Ei muuta. Hän osasi ulkoa tuon kirjeen, mutta olisi halunnut onkia
siitä jonkin salaisen viitteen, keksiä siinä, toistaen ja kuunnellen
sen sanoja, joitakin peitettyjä ajatuksia, joitakin kaksimielisiä
tarkoituksia. Ei mitään! Tai oikeastaan tuon kaksimielisen tarkoituksen
hän aavisti, mutta se oli niin syvällä, ettei siihen päässyt käsiksi.
Oliko tuo herra ystävä vai vihollinen, joka heitti äänettömänä hänelle
vasten kasvoja äitinsä muiston menneeltä, onnelliselta ajalta?
Vihollinen? Ei! Hän kirjoitti karun suorasti kuin vanhanajan
aatelismies; hänen jylhät, kuin kiivaudessa kallistuneet kirjaimensa
huokuivat vilpittömyyttä. Hänen vieraanvaraisuutensa oli todellakin
kursailematonta... ei edes näyttäytyäkään! Jo tämänkin vuoksi piti
uskoa noihin sydämellisiin sanoihin, jotka seurasivat kutsua; siis
omituinen, mutta hyväntahtoinen herra...
Ja mitkä syyt olivat saattaneet hänet keräämään näitä esineitä Sillan
kodista vanhoilta ajoilta ja kutsumaan sitten suvun jäsenen luokseen?
Milloinkaan Silla ei ollut kuullut tuota nimeä, ei äidiltään, ei
muilta. Hän antoi kirjeen pudota ja peitti kasvot käsillään. Heikko
aavistus alkoi kajastaa hänen mielessään. Ehkä se oli totuuden valo.
Nämä tavarat oli myyty taloudellisen romahduksen jälkeisenä päivänä.
Eräät henkilöt, Silla muisti sen sekavasti, olivat tulleet kuin
ryöstämään heidän kotiinsa joko omassa tai mahtavien velkojien nimessä,
velkojien, jotka itse jäivät piiloon pysyäkseen edelleen perheen
ystävinä tai muista vähemmän kunniallisista syistä. Lukuunottamatta
kiinteätä omaisuutta vietiin polkuhinnasta tauluja ja suuriarvoisia
koruesineitä kuin hävyttömästi ryöstäen. Kreivi d'Ormengo saattoi olla
yksi näistä velkojista, joka oli käyttänyt liiaksi hyväkseen jonkin
ahneen välittäjän intoa ja halusi nyt järjestää laskujaan omantuntonsa
rauhoittamiseksi. Joku oli ehkä sanonut hänelle, että Silla oli jäänyt
kuin tuuliajolle ja kärsi ahtaissa oloissa. Senvuoksi kreivi ehkä astui
nyt esiin, puhui molemminpuolisesta välttämättömyydestä tavata ja
kohotti jo kirjeensä ensi rivillä kunniallisuuden lipun: tuon huoneen
antaminen hänelle oli tietysti jonkinlainen keino päästä puheisiin jo
ennen tapaamista.
Askelten ääni hänen yläpuolellaan sai hänet höristämään korviaan, ja
hänestä tuntui kuin ikkuna olisi avattu. Hänen huoneessaan oli kaksi
ikkunaa, ja hän avasi päättäväisesti toisen.
Silla jäi hämmästyneenä seisomaan kädet ikkunanlaudalla. Taivas oli
kirkas kuin kristalli. Kuunsirppi kumotti vasemmalla korkeiden vuorten
yläpuolella valaisten heikosti ikkunan vierellä vanhaa, harmaata
muuria ja linnan ikkunoiden vakavia piirteitä; tuo korkea muuri kohosi
jyrkästi laajasta, puhtaasta, peilikirkkaasta vedenpinnasta, joka
oli kuulas länteen päin mataloiden kukkulain puolella, mutta itään
päin synkkä kuin yö. Kuului näkymättömien lehtien suhinaa, heikkoja
tuulenhengähdyksiä kulki, levisi ja haihtui vedenpinnalla.
— Miellyttääkö? kysyi ääni, joka tuli ylhäältä, hiukan Sillan oikealta
puolelta. — Aivan kuin pieni _Föku_, eikö totta? Se oli Steinegge.
Hän istui ylhäällä ikkunalaudalla ja puhalteli savuja kuin höyrykone.
Kreivi nukkui hyvin kaukana ja hyvin lujasti, koska hänen sihteerinsä
uskalsi puhua noin kovalla äänellä huolimatta yön hiljaisuudesta ja
alhaalla olevan järven soinnukkaasta kaiusta. Hän kiiruhti kertomaan
Sillalle, että oli ollut Konstantinopolissa kaleerivankeudessa
valtiollisten syiden tähden ja että kirotut turkkilaiset vahdit
keskeyttivät hänen unensa joka toinen tunti kiusallisella
Allah-al-Allah-huudollaan. Siitä ajasta — lähtien häneen oli jäänyt
tottumus herätä yöllä aina joka toinen tunti. Hän tuli ikkunaan
paitasillaan ja poltteli; varjelkoon, jos kreivi sen tietäisi! Hänellä
oli ollut tapana polttaa aina kahdeksaantoista Virginiaan päivässä
palvellessaan ratsumestarina itävaltalaisissa husaareissa ennen vuotta
1848. Hän oli myös viettänyt muutaman päivän syömättä ja tupakoimatta.
Kreivin elämänjärjestys sai hänet kärsimään ja pani hänen hermonsa
ylösalaisin.
— Pyydän, sanoi Silla keskeyttäen hänen juttelunsa, — tiedättekö te,
minkä tähden herra kreivi on kutsunut minut tänne?
— Menen vaikka turkkilaiseen kaleeriin takaisin, jos tiedän siitä
sanaakaan! Tiedän vain, että herra kreivi tuntee teidät, en muuta.
Silla oli vaiti.
— Aaa! — Aaa! — Aaa! puhalteli Steinegge levitellen savua ja autuuttaan.
— Mikä järvi tuo on? kysyi Silla.
— Ettekö tiedä? Ettekö ole ollut täällä? Monet, hyvin monet
italialaiset eivät luullakseni tiedä, että tätä pientä järveä onkaan.
On hullua, että minun pitää opettaa se teille.
— Siis?
— Oo, perhana!
Tuulenpuuska löi Steineggeä vasten kasvoja temmaten häneltä tämän
huudahduksen. Tuskin hän ehti heittää ulos sikarinsa ja sulkea ikkunan.
Sikari viiletti kuin tähdenlento Sillan silmien ohitse, ikkunalasit
kilahtivat ylhäällä, lehdet suhisivat talon takana, Steinegge, vavisten
pelosta, että oli päästänyt sisään savua, haisteli ilmaa ja palasi
vuoteeseensa uneksimaan, että hän pääsi turkkilaisesta vankilasta ja
että padisha tarjosi hänelle hymyillen keisarillista piippuaan täynnä
hyvää Smyrnan tupakkaa.
Silla jäi pitkäksi aikaa nojaamaan ikkunaan. Raitis yö, tuuli
ja vuorten tuoksu virkistivät häntä, toivat hiljaisuutta hänen
ajatuksiinsa, rauhaa hänen sydämensä syvyyteen. Hän tuskin huomasikaan
ajan kulkua, järveä, ääniä, lehtien huminaa ja hopeaisen kuun kulkua
taivaalla. Hän kuuli kaukaa kellon lyövän juhlallisesti. — Kaksiko
vai kolme? Ei. Hän ei oikein tietänyt, mutta nousi huoaten ja sulki
ikkunan. Täytyi käydä nukkumaan, levätä hiukan, että ajatukset olisivat
huomenna kirkkaita, kun hän tapaisi kreivin. Mutta uni ei tullut.
Hän sytytti uudelleen kynttilän ja käveli jonkin aikaa edestakaisin
huoneessa, mutta se ei auttanut. Sitten hän alkoi päättäväisesti etsiä
ajatuksia ja muistoja, jotka olisivat kaukana nykyhetken epävarmoista
asioista, ja näytti lopulta löytäneen jotakin, sillä hän istuutui
kirjoituspöydän ääreen ja mietittyään kauan kirjoitti, sata kertaa
keskeyttäen työnsä, seuraavan kirjeen:
»Cecilia.
Kirjani johdosta, nimeltä _Eräs Uni_, sain kunnian, rouva,
vastaanottaa ensimmäisen mieluisan kirjeenne. Vastatessani Teille
uneksin toista, paljon parempaa, paljon korkeampaa unta kuin kirjani
uni... Sanonko Teille, mikä se oli? En. Saattaisin Teidät hymyilemään,
ja nyt se salanimi, joka on tuon kirjan etusivulla sekä tämän
kirjeen lopussa, kätkeekin taakseen ei turhamaisen, mutta ylpeän
hengen. Sain toisen kirjeenne, ja tuo unelma häipyi olemattomiin
niinkuin niin monet turhat toiveet, jotka olivat viehättäneet ja
ivaten pettäneet nuoruusvuosiani. Näen elämän edessäni kuin tyhjän,
surkean, loppumattoman vaivalloisen tien. Me emme voi ymmärtää
toisiamme ja sanomme siis toisillemme hyvästi, Te kääriytyneenä
hienoon _Cecilia_-kaapuunne ja minä sulkeutuneena _Lorenzo_-nimen
suojaan, jota Te pidätte rahvaanomaisena, mutta joka minulle on rakas
senvuoksi, että sitä on kantanut muutaman päivän viisikymmentä vuotta
sitten eräs rakastamani suuri runoilija. Minä puolestani en tule
milloinkaan uteliaisuuden vaivaamana etsimään teidän oikeata nimeänne,
ja olisin Teille kiitollinen, jollette tekään hakisi tietoonne minun
nimeäni.
Kun te kirjoititte minulle, kysyen mielipidettäni inhimillisen
vapauden ja sielun yhä uudistuvan maa-elämän suhteen, ajattelin, että
ainoastaan suurisieluinen ylhäisönainen (tehän sanoitte olevanne
ylimys) voisi tuntea innostusta noihin kysymyksiin, jotka ovat niin
paljon tavallisia herraselämän harrastuksia korkeammalla. Minusta
näytti, ettei Teidän harrastuksenne ollut paljasta toimettoman mielen
vaihtelunhalua, joka parin huvin ja ehkäpä parin rakkaussuhteen
lomassa tahtoo huvin vuoksi nähdä, mitä sellainen henkilö tekee,
joka ajattelee, tutkii ja työskentelee ja samoin huvin vuoksi tahtoo
maistaa tieteen ja filosofian karvasta ja voimakasta nestettä.
Jopa epäilin, että jokin tapaus elämässänne, josta Te vaikenitte,
olisi pannut sydämeenne tuon ajatuksen, tuon salaisuuden varjon,
jonka suhteen pyysitte minun tuomiotani. Ja vastasin mielettömän
kiihkoisasti, tunnustan sen, sekä lapsellisin ilmaisumuodoin, joka
varmasti on mitä huonointa makua Teidän valheellisessa maailmassanne,
jossa — suokaa anteeksi kuva, jonka tarkoituksena ei ole loukata Teitä
— jossa naiset salaavat ryppyjään ja miehet nuoruuttaan.
Se on totta, olen käyttäytynyt kuin kömpelö porvari, joka
ojentaa ystävällisesti kätensä aatelisrouvalle ilman että häntä
on esitetty. Rouva vetää kätensä takaisin ja pistelee pienin,
välkkyvin neuloin, jotka eivät vie verelle, mutta tekevät kipeää,
ja ruiskuttaa kasvoilleni henkevyyttään, tuota henkevyyttä, josta
äärimmäisyyteen hienostuneiden ihmisten äly elää, niinkuin muutamat
hennot olennot elävät makeisista. Minä panen arvoa henkevyydelle,
mutta en kunnioita sitä, hyvä rouva; ja sen pahempi, jos henkevyys
on ranskalais-mallista, niinkuin Teidän, väärää ja skeptillistä.
Tuossa on sen kuva edessäni vedenpinnassa, joka aaltoilee kuun
hohteessa, muuttaen tämän lempeän valon tyhjäksi nauruksi ja
haihtuviksi säkeniksi. Teidän ivailunne eivät haavoita minua; olen
raaka ja sanon suoraan, että olen nähnyt naisten, jotka rakkaus on
temmannut valtoihinsa vastoin heidän tahtoaan, puolustautuvan kuin
vangitut linturaukat viattomin iskuin; mutta totisesti, se ei ollut
naamiohuvimainen _flirt_, joka minua vietteli, vaan tuttavallinen,
vakava yhteys intohimoisen sielun kanssa noissa samoissa, korkeissa
aatteissa, jotka minunkin mieltäni huumaavat. Olin päättänyt olla enää
vastaamatta; syyttäkää tästä kirjeestä erästä unetonta yötä, jona
se auttoi minua viihdyttämään sydäntäni muutamista tuskallisista,
sekavista tunteista. En muista tavanneeni Teitä missään edellisessä
elämässä, enkä tiedä, mikä aristokraattinen helmi-emo-tähti tulee ole
maan kyllin arvokas ottamaan Teidät vastaan, kun kerran pakenette
tältä meidän poroporvarilliselta planeetaltamme, tältä likaiselta,
huonomaineiselta tähdeltä, jossa ei ole paikkaa, mihin jumalatar
laskisi jalkansa; mutta...»
Ehkä tässä kohden kynttilän valo sammui, tai unen sumu kohosi
lopultakin kirjoittajan aivoihin. Mutta kuinka olikin, aamulla Silla
nukkui, ja arkin viimeiseltä riviltä tuijotti tyhjään ilmaan kuin
hammasmainen, haavoittava terä tuo kaksimielinen sana: mutta...