Donna Marina Vittoria Crusnelli di Malombra donna Giulia de Bellalle:
»Elokuun 26 p:nä 1864.
Mitä ihastuttavin puku! Mutta kuinka sinulle tuli tuo surkea
päähänpisto? Älä unohda minua! oikeaan, älä unohda minua! vasempaan;
älkää unohtako minua; hyvät herrat ja naiset! Ehkäpä yksi niistä
putosi tuon rakkaan D...n olkalapuille, toinen syttyi tuleen kreivi
B...n punaisesta poskiparrasta, kolmannen poimi maasta talon rouvan
pitkä pojanlurjus, joka säilyttää sitä nyt latinankielioppinsa
välissä. Hyvä jumala, kunpa yhtäkään ei olisi jäänyt miehellesi!
Kunhan ehdin pitää puutarhakemut, niin saat nähdä, kuinka olen puettu!
Lähetä minulle pullo egnatiaa, hermoni ovat epävireessä kuin
naisopiston pianon kielet. On keskiyö, emmekä voi nukkua, en minä
eikä järvikään, joka valittaa tuossa alhaalla. »Nuoli» riuhtoilee
ketjujaan, se tahtoisi päästä irti ja lähteä kanssani ulos. Ihana
ajatus. Kylmät väreet kulkisivat sinun ja niiden urhojen selkäpiitä
pitkin joita parhaillaan ruokit savukkeilla ja teellä, jos voisivat
nähdä minun viilettävän yksin purressani kuin hurjimus aaltojen
keskellä. Mutta ei, uhraan sinulle »Nuolen» ja oman päähänpistoni,
sillä totisesti, jos minulla ei olisi sinua, jolle kirjoittaa,
lähtisin halusta ulos.
Sanohan, miks'ei enoni muste kuivu koskaan? Sanohan, miksi serkkuni,
kreivitär Fosca Salvador ja Hänen Ylhäisyytensä Nepomuceno, n.s. Nepo,
edellämainitun poika, tulevat tänne syyskuussa?
Niin, ajattelen asiaa. Ja miksikä ei? Miks'en voisi ottaa Sior Nepoa,
matkustaa kauaksi ja unohtaa tämän vihatun vankilan nimenkin?
Salvadoreilla on Veneziassa puoleksi bysanttilaiseen, puoleksi
lombardilaiseen tyyliin rakennettu tiilikivenvärinen palatsi, keskellä
vihreää vettä, kahden aution ja haisevan rannan välissä kauttaaltaan
rääsyjä ja ihomaalia. Palanen Itämaita, tiedätkö, oikea Canaletto,
elävä Guardi, missä mielellään viipyisi pari kuukautta vuodesta, mutta
ei kuitenkaan vanhan kreivittären seurassa, joka ei ole muuta kuin
iso, ompeleistaan repeytynyt säkki, täynnä loppumattomia lörpötyksiä.
Neposta en tiedä mikä hän lienee. Näin hänet yhden ainoan kerran
Milanossa. Hän on itsetyytyväisen näköinen, puheensa on pehmeää ja
pyöreää, ja hän näytti minusta vispilöidyltä kermalta. Kuulin silloin
sanottavan, että hän opiskeli innokkaasti valtiotaloustiedettä
ja valmisteli itseään, Veneton vapautusta odotellen, jonkin
riisikreivikuntansa edusmieheksi. Senvuoksi kutsuikin häntä G...,
joka ei voinut sietää häntä, odotushuonehenkilöksi. Kreivitär Fosca,
jonka olen kuullut puhuvan enostani kauhulla, on ilmoittanut tulostaan
kahdessa kirjeessä, joista toinen tuli sedälleni ja toinen minulle,
ja niin hellän pehmeästi, ettei edes ole tahtonut panna siihen yhtä
ainoaa kovaa konsonanttia.
Toinen uutinen! Meillä on palatsissa musta prinssi. Kirjoitan sinulle
hänestä vain siksi, että se aihe ehkä voisi antaa minulle unta ja
pysähdyttää kynäni, joka lentelee paperilla edes takaisin kuin
tarantellan pistämänä.
Musta, niin, sitä hän kyllä kauttaaltaan on, lukuunottamatta ehkä
sentään hänen pitkän takkinsa kyynäspäitä, mutta prinssi, ei millään
ehdolla! Pieni poroporvari näöltään. Nimitän häntä mustaksi prinssiksi
hänen, itseensäsulkeutuneen ja salaperäisen olentonsa vuoksi.
Ja myöskin sen tarun vuoksi, joka hänestä kulkee. Niin, hänestä käy
taru! Tiedätkö, että enoni jalomielisyydessään on lahjoittanut minulle
pursimieheksi pojan, joka on kolmetoistavuotias paashivekkuli. Hiukan
olen kuullut tältä, hiukan kamarineidiltäni, hiukan seiniltä, jotka
ovat täynnä kuiskeita, tästä herrasta. Hän on kuulemma erään enoni
entisen rakastetun poika. Tämä kuoli Milanossa vuosia sitten suuressa
kurjuudessa, ja poika on nähtävästi kutsuttu tänne valmistautumaan
kaikessa hiljaisuudessa perheavioliittoon.
Ymmärrätkö, Giulia, ankaralla anakoreetilla olisi ollut Capuansa!
Giulia, en ole vielä tuntenut miestä, joka olisi rakkauteni arvoinen,
mutta rakastan rakkautta, rakastan kirjoja ja musiikkia, jotka
siitä puhuvat, enkä ole koskaan antava tyhjyydessä puhdistuneen
hekumoitsijan opettaa itselleni moraalia. Mitä taas siihen tulee, että
kättäni yritetään tahrata tuolla likaisella tavaralla, niin tiedät
hyvin, ettei siitä ole minulle vaaraa, vaan heille itselleen.
Hän saapui tänne pari viikkoa sitten, ennen elokuun puoliväliä, yöllä,
niinkuin oikea salakuljetustavara. Seuraavana päivänä minulla oli
suuri dramaattinen kohtaus enoni kanssa, joka uskoo itsellään olevan
oikeuden tuomita joko elämään tai kuolemaan kaikki ranskalaiset
kirjani, jos tuon ne ulos huoneistani. Silloin hän heitti vihastuneena
ikkunasta erään Musset-nidoksen, jonka olin jättänyt rakkaan
Canalettoni eteen. Sinä päivänä näin mustan prinssin kaukaa, mutta
en mennyt alas päivälliselle, vaikka eno tuli pyytämään minua aivan
lauhkeana, jommoiseksi hän aina tulee raivokohtauksen perästä. Tämän
jälkeisenä päivänä tuo herra matkusti pois ja palasi sitten 18 p:nä
kimpsuineen kampsuineen asettuen lopullisesti tänne. Ymmärrät hyvin,
että näinä kymmenenä päivänä minun on täytynyt tavata häntä.
Tiedätkö, uskon kaikki mitä puhutaan, mutta eno on valtioviisas. Hän
ei ole koskaan puhunut minulle tästä herrasta, ei ennen eikä jälkeen
hänen tulonsa. Muuten meidän suhteemme onkin jo käynyt sellaiseksi,
että koko maailma voi mennä ja tulla, ilman että hän puhuu siitä
minulle. Hän pitää tuota olentoa suljettuna kirjastossa melkein koko
päivän. Pöydässä he eivät puhu muusta kuin tutkimuksistaan. Kuka ei
tietäisi asian oikeaa laitaa, sanoisi, että enoni aikoo naittaa tälle
Steineggen eikä minut, sillä hän antaa heidän työskennellä yhdessä ja
lähettää heidät joka iltapäivä kävelylle yhdessä, vaikka sataisikin.
Muuten noissa molemmissa herroissa on syntynyt salamannopea ystävyys
toisiinsa. Olen jo luullakseni kuvaillut sinulle tuon äärettömän
vastenmielisen olennon, joka on täällä kääntämässä saksasta enolleni.
_Les Deux Font la Paire_. Muutama aika takaperin tahtoi tuo samainen
olla keikari ja sukkela minua kohtaan, mutta osoitin hänelle heti
selvästi paikkansa, ja nyt olen sen osoittanut myöskin hänen
ystävälleen, joka jo päivän esittelyn jälkeen unohtui ojentamaan
minulle kätensä. Totta puhuakseni, hän ymmärsi minut jo ilmasta ja
pidättyi, ennenkuin ehti ojentaa sen, mutta aikeissa hän oli. Tuo käsi
ei muuten ole ollenkaan porvarillinen, se muistuttaa enoni kättä, joka
onkin rotua. Sen jälkeen hän on käyttäytynyt hyvin, jopa ylpeästikin,
se täytyy tunnustaa hänen kunniakseen. Huomaan tehneeni häneen
vaikutuksen aivan tahtomattani. Tunsin sen heti ensi hetkestä ja voin
sen hyvin sanoakin, sillä asia on niin kovin vähän imarteleva. Minä en
ole niinkuin sinä, rakas Giulia, joka viiden minuutin ajan keimailisit
vaikka jonkun kauppamatkustajan kanssa, tunnusta vain rehellisesti!
Musta prinssi, jos haluat tietää, näyttää noin kolmenkymmenen
ikäiseltä; ei kaunis, mutta ei voi sanoa rumaksikaan, hänen silmistään
ei puutu älykkyyttä ja hän voisi hyvin miellyttää kamarineitiäni.
Minusta hän on vastenmielinen ja inhoittava, äärettömän inhoittava.
Älä luulekaan sen johtuvan vaarassa olevan perinnön vuoksi; en osaisi
alentua sellaisiin asioihin, en niitä edes ymmärräkään, ja sillä hyvä.
Mitä teen? Aina yhtä ja samaa. Luen, soitan, kirjoitan, kävelen,
soutelen ja nyt ikävissäni ammun pistolillakin. Sanasta sanaan totta!
Muistatko niitä kauniita salonkipistoleja, jotka isäni lahjoitti miss
Sarah'lle ja minulle? Nyt neljän vuoden kuluttua muistui mieleeni,
että minulla oli omani mukanani täällä ja aloin ammuskella puiston
veistokuvia, etenkin erästä mustunutta Floraa, joka olisi aivan
opettajattareni näköinen, jos vain voisin saada hänelle rokonarpiset
kasvot niinkuin tällä oli. Onpa minulla ylimääräisiäkin huvituksia.
Esimerkiksi voin jonakin iltana mennä öiseen kohtauksen, jota seudun
vanha, hupsahtava lääkäri koettaa saada Fannyltä. Kiiruhdan sanomaan
sinulle, että odotan aina kuuta.
Niin, ja rakkauskirjeenvaihtoni? Loppunut, rakkaani, loppunut
Lorenzon viimeiseen kirjeeseen, jonka minulle lähetit. Näin
ollen ei sinulla ole enää omantunnonvaivoja, eikä sinun tarvitse
haettaa postista kirjeitä minun laskuuni. Hän halusi jonkinlaista
taivaansinistä rakkautta, jonkinlaista filosofis-sentimentaalista
suhdetta saksalaiseen tyyliin, kuvittele! ja loukkautui minun
kevyestä äänilajistani. Lopettaakseen kaikki hän kirjoitti minulle
pitkän sepustuksen täynnä tulta ja itsetuntoa, jaellen iskuja,
jotka jäätävät veren. Sen kunnian hän kuitenkin suo minulle, että
sanoo minulla olevan henkevyyttä, mutta sitten taas isku: mitä on
henkevyys? Joutavaa ja koleata vetten välkettä kuun valossa. Minä
kysyn puolestani: jos välkkyvät vedet ovat olevinaan henkevyyttä,
niin mitä kuu sitten on? Sekin on kylmä, mutta ei joutava, vaan
hyvinkin todellinen ja tuntuva. Kunhan ei hengen välke tulisi
jostakin tuollaisesta kylmästä totuuden valosta, jostakin korkeasta,
epätoivoisesta kaiken kieltämisestä. Silloin halveksin minäkin sitä,
niinkuin tuo pedantti Lorenzo, sillä minulla on vielä usko, vaikk'ei
enää se sama kuin viimeisessä messussa _San Giovanni alle case rotte_
kirkossa, jopa hyvinkin erilainen. Ah, ei ole enää ketään, joka voisi
sanoa minulle: Neiti! Oi, jospa tietäisit, Giulia, mitä sydämessäni
liikkuu, minkä kidutuksen minulle tuottavat unettomat yöni! Mutta et
sinä eikä kukaan muukaan ole milloinkaan sitä tietävä.
Suo anteeksi, jätän sinut hetkeksi ja menen ikkunaan kuuntelemaan
aaltojen juttelua.
Palaan taas luoksesi. — Onneksi aalloilla on yksitoikkoinen ääni. Ne
ovat kovin köyhiä ajatuksista ja kertaavat kyllästymiseen asti sitä
samaa. Tuntuu kuin ne lukisivat rukouksia. Ja uni lähestyy, lähestyy
kreivitär Foscan, kreivi Nepon ja heidän matka-arkkujensa kevyiden
varjojen mukana. Hyvästi, _Myosotis_.