Aurinko oli laskenut, sirkkojen ääni vaientunut. Metsäinen ranta
vastapäätä kirjastoa hahmottui tummana kirkasta, oranssinkeltaista
taivasta vastaan, joka heitti vielä viimeisen, lämpimän säteen salin
lattialle ikkunan eteen, magnolian tummanvihreille, kiiltäville
lehdille ja puutarhan sorakäytävälle. Avonaisesta ovesta tulvi sisään
laakson raitis ilma ja sypresseissä lentelevien varpusten viserrys.
Kreivi istui samassa paikassa kuin aamulla ja nojaten kyynärpäätään
pöytää vastaan peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Silla vastapäätä
odotti, että hän alkaisi puhua.
Mutta kreivi oli kuin kivestä, hän ei puhunut, ei edes liikahtanutkaan.
Väliin vain laihat, jäntevät sormet irtautuivat otsalta jännittyen
ulospäin, kääntyivät sitten takaisin ja näyttivät tahtovan tunkeutua
otsaluuhun. Silla katseli yölepakon permannolla liitelevää varjoa;
eläinparka löi tuskallisesti siivillään kirjahyllyjä ja kattoa voimatta
löytää tietä ulos.
Myöskin vanhan aatelismiehen vakavan otsan takana taistelivat sanat
tuskallisesti, voimatta löytää tietään ulos. Hetki oli omiaan
hämmentämään sydämiä, jolloin valon vähetessä asiat ja oliot tuntevat
itsensä vapaiksi kuin jostakin kiusallisesta valvonnan alaisuudesta;
vuoret näyttävät käyvän mukavasti lepoon tasangolle, luonnon rauha
laskeutuu kylien ja maalaistalojen ylitse; varjot muodostuvat ja muodot
haihtuvat varjoiksi, ihmissydämessä painuvat pohjimmalle nykyhetken
vaikutelmat ja pinnalle kohoaa kaukaisten muistojen sekava kulkue
haamuineen, jotka hellyttävät mielen ja panevat sen hiljaisuudessa
huokailemaan.
Yht'äkkiä kreivi kohotti kiivaasti päätään ja sanoi: — Herra Silla!
Hetken vaiettuaan hän aloitti uudelleen hitaasti:
— Kun luitte kirjeeni, niin oliko nimi, jonka näitte sen alla, teille
vieras?
— Aivan vieras.
— Eikö teidän muististanne löytynyt pienintäkään jälkeä tuosta nimestä?
— Ei minkäänlaista.
— Ettekö milloinkaan kuullut henkilöiden, joiden kanssa elitte, puhuvan
jostakin, jonka nimeä ei mainittu ja joka olisi voinut jonakin päivänä
joutua mitä vaikeimpiin koettelemuksiin?
— Keneltä olisin voinut kuulla sen?
Kreivi epäröi hetken, kertasi sitten hiljaa:
— Henkilöiltä, joiden kanssa olette elänyt.
— En koskaan.
— Muistatteko edes nähneenne minun hahmoani? Silla oli ihmeissään
sellaisesta itsepintaisuudesta.
— Mutta en, sanoinhan jo.
— Ja kuitenkin, alkoi taas kreivi, — eräänä päivänä, yhdeksäntoista
vuotta sitten, jolloin teitä oli ankarasti rangaistu, koska olitte
särkenyt erään kristallimaljakon tullessanne ulos pimeästä huoneesta,
jonne isänne oli sulkenut teidät useaksi tunniksi, näitte kuvani lyhyen
hetken.
Silla ryntäsi pystyyn, kreivi nousi samoin, ja hetken vaitiolon
jälkeen, kierrettyään pöydän hän meni puhetoverinsa luokse ja käänsi
kasvonsa hämärää, sammuvaa valoa kohden.
— Muistatteko? hän kysyi.
Silla oli hämmästyksissään. Hän ei muistanut kuvaa, mutta tiesi vallan
hyvin särkeneensä kristallimaljakon ja paenneensa rangaistuksen
saatuaan äitinsä huoneeseen.
— Näette, että tunsin teidät jo kauan sitten. Epäilettekö? Tahdon sanoa
teille kaikki, mitä tiedän teistä.
Kreivi lähti kävelemään edes takaisin puhuen samalla. Silla kuuli hänen
mahtavan äänensä nousevan ja laskevan puolipimeässä huoneessa, näki
hänen eriskummallisen vartalonsa tulevan valoon ja häviävän varjoon,
sitä mukaa kuin hän kulki ikkunoiden ohitse.
— Te olette syntynyt vuonna 1834 Milanossa, Monte di Pietà-kadun
varrella. Teidän äitinne antoi teille maitonsa, isänne antoi teille
hopeaisen kätkyen ja korean lapsenhoitajan, jonka piti ihmisten nähden
käydä teidän imettäjästänne. Tämä nainen kuoli kohta sen jälkeen kun
oli lähtenyt teidän palveluksestanne. Te ette voinut kärsiä häntä, eikö
totta.
— En muista sitä; kuitenkin on minulle niin sanottu, äitini kertoi
siitä minulle useita kertoja.
— Varmasti. Tahdotteko tietää, mikä on kaukaisin muistonne? Tämä: Te
olitte viisivuotias. Eräänä päivänä oli kodissanne ollut epätavallista
puuhaa palvelijoiden kesken, työn touhinaa, ja taloon oli tuotu
paljon makeisia ja kukkia. Illalla pantiin teidät sänkyyn tavallista
aikaisemmin. Myöhään yöllä heräsitte soiton säveliin. Pian sen jälkeen
avautui huoneen ovi. Teidän äitinne astui huoneeseen ja kumartui
ylitsenne, hän suuteli teitä ja itki.
— Herra kreivi! huudahti Silla tukahtuneella äänellä, — kuinka te
tiedätte nämä asiat?
— Muutama vuosi myöhemmin, jatkoi ilman muuta kreivin mahtava ääni, —
kun olitte kolmentoistavuotias, siis vuonna 1847, tapahtui kodissanne
jotakin tavatonta.
Tuo mahtava ääni vaikeni, kreivi pysähtyi kaukana Sillasta, selkä
puutarhan oveen kääntyneenä.
— Eikö totta? hän kysyi.
Silla ei vastannut.
Kreivi alkoi taas kävellä.
— On ehkä julmaa, hän jatkoi, — muistutella näitä asioita, mutta minä
en ole eräiden uudenaikaisten, tunteellisten heikkouksien ystävä;
luulen, että on erittäin hyvä silloin tällöin mietiskellä niitä
opetuksia ja elämyksiä, joita kohtalo joko suoraan tai epäsuoraan on
antanut; ei pidä antaa niiden haihtua muistosta, vaan tulee uudistaa
tuska, joka ne säilyttää. Toiseksi, suru on suuri rakentaja, uskokaa
se; ja muutamissa tapauksissa se on lohduttava todiste siveellisestä
elämänvoimasta, sillä missä tuskaa ei ole, siellä on syöpä.
— Siis vuonna 1847 tapahtui kodissanne jotakin tavatonta. Menitte
muutamaksi päiväksi Sestoon C:n taloon. Vaunut, jotka toivat teidät
takaisin Milanoon, pysähtyivät toisen talon edustalle Molino delle
Armi-kadun varrelle. Se erosi paljon Monte di Pietà-kadun talosta, ja
te olettekin elänyt siellä aivan toisenlaista elämää kuin ennen. Ei
ollut enää palvelijoita, ei rikkaita loistoesineitä. Te tiedätte, missä
osa noista esineistä nyt on.
— Mutta kuinka? keskeytti Silla.
— Ne myytiin, tietysti.
— Mutta minkä tähden te...?
— Se on eri asia ja siitä puhumme myöhemmin. Mitä sanoinkaan juuri...
Niin, te asetuitte asumaan viidenteen kerrokseen Molino delle
Armi-kadulle. Eräästä makuukamarin ikkunasta näkyivät nuo vuoret.
Siellä ylhäällä aloitte tekin unelmoida tavanmukaisesta suuruudesta ja
halusitte täyttää maailman nimenne kaiulla.
— Herra kreivi, minusta tuntuu, että se riittää, sanoi Silla. — Sanokaa
mitä tahdotte minusta?
— Myöhemmin. Ei ole totta, että tämä vielä riittää. Tahdon kertoa
teille elämästänne asioita, joita ette itsekään tiedä.
— Teihin tarttui siis tuo terveellinen suuruudenhulluus, joka
tekemättömällä lupauksellaan säilytti teidät tavalliselta
turmelukselta. Onnettomuudeksenne olitte päättänyt saavuttaa kunniaa
kirjoituksin eikä teoin. Sallikaa minun puhua, olenhan vanha. Ja
kaunokirjallisin kirjoituksin vielä lisäksi! Eikä teillä ollut luonteen
lujuutta eikä luottamusta omaan itseenne, niin että olisitte kyennyt
miehen tavoin seuraamaan tätä päätöstänne. Sen sijaan että olisitte
sulkeutunut kammioonne kirjoittamaan, lähditte Paviaan. Mitä te
opiskelitte Paviassa?
— Lakia.
— Opiskelitte siellä kaikkea muuta kuin lakia. Tiedän, halusitte rahaa
tuottavaa virkauraa ajatellen äitiänne; mutta silloin piti tahtoa kuin
mies, leikata puolet sydäntä rinnastaan ja kulkea eteenpäin tähteenkin
kanssa. Mitä teitte palatessanne Paviasta? Julkaisitte romaanin. Ja
nyt tapaus, jota ette tunne. Tuo vähäinen erä kultaa, jonka äitinne
antoi teille kirjan painatuskustannuksia varten, ei ollut suinkaan,
niinkuin hän sanoi ja te uskoitte, lahja äitinne sukulaisilta; päivää
ennen hän oli vienyt viimeiset jalokivensä, rakkaan perhemuiston,
jalokivikauppiaalle.
— Millä oikeudella, huusi Silla rynnäten kreiviä kohden, — millä
oikeudella puhutte näistä asioista!
— Mikä oikeus? Hyvin joutava kysymys. Teillä on varmasti oikeus katsoa
minua kasvoihin.
Kreivi soitti.
Silla vaikeni läähättäen. Kreivi meni avaamaan ovea ja odotti, kunnes
kuuli askeleita käytävässä.
— Valoa! hän sanoi ja meni istumaan pöydän ääreen.
— Se ei ole totta, se ei ole totta! sanoi Silla puoliääneen. — Minä en
ollut tuo kurja, josta puhutte. Näyttäkää se toteen, jos voitte.
Kreivi ei vastannut.
— Olisinhan antanut vereni ja henkeni äitini edestä —, jatkoi Silla, —
jumaloinhan häntä; minähän en edes tahtonut noita rahoja, siksi, että
äitini sukulaiset eivät voineet kärsiä kirjoittelemistani, ja tuntien
heidät hyvin pelkäsin heidän suuttuvan äitiini minun vuokseni.
Kreivi pani etusormen huulilleen. Eräs palvelija astui sisään lamppu
kädessä, asetti sen pöydälle ja poistui.
— Kun minä sanon jotakin, rakas herra, sanoi kreivi, — niin se on
totisesti niin.
— Mutta Jumalan nimessä, kuka...
— Jättäkäämme se nyt. En tahdo syyttää teitä siitä, että olette
vastaanottanut sellaisen uhrauksen. Te ette sitä tietänyt. Muutoin,
sellaista on elämä. Nuorisossa on aina ollut tuota naurettavaa
ylimielisyyttä, että he luulevat maan olevan autuaan heidän
askeleistaan ja taivaan heidän katseestaan, sill'aikaa kuin heidän
vanhempansa polkevat lokaa ja orjantappuroita viedäkseen heitä
eteenpäin, kätkien visusti kärsimyksensä juuri niinä vuosina, jolloin
heidän ruumiinsa vanhenee, heidän mielensä on väsynyt ja kaikki elämän
suloisuudet haihtuvat yksi toisensa perään.
— Jumala! Jos se on totta, niin häväiskää ja solvatkaa minua!
— Minä en ole kutsunut teitä luokseni häväistäkseni teitä. Ja lopuksi,
jos teillä tulee olemaan lapsia, niin saatte sen itse tuntea. Täytyisi
solvata teitä, minua ja koko tätä narrimaista ihmissukua. Jatkakaamme!
Teidän kirjallanne ei ollut menestystä; totisesti luulen voivani
onnitella teitä, sillä onni ei ole teidän ystävänne. Vuonna 58...
Kreivi vaikeni ja sanoi sitten aivan hiljaa:
— Ei ole pelkoa, että ikinä unohtaisitte iskun, jonka saitte vuonna
1858.
Hän vaikeni uudelleen, ja muutama hetki kului raskaan äänettömyyden
vallassa.
— Muuten minun täytyy sanoa teille tässä kohden, alkoi taas kreivi,
— että jos muistutan teitä elämänne tapauksista enemmän kuin olisi
tarpeellista, niin teen sen osoittaakseni teille, että tunnen teidät
hyvin ja että haluan paremmin perustella niitä ehdotuksia, joita
aion teille tehdä. No niin, vuonna 59 täytitte velvollisuutenne ja
taistelitte Italian puolesta. Teidän isänne...
— Herra kreivi!
— Oh, te tunnette minut hyvin huonosti, jos luulette, että tahdon
loukata isän muistoa pojan edessä, joskin tämä on tehnyt erehdyksiä
ja ansainnut arvostelua. Olkaa rauhassa. Teidän isänne ei ollut enää
Milanossa, kun palasitte. Hän oli ulkomailla, jossa arvelen hänen
kuolleen pari vuotta sitten, toukokuussa 1862. Olitte siis yksin
kirjallisuutenne seurassa. Silloin kutsuttiin teidät odottamatta
opettamaan italiankieltä, maantiedettä ja historiaa erääseen
yksityiseen oppilaitokseen, jonka nimeäkään ette edes tuntenut.
Oletteko saanut tietää, kuinka nuo herrat valitsivat juuri teidät?
— En.
— Yhdentekevää. Näihin aikoihin saitte tarjouksen äitinne sukulaisilta,
Pernetti Anzaneilta, eikö totta? He tahtoivat, että olisitte ottanut
paikan heidän kutomossaan, ja he tarjosivat teille hyvän palkan, eikö
niin?
— Kyllä, mutta tekö se vaikutitte, että minut valittiin?
— Yhdentekevää, sanon minä. Te hylkäsitte Pernetti Anzanein tarjouksen.
Oikein tehty, erittäin ylevämielisesti. Parempi työ, joka tuottaa vähän
leipää ja paljon sivistystä, kuin työ, joka muuttaa ajan, terveyden
ja suuren osaa sieluakin rahaksi. Mutta nyt tuo oppilaitos, johon
kuuluitte, joutui huonoihin asioihin ja suljettiin. Arvelen, että
teille ei olisi vastenmielistä löytää toinen, arvokas toimi ja tämän
vuoksi olen kutsunut teidät luokseni.
— Kiitän teitä, vastasi Silla kuivasti. — Mutta, ennen kaikkea, tulen
toimeen.
— Oh! keskeytti kreivi. — Kuka puhuu siitä? Muutatte rahaksi aikanne,
terveytenne ja hyvän osan äitinne myötäjäisistä, jotka pidätettiin
aina, noin puolitoista tuhatta liiraa. Entä sitten?
— Ja sitten, huudahti Silla pontevasti, — tahdon vihdoinkin tietää,
kuka te olette ja minkä vuoksi huolehditte minusta?
Kreivi viivytteli hiukan vastaustaan.
— Olen äitinne perheen vanha ystävä ja tunnen suurta myötätuntoa teitä
kohtaan minulle hyvin rakkaiden olentojen muiston vuoksi. Olosuhteet
erottivat meidät kauaksi toisistamme; mutta sen pahan me korjaamme nyt.
Riittääkö tämä teille?
— Anteeksi, se ei voi riittää, se on mahdotonta!
— No hyvä, pankaamme syrjään ystävyyteni. Ja loppujen lopuksi en
tarjoakaan teille hyväntekeväisyyttäni, vaan pyydän teiltä palvelusta.
Tiedän, että olette nerokas, hyvin sivistynyt, että olette rehellinen
ja ilman tavallista tointanne. Tahdon tarjota teille pitkäaikaista
työtä, puoleksi tieteellistä, puoleksi kaunokirjallista, johon itse
olen etsinyt ainekset ja jonka haluaisin oikeastaan itse kirjoittaa,
jos olisin kynämies tai edes teidän ikäisenne. Nämä ainekset ovat
kaikki täällä minun luonani ja minä haluan olla yhtämittaisessa
ajatustenvaihdossa sen henkilön kanssa, joka kirjoittaa tämän kirjan.
Hänen täytyy siis kirjoittaa se minun kotonani. Tämän henkilön on
tietysti esitettävä minulle omat ehtonsa.
— Minä en lähde täältä, herra kreivi, sanoi Silla, — ennenkuin sanotte
minulle, kuinka olette saanut tietää nämä minulle kertomanne asiat.
— Te ette siis tahdo, että keskustelemme tästä työstä?
— Tällä tavalla en.
— Ja jospa minä toimisin erään henkilön nimessä, jolla on suuri
vaikutusvalta teihin?
— Valitettavasti, herra kreivi, ei maailmassa ole ketään, jolla olisi
suurta vaikutusvaltaa minuun.
— En ole sanonut teille, että hän on tässä maailmassa.
Silla säpsähti ja kylmä värisytti hänen sydäntään.
Kreivi avasi pöydänlaatikon ja veti sieltä esiin kirjeen, jonka ojensi
Sillalle.
— Lukekaa, hän sanoi heittäytyen tuolin selkänojaa vastaan kädet
taskuissa ja pää painuen rinnalle.
Toinen tarttui nopeasti kirjeeseen, luki sen päällekirjoituksen, ja
ankara vavistus puistatti häntä, niin että hän ei saanut sanaakaan
suustaan. Siihen oli kirjoitettu hänen äitinsä käsialalla:
»Corradolle.»
Silla vapisi niin kovasti, että sai kirjeen vaivoin avatuksi. Hänen
äitinsä rakas ääni tuntui tulevan henkimaailmasta sanoakseen hänelle
sanoja, joita ei ollut voinut sanoa eläessään ja jotka olivat olleet
haudattuina hänen sydämessään hautakiveäkin raskaamman painon alla.
Kirje kuului näin:
»Jos muistoni on sinulle rakas, jos uskot, että olen tehnyt jotakin
hyväksesi, luota siihen oikeamieliseen mieheen, joka antaa sinulle
tämän kirjeen. Rauhan maasta, jonne toivon Jumalan armeliaisuuden
saattaneen minut, kun tätä luet, siunaan sinua.