Kirjoitettuaan tämän hermostuneen kirjeen donna Marina nousi ja
meni peilin ääreen. Hänen hoikka, ylhäinen kaulansa kohosi väljästä
aamupuvusta kuin valkeasta pilvestä, ja kahden tumman palmikon välissä
näkyivät hänen pienet, hempeät, oikukkaat lapsenkasvonsa, joissa
loisti kaksi suurta, läpitunkevaa silmää, jotka olivat kuin luodut
hallitsemaan ja hekumoimaan. Lämmin kalpeus peitti hänen kasvonsa,
kaulansa ja rintansa, jonka juova häämötti valkean kankaan lävitse.
Hän katseli itseään hetken, heitti sitten päänliikkeellä molemmat
hiuspalmikot hartioilleen, meni panemaan kynttilän yöpöydälle ja löi
kiivaasti sen hopeajalan pöydän marmorilevyä vastaan kuin loukatakseen
äänettömyyttä ja yksinäisyyttä.
Ja nyt, kun hän nukkuu tavan takaa rauhattomasti säpsähdellen
lakanoidensa välissä, aivankuin jokin hellittämätön levottomuus
vainoaisi häntä unessakin, nyt kun kaikki muutkin vanhan palatsin
asukkaat ovat vaipuneet unen helmoihin, tahdomme hiljaa kertoa donna
Marinasta ja siitä, mikä hänen sydäntään painoi.