— Tätä tietä, herra, sanoi palvelija, joka kulki Sillan edellä, — herra
kreivi on kirjastossa.
— Onko tämä kirjaston ovi?
— On, herra.
Silla pysähtyi lukemaan oven yläpuolelle marmorilevyyn kaiverrettuja
profeetta Hosean sanoja:
_Loquar ad cor eius in solitudine_.
Nämä runolliset ja lämpimät sanat saivat marmorissa jylhän, juhlallisen
leiman, herättäen kunnioitusta kuolleen latinalaisen muotonsa vakavassa
jäykkyydessä.
Palvelija avasi oven ja sanoi kovalla äänellä: — Herra Silla.
Tämä astui sisään nopeasti ja vavisten.
Palatsin kirjasto on tuttu muutamille oppineille ja kirjojen ystäville.
Se on tilava, melkein neliskulmainen sali, ja sitä valaisee kaksi
isoa ikkunaa järven puolisella seinällä sekä lasiovi, joka johtaa
veden päällä riippuvaan pieneen puutarhaan. Vastapäisellä seinällä
on iso, vanhanaikainen kamiini mustasta marmorista pylväiden ja
stukki-koristeiden kannattamana, ja katosta riippuu suunnattoman
iso pronssilamppu pyöreän pöydän yläpuolella, joka on tavallisesti
täpötäynnä sanomalehtiä ja kirjoja. Salin ylhäisin huonekalu on iso,
molempien ikkunoiden välissä seisova kaappikello, tavattoman kaunista
tekoa 18:nnelta vuosisadalta. Kaapin korkokuvat esittävät allegorisia
kuvauksia vuodenajoista, jotka liitelevästä ja soittavasta _Maineesta_
laskeutuvat alas toisen, uneen vaipuneen Maineen luokse, joka on
pudottanut siipensä ja torvensa. Kellotaulua pitelevät ylhäällä hempeät
tanssijattaret, hetkettäret, ja kaikkein ylimpänä nähdään siivekkään
olennon kohoavan lentoon. Alla on kirjoitus:
_Psyche_.
En tiedä, lieneekö se ylhäinen perhe, jonka hallussa palatsi muutaman
kuukauden ajan on ollut, jättänyt kirjaston koskematta; mutta
silloin korkeat hyllyt peittivät kokonaan seinät. Kirjoja oli sinne
kokoontunut useamman miespolven aikana, ja koska eri isännät ovat
olleet hyvin erilaisia mielipiteiltään ja maultaan, vallitsi suuri
ristiriita hyllyjen eri osien välillä, jopa muutamat kirjat näyttivät
ihmettelevän, että olivat jääneet eloon kerääjänsä jälkeen. Tavattoman
monien ulkomaalaisten ja meikäläisten salatieteellisten teosten
seasta ei olisi löytänyt ainoatakaan luonnontieteellistä teosta, ja
askeettisten ja teologisten kirjojen takana piili sopimattoman epäpyhiä
lentolehtisiä. Kirjaston maine perustuu runsaisiin, mitä kauniimpiin
kreikkalaisten ja latinalaisten klassikkojen vanhanaikaisiin
painoksiin, samoin mitä rikkaimpaan kokoelmaan italialaisia
novellikirjailijoita sekä matemaattisiin ja sotatieteellisiin teoksiin,
kaikki hankittu ennen vuotta 1800. Kreivi Cesare pani kreikkalaisten
ja latinalaisten klassikkojen kokoelman sekaisin, ajoi filosofit ja
teologit pilviin, niinkuin hän itse sanoi, ja piti käden ylettyvillä
vain historioitsijat ja moralistit, sulloi laatikkoon ja antoi heittää
kosteaan makasiiniin novellikirjailijat ja runoilijat, paitsi Dantea,
Alfieria ja Angelo Broffieron piemontilaisia lauluja. Niiden paikan
anastivat muutamat ulkomaalaiset, suurimmaksi osaksi englantilaiset,
historialliset, poliittiset ja puhtaasti tilastotieteelliset teokset.
Kreivin hallintoalueelle ei päässyt tunkeutumaan ainoatakaan kirjaa,
joka olisi käsitellyt kirjallisuutta, taidetta, filosofiaa tai yleistä
taloustiedettä, ja tuskin ainoatakaan saksalaista, sillä hän ei osannut
saksaa.
Hän istui pitkänä, laihana, mustiin puettuna pöydän ääressä. Sillan
astuessa sisään hän nousi ja meni tätä vastaan sanoen hyvin selvästi
korostetuin äänin:
— Te olette Corrado Silla?
— Olen, herra.
— Kiitän teitä.
Lausuttuaan nämä sanat lempeällä ja vakavalla äänellä kreivi puristi
nuorukaisen kättä.
— Otaksun, että ihmettelitte, kun ette nähnyt, minua eilen illalla.
— Muuta, pikemmin ihmettelin... sanoi Silla, mutta kreivi katkaisi
hänen lauseensa.
— Oh, hyvä, hyvä, se miellyttää minua, sillä vain aasit ja konnat eivät
ihmettele mitään. Mutta sihteerini sanoi kai teille, joko italiaksi tai
saksaksi, että minun on tapana mennä nukkumaan ennen kello kymmentä. Se
on teistä kummallinen tapa, vai mitä? Ja niin se onkin, se on minulla
ollut jo kaksikymmentäviisi vuotta. — Ja Kuinka tuo ajurinveijari toi
teidät tänne?
— Erittäin hyvin.
Kreivi käski Sillaa istumaan ja istahti itsekin sanoen:
— Ja nyt tahtoisitte tietää, minne hän on teidät tuonut?
— Luonnollisesti.
Silla vaikeni.
— Oh, ymmärrän hyvin tuon halunne, mutta otan itselleni vapauden olla
sanomatta mitään aina iltaan asti. Sillävälin pyydän teitä olemaan kuin
ystävä, joka tulee lahjoittamaan minulle ikävän joutoaikansa, tai kuin
oppinut, joka haluaa maistella hiukan kirjojani ja keittiöni tuotteita.
Pahus soikoon, en puhu liikeasioista vieraan kanssa, joka juuri on
tullut talooni. Tänä iltana juttelemme niistä. Uskon, ettette tule
viihtymään täällä niin huonosti, että tahtoisitte heti lähteä takaisin.
— Kaikkea muuta, vastasi Silla innokkaasti, — mutta teidän täytyy
kertoa minulle...
— Siitä yllätyksestä, joka kohtasi teitä täällä? Niin, voi olla, että
olen sen teille velkaa, mutta pyydän mitä kohteliaimmin, ettette
puhuisi minulle siitä ennen iltaa. Mutta tulkaa, tahdon näyttää teille
palatsini, niinkuin sanovat nuo talonpojan tomppelit, jotka muuten
voisivat jättää maineikkaalle nykyajan sivistykselle nuo liian suuret
sanat liian pieniä asioita varten.
— Minun taloni on näkinkenkä, hän jatkoi nousten. — Niin, näkinkenkä,
missä on syntynyt useita, mielenlaadultaan erilaisia nilviäisiä. —
Niin, ehkäpä ensimmäinen oli jonkin verran kunnianhimoinen: saatte
nähdä, kuinka hän on koristellut kuortaan mitään säästämättä. Mutta
kukaan heistä ei ollut epikurolainen, jonka vuoksi näkinkenkä jäi hyvin
epämukavaksi. Mitä minuun tulee, olen misantrooppi ja muutan kuortani
päivä päivältä yhä mustemmaksi.
Silla ei uskaltanut olla itsepäinen; jonkinlainen lumous valtasi hänet.
Kreivi Cesare, uskomattoman pitkä ja laiha suurine päineen ja pystyssä
törröttävine, harmaine hiuksineen, vakavine silmineen ja luisine,
parrattomine, oliivinvärisine kasvoineen oli hämmästyttävä. Hänen
syvässä bassoäänessään erotti vihan sekä hellyyden vivahduksia. Tämä
ääni läikähteli aina tunteiden aallokossa, täyttäen tavallisimmatkin
lauseet elolla ja erikoisuudella; se lähti jäntevänä suuren sydämen
ja rautaisen rinnan onkaloista aivan päinvastoin kuin eräät terävät
ja epäluotettavat äänet, jotka näyttävät räiskähtelevän vain kielen
kärjellä.
Hän oli puettu pitkään, mustaan, aina polviin asti ulottuvaan
päällystakkiin, jonka muodottomista hihoista pisti esiin mitä kaunein
ja valkein käsi; ison, mustan kaulaliinan sisältä näki vain kauluksen
valkeat kärjet.
— Ennen kaikkea, hän sanoi osoittaen kirjastoaan, — Pyydän esittää
teille sen seuran, jossa vietän joka päivä monta tuntia. Siihen kuuluu
kunnon väkeä, mutta myöskin konnia ja suuri joukko tyhmeliinejä,
jotka hyvänä kristittynä lähetin niin lähelle taivasten valtakuntaa
kuin voin. Siellä on runoilijoita, romaaninkirjoittajia ja
kaunokirjailijoita. Voinhan sen sanoa teille, vaikka itse olettekin
jonkin verran kaunokirjailija; sanoin sen ritari d'Azegliolle
itselleen, joka, huolimatta halustaan töhriä tauluja ja kirjoittaa
tyhmyyksiä, on sangen järkevä mies, ja hän naurahti minulle. Siellä on
monta teologiakin, tuolla ylhäällä. Tuolla, nuo valkeat dominikaanit!
Ne ovat kotoisin eräältä Novaran piispalta, isäni sedältä, jolla oli
paljon joutavaa aikaa tuhlata. Mitä ystäviini tulee, niin toivon, että
teette henkilökohtaisesti heidän tuttavuuttaan. He ovat kaikki silmien
alla ja käden ulottuvilla. Ja nyt, menkäämme, jos haluatte, tekemään
tuo kierros.
Hän tarttui Sillan käsivarteen ja meni ulos hänen kanssaan.
Palatsi on erään vehmaisten rantain verhoaman lahden perukassa,
jonne järvi ulkonee mataloituen kahden metsikön välissä. Se kohottaa
18:nnen vuosisadan tyyliin rakennetun vasemman siipensä etelää ja
oikean länttä kohden. Viisikaarinen pylväskuisti kiertää rakennusta
järven puolella ja kolmikaarinen vuorten puolella vinosti molempien
siipirakennusten välillä yhdistäen sen ensimmäiset kerrokset suuren,
mustan kallionkielekkeen yläpuolella, joka tunkeutuu ulos järvestä.
Puutarhurin pakottamana on tuon möhkäleen täytynyt vastaanottaa
hiukan multaa, jossa nyt vallattomat verbenat ja betuniat hymyilevät
kevytmielisesti. Oikea siipi, jossa on kirjasto ja joka ehkä on
rakennettu kesäasunnoksi, kuvastuu vakavana veteen. Vastapäätä,
noin viidenkymmenen askeleen päässä, on yksinäinen ranta, täynnä
pähkinäpuita ja valkopyökkejä; oikealla on nurminen laakso, mihin järvi
häviää. Katon ylitse kohoilevat sypressit ja viinitarhat peilaillen
vihreässä vedessä, joka on niin kirkas, että väliin kesällä auringon
paistaessa keskipäivän aikaan näkee syvällä pohjassa liikkumattomia
leviä ja jonkin kalan varjon välähtävän keltaisten kivien välissä.
Palatsin vasen siipi katselee aukealle selälle, ja idän puolella
on sitä vastassa vuoret lännessä, laakson puolella, on taustana
kukkuloita ja poppelien juovittamia niittyjä taivaan sinisen holvin
alla. Luoteessa järvi kiertää erään korkean, punertavan kallion
taitse peittääkseen sinne hämärän perukkansa. Se on pieni järvi niin
kokonsa kuin maineensakin puolesta, mutta kunnianhimoinen ja ylpeä
vuorikruunustaan, joka sitä ympäröi, intohimoinen ja vaihtelevainen,
väliin sinipunerva, väliin vihreä, väliin lyijynharmaa ja joskus,
laakson puolella, taivaansininen. Siellä on sen hymy, siellä sen
värittävät auringonlaskun palavat pilvet ja siellä se leimuaa yhtenä
ainoana loimuna, kun etelätuuli karehtii sen pinnalla kesän loistavan
auringon alla. Joka paikassa muualla vuoret levittelevät metsäisiä
vaippojaan aina ylös huipuille asti, joita siellä täällä täplittää alas
syöksyvä, tuhkanharmaa kallio, laakson varjot ja jokin smaragdinvihreä
niitty. Lännessä järvi päättyy laaksoon, josta vuoret kohoavat
penkereittäin _Alpe dei Fioren_ kaukaisia, hammasmaisia huippuja
kohden, jotka ikäänkuin leikkaavat taivasta. Tuossa laaksossa, vähän
matkan päässä järvestä, näkyy kylän kirkko, ja vastapäisellä rannalla,
pähkinäpuiden välissä, häämöttää kellotorni.
Palatsin takana on kuokka ja lapio hyökännyt ankarasti vuoren kimppuun
ja vallannut puolipyöreän pihamaan, jossa kristallinkirkas vesisade
putoaa suhisten ja aaltoillen ylhäisten gynereumien ja leveälehtisten
aromien väliin. Näitten molemmin puolin on kaksi soikeata kukkien ja
kasvien sikermää ja ympärillä puhdas, hieno hiekka. Vuorta vastaan
asetetulla tukiseinällä kiemurtelevat ja risteilevät ristinkukat,
glysiinit ja jasmiinit kuin hauraat, rakastavaiset olennot, jotka
joka paikassa etsivät tukea ja koristavat sen sitten kiitollisina
kukkasilla. Kaksi ristinkukkakimppua takertuu myöskin molempien
rakennusten sisänurkkiin heitellen aina ylös pylväskuistille asti
hajanaisia lehviään.
Keskellä tukiseinää ja aivan vastapäätä pylväskuistia, vuoren etelä- ja
länsirinteen välissä, kohoavat leveät kiviportaat, joita suunnattoman
suuret sypressit ja veistokuvat reunustavat. Oikealle ja vasemmalle
leviää viinitarhoja, kuin paraatiin asetettuja rykmenttejä. Jokin
sypressi on kadottanut huippunsa ja näyttää salaman iskemää, mustaa
repeämää; mutta suurin osa on koskematon ja mahtava juhlallisessa
vanhuudessaan. Ne näyttävät suurilta kykloopeilta, jotka laskeutuvat
juhlallisesti vuorilta pesemään itseään, synnyttäen ympärillään
hämmästyksen hiljaisuuden.
Kuvanveistoksista on enää vain kahdeksan tai kymmenen jäljellä, kaikki
murattidominoon naamioituneina. Ne ojentelevat paljaita käsivarsiaan
kuin uhkaavat sibyllat tai omituisen metamorfoosin jäykistämät
ja kivettämät nymfit. Puutarhurin poika, seuraten tätä viimeistä
ajatusta, panee usein niiden käsiin kukkia tai heinäkimppuja. Portaiden
yläpäässä on iso vesiallas, joka nojaa hienoon, valkean-, punaisen- ja
mustankirjavaan mosaiikkiseinään; se on jaettu viiteen kaareen yhtä
monen komeron ympärillä, joista jokaisessa on marmoriuurna; keskellä on
alaston ja naurava najadi kumartuneena uurnan ylitse ja painaen sitä
jalallaan, niin että vesi tulvii virtanaan altaaseen, josta se salaisen
putken kautta on johdettu pihalle kukkien keskelle. Veistoksen jalkaan
on kaiverrettu Herakleitoksen kuulut sanat: _Panta Rei_.
Kirjastosta, joka on melkein huvilan länsipäässä, astutaan pieneen
riippuvaan puutarhaan, jonka suurenmoinen magnolia peittää melkein
kokonaan varjoonsa. Pienet portaat vievät täältä alas pihalle aina
sisälaiturin portille ja ulkoportille asti. Täältä vaatimaton, pieni
tie johtaa R:ään.
Palatsin toisella puolella kulkee tanakka aidake vedestä kohoavien
kallionlohkareiden päällitse. Aidakkeen sisällä on suuri lehtokuja,
jossa on jono kukkalavoja sekä korkea ja tilava hapanhedelmien ansari,
joka lämpimänä vuodenaikana lähettää etuvartiansa, suunnattoman
isot sitruunaruukut, peilailemaan itseään aidakkeen pylväiltä alas
kirkkaaseen veteen. Lehtokujan perällä peittää kuusimetsä ympäröivän
aitauksen kohoten vuorelle kuin musta nauha ja sulkien syliinsä
puutarhurin mökin ristikkoportin vierellä, josta pääsee äkkijyrkkää
polkua pitkin maantielle.
Sypressineen, viinitarhoineen, kuusimetsineen ja järvineen huvila
olisi hyvin ihastuttava katsella valokuvassa stereoskooppisen
lasin lävitse, jos tiede kykenisi saamaan siihen tuon tumman ja
välkkyvänvihreän värin, läpikuultavat vedet ja auringon heijastukset
vanhoilla muureilla. Voisi kuvitella sen tilavain ikkunani eteen
toisia huviloita, iloisia kyliä ja hymyileviä puutarhoja taivaan
ja veden välille. Mutta vakavassa yksinäisyydessäänkään »Palatsi»
ei ole surullinen. Sen alueen ulkopuolella etelänpuoliset rannat
näyttelevät oliivipuitaan ja kertovat lauhkeista talvista, ja laakson
laajan aukeaman kautta, minne aurinko laskee, tunkeutuvat työteliään
elämän äänet; tuota tietä kulkevat silmät ja sielu, kun niiden ei
tarvitse nähdä kauaksi eikä haaveilla vapaudessa. Palatsi vallitsee
tuota erämaata ylhäisessä suuruudessaan; kuka siinä asuu, voi uskoa
itsensä kaiken näkemänsä hallitsijaksi, mahtavaksi kuninkaaksi, jota
kukaan ei uskalla lähestyä. Vuoret puolustavat valtaistuinta ja aallot
nuoleksivat sen jalkoja.
— Sanotaan, ettei näköala täältä ole hullumpi, sanoi kreivi, astuen
Sillan kanssa pylväskuistille. Minustakin se näyttää jotakuinkin
mukiinmenevältä. Lukekaapa tuo. — Ja hän osoitti kiveä taimmaisen
keskipylvään yläpuolella.
/p
EMANUELE DE ORMENGO
TRIBUNATU MILITARI APUD SABAUDOS FUNCTUS
MATERNO IN AGRO
DOMUM
MAGNO AQUARUM ATQUE MONTIUM SILENTIO
CIRCUMFUSAM AEDIFICAVIT
UT SE FESSUM BELLO
POTENTIUM INGRATITUDINE LABORANTEM
HUC
VESPERASCENTE VITA RECIPERET
ATQUE NEPOTES
IN PARI FORTUNA
PARI OBLIVIONE
FRUERENTUR
MDCCVII
p/
— Niin! huudahti kreivi seisoen suorana, hajasäärin Sillan takana. —
Tämä kunnon esi-isäni on maistanut kuninkaita ja sylkenyt ne suustaan,
niinkuin näette. Ja juuri tämän vuoksi en ole välittänyt maistaa niitä.
Minä palvelisin kuninkaita vain siinä tapauksessa, että olisi valittava
heidän ja demokraattisen roskajoukon välillä. Rautainen mies, tuo
tuossa! Tarvitaan vain prinssejä, ja demokratia murtuu sellaiseen ja
heittää sen hylkiönä pois. Uh! Te ette usko sitä?
— Olen kuninkaalle uskollinen, vastasi nuori mies liikutettuna. — Olen
taistellut hänen kanssaan Italian puolesta.
Ah, Itähän puolesta! Se on aivan oikein. Mutta te tuotte esiin yhden
päivän tapauksen, kun minä sen sijaan puhun laitoksista, joita
voi arvostella vuosisataisen kokemuksen nojalla. Minullakin on
demokraattinen sihteeri ja pidän hänestä hyvin paljon, sillä hän on
parhain ja rehellisin olento, mitä ajatella voi. Muuten, jos teillä
on ihanne, en tahdo pilata sitä, olkoon se sitten mikä tahansa, sillä
ilman ihannetta sydän putoaa vatsaan.
— Ja mikä on teidän ihanteenne? kysyi Silla.
— Minunko? Katsokaahan ympärillenne.
Kreivi astui järvenpuolisen kaiteen luokse.
— Näette, missä olen valinnut asuntoni; suurenmoisen luonnon helmassa,
keskellä tätä upeata aristokratiaa, joka ei ole rikas, mutta mahtava,
näkee ja hallitsee kauas tasankojen yli, kokoaa voimia seudun
teollisuuselämästä ja synnyttää ympärilleen puhdasta ja virkistävää
ilmaa eikä vaadi näitten hyvien töittensä palkaksi muuta kuin
etusijansa ja majesteettisuutensa. En tiedä, ymmärrättekö te nyt,
mikä on minun poliittinen ihanteeni ja minkä tähden elän maailmasta
erilläni. _Res publica mea non est de hoc mundo_. Menkäämme.
Kreivi oli mitä valppain opas, hän käänsi Sillan huomion kaikkein
pienimpiinkin esineihin, jotka vain olivat huomion arvoisia, ja selitti
rautaisen esi-isänsä, palatsin rakentajan, ajatuksia, kuin ne olisivat
asustaneet hänen omissa aivoissaan. Tuo vanha soturi oli rakennuttanut
kaikki mahtavasti kuin suuri herra: talviasunnon ja kesäasunnon,
kolme kerrosta kummassakin, keittiöitä, kellareita, makasiineja ja
muita palvelusväen huoneita puoleksi maan alla, rakennustaiteelliset
suuret portaat itäisessä siivessä, suuria juhlasaleja ensimmäisissä
kerroksissa. Näihin oli tehnyt maalauksia eräs tuntematon maalari
hillittömine mielikuvituksineen: romanttisia rakennuksia, täynnä
pylväskuisteja, terasseja ja obeliskeja, sekavia sotakuvia, eräitä
ratsuväen taisteluita, jotka olivat jokseenkin kaukana Leonardon
edeltäjien taiteesta, tavattoman virheellisiä piirustukseltaan, mutta
ei vailla eloa.
— Olen saanut kuulla hyviltä ystäviltäni, sanoi kreivi näyttäen näitä
Sillalle, — että tuo maalari on ollut aika tomppeli, jopa häntä on
suvaittu sanoa häräksikin. Minä en ymmärrä niin mitään kaikesta tästä,
mutta sen kuuleminen tuottaa minulle suurta iloa, sillä en rakasta
taiteilijoita.
Ja se oli totta: hän ei rakastanut taidetta eikä ymmärtänyt sitä.
Hän omisti paljon tauluja, muutamia aivan erinomaisia, joita hänen
äitinsä, syntyisin markiisitar B... Firenzesta, oli kokoillut, sillä
tämä oli rakastanut intohimoisesti taidetta. Mutta kreivi ei ymmärtänyt
siitä rahtuakaan ja kauhistutti väliin ystäviään lausuessaan kaikessa
rauhassa mitä suurimpia tyhmyyksiä. Hän olisi aivan mielellään
kääntänyt jonkin Rafaelin maalaaman muotokuvan seinää vastaan ja tehnyt
jostakin Tizianin taulusta huonekaluverhoja. Hän ei nauttinut niistä
enempää kuin maalaamattoman kankaan katselemisesta eikä olisi kaiken
maailman kullasta salannut tätä mielipidettään. Vähemmän vastenmielisiä
olivat hänelle vanhanaikaiset maalarit, sillä he olivat hänen
mielestään vähemmän taiteilijoita ja enemmän kansalaisia. Mutta hän ei
osannut perustella tätä arvosteluaan. Sensijaan hän inhosi erityisesti
maisemamaalausta, jota hän piti jonkinlaisena yhteiskunnallisen
rappeutumisen oireena ja joka hänen mielestään oli syntynyt
skeptillisyydestä, yhteiskunnallisten velvollisuuksien halveksimisesta
ja jonkinlaisesta tunteellisesta materialismista. Hän ei ollut mies
hävittämään äitinsä rakastamia tauluja, mutta piti ne vangittuina
eräässä pitkässä, toisen kerroksen käytävässä, ruokasalin yläpuolella,
jossa aamuruskot ja auringonlaskut jäykistyivät kultaisiin kehyksiin.
Heidän astuessaan toisesta ovesta tähän käytävään, näytti Sillasta kuin
joku olisi livahtanut pakoon vastakkaisessa päässä olevasta ovesta;
ja hän huomasi salaman leimahtavan oppaansa silmissä. Käytävän kaikki
kolme ikkunaa olivat selkosen selällään, mutta oliko mahdollista, että
tuo mown-hay-tuoksu tuli ikkunoista sisään?
Yksi vanhanaikaisista nahkanojatuoleista, jotka seisoivat vakavan
juhlallisina, määrätyn välimatkan päässä toisistaan, pitkin seiniä,
oli vedetty vinoon ikkunan ääreen, vastapäätä mitä ihaninta Couoletton
maisemaa; ja ikkunalaudalla oli avonainen, kokonaan rypistetty, mutta
puhdas kirja.
— Näettekö, sanoi kreivi, sulkien tyynesti ensimmäisen ikkunan lasit, —
minulla on täällä tavattoman suuria tiluksia. Omistan vuoria, metsiä,
tasankoja, jokia, järviä, jopa pienen palasen mertakin.
— Mutta täällä, huudahti Silla, — on todellisia aarteita.
— Ah, kangas on hyvin vanhaa ja mitä huonointa lajia.
Näin sanoen kreivi asetti nojatuolin paikoilleen.
— Kangas! Mutta tämä venezialainen aihe, esimerkiksi!
— Ei edes Veneziakaan, jonka kuitenkin vakuutetaan olevan jotakin,
miellytä minua! Ajatelkaa!
Hän otti kirjan, joka oli toisella ikkunalla, sulki sen, katsoi
nimilehteä ja aivan kuin olisi tehnyt maailman luonnollisimman teon
heitti sen ulos pihalle sulkien sitten ikkunan. Samassa kuului hirveä
rämähdys ja kuin särkyvien lasien kilinää hiekalla. Kreivi kääntyi
Sillaan päin jatkaen keskusteluaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— En ole ikinä voinut sietää tuota likaista, haisevaa rääsyistä
Veneziäa, joka kadottaa siekaleittain rasvaisen, vanhan ilonaisen
manttelinsa, näytellen tahriintuneita liinavaatteitaan ja vanhaa,
ilettävää ihoaan. Te sanotte sydämessänne: tuo mies on koko aasi!
Eikö totta? Niin, toisetkin ovat antaneet minun ymmärtää sen. Oh,
tietystikin. Huomatkaa, että olen muinaisten venezialaisten suuri
ihailija, että minulla on sukulaisia Veneziassa ja ehkäpä jonkin
verran venezialaista verta, sitä parhainta, suonissani. Mitä tehdä?
Olen aika pässinpää, mutta uudessa Italiassa, jossa, Jumala paratkoon,
pässinpäistä ei ole puutetta. Mistä luulette löytävänne tarpeeksi
sivistyneen italialaisen, joka puhuisi teille niinkuin minä taiteesta?
Suurin osa säädyllisistä ihmisistä ei ymmärrä siitä niin mitään, mutta
varoo hyvin tunnustamasta tietämättömyyttään. On huvittavaa kuunnella
tuollaisten teeskentelevien tyhmyrien ryhmää, heidän seisoessaan jonkin
taulun tai kuvanveistoksen edessä, kuinka he hikoilevat ihaillessaan
sitä, jokainen luullen olevansa tekemisissä älyniekkojen kanssa. Jospa
he voisivat heittää yht'äkkiä naamion päältään, niin kuulisitte vasta
naurunremahduksia.
Hän meni kolmannen ikkunan luokse ja huusi:
— Enrico!
Melkein lapsellinen ääni vastasi keittiöstä:
— Tässä olen. Tulen kohta.
Kreivi odotti hetkisen ja sanoi sitten:
— Tuo minulle tuo kirja.
Sitten hän sulki ikkunan.
Silla ei voinut erota tauluista.
— Olisin täällä koko päivän, hän sanoi.
— Tekin?
Tekin? Kuka se toinen oli? Ehkä se nuori nainen, josta ajomies oli
puhunut hänelle? Olivatko paikaltaan siirretty nojatuoli, kirja ja
mown-hay-tuoksu merkkejä hänen läsnäolostaan? Tuo kiireesti suljettu
ovi, tuo salama kreivin silmissä?... Silla ei ollut vielä nähnyt
palatsissa muita kuin kreivin, Steineggen ja palvelijat. Eikä kukaan
ollut edes puhunut hänelle muista henkilöistä.
Muutama tunti myöhemmin, kierreltyään palatsia pitkin ja poikin
tapaamatta ketään ja viivyttyään omassa huoneessaan, hän huomasi
astuessaan ruokasaliin kreivin ja Steineggen kanssa, että oli katettu
neljälle henkilölle, kullekin pöydän kuhunkin ilmansuuntaan. Pohjoisen,
etelän ja lännen vieras otti paikkansa, mutta idän tuntematon vieras
ei näyttäytynyt. Kreivi meni ulos ja palasi kymmenen minuutin perästä
antaen ottaa pois neljännen lautasen.
Luulin voivani esitellä teille sisarentyttäreni, hän sanoi Sillalle, —
mutta hän ei näy voivan oikein hyvin.
Silla sanoi jonkin sanan pahoittelun osoitukseksi; Steinegge,
jäykempänä kuin koskaan ennen, jatkoi syömistään katsellen lautaseensa;
kreivi näytti hyvin synkistyneeltä, yksinpä kamaripalvelijankin kasvot
näyttivät salaperäisiltä. Melkein koko päivällisen ajan ei tuossa
puolipimeässä ja viileässä salissa kuulunut muuta kuin kamaripalvelijan
kunnioittavat askeleet ja lasien, veitsien ja kahvelien kilinää,
johon holvin kaiku vastasi. Raollaan olevista ikkunoista tunki sisään
sirkkojen siritys, viinilehvät välkkyivät auringon paisteessa ja
tuulen taivuttelema nurmi vaihteli väriään. Tuolla ulkona oli varmasti
hauskempaa.