Ei kumpikaan puhunut. Kuului epätoivoisen ankara nyyhkytys; sitten oli
kaikki hiljaa.
Yht'äkkiä Silla, vastoin omaa järkeään, vastoin tahtoaan, vastoin
sydäntäänkin, katsoi kreiviin laajentunein silmin, niissä niin
tuskallinen kysymys, että kreivi iski hurjistuneena nyrkkinsä pöytään,
huudahtaen:
— Ei!
— Jumalani! En tahtonut sanoa sitä, huusi Silla.
Kreivi nousi ja sanoi levittäen kätensä:
— Syvästi kunnioitettu ystävä. Silla laski päänsä pöytää vastaan ja
itki.
Kreivi odotti hetken ääneti ja sanoi sitten matalalla äänellä:
— Näin äitinne viimeisen kerran vuotta ennen hänen naimisiin menoaan.
Hän kirjoitti minulle myöhemmin useita kirjeitä, joiden sisältönä te
olitte. Vuoden 58 jälkeen eräät milanolaiset ystäväni antoivat minulle
tietoja teistä. Ymmärrätte helposti, minkä vuoksi nuo esineet ovat
talossani; ne muistuttavat minulle hyveellisintä ja kunniallisinta
henkilöä, joka milloinkaan on kunnioittanut minua ystävyydellään.
Silla ojensi molemmat kätensä kreiviä kohden nostamatta päätään
pöydästä.
Tämä puristi niitä sydämellisesti, pitäen niitä hetken omissaan.
— Siis? kysyi hän.
— Oh! vastasi Silla kohottaen päätään.
Näin oli asia sovittu.
— Hyvä, sanoi kreivi, — menkää nyt ulos, menkää nyt heti ulos
hengittämään raitista ilmaa. Käsken sihteerini saattaa teitä.
Hän soitti ja käski kutsua Steineggen sisään. Tämä tarjoutui
hymyilevänä Sillan käytettäväksi ilmaisten ilonsa näin suuresta
kunniasta ja epäillen mahtoiko hänen pukunsakin ansaita saman kunnian.
Ja kun se myönnettiin, hän kiitti. Lopuksi hän lähti tiehensä Sillan
kanssa tehden kumarruksia ja loppumattomasti kursaillen joka oven
edessä, aivan kuin kynnyksen toisella puolen olisi ollut miina. Mutta
päästyään pihan portista ulos, muutti hän heti tapaansa ja puhettaan.
Tarttuen toverinsa käsivarteen hän sanoi:
— Lähdetään R:ään, täytyy juoda hiukan, rakas herra.
— Ei, vastasi Silla hajamielisesti tietämättä vielä missä maailmassa
olikaan.
— Oi, älkää sanoko: ei. Näen, että olette vakava, hyvin vakava; mutta
minäkin olen varsin vakava.
Steinegge pysähtyi, sytytti sikarin, puhalsi suun täydeltä savua ja löi
puhetoveriaan olalle sanoen: _ex abrupto_.
— Tänään on kaksitoista vuotta vaimoni kuolemasta.
Hän otti askeleen eteenpäin kääntyen sitten katsomaan Sillaa kädet
ristissä rinnalla, huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kulmakarvat
rypyssä.
— Menkäämme, tahdon kertoa sen teille.
Ja hän tarttui uudelleen Sillan käsivarteen ja veti häntä eteenpäin
epäsäännöllisin askelin, pysähtyen vähän väliä.
— Taistelin maani puolesta v. 1848, niinkuin tiedätte. Jätin
itävaltalaisen sotapalveluksen ja taistelin Nassaussa vapauden
puolesta. Hyvä, kun esirippu oli laskenut, heitettiin minut vaimoni
ja tyttäreni kanssa armosta rajalle. Lähdin Sveitsiin. Siellä tein
rautatiellä kuokka kädessä työtä kuin koira. En sano muuta, tämä
on vain kunniaksi. Olen hyvästä perheestä, olin _Rittmeister_
[ratsumestari], mutta ei tee mitään, on kunniaksi että olen tehnyt
ruumiillista työtä. Paha vain, etten ansainnut kylliksi. Ajatelkaa,
herra, vaimoni ja tyttäreni näkivät nälkää! Silloin lähdimme muutamien
hyvien kansalaisten avulla Amerikkaan, New Yorkiin. Myin olutta ja
ansaitsin. Oh, se veteli! _Es ward in Traum_. Ymmärrättekö? Se oli
unelma. Vaimoni tuli sairaaksi koti-ikävästä. New Yorkissa elimme
hyvin, ansaitsimme dollareita, ja meillä oli paljon ystäviä. No niin,
mitä tämä kaikki on? Lähdemme takaisin, saavumme Eurooppaan. Kirjoitan
sukulaisilleni. — He ovat kaikki taantumuksellisia ja ulkokultaisia;
olen syntynyt katolilaisena, mutta en usko pappeihin. — He eivät vastaa
minulle. Mitä se heitä liikutti, jos vaimoni kuoli? Kirjoitan vaimoni
sukulaisille. Todella naurettavaa, herra. Nämä vihaavat minua, sillä he
luulivat antaneensa tyttärensä rikkaalle aatelismiehelle, mutta sen,
mitä isäni ei ollut ehtinyt viedä, vei hallitus. Mainiota. Kuitenkin
tuli lankoni Nancyyn, jossa olin. Vaimoni matkusti lapsen kanssa,
toivoen paranevansa ja palaavansa pian. Saatoin hänet rajalle. Hän voi
pahoin; meidän oli erottava kello 12. Tunti sitä ennen hän syleili
minua sanoen: Andrea, olen nähnyt maani, se riittää, älkäämme erotko.
— Ymmärrättekö, herra? Hän tahtoi kuolla minun luonani. Kahdeksan
päivän perästä...
Steinegge lopetti lauseen käden liikkeellä ja alkoi polttaa
raivoisasti. Silla oli yhä vaiti. Ehkä hän ei kuullutkaan.
— Vaimoni sukulaiset ottivat tytön, jatkoi sihteeri.
— Se oli hyvä työ, sillä pienokaisella ei ollut hyvä minun luonani, ja
ajatus, että hänen oli hyvä, auttoi minua kestämään kaikki iloisesti.
Mutta voitteko uskoa, että he eivät antaneet minulle milloinkaan
tietoja hänestä. Minä kirjoitin heille aina kahden viikon päästä,
vielä sitten pari vuotta. He eivät koskaan vastanneet minulle. Ehkä
hän ei ole enää elossakaan. Mitä tämä kaikki on? Juodaan, poltetaan,
nauretaan, oh!
Tämän filosofisen huudahduksen jälkeen sihteeri vaikeni. Oli pimeä yö.
Polku kulki vinosti pensaikkoista rinnettä pitkin palatsin laaksosta
R:n ensimmäistä tummaa taloryhmää kohden. Alhaalla nukkui järvi.
Palatsista näkyi vielä valoa kirjaston ikkunoista, ja parista muusta
ikkunasta saman siipirakennuksen toisessa kerroksessa loisti myös
valo, toinen lännen, toinen etelän puolelta. Ennenkuin polku ehti
taloille asti, se kääntyi kahden matalan muurin välitse maissi- ja
silkkiäispuupellolle.
— Minne menemme? kysyi Silla pysähtyen kylän edustalle.
— Vain hiukan vielä eteenpäin, vastasi Steinegge häntä rohkaisten.
Olisin kiitollinen Teille, jos tahtoisitte pysähtyä tähän.
Steinegge huokasi.
Niinkuin tahdotte. Mutta pysymme sitten kivityksen ulkopuolella.
He palasivat takaisin muutaman askeleen muurin taakse ja istuutuivat
ruohikkoon vuoren puolelle.
— Teen niinkuin tahdotte, herra, sanoi sihteeri, — mutta se on hyvin,
paha teille, ettette juo. Synkkien hetkien ystävät ovat harvassa ja
viini on niistä uskollisin. Ei pidä laiminlyödä sitä. Osoittakaa, että
näette sen mielellänne, niin se hyväilee sydäntänne; kohdelkaa sitä
pahoin, niin sinä päivänä, kun sitä tarvitsette, se puree teitä.
Silla ei vastannut.
Hänen sieluntilassaan oli suloista katsella pimeään yöhön, jossa
ei loistanut kuu eivätkä tähdet. Laaksosta löyhytteli vilpoinen
tuulenhenki täynnä metsän tuoksua.
Ehkä he olivat istuneet siinä parisen minuuttia, kun kuulivat lähimpien
talojen oikealta puolen askelten kumeaa kaikua. Ne tulivat avonaiselle
paikalle ja pysähtyivät.
— Hoi, Angiolina! kutsui joku.
Äänettömyys.
— Hoi, Angiolina!
Eräs ikkuna avattiin ja naisääni vastasi:
— Mitä tahdotte?
— Emme mitään. Olemme täällä laakson kahvilassa hengittämässä raitista
ilmaa niinkuin herrasväki, ja tahdomme jutella hiukan.
— Kirotut juopot, jutella tähän aikaan. Olisitte pysyneet kapakassa
juttuinenne.
— Siellä on liian kuuma, huudahti eräs heistä. — Täällä muureilla
on parempi. Mikä ihana vilpoisuus? Kuinka voittekin nukkua? Onhan
hullutusta pysyä vuoteessa tällaisella ilmalla. Ei edes palatsin
vanhuskaan ole mennyt maata tänä iltana. Ettekö näe, että ikkunassa on
vielä valoa?
— Ei tänne näy. Mahtavat olla donna Marinan tulet.
— Oho, jopa nyt! Ei ikinä. Onhan siellä senkin tulet, mutta nuo kaksi
valoisaa ikkunaa tuolla alhaalla ovat kirjojen huoneesta. Enkös minä
nyt sitä tietäisi? Olinhan, tässä eräänä päivänä panemassa sinne pari
uutta lasia.
— Siellä on kuulemma vieraita, sanoi kolmas.
— Niin, siellä on eräs nuori herra Milanosta. Kokki kertoi sen juuri
tänä iltana Cecchinan luona. Taitavat olla aikeissa naittaa hänet ja
donna Marinan.
— Kylläpä se saa olla iloissaan, joka tuon ottaa; hyvän lelun saa
totisesti, sanoi nainen. — Giovanna-rouva kertoi papin Martalle, että
he ovat taas riidelleet, ukko oli heittänyt donna Marinan kirjan ulos
ikkunasta ja tämä oli raivonnut kuin paholainen. Giovanna-rouva pitää
tietystikin isäntänsä puolta, mutta hulluja ne ovat kumpikin. Jo
yksin nimensä vuoksi en tuota huolisi, jos mies olisin. Sillähän on
suorastaan noidan nimi... Malombra!
— Ah, todellakin, kuinka oikeassa tuo nainen onkaan; noitaa hänessä on,
sanoi Steinegge hiljaa. — Tämä on huvittavaa.
— Eihän hän Malombra ole, vaan Crusnelli.
— Malombra!
— Crusnelli!
— Malombra!
He suuttuivat ja huusivat kaikki yht'aikaa.
— Menkäämme pois, sanoi Silla.
He nousivat ja lähtivät laskeutumaan palatsia kohden. Saavuttuaan
palatsin lähelle, oli siellä niin pimeä, että Steinegge katui
jättäneensä lyhtynsä kotiin. Ilmaan kohosi kirkas ja suloinen pianon
ääni. Se aivan kuin valaisi pimeää yötä. Ei nähnyt niin mitään, mutta
tunsi kirkkaiden sointujen kaiun vuorten seinämiä vastaan ja alhaalla
väräjävän veden. Soiton vaikutus tuossa erämaassa oli aivan kuvaamaton,
se herätti suuren maailman mielikuvia ja kiihoittavaa salaperäisyyttä.
Ehkä soittokone oli vanha ja väsynyt, ja kaupungissa olisi sen kimeä ja
valittava ääni herättänyt ivailua, mutta, kuinka äärettömän paljon se
toikaan ilmi tuon synkän yksinäisyyden keskellä. Se oli kuin ihmisääni,
väsynyt ja ohennut liian kiihkeän sielun palosta. Sävel oli täynnä
hehkua ja riutuvaa intohimoa, jota kevyt, hyväilevä, hienon ivan
väritys säesti.
— Donna Marina, sanoi Steinegge.
— Ah! kuiskasi Silla. — Mitä musiikkia tuo on?
— Hm, sanoi Steinegge. — Luulen sen olevan Don Juanista. Tiedättehän:
Tule ikkunaan. Hän soittaa melkein aina tähän aikaan.
Kirjastossa ei ollut enää tulta.
— Herra kreivi mahtaa nyt raivota, sanoi Steinegge.
— Minkä vuoksi?
— Hän ei rakasta musiikkia, ja tuo toinen soittaa kiusallaan.
— Sh! pani Silla huulillaan. — Kuinka ihanasti hän soittaa!
— Hän soittaa kuin pahankurinen perkele, jolla on hyvää viiniä
suonissaan, sanoi Steinegge. — Neuvon teitä, älkää luottako hänen
soittoonsa, herra.