Rämähtäen sulkeutuvat vaunujen ovet toinen toisensa jälkeen. Ehkä,
ajatteli eräs matkustaja, se onkin raudankova kohtalo, joka ne sulkee
ja kiidättää nyt minut toverineni auttamattomasti kohti hämärää
tulevaisuutta. Höyryveturi viheltää, vaunut törmäävät kiivaasti
vastakkain, juna lähtee kulkemaan hitaasti avaran katoksen alitse,
liukuu lyhtyjen kirkkaasta valosta yön varjoihin, suuren kaupungin
sekavasta huminasta luonnon hiljaisuuteen. Tuo kamala käärme kiertelee
puhkuen ratakiskojen labyrintissa ja löydettyään vihdoin oman tiensä
ryntää jyristen ja jyskyttäen sitä pitkin — on kuin se olisi yhtä
ainoaa, elävien valtasuonien tykintää.
Sen jälkeen on vaikeampi arvailla, mitä tuo mietteliäs matkustaja tuumi
kiitäessään tupruttavien savupilvien ja kipinäpöllähdysten lävitse,
ohi puiden ja asumusten epämääräisten muotojen. Ehkä hän tutkiskeli
vastapäiselle penkille asetettuun matkalaukkuun ommeltujen outojen ja
käsittämättömien hieroglyfien salattua ajatusta, koska hän tuijotti
siihen tiukasti liikutellen silloin tällöin huuliaan kuin ihminen, joka
yrittää ratkaista jotakin ongelmaa ja kohottaa sitten kulmakarvojaan
kuin olisi joutunut järjettömyyden piiriin.
Oli jo sivuutettu useampia asemia, kun yhtäkkiä huudettiin sen aseman
nimi, jolla hänen piti nousta junasta. Viileä yöilma virtasi sisään
katkaisten hänen ajatustensa hienot langat; juna oli pysähtynyt. Hän
avasi vaununoven ja astui kiireesti ulos. Hän oli ainoa matkustaja,
joka jäi asemalle.
— Herra, sanoi tarmokas, käheä ääni, — tekö olette menossa palatsin
herrasväen luokse?
Tämän kysymyksen singahdutti hänelle aivan odottamatta mies, joka
seisahtui hänen eteensä vasen käsi hatunreunassa ja oikeassa piiska.
— Mutta...
— Oo, pahus soikoon, sanoi toinen raapien korvallistaan, — kuka se
sitten mahtaa olla?
— Mutta minkänimisiä nuo palatsin herrasväet ovat?
— Niin, nähkääs, täällä sanotaan palatsin herrasväki, ei muuta. Niin
saa sanoa vaikkapa kymmenen penikulman päähän ylt'ympäriinsä ja se
ymmärretään: te nähkääs, tulette Milanosta, se on eri asia. Mutta
juttelenhan joutavia, kyllähän minä hyvin sen nimen tiedän, mutta
otappa se nyt! Meillä köyhällä väellä ei ole niin hyvää muistia. Ja
päälle päätteeksi tuollainen outo nimi...
— Se olisi...
— Odottakaa; olkaapa ääneti, älkää hämmentäkö minua. Hohoi, lyhty!
Eräs asemamies lähestyi hitaasti, kädet riipuksissa, heilutellen
lyhtyään melkein maan tasalla.
— Äläpäs polta housujasi, ei Viktor niitä sinulle maksa, sanoi
huonomuistinen nuorukainen. — Nosta tuota lyhtyrämääsi vähän ylemmäksi
ja lainaa se minulle hetkeksi.
Saatuaan lyhdyn käteensä hän kohotti sen melkein vieraan kasvojen
tasalle.
— Aa, hän se on, hän se on; aivan sen näköinen kuin minulle on sanottu!
Mustasilmäinen, mustatukkainen nuorimies, kasvotkin mustat, mutta ei
hullummat Hyvä on, herra!
— Mutta kuka sinulle on sanonut...?
— Hän, herra kreivi!
— Mitä hittoa, ajatteli vieras, — ihminen, jota en ole koskaan nähnyt
ja joka kirjoittaa minulle, ettei hänkään ole nähnyt minua.
— Totta totisesti! huudahti mies antaen piiskansa pudota ja työntäen
käden taskuunsa. — Suurempaa aasia ei äitimuorini olisi voinut toivoa
minusta. Eikös herra kreivi antanutkin minulle paperilappua! Tuossa se
nyt on. Ottakaa!
Se oli käyntikortti, joka tuoksui tupakalle ja likaiselle rahalle.
Siinä oli nimi:
Cesare d'Ormengo.
— Lähtekäämme siis! sanoi vieras.
Asemarakennuksen takana seisoivat avonaiset kiesit. Aitaukseen sidottu
hevonen odotteli rauhallisena, turpa maassa, mitä tuleman piti.
— Olkaa hyvä, herra; se ei ole liian pehmoinen, mutta, ymmärrättehän,
näin maalla. Hih!
Sukkela ajaja tarttui ohjaksiin ja hypähti yhdellä loikkauksella
istuimelle. Hän ajoi piiskaa viuhutellen pimeää, kapeaa tietä pitkin
yhtä rauhallisesti kuin olisi ollut keskipäivä.
— Älkäähän vain pelätkö, sanoi hän, — vaikka onkin pimeä kuin suden
suussa. Tämän tien tunnemme, hevonen ja minä, aivan ulkoa. Hih! Viime
yönä kyyditsin myöskin kahta vierasta herraa, milanolaisia hekin
niinkuin te. Mainion hyvä ihminen tuo herra kreivi! lisäsi hän sitten
istuutuen vinoittain ja työntäen piiskan varren alleen. — Kerrassaan
hyvä ihminen! Ja suuri herra, hehei! Hänellä on ystäviä maailman
kaikilla kulmilla. Tänään saapuu yksi, huomenna toinen, ja kaikki
valittua väkeä, korkeita ja oppineita herroja, mitä lienevätkään. Mutta
kyllä maar te olette itsekin selvillä.
— Minäkö? Olen ensi kerran täällä.
— Vai niin. Mutta arvatenkin tunnette herra kreivin?
— En.
— Mainiota, oo, mainiota! huudahti ajaja syvän hämmästyksen valtaamana.
— Hän on kunnon mies, tiedättekö! Olen hänen ystäviään, lisäsi hän
selittämättä kuitenkaan kuuluiko suurten herrain vai oppineiden
joukkoon, — monta kertaa olen tehnyt hänelle palveluksia. Tänäänkin
hän tarjosi minulle lasin viiniä. En tiedä, oliko se ranskalaista vai
englantilaista, mutta erinomaista se oli. Hih!
— Onko hänellä perhettä?
— Ei, herra. Se tahtoo sanoa...
Samassa oikeanpuoliset pyörät hypähtivät suuren soraläjän päälle.
— Ole ääneti ja katso eteesi, sanoi matkustaja.
Mies noitui ja piiskasi eläin parkaa, joka lähti nelistämään:
Kuljettiin kosken ylitse. Sillalla oli valoisaa. Oikealla sorakivitie
häipyi valkeana juovana loppumattomaan tasankoon, vasemmalla sekä
edessä näkyi matalia kumpareita kuin nojaten kukkuloihin niiden takana,
ja taimmaisina kohosivat sarvipäiset vuorenhuiput harmaata taivasta
kohti.
Ei kuulunut enää muuta kuin hevosen kavioiden kapsetta, ja aika
ajoin särähti viiltävästi jonkin isomman sorakiven murskautuessa
pyörien alla. Kaukaa kuului kahlekoirien itsepintaista haukuntaa.
Hevonen, ajuri ja matkustaja pysyivät ääneti, liikkuen kuin saman
kohtalon kuljettamina samaa päämäärää kohden, kuvaten täten hauraita
inhimillisiä yhtymiä ja keinotekoisia liittoja: ensiksimainittu tunsi
salaista vetovoimaa lämpimän tallin suloiseen ilmapiiriin, toista
veti puoleensa erään punaposkisen ravintolanemännän hyvä viini, joka
pulppusi iloa ja reipasta rakkautta, mutta hän, joka oli noista
kolmesta älykkäin ja sivistynein, ei tuntenut ollenkaan omaa tietään
eikä sen määrää.
Rattaat ajoivat rämisten pimeiden, autioiden pikku kylien lävitse,
missä talot tuntuivat tuimina puolustelevan köyhän väen lepoa,
kulkivat ohi puutarhain ja pienten, turhamaisten huviloiden, jotka
koristuksineen näyttivät typeriltä yön juhlallisessa pimeydessä.
Kuljettuaan pitkän matkaa tasaista maata pitkin tie alkoi nousta
ja laskea mäkinä, jotka kertoivat auringosta ja näyttivät kaikki
katselevan itään päin, kunnes lopuksi työntyi ahtaaseen ja pimeään,
metsäisten vuorenrinteiden reunustamaan laaksoon. Väliin se kosketti
tämän äärimmäistä reunaa, väliin kierteli kauaksi siitä kuin inhoten
sen takkuista kosketusta ja heittäytyi lopulta päättäväisesti sen
uomaan. Hevonen alkoi kulkea käymäjalkaa, ajaja hyppäsi maahan ja
ilmaisi kaunopuheisesti piiskansa läimähdyksellä, että edessä oli pitkä
taival.
— No niin, sanoi vieras sytyttäen sikarinsa, — onko hänellä perhe vai
eikö?
— Kyllä maar, hyvä herra. Onhan mulla vanha, ruma akka, häijy kuin itse
paholainen.
— En puhu sinusta, vaan kreivistä!
— Ahaa, herra kreivistä! Kuka sen tietää? Kuka herrasväestä selvän
ottaa. Väliin luulee heillä olevan perheen, siin' on vaimo ja lapset
vierellä, mutta kun hetki tulee lähteä viimeiselle matkalle, niin
tuossa tulevat korpit niskaan, eikä vaimon auta muuta kuin laputtaa
matkaansa; väliin taas elävät kuin munkit, mutta kun ollaan _busillis,
trochete_, niin siinä on rouva kyynelineen ja kynsineen. Onni niillä on
kaikessa, noilla ihmisillä! Jos minä, otan heilan, niin parin viikon
perästä hän jättää minut, mutta muija pysyy kintereilläni niin kauan
kuin elän. Herra kreivi oli yksin pitkät ajat, nyt hänellä on luonaan
nuori tyttö. Kuka häntä sanoo tyttäreksi, kuka sisarentyttäreksi, mutta
heila se on epäilemättä. Nämä tyhmät maalaismollikat sanovat häntä
rumaksi. Saattepa nähdä, onko ruma. Ah, olisi minunkin pitänyt syntyä
herraksi!
Ja lohdutuksekseen tuo omituinen nuorukainen läimäytti piiskallaan
hevosta, joka lähti heti menemään juoksujalkaa keskeyttäen siihen
heidän keskustelunsa. Päästyään kovan ponnistelun perästä mäelle se
pysähtyi henkäisemään. Mäen laella oli näköala kokonaan muuttunut.
Jyrkät vuoret kohosivat molemmin puolin jättäen tielle tuskin tilaa;
toisia näkyi vastapäätä mäen alla, hämärtyen puiden tummien latvojen
taakse, jotka alkoivat nyt reunustaa tietä.
Ajaja hyppäsi taas kärryihinsä ja hevonen lähti hölkkäämään hiljaista
ravia alaspäin läpi tien tiheäkasvuisten jyrkänteiden. Puiden rankojen
välistä alkoi pimeyden väistyessä näkyä laajoja viiniviljelyksiä.
Yht'äkkiä välähti tuli tien oikealta puolen, aivan hevosen edessä.
Ajoneuvot pysähtyivät.
— No, mitä? kysyi ääni.
— Täällä ollaan! vastasi ajaja hypäten maahan.
— Käskystä, herra, olemme perillä. Jo maksettu, herra. Mutta jos
annatte rahaa ryyppyä varten, niin se on omassa vallassanne, ei sitä
kukaan kiellä. Paljon kiitoksia! Hei, otahan herran matkalaukku.
Onnellista yötä! Hih!
— Herra Silla? kysyi lyhtyä kantava mies, näöltään palvelija.
— Juuri niin.
— Palvelijanne, herra.
Hän lähti ääneti, matkalaukku toisessa, lyhty toisessa kädessä
kulkemaan alaspäin pitkin kahden rosoisen muurin reunustamaa polkua,
jolla heilahtelevan lyhdyn valo hyppelehti ja välkehti tummien varjojen
valossa.
Turhaan herra Silla tirkisteli uteliaasti muurin ylitse, hän voi
erottaa vain jonkin rinteeltä ulostyöntyvän puun hahmon, joka seisoi
kuin ihmetykseen ja rukoukseen kivettyneenä käsivarret levällään.
Kellon kilahdus sai hänet säpsähtämään: opas oli pysähtynyt rautaiselle
ristikkoportille. Se avautui kohta, ja polun mukulakivet ja portin
kynnys hävisivät pian pimeään. Nyt alkoi lyhdyn valossa näkyä hienon
hienoa hiekkaa sekä tummia kasveja, tuuheine, läpäisemättömine okaineen
molemmin puolin tietä. Hiekan jälkeen tuli nurmea ja siinä epäselviä
polun jälkiä tuuheiden viinipensaiden halki; sitten leveät, mustahkot,
ränstyneet kiviportaat, joille saavuttiin sivulta päin. Niistä ei
näkynyt alkua eikä loppua; kuului vain veden vienoa lorinaa ylhäältä
ja alhaalta. Opas asteli varovasti noilla epävakaisilla kivillä, joita
vastaan askel kajahti kuin metallin kilahdus. Lyhdyn himmeässä valossa
näkyi portaiden molemmin puolin aina säännöllisen välimatkan päässä
toisistaan pari mahdottoman suurta puunrunkoa ja kaksi harmaata,
inhimillistä muotoa, suorina ja liikkumattomina. Vihdoin portaat
loppuivat, lyhdyn alla alkoi näkyä hienoa, vaaleanpunaista sorakiveä,
ja isoja arumin lehtiä häämötti molemmin puolin tietä; ja lähellä,
pimeän keskellä, kuului hienon vesisuihkun lempeä lorina. Opas kääntyi
nyt vasemmalle, kiersi erään korkean rakennuksen nurkan, nousi pari
porrasta ja vei vastasaapuneen vieraan kunnioittavin elein isosta
lasiovesta sisään.
Valaistussa eteisessä seisoi kauttaaltaan mustiin puettu herra, joka
tuli häntä vastaan syvästi kumarrellen ja hirveästi käsiään heilutellen.
— Tervetuloa! Herra kreivi on jo vetäytynyt huoneisiinsa, koska hetki
on hiukan... kuinka sanoisin, hiukan myöhäinen. Herra kreivi on
pyytänyt minua lausumaan teille anteeksipyyntönsä. Minulla on kunnia
olla juuri herra kreivin sihteeri. Pyydän, herra, olkaa hyvä, olkaa
hyvä. Luulen, että kaipaatte, herra, hieman virkistystä; oh, pyydän,
pyydän.
Kursaileva sihteeri ohjasi vieraan komean porraskäytävän kautta
ensimmäiseen kerrokseen. Siellä hän jätti tulijan palvelijan huostaan
pyydettyään ensin vierasta illalliselle ja meni sitten odottelemaan
saliin, jonne oli katettu illallispöytä kahdelle hengelle. Vieras
ei antanutkaan kauan odottaa itseään. Häntä viekoitteli vähemmän
illallinen kuin uteliaisuus tutustua tuohon omituiseen mieheen.
Herra sihteeri näytti olevan tuossa viidenkymmenen korvissa. Kaksi
pientä, vaaleansinistä silmää vilkuili hänen ryppyisissä, keltaisissa
kasvoissaan kahden hiustupsun välissä, jotka eivät enää olleet
punaiset, mutta eivät vielä harmaatkaan. Hänellä oli täysiparta, joka
pysyi yhä itsepäisen tulipunaisena. Parta, kasvot, liikkeiden jäykkä
nopeus, muutamat kovat konsonantit ja syvät vokaalit, jotka syöksyivät
hänen suustaan kuin pyörteestä, ilmaisivat hänet heti saksalaiseksi.
Myöskin mustan puvun vanhanaikainen malli ja sen huolellinen siisteys
samoinkuin kovaksi silitetty kaulus ja jäykkä, häikäisevän valkoinen
paidanrinnus olivat saksalaisen aatelismiehen tyyliä. Mutta ihme kyllä,
ranteisiin aatelismies loppui. Kädet olivat isot ja karkeat, täynnä
arpia, iho kuivunut ja rosoinen, sisäpuolelta känsäinen. Niihin olivat
piirtyneet kuuman auringon, pakkasen ja vaivalloisen työn pitkät
hetket. Ne olivat kadottaneet kaiken joustavuutensa eivätkä kyenneet
enää ilmaisemaan ajatusta, niinkuin sivistyneen miehen älykäs käsi.
Mutta niiden sijasta käsivarret, hytkyvät olkapäät ja ennen kaikkea
kasvot ilmaisivat intohimoisesti tylyä tarmoa.
Nuo kasvot olivat rumat ja iloiset, naurettavat ja nerokkaat, täynnä
säkenöivää elämää; ohuiden ryppyjen sekava joukko syntyi ja haihtui
yhtä mittaa hänen vaaleiden silmiensä ympärillä, jotka olivat väliin
vakavat ja avonaiset, väliin taas kapeat vallattomassa ilossa, vihassa
ja tuskassa, välähdellen kuin kaksi tulikipinää. Tavan takaa kohoili
äkillinen punastus hänen kasvoilleen aina otsaan asti jättäen kuitenkin
nenän ympäryksen yhtä keltaiseksi kuin ennenkin, nenän itsensä pysyessä
aina purppuranpunaisena ja kiiltävänä. Lyhyesti sanoen sihteerin koko
sielu oli aina hänen kasvoillaan; sen nähtiin tuntevan, kärsivän,
nauttivan ja värisevän kuin tuulen häivyttämä tulenliekki valkeaa
kangasta vastaan. Hän puhui vilpittömällä äänensävyllä, joka vaihteli
yhtä mittaa ja oli tulisempi kuin etelämaalaisen ääni, mutta usein
hullunkurinen korostuksessaan, hypähdellen matalista äänistä korkeihin;
ja kuitenkin tuo ääni kokonaisuudessaan oli erittäinkin vaikuttava.
Hän puhuikin paljon sinä iltana, tuskin maistaen ruokia, mutta
tyhjennellen sitä useammin lasiaan. Hän aloitti kursailujen ja
liioiteltujen, jonkin verran jäykkien rakastettavuuksien tulvalla,
joka ei suinkaan löytänyt vastakaikua vieraan kylmähkössä
pidättyväisyydessä, mutta siirtyi sitten yleisempään keskusteluun,
puhuen Italiasta kuin ihminen, joka on nähnyt paljon eri maita ja
tapoja ja omistaa senvuoksi laajan tuntemuksen oman aikansa ihmisistä
ja oloista ja tuo joka asiaan rauhallisen varmasti epätavallisia
arvosteluja ja uusia näkökantoja, jotka ehkä eivät aina kestä
tyyntä arvostelua, mutta hämmästyttävät sitä enemmän yleisöä.
Hänessä ei kuitenkaan huomannut skeptisismiä, niinkuin usein paljon
matkustaneissa näkee, eikä hän myöskään osoittanut taipuvaisuutta
kaiken pilkkaamiseen. Päinvastoin! Hänen puheensa oli täynnä
soinnukkaita huudahduksia, jotka pamahtelivat kuin samppanjapullon
korkit. Tuo pöytätoveri oli varmastikin hänestä hyvin mieluinen,
koskapa tämä herätti sellaisen puheinnon huolimatta kuivakiskoisesta,
melkeinpä ylpeästä käytöksestä. Sihteeri katseli häntä yhä lempeämmin
ja herttaisemmin, kehoitti ottamaan sitä ja tätä pöydältä, uskalsipa
jo sanoa jonkin tuttavallisuudenkin ja tehdä jonkin kysymyksen, joka
pakotti toisen luopumaan vaiteliaisuudestaan.
— Ja mitä sanotaan Milanossa, huudahti hän yht'äkkiä heittäytyen tuolin
selkänojaa vastaan ja lyöden nyrkit pöydän reunaan veitsi ja kahveli
ojossa, — mitä sanotaan Milanossa Otto Suuresta?
Nähdessään vieraan hämmästyksen näin odottamattoman kysymyksen johdosta
rämähti hän äänekkääseen nauruun. — Puhun Bismarckista, lisäsi hän,
ääntäen sanan Bismarck täyttä kurkkua nautinnosta värähtelevällä
äänellä, ikäänkuin nuo pari tavua olisivat tuoneet virkistävän
tuulahduksen synnyinmaasta ja vapauttaneet hänet kiduttamasta itseään
italiankielellä.
Ylhäinen kreivi oli tuona kesäisenä yönä v. 1864 vielä kaukana
menestyksestään ja maineestaan, mutta hänen maanmiehensä puhui hänestä
ainakin kymmenen minuuttia vastausta odottamatta vihan ja kauhun
sekaisella innostuksella ja ihailulla.
— Euroopassa luullaan häntä hulluksi, päätti hän. — Mutta taivas
varjelkoon!... _Wir haben sechs und dreissig Herren_. Vielä palanen
tätä forellia? Meillä on kolmekymmentäkuusi isäntää; saadaanpa nähdä
kymmenen vuoden perästä! Oletteko koskaan juonut Johannisbergeriä? On
häpeäksi tuolle miehelle, että maailman parhain viini tehdään Saksassa,
mutta ei hänen kuningaskunnassaan. Se mies ei tule kauan sellaista
sietämään.
— Oo! huudahti puhelias sihteeri upottaen jälleen kädet hiuksiinsa
ja vedellen niitä sormiensa lomitse ikävöivän kiihkoisasti. — Oo,
Johannisberger! Oo! ja hän siristeli nauraen pieniä, välkkyviä silmiään
kuin nauttisi jo tuota himottua nektaria.
— Huomaatte kyllä, jos huoneessa on avattu Johannisberger-pullo.
Vielä lasi, olkaa hyvä. Tämä ei ole muuta kuin tuoksunsa menettänyttä
Sassella-viiniä, kuin silkkaa vettä, mutta italialaiseksi viiniksi se
kyllä menettelee. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni, hyvä herra, mutta
niin se on, Italiassa ei osata valmistaa eikä juoda viiniä.
— Eikö edes juodakaan?
— Ei, eipä niinkään, ei edes juodakaan.
Wenig nur verdirbt der Magen
Und zuviel erhitzt das Haupt.
— Tunnettehan äidinkieltäni? Ette? No hyvä, Goethe sanoo näin:
»tilkkanen pilaa vain vatsan ja liian paljon kuumentaa pään».
Italialaiset joko juovat itsensä humalaan tai nauttivat vettä. Sanon
sen liioitellen, herra, aivan liioitellen. Juoda pullo viiniä nykyään
on samaa kuin juoda vettä. Viisaimmat juovat sitä vatsan terveydeksi,
ymmärrättekö? Ei kukaan sydämen terveydeksi, _ad exhilarandum cor!_ Te
nauratte? Me olemme kaikki hiukan latinan harrastajia Saksassa, yksin
nuo ruhtinaanlurjuksetkin!
— No niin, kaikkien pitäisi juoda iloon, mutta ei hulluuteen asti.
Viinissä on ikuinen nuoruus! Niin kauan kuin elän, tahdon olla
kaksikymmenvuotias kolme tai neljä tuntia päivässä; mutta en ikinä,
tahdo olla kymmenvuotias: siinä on ero.
Sill'aikaa kirkas Sassella virtasi pulloista ja sihteerin vanhoilta
hartioilta irtautuivat vuodet, neljä kerrallaan, lähtien lentoon.
Nuo hartiat kohoilivat ylimielisinä siirtyen jo lähenevän vanhuuden
rajoilta parhaimpaan miehuusikään ja jättivät sitten tilaa kypsälle
nuoruudelle. Kirkas Sassella virtaili; ja niin saavuttiin äkillisten
hellyyden purkausten, helppojen liikutusten ja sokeiden ja nopeiden
ystävyysliittojen onnelliseen ikään. Sihteeri ojensi käsivartensa,
käänsi schwaabilaisen partansa kohtuullista ja yksivakaista toveriaan
kohden, tarttui molemmin käsin tämän käteen puristaen sitä kovasti.
— _Per Baccho_, herra, emmekö ole jakaneet leipää ja viiniä keskenämme
tietämättä edes toistemme nimiä, vai kuinka? Herra kreivi sanoi minulle
kyllä teidän nimenne, mutta olen sen unohtanut.
— Corrado Silla, vastasi nuorukainen.
— Silla, ah, Silla, hyvä. Toivon, ettette ole milloinkaan kirjoittava
proskriptioni-listoillenne Andreas Gotthold Steineggeä, joka
karkoitettiin pois kollegiostaan sentähden, että rakasti liiaksi
viiniä, perheestään sentähden, että rakasti liiaksi naisia, ja omasta
maastaan sentähden, että rakasti liiaksi vapautta. Tiedättekö, herra
Silla, se viimeinen oli hulluutta! Nyt olisin _Kammerrath_ Nassaussa,
niinkuin isä-vainajanikin, tai eversti, niinkuin velilurjukseni. Mutta
vapaus, _die Freiheit_, ymmärrättekö? Se on pneumaattinen sana.
Tämän sanottuaan herra sihteeri tarttui äkkiä molemmin käsin tuoliinsa
ja veti sen rajuin elein taaksepäin; sitten hän jäi käsivarret ristissä
rinnallaan katselemaan Sillaa, joka ei ymmärtänyt mitään.
— Kuinka, pneumaattinen sana?
— Oo, niin, niin! Ettekö tiedä? Todellakin, sitä on vähän vaikea
selittää. On olemassa, rakas Silla, algebrallisia, mekaanisia
ja pneumaattisia sanoja. Tahdon selittää teille, mitä eräs
wiesbadenilainen ystäväni, jonka kirotut preussilaiset ampuivat vuonna
1848, opetti minulle. Algebralliset sanat lähtevät aivoista ja ovat
yhtälömerkkejä subjektin ja objektin välillä. Mekaaniset sanat kieli
on muodostanut välttämätöntä ääntämistä varten. Mutta pneumaattiset
sanat syntyvät yksistään keuhkoista ja soivat kuin ihanat soittimet, ei
kukaan tiedä mitä ne ovat, mutta ne huumaavat ihmisiä. Jos käsitettä
_Freiheit_ tai _liberté_ vastaisi jokin kymmentavuinen sana, miten
paljon sankareita ja hulluja olisikaan säästynyt! Kuulkaa, rakkakin
nuori mies, olen vanha, olen yksin, minulla ei ole rahaa, voin kuolla
maantielle kuin koira, mutta jos tänä yönä minulle sanottaisiin:
Steinegge, _alter Kerl_, tahdotko huomenna palvella taantumusta, olla
_Kammerrath_ [kamariherra] Nassaussa, istua kotilietesi ääressä, nähdä
tyttäresi, jota et ole nähnyt kahteentoista vuoteen, niin minä, vanha
hupsu, sanoisin: en, jumaliste! Eläköön vapaus!
Hän läimäytti nyrkkinsä pöytään äänekkäästi huohottaen ja puhkuen
sierainten kautta.
— Hyvä! huudahti Silla tahtomattaankin liikutettuna. Minäkin tahtoisin
olla tuollainen vanha hupsu kuin te.
— Oo, älkää, älkää toki toivoko sitä! Älkääkä sanoko sitä näin
illallispöydässä! Täytyy tietää, paljonko maksaa huutaa — eläköön
vapaus! — ja minkä arvoinen se on. Oh! Älkäämme puhuko siitä.
Seurasi hetken hiljaisuus.
— Te olette Nassausta? kysyi Silla.
— Kyllä, mutta ei puhuta siitä, se on surullinen asia. En pidä
surullisista asioista, olen hyvin iloinen ja hyvin onnellinen, sillä te
miellytätte minua äärettömästi, niin, niin, niin!
Hän nyökytti päätään kuin hänellä olisi ollut vieteri niskassa; naurun
välähdykset kipinöivät hänen silmistään.
— Ettehän matkusta vielä huomenna? sanoi hän.
— Mutta, totisesti tahtoisin...
— Oo, herra kreivi ei laske teitä.
— Minkä vuoksi?
— Senvuoksi, että luulen hänen pitävän teistä hyvin paljon.
— Vaikk'ei hän edes tunnekaan minua!
— Uuh, ps, sihisi Steinegge sulkien kokonaan silmänsä, ja kumartaen
päätään, niin että parta kosketti melkein lautasta, käsivarret
levällään pöydän alla. Hänen päänsä oli kuin kääpiön.
— Tunteeko hän sitten minut? kysyi Silla.
— Luulen hänen puhuneen minulle teistä tänään kokonaisen tunnin.
— Ja mitä hän sanoi?
— Aa, huudahti sihteeri suoristautuen ja kohottaen kätensä kattoa
kohti, — en ole vielä sillä asteella. Teidän kysymyksenne ja minun
vastaukseni välille mahtuu vielä paljon Sassella-viiniä.
Hän tarttui pariin pulloon, oli punnitsevinaan niitä kädessään, pudisti
ja pani ne sitten pois. Ne olivat tyhjät.
— Ei ole enää ystävyyttä, hän sanoi huoaten, — ei vilpittömyyttä eikä
sydämellisyyttä. Ehkä on paras mennä nukkumaan.
* * * * *
Vaikkakin seinäkello ensimmäisen ja toisen kerroksen välisellä
porrastasanteella löi puoli kaksi, kun Silla nousi hänelle osoitettuun
huoneeseen, niin häntä ei ollenkaan nukuttanut. Liikkumattomana
hän tuijotti kynttilään, aivan kuin sen kirkas valo olisi voinut
haihduttaa varjot hänen aivoistaan. Yht'äkkiä hän liikahti ja
tarttuen kynttilään lähti huoneessa tutkimusretkelle, joka oli kyllä
vähemmän opettavainen, mutta liikuttavampi kuin se, jonka kuuluisa
de Maistren kreivi teki. Huone oli iso, korkea ja neliskulmainen.
Raskas, veistoksilla koristettu puuvuode, sitä vastapäätä, kahden
leveän ikkunan välissä, iso lipasto valkeine marmorikansineen, tämän
yläpuolella kullatut puitteet, jotka sulkivat sisäänsä erään puoleksi
valossa, puoleksi varjossa seisovan uteliaan näköisen olennon kynttilä
kädessä; kirjoituspöytä, muutamia käsinojalla varustettuja tuoleja;
siinä kaikki, mitä tuo tutkiva valo loihti esiin pimeydestä kulkiessaan
pitkin seiniä, väliin nousten, väliin laskien, väliin kiertäen
kaaressa, väliin kulkien ristiin rastiin kuin virvatuli.
Seinällä, vuoteen pääpuolessa, riippui Guercinon tyyliin maalattu,
ihastuttava enkelinpäätä esittävä kuva tavattomasti lyhennetyssä
perspektiivissä, melkein pitkänään. Puoliavoimesta suusta, laajenneista
sieraimista ja melkein hillittömästä katseesta huokui kiihkeän
rukouksen hehku. Olisi voinut luulla, että nuo tyynyt olivat tottuneet
lepuuttamaan suurten syntisten päitä ja että yön hetkinä, jolloin
rikokset mielikuvineen lepäsivät keskeytyneinä, tuo sääliväinen enkeli
kohotti huutonsa Jumalan puoleen näiden puolesta. Sillan kynttilän
liekki näytti huumautuneen tuosta taulusta. Useat kerrat se koetti
vetäytyä irti sen lumoista, mutta palasi aina takaisin tutkimaan sitä
joka puolelta, ylhäältä ja alhaalta, oikealta ja vasemmalta. Sitten se
irtautui siitä hitaasti ja teki entisen kierroksensa huoneessa aivan
kuin olisi seurannut ilmaan jäänyttä jälkeä nousuineen, laskuineen ja
kiertoineen. Kun kynttilänliekki palasi lipaston yläpuolella olevien
puitteiden eteen, näkyi niistä taas sama kuva, puoleksi valossa,
puoleksi varjossa, mutta nyt sen kasvoilla oli uteliaisuuden sijasta
liikutuksen ja ihmettelyn ilme. Ja todellakin, jos tuo peili olisi
kyennyt säilyttämään kaikki ne kuvat, jotka, sen tarpeettoman ja
hedelmättömän olemassaolon aikana olivat siihen kuvastuneet, niin
siinä olisi näkynyt muiden muassa eräät surumieliset naisenkasvot sekä
pieni, iloinen pojanpää, jotka molemmat muistuttivat toisiaan niin
piirteiltään kuin silmiltäänkin.
Niinkuin joskus nuoret katselevat kuvaansa tyynessä vedessä, niinkuin
sitten aamun usvat kiertyvät niiden ympärille ja himmentävät ne, niin
että veden peilipinta näyttää kääntäneen nurjanpuolensa ylöspäin, ja
niinkuin vihdoin tuo huntu kohoaa jonkin verran ja veteen ilmestyvät
uudelleen nuorten ruskeat muodot, niin ilmaantuivat nyt monien vuosien
perästä tuohon uskolliseen lasiin taas saman pienen pojan kasvot, mutta
nyt miehekkään miettiväisinä.
Silla kääntyi ympäri, lähestyi vavisten vuodetta, katsoi sitä hyvin
pitkään ja pantuaan kynttilän lattialle risti kätensä ja kumartui
suutelemaan vuoteen kylmää ja kiiltävää puuta. Sitten hän hypähti ylös,
ryntäsi parilla askeleella portaille jättäen kynttilän paikalleen.
Sokea vaisto pakotti hänen etsimään kreiviä siinä silmänräpäyksessä.
Mutta pimeys ja äänettömyys vallitsi kaikkialla, ei kuulunut muuta
kuin kellon tikutus. Herra Steineggekin oli varmasti vuoteessaan, ja
olisikohan tämä osannut antaa selvitystä? Silla palasi aivan hiljaa
takaisin huoneeseensa. Maahan asetetun kynttilän valossa näytti vuode
isolta, mustalta arpanappulalta. Jos jokin olisi levännyt siinä, ei
häntä olisi voinut nähdä; ja Sillan mielikuvitus loihtikin siihen
henkilön, joka muinoin oli siinä maannut, sairaana, valonarkana,
surullisena, unen horroksissa, mutta elävänä. Hän lähestyi varpaillaan
vuodetta ja heittäytyi siihen levitetyin käsivarsin.
Se henkilö nukkui nyt toisaalla, ahtaammassa huoneessa, kylmemmällä
vuoteella; se oli hänen puhdas ja voimakas äitinsä, jonka läheisyyden
Silla vieläkin tunsi selvästi; hän tunsi lapsuuden aikojen palaavan
sydämeensä, paljon yksityiskohtaisia muistoja tuosta vuoteesta ja
huoneesta, muisti sandalo-puisen pienen rasian tuoksun, joka oli ollut
niin rakas hänen äidilleen, monta tämän sanomaa tarkoituksetonta
sanaa talonväestä, noiden kadonneiden kasvojen eri ilmeitä. Kun hän
nousi ja kynttilä kädessä katsoi ympärilleen, tuntui hänestä aivan
mahdottomalta, että hän ei heti ensi silmäyksellä ollut tuntenut
taulua, tuoleja, peiliä, jotka kaikki kuin nuhdellen katselivat häntä.
Mutta kuinka, ajatteli Silla, kuinka ihmeessä kaikki nuo hänen äitinsä
vanhat huonekalut olivat täällä, vieraassa talossa, miehen luona, jonka
kasvoja hän ei ollut milloinkaan nähnyt, jonka nimeä hän ei ollut
kuullut kenenkään mainitsevan moniin aikoihin? Totta kyllä, nuo tavarat
olivat tulleet myydyiksi muutama vuosi ennen hänen äitinsä kuolemaa, ja
kreivi d'Ormengo oli ne ehkä sattumalta ostanut? Ah, ei! se ei voinut
olla mahdollista.
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja veti lompakostaan esiin
suurikokoisen kirjeen, jonka hän luki taas uudelleen kuumeisen
tarkkaavaisena.
Se kuului näin:
»R... elokuun 10 p:nä 1864.
Herra.
Me emme ole milloinkaan nähneet toisiamme, ettekä Te, luultavasti,
ole koskaan kuullut nimeäni mainittavan, vaikka se kuuluukin vanhalle
italialaiselle suvulle, joka aina, kotona ja vieraalla maalla, jalan
ja ratsain, on kantanut sitä kunnialla. Kuitenkin on tarpeellista sekä
Teille että minulle, että puhumme toistemme kanssa. Ja koska minä olen
viisikymmentäyhdeksänvuotias, tulette Te minun luokseni.
Olette löytävä huomenillalla kiesit R...n asemalla Milanon—Camerlatan
radalla. Kodissani tulee osaksenne kursailematonta vieraanvaraisuutta,
jota osoitan luotettavimpia ystäviäni kohtaan, jotka taas puolestaan
hyväntahtoisesti kunnioittavat minun pieniä tottumuksiani. Rohkenen
sanoa Teille, että näihin tottumuksiin kuuluu muun muassa se, että
talossani avataan ikkuna, jos uuni tupruttaa savua, mutta ovi, jos
mies sitä puhaltelee.
Odotan Teitä, rakas herra, erakkomajassani.