat kärsiä
kovin, etenkin sydän. (Ellen olisi aimo pässinpää, keksisin tässä nyt
jotakin somaa.) Varmasti, näettekö, kun on herkkä sydän...
— Ilman suhteen... kuiskasi Marina.
— Ilman suhteen, kertasi miesparka, — niin vuoristoseudussa saa
helposti kovia sydämentykytyksiä, jotka yhä uusiutuen voivat synnyttää
orgaanisen vian ja viedä minä hetkenä tahansa jyrkänteen partaalle.
— Kuinka rakastettava olettekaan, tohtori! Ja entä hermot?
— Se on totta, ovathan hermotkin olemassa. Jos teidän tulisi aina
elää tässä ilmassa, tekisivät hermonne kapinan. Ne tahtoisivat ruveta
komentelemaan ja kävisivät häikäilemättömiksi, ymmärrättekö? Tämä ilma
sopii teille kolmen, neljän kuukauden ajan vuodessa, mutta ei suinkaan
enempää.
— Todellako, tohtori?
— Aivan niin.
— Mutta varokaa sanomasta tätä enolleni, sanoi Marina käyden vakavan
näköiseksi. — Enoni luulee ehkä, että haluan muuttaa olinpaikkaa, mutta
minä en ikinä, pyytäisi häneltä sitä uhrausta. Ennemmin, rakas tohtori,
hengitän hyvän luonto-äidin myrkkyä. En ole vanha enkä rumakaan, ja
totisesti en tahdo siksi tullakaan. Entä te, tohtori, välitättekö
vanhentua?
Niinkuin englantilainen menta-pastilli kielellänne hohkaen lähettää
sisuksiinne kylmän ja kuuman säteilyn, niin nuo Marinan viimeiset,
odottamattomat sanat ja katse, joka niitä seurasi, heittivät
kiihoittuneen »maalarin» sisälmyksiin tulen ja vilun väreilyn, joka oli
kuin jollekin sisäiselle silmälle tuntuvaa valoa. Vaikkakin tohtori
oli vanha ja ruma, oli hän kuitenkin hyvin taipuvainen rakasteluun,
harrastellen tavallisesti nopeaa ja varovaista maalaisarmastelua, mutta
kykeni sentään donquijottemaiseen tuleenkin. Hän kuvitteli olevansa
rakastunut Fannyyn, joka todella olisi ollutkin hyvä makupala hänelle,
mutta nyt tuo Marinan kohteliaisuus tuli kuin jumalattaren huulilta
ja pani hänet aivan sekaisin. Hän ei ollenkaan huomannut hienoa
hymyä Marinan suun ympärillä. Eikä sitä huomannut kreivi Cesarekaan,
joka juuri lähestyi hitaasti, pää painuksissa ja kädet selän takana
taaksepäin heitetyn takin alla.
— Mitä näette hiekassa, eno? kysyi Marina hymyillen.
— Sitä, että te olette kävellyt liian paljon ja että tämä mefistomainen
tohtori on hakkaillut teitä raivoisasti. Eikö olekin totta, tohtori?
Pitäkää vain hattu päässänne. No, miten on sisarentyttäreni laita?
— Melkein erinomaisesti, keskeytti Marina. — Todistakaa se hänelle,
tohtori, omine ammattisanoinenne. Minä puolestani en siedä kuulla tuota
kauheata puhetta ja toivotan teille hyvää yötä.
Näin sanoen hän ojensi tohtorille hennon, hyvätuoksuisen kätensä, joka
melkein läpikuultavassa valkeudessaan värähteli salaista sähköisyyttä
ja kujeellisuutta kyeten voimakkaampiin ja nopeampiin ilmaisukeinoihin
kuin sanat; hän teki merkin, ettei tohtori puhuisi ja lähti kulkemaan
kotiin päin. Hänen silmissään paloi tavaton tuli. Hän oli varma,
että tohtori esittäisi nyt kreiville välttämättömyyden lähettää
hänet pois johonkin toiseen ilmaan edes joksikin aikaa ja ettei
tohtori missään tapauksessa jättäisi kertomatta hänen sankarillisesta
itsekieltäytymisestään antautua alttiiksi vaikka kuinka monille
vaivoille, kunhan ei vain tarvitsisi pyytää enolta uhrauksia. Ja hän
toivoi onnistuvansa.
Marina oli juuri astumaisillaan sisään, kun Rico ryntäsi läähättäen
hänen eteensä purkaen nerokkaan päähänpistonsa. Vastauksen saatuaan
hän juoksi eteiseen ja palasi heti takaisin lastattuna tyynyillä
ja huiveilla ja vilisti kuin salama sisälaiturille. Marina seurasi
hitaasti hänen perässään.
Kuinka ihana olikaan ilta, ja kuinka somasti pieni »Nuoli» solui
kirkkaassa vedessä! Musta, solakka keula näytti liitelevän kahden
taivaan välillä, ja perä liukui airojen piirtämän soikean juovan
keskellä. Rico oli suorastaan haltioissaan. Yhtä mittaa hän
keskeytti soutamisen katsellakseen R...n puolista rantaa. Veneitä
ei näkynyt vielä, mutta ylhäältä kuului soittoa, väliin heikommin,
vähin selvemmin. Soittokunta oli nähtävästi pysähtynyt torille
tanssittamaan nuorisoa. Rico ehdotti, että he menisivät rantaan, mutta
donna Marina käski hänen pysähtyä ulapalle ja odottaa. Rico alkoi
innostuneesti kertoa toisen paikkakunnan soittokunnasta, kuuluisasta,
Comossa opetelleesta soittajasta ja toisesta, Leccossa oppineesta
ihmesoittajasta ja heidän koneistaan, mutta donna Marina käski hänen
vaieta. Riconko vaieta! — Kas tuossa ne ovat! Ne tulevat! Nyt ne
lähtevät rannasta! Oo, tulia, lyhtyjä, ilmapalloja! Nyt, nyt ne
tulevat! Ja soittavat, soittavat!
— Souda musiikkia kohden, sanoi Marina.
Ensimmäisinä tuli kaksi kirkkaasti valaistua venettä täynnä
soittajia, jotka seisoallaan puhalsivat koko voimallaan huiluja,
torvia, klarinetteja tahdissa ison rummun päristyksien kanssa; sitten
seurasi toisia veneitä täynnä yleisöä. Joka kappaleen perästä puhkesi
näistä venheistä kättentaputuksia, huutoja, puhuteltiin soittajia
ja päästettiin kimeitä vihellyksiä kaikissa eri sävellajeissa. Tuo
laivasto lähestyi hitaasti tyynen veden tummalla pinnalla ja kulki
Marinan ohitse.
Soitettiin lombardialaisten kansanlaulujen sävelmiä, ja kaikkien noiden
yksinkertaisten ihmisten veri lämpeni hellyydestä ja ylpeydestä.
Nehän olivat heidän rakkauslaulujaan, heidän ilojaan, heidän päivän
kestäviä kukkiaan; se laulu, joka nyt mahtavana ja loistavana kaikui
noiden rakkaitten vuorten välissä, oli lähtenyt heidän sydämestään.
Soittajatkin innostuivat pannen esityksen aivan harvinaista tulta.
Airot halkoivat jymisten vettä, venheet kiirehtivät toistensa edelle ja
kaikki lauloivat musiikin mukana.
L' sett' anni che son maritata
Perchè s'era la bella blondin.
[Siitä on jo seitsemän vuotta, kun olen nainut, koska tuo oli vaalea
kaunotar.]
Voimaa airoihin! Vanha perämieskin muistaa entiset iloiset aikansa ja
ryhtyy selkä kaaressa soutamaan laulaen särkyneellä äänellään:
Passeggiando per Milan
L'era un giorno ch'el pioveva
La mia bella la piangeva
Per veoermi andà soldà.
[Kävellessäni Milanossa sattui sateinen päivä, kaunottareni itki
nähdessään minun menevän sotamieheksi.]
Laula, vanha perämies, laula! Tuhlaa lauluun äänesi viimeinen
voima ja sydämesi tulen tähteet! Kerran sinutkin kaksi rakastavaa
käsivartta sulki syleilyynsä! Innostus vei Riconkin mukaansa
ja virkavelvollisuutensa unohtaen hän päästi teräksenvahvoista
keuhkoistaan:
Oh che pena, oh che dolore,
Che brutta bestia chè l'e l'amore!
[Oi mikä tuska, oi mikä vaiva, oi mikä kauhistus onkaan rakkaus.]
Ei värähdyskään liikuta ilmaa. Vuorten varjoisilla rinteillä kuuntelee
jokainen heinänkorsi, jokainen lehden umppu tuota kaukaista, hellää
säveltä, joka kertoo rakkaudesta; ketojen poppeleissa kuuntelevat
leivoset, soihtujen ja lyhtyjen valaisemina hypähtelevät suuret,
hämmästyneet kalat veden pinnalle, ja rasvatyyni järvi värähtelee
lievästi venheiden jättämissä väreilyissä, iltatähden sinervän säteen
niitä kirjaillessa.
Tuona iltana ei vuoristoilma tehnyt pahaa Marinalle. Mahdollisesti
hän olisi mieluummin nauttinut illan viileydestä Canalgrandella tai
kuunnellut serenadia Bellagiossa, missä hienon maailman valituimpien
nautintojen hekuma ikäänkuin väreilee ilmassa ja tunkeutuu sydämen
syvyyksiin asti, mutta siitä huolimatta hän ymmärsi antaa arvoa
maalaisrunollisuudelle, joka tuona huhtikuun iltana lepäsi järven
yllä, ja kansan mielikuvituksesta pulppuavien laulujen viattomalle,
eikä aina rahvaanomaiselle yksinkertaisuudelle. Ajatellessaan ja
kiihkeästi toivoessaan, että hän mahdollisesti piakkoinkin jättäisi
tuon järven ja nuo vuoret, arvosteli hän niitä ilman vihamielisyyttä,
nautti soitosta ja laulusta ja ihaili maisemaa, kuin se olisi ollut
harvinainen herkkupala ja sopiva juuri sellaiselle ylhäiselle maulle
kuin hänen. Näin hän olisi nauttinut jostakin flaamilaisesta taulusta
tai Cimarosaan musiikista.
Kun sitten soitto ja laulu oli vähitellen häipynyt etäisyyteen ja
»Nuoli» alkoi hitaasti, kuin surkeillen kulkea palatsia kohden, niin
tunkeutuivat illan vaikutelmat syvälle hänen sieluunsa, joka oli
heltynyt huhtikuun huumaavan kaihon vallassa. Mutta siihen sekoittui
samalla outo kauhuntunne, sen tapainen kuin eräänlaiset kivut, jotka
nuolina viiltävät ruumista, jotka unohdetaan heti niiden lakattua,
mutta joiden huomataankin myöhemmin olleen uhkaavan onnettomuuden
kiireellisiä tiedonantajia. R...n kirkonkello löi yhdeksän. Marinasta
se ei tuntunut entiseltä kellolta. Kuinka sillä nyt olikin toisenlainen
ääni? Hän kuunteli. Hänestä tuntui kuin kerran ennenkin olisi ollut
tällä samalla järvellä, juuri tässä samassa paikassa ja samaan aikaan,
olisi kuunnellut tuota kelloa ja ajatellut silloinkin, että sen sointu
oli tavallisesta poikkeava. Mutta milloin?
Hänelle oli sattunut useita kertoja ennenkin, etenkin tyttö-iässään,
että tuollaiset samantapaiset olosuhteiden ja ajatusten uusiutumiset
olivat hämmästyttäneet häntä, hänen voimatta kuitenkaan muistaa,
milloin oli ensimmäistä kertaa elänyt tuon tapauksen. Hän oli
puhunutkin siitä toisille, mutta hänen isänsä oli kohauttanut
olkapäitään: »miten joutavaa panna huomiota tuollaisiin tyhmyyksiin!»
Miss Sarah oli sanonut: »Mitä siitä!» Ystävättäret olivat vakuuttaneet,
että heille sattui joka päivä samanlaisia asioita. Marina ei puhunut
siitä sen enempää, mutta hän ajatteli sitä yhä.
Nämä muistin välähdykset kohdistuivat tavallisesti mitä joutavimpiin
elämän tapauksiin. Senvuoksi hän aina epäili, oliko kysymys
todellisista muistoista vaiko jonkinlaisista harha-aistimuksista. Mutta
tällä kertaa hän ei epäillyt. Mietittyään ja yhä uudelleen mietittyään
hän tuli täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei _ikinä_ ollut soudellut
tällä järvellä tähän aikaan. Se oli siis harha-aistimus.
Kun hän palasi takaisin palatsiin, oli kreivi jo vetäytynyt
huoneisiinsa. Marina käyskenteli hetken edes takaisin
pylväskuistikolla, mutta vetäytyi sitten hänkin huoneisiinsa. Hän
tarttui kirjaan, mutta heitti sen pian pois kädestään, otti toisen,
heitti senkin pois, yritti aloittaa kirjettä, mutta repi arkin
rikki ja vetäisi lopuksi molemmat sormuksensa sormistaan, viskasi
ne vanhanaikaisen arkun alaslasketulle läpälle ja istuutui pianon
ääreen. Hän soitti mielikappaleitaan, suuren nunnien vannotusnäytöksen
_Robertosta_. Hän ymmärsi ja soitti ainoastaan oopperamusiikkia.
Hän soitti kuin olisi noitten aavemaisten, syntisten vaimojen veren
polte mennyt kuohuen hänen suoniinsa. Rakkauden viettelykohtauksessa
hän lopetti kykenemättä jatkamaan. Tuo sisäinen tuli oli häntä itseään
voimakkaampi, se ahdisti ja tukahdutti häntä. Hänen päänsä painui
nuotinpidintä vastaan, mutta sekin tuntui olevan tulessa. Hän nousi
seisomaan tuijottaen tyhjyyteen. Suloinen soitto väreili vielä ilmassa,
hän tunsi sen rinnassaan, hengitti sitä, ja huumaava väristys kulki
pitkin hänen käsivarttaan.
Painaessaan katseensa alas, se sattui johonkin kimaltelevaan hänen
jaloissaan. Itsetiedottomasti hän katseli tuota välkkyvää kohtaa, joka
vähitellen alkoi yhä enemmän kiinnittää hänen huomiotaan, kunnes hän
lopuksi tuli tietoiseksi siitä ja nosti sen ylös. Se oli toinen niistä
sormuksista, jotka hän oli viskannut arkun kannelle Nyt hän alkoi etsiä
toista. Arkun kannella, sitä ei näkynyt ei myöskään arkun sisällä eikä
permannollakaan. Marina hermostui ja katsoi arkun alle. Sielläkään
ei ollut mitään. Hän työnsi kätensä tyhjään kohtaan, joka avautui
arkun kannen alla kahden pienen laatikkorivin välissä. Kopeloidessaan
siinä sormineen hän huomasi toisen pohjan ja työnnettyään sormensa
syvemmälle, tunsi sormuksensa olevan siellä. Kun hän ei saanut sinne
mahtumaan kahta sormea, koetti hän irroittaa sormusta puristaen
etusormeaan puuta vastaan. Ponnistellessaan siinä kaikin voimin hän
kuuli yht'äkkiä erään vieterin ponnahtavan auki: pohja, jolla Marinan
käsi lepäsi, putosi muutamia senttimetrejä alemmaksi ja sormus vieri
sille. Marina vetäisi säikähtäen kätensä pois, mutta alkoi taas heti
uudelleen kopeloida ja huomasi, että käsi meni nyt paljon syvemmälle
sisään kuin ensin ja että äärimmäisessä aukossa oli joitakin esineitä.
Hän veti ne ulos, yhden toisensa perästä. Ensin tuli esiin rukouskirja,
sitten hyvin pieni hopeapuitteinen käsipeili, vaalea, mustalla
silkkirepaleella solmittu hiussuortuva ja lopuksi hansikas.
Marina antoi hämmästynein katsein joka esineen kulkea erikseen
kynttilän liekin ohitse. Hiukset olivat mitä hienoimmat, aivan
kuin lapsen hiukset. Hansikas oli varustettu vain yhdellä napilla.
Se oli pitkä, kapea ja pieni; se näytti elävältä, kuin se olisi
vielä säilyttänyt hennon hengen kädestä, joka sitä muinoin oli
kantanut. Kenelle nuo esineet olivat mahtaneet kuulua? Mikä, salainen
tarkoitus, mikä kiintymys oli ne piilottanut sinne? Marina kopeloi
yhä vielä tuossa salaperäisessä ontelossa, toivoen löytävänsä jotakin
kirjoitettua, mutta turhaan. Sitten hän ryhtyi uudelleen tarkastelemaan
näitä esineitä. Hänestä tuntui, että jokainen niistä ponnisteli
puhuakseen, huutaakseen hänelle: ymmärrä! Vihdoin, käänneltyään peiliä
joka taholle, hän huomasi muutamia timantilla piirreltyjä merkkejä sen
lasissa. Ne olivat epävarman käden piirtelemiä kirjaimia ja numeroita.
Kärsivällisen huolellisesti niitä tutkittuaan Marinan onnistui lukea
seuraava lakoninen kirjoitus:
»Minä, toukokuun 2 p:nä 1802».
Marinasta tuntui, että kaukainen, hämärä valo alkoi syntyä hänen
aivoissaan. 1802! Eikö niihin aikoihin elänyt palatsissa tuo onneton
vanki, tuon vanhan tarun hullu? Ehkä se oli hän? Tuo hansikas ja nuo
hiukset olivat hänen muistojaan.
Mutta kuka ne oli kätkenyt tänne?
Marina tarttui melkein itsetiedottomasti rukouskirjaan ja selaili sen
lehtiä.
Sieltä putosi kokoon käännetty paperiarkki, täynnä kellastuneita ja
haalistuneita kirjaimia. Hän aukaisi sen ja luki:
»Toukokuun 2 p:nä 1802.
Jotta muistaisin.
Kunpa vain muistaisin, Jumalan nimessä. Mitä hyödyttää muuten syntyä
uudelleen? Olen rukoillut Neitsyttä ja Pyhää Ceciliaa ilmaisemaan
minulle nimen, joka minulle silloin annetaan. Mutta he eivät
tahtoneet. No niin, mikä tahansa nimesi lieneekin, sinä, joka löydät
ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton sieluni. Ennenkuin
synnyit, olet kärsinyt _paljon, paljon_ (tämä sana oli kerrattu
kymmeneen kertaan hyvin suurilla kirjaimilla) Cecilia nimisenä.
Muista! Maria Cecilia Varrega di Camogli, kreivi Emanuele d'Ormengon
onneton vaimo!
Muista tammikuun 10 päivän ilta 1797 Genovassa, Brignolien talossa:
muista pyhän tädin, sisar Pellegrina Concettan valkeat kasvot ja
syntymämerkki hänen oikeassa poskessaan.
Muista nimi Renato, puna- ja sinikoristeinen sotilaspuku, olkalaput ja
kultaompelukset kauluksessa ja Doria-tanssiaisten valkea ruusu.
Muista nuo suuret, mustat vaunut, lumi ja donna Busalla, joka lupasi
rukoilla puolestani.
Muista ilmestys, jonka näit tässä huoneessa kaksi tuntia puoliyön
jälkeen, nuo loimuavat tulikirjaimet seinällä, jonkin tuntemattoman
kielen sanat ja kuitenkin silloin mitä selvimmin ymmärrettävät minun
järjelleni, joka luki niistä lohdutuksen ja jumalisen lupauksen. Minun
on mahdoton jäljentää noita merkkejä, en muista muuta kuin niiden
ajatuksen. Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran
eläisin täällä, että rakastaisin Renatoa ja että hän rakastaisi minua;
ne sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä
nimen, jota hän silloin kantaa.
Tahtoisin kirjoittaa koko elämäni tarinan, mutta minulla ei ole voimaa
siihen; riittäkööt nämä viittaukset!
Muuta nimesi! Tulkoon minusta taas Cecilia. Rakastakoon hän Ceciliaa!
Tämä arkku kuului äidilleni; ei kukaan tunne sen salaisuutta. Panen
siihen hopeapuitteisen käsipeliin, jonka äiti sai Cagliostrolta
Pariisissa. Olen katsonut itseäni siitä kauan, kauan; peili säilyttää
sen muodon, joka viimeksi on siihen katsonut. Piirsin siihen päivä
määrän sormukseni jalokivellä.
Nämä ovat hiukseni. Etkö tunne niitä? Muistele. Omituista puhua
sinulle, niinkuin et olisi minä itse! Kuinka kauniit ja hienot
hiukseni ovat! Ja ne menevät mullan alle ilman ainoatakaan hyväilyä,
ilman rakkauden suudelmaa. Kuinka vaaleat ne ovat! Menevät mullan alle.
Ja sinäkin, pieni käteni! Panen hiusten mukana hansikkaan,
muistaakseni sinua, pieni käsi. Huomaa, että hansikkaan peukalo oli
liian lyhyt minulle. Kuka tietää, tuleeko minulla olemaan näin kaunis,
näin pehmoinen käsi? Suutelen sitä. Hyvästi.
Minulla on vain muutamia päiviä elettävänä. On toukokuun 2 päivän ilta
1802. En tiedä hetkeä, minulla ei ole kelloa.
Ikkunat ovat auki. Kas tässä vaikutelmani: lempeä ilman henki, metsien
tuoksu, vaaleanvihreään vivahtava taivas, niin suloinen! Ja nuo äänet
järvellä, nuo kellot ja nämä kuumat kyyneleeni, mahdotonta, etten
niitä muistaisi!
Sieluni, paina tarkoin itseesi tämä: kreivi Emanuele d'Ormengo ja
hänen äitinsä ovat minun murhaajani. Joka kivi tässä talossa vihaa
minua. Ei kukaan tunne sääliä! Yhden kukan, hymyn ja panettelun
vuoksi! Oo, mutta ei nyt enää! Nyt olen tahtoni ja koko äärettömän
haluni voimalla kokonaan hänen, kokonaan!
Viiteen vuoteen ja neljään kuukauteen he eivät ole puhuneet minulle
enkä minä heille. Kun minut kannetaan kirkkoon, niin hekin tulevat
sinne, luultavasti. Ovat mustiin puetut ja näyttävät ihmisille
surullisen muodon sekä vastaavat papeille: _lux perpetua luceat ei_.
Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua!
Äitini, isäni, onko totta, että olette kuolleet, ettette, voi
puolustaa minua? Ah, d'Ormengot ovat kurjia, kurjia, kurjia! Ainakaan
he eivät kärsi.
Minun täytyy keskeyttää kirjoittamiseni hetkeksi. Ajatukseni eivät
tottele minua, ne liikkuvat kaikki yhtaikaa, ne kokoontuvat kaikki
keskelle otsaani ja synnyttävät raivon, jolla ei ole helpoitusta.
Hyvästi, aurinko, näkemiin!
Musta portti, musta portti, älä avaudu vielä!
Kun seuraavassa elämässä olen löytänyt ja lukenut tämän
käsikirjoituksen, polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa; sitten,
vertailtuani nykyisiä hiuksiani silloisiin, koetettuani hansikasta ja
katsottuani kuvaa peilistä, särjen sen lasin, että se on uudistettava,
ennenkuin sitä voi käyttää toisen kerran ja panen kaikki sitten
salalaatikkoon takaisin. Sitten on koukkua painettava, että vaakasuora
pohja palaisi paikoilleen.
Täytyy omistaa sokea luottamus jumalalliseen lupaukseen: antaa Jumalan
toimia.
Olkoot lapsia, lasten lapsia, sukulaisia, kosto on hyvä heille
kaikille. Täällä odota sitä, täällä.