Marienhag'issa kävi yksitoikkoinen elämä yhä kolkommaksi. Telepnoff
kävi vieraissa, mutta näiden käyntien tarkoitusta epäiltiin. Näytti
siltä kuin hän olisi paroonia vakoillut. Sentähden hän otettiin yhä
kylmäkiskoisemmasti vastaan.
Eräänä iltana, juuri hämyn tullessa, tuli vanha Stolpe huoneesen ja
pyysi saada puhutella herraansa. Hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt
linnalla. Oli kuin hän olisi ollut valotornin henki, joka ei voinut
hengittääkään sen muurien ulkopuolella. Niin hän oli kiintynyt
asuntoonsa ja toimeensa. Hänen tulonsa herätti siis koko talon väessä
hämmästyksen.
Parooni vei hänen omaan huoneesensa. Siellä sanoi uskollinen palvelija,
oudon tuskan väristäessä hänen koleata, syvää ääntänsä: "Täällä ei ole
asiat oikein, herra parooni. Me olemme vihollisten keskellä. Varmaankin
on huomattu, että tuli on palanut valotornissa, vaikka minä olen pannut
lautaluukkuja maan puolelle. Tänä iltana en vielä ole sitä sytyttänyt.
Minä olen nähnyt sotamiehiä tulevan tänne päin. Varmaankin ne parin
tunnin kuluttua ovat täällä, vaikka käveleminen tämmöisellä säällä
onkin raskasta."
Parooni löi hämmästyen kätensä yhteen. "Täällä piilee petos!" sanoi
hän. "Epäilemättäkin Telepnoff on asian antanut ilmi. Minne minun pitää
menemän? Jos vain voisin saada turva-paikan muutamaksi päiväksi, kunnes
poikani ehtisi puhutella keisaritarta!"
Vanha Stolpe oikaisi vartaloansa, nosti leveitä hartioitansa ja sanoi:
"Tulkaa valotorniin, parooni! Sinne minä kätken teidät, ett'ei kukaan
teitä löydä. Minä tunnen pimeimmätkin loukot muurien lomissa, ja minä
takaan, ei mikään vihollinen elävänä niihin pääse."
Parooni hymyili suruisesti: "Minä kiitän sinua hyvästä tahdostasi,
Stolpe; mutta tässä kohden on vastarinta turhaa ja mahdotonta. Minä
menen kuitenkin valotornille. Ainakin tahdon, että minä siellä
vangitaan, jos se olisi keisarittaren käsky. Mene edellä, Stolpe! Minä
tulen heti!"
Vanhus lähti pois ja parooni meni puolisonsa ja tyttärensä luo.
Malttavaisuudella, jonka välttämättömyys tässä kohden teki la'iksi,
autaui parooni Gyldenstubbe kohtalollensa. Hän ilmoitti omaisillensa
lähenevän vaaran ja käski panna kaikki kuntoon matkansa varaksi. Hän
luuli nimittäin, että tässä, kuten tavallista, oli kysymys matkasta
Siperiaan.
"Minä seuraan sinua," huusi päättävästi paroonitar, joka usein oli
kuullut miten semmoiset matkat tehdään, voidaksensa tietää mitä
uskollinen puoliso voipi tehdä. "Minä kiirehdin panemaan kaikki kuntoon
meille molemmille."
"Äitini, ettehän tytärtänne hylkää?" huudahti Natalia silmiensä
säihkyessä ja heleämmän punan hänen poskillensa noustessa. "Minä
seuraan teitä."
"No niin," sanoi parooni. "Tuon rakkautenne todistuksen kyllä arvasin.
Valjastettakoon hevoiset vaunujen eteen. Sinä ja Natalia valmistautte
matkustamaan vaunuissa. Sotamiehet kyllä pitävät minusta huolen. Vaunut
ajettakoon rantaan, jossa niitä ei kukaan huomaa. Sinä ja Natalia
odotatte niissä, kunnes nähdään viedäänkö minä todellakin pois.
Käskekää Istvan'in, joka on taitava ajaja, ja tuntee tien, ajamaan
rantaa pitkin Seele-salmeen asti. Te ehditte sitten päästä lautalla
ylitse, ennenkuin sotamiehet vievät minun alas. Matkustakaa sitten
kiireesti Pietariin, ja pyytäkää päästä ministerin puheille. Ehkä
pelastukseni siten käy mahdolliseksi. Ei kukaan estä kahden naisen
matkaa. Mutta jos minä kokisin paeta ja seurata teitä, minua
epäilemättäkin etsittäisiin ja olisin siis vaan asiani pahentanut.
Kirjoittakaa Reinholdillekin! Ehkä kirje vielä ennättää hänen
Moskovassa. Hän sitten kyllä puhuu puolestani keisarittarelle. Jopa
rauhoitunkin, häntä ajatellessani."
Parooni otti esiin rahoja ja kalleuksia, joilla paroonitar ja Natalia
varustivat itsensä. Välttämättömimmät valmistukset pitempää matkaa
varten tehtiin myös häthätää. Sitten sanoi parooni; "Nyt menen
valotornille. Olkoonpa se taikauskoa; mutta minä tahdon löytyä siltä
tilalta, jolle korkeampi voima on määrännyt minulle elämäni huolien ja
toimien vaikutusalan."
Kun vanhemmat ja tytär hetken ajan katkerin kyynelein olivat syleilleet
toisiansa, ikäänkuin päästääksensä tuskaansa valtoihinsa ja sitten sitä
suuremmalla pontevuudella sitä hillitä, lähti parooni erääsen saliin,
johon kaikki hänen väkensä kutsuttiin.
Täällä hän nyt ilmoitti hämmästyneille palvelijoillensa sen kohtalon,
joka oli häneen sattuva. Hän jakoi lahjoja ja palkintoja itkeville, ja
antoi käskyjä ja neuvoja talonsa hoidosta, kunnes hän tahi poikansa
joutuisi tilaisuuteen sen hoitoon ryhtymään. Hän antoi myös käskyjä
siitä, joka nyt heti oli tehtävä. Sitten hän lähti valotornille.
Stolpe odotti herraansa veräjällä. Vanhan palvelijan otsalla lepäsi
synkkä päättäväisyys, kun hänen vartalollensa lankesi valo lyhdystä,
jonka hän oli asettanut tornin oven sisäpuolelle. Vai'eten kumarsi hän
paroonia ja näytti häntä valkealla portaita ylös välisaliin. Täällä
istuihe parooni sohvalle ja antaui surullisen mielialansa valtaan.
"Nyt minä menen sytyttämään tulen," sanoi Stolpe. "Jos se nyt valaisee
viimeisen yönsä, niin tämä yö on oleva minunkin viimeiseni! Minulla on
sentähden muutama sana teille puhuttavana, herra parooni, ennenkuin
kuolen. Mutta ensin täytyy valotornin tehdä tehtävänsä, ennenkuin minä
vapaasti ja käsitettävästi voin ajatella ja puhua."
Hän meni.
Parooni heitti silmäyksen ympärillensä, hämärässä tornin salissa.
Kuinka moni merkillinen muisto häntä täällä ympäröi. Mielipuolen
sisaren haamu väikkyi nuhtelevin katsein hänen kuvituksessansa. Mutta
hän tutki sydämmensä, tarkasti kuluneen elämänsä tapaukset, eikä hänen
omatuntonsa vääräksi tuominnut hänen käytöstänsä sisartansa kohtaan,
kun hän vei hänen pois viettelijästänsä ja siitä rikoksen sikiöstä,
jota hän ei silloin luullut hänellä olevan. Hän oli tehnyt paraan
vakuutuksensa mukaan; mutta senkään tieto ei hänelle rauhaa suonut.
Jalon, väärin tunnetun nuorukaisen kuva nousi hänen sielunsa eteen. Se
oli Otto Sjöstjernan. Tosin hän aavisti, että Ulrikan pojan ja hänen
oman tyttärensä välillä oli äänettömien tunteiden vyö sommeltunut;
mutta hän ei voinut hyväksyä yhdistystä, joka ei täyttänyt niitä
vaatimuksia, joita hän arvonsa ja perityn nimensä nojassa piti
oikeutenansa vaatia tyttäreltänsä. Onneton isä voi sentähden
sydämmessänsä etsiä lohdutusta varmassa tiedossa, että aina oli
rehellisesti täyttänyt velvollisuutensa. Rikos, josta hän nyt oli
syytetty, ei voinutkaan olla rikos syvemmässä merkityksessä: hän oli
tehnyt mitä ihmisyyden laki vaati, ja ainoasti jalon päätöksen tieto
tässä kohden, antoi hänelle voimaa kestämään sitä kärsimystä, joka nyt
oli häntä kohtaava.
Vanha tornin vartija palasi toimestansa ja sanoi hänessä harvastaan
huomatulla innolla: "Me olemme tehneet hyvän työn, parooni! Tuolla
ulapalla on purjehtija. -- Minä näin selvästi valon lyhdystä, jonka se
on nostanut mastoon. Tänä hetkenä se siunaa meidän valoamme."
Parooni katsoi ulos akkunasta. Ulkona, tyrskyvien aaltojen hämärässä
näkyi lyhdyn valaisema pilkku. Oli mahdotonta tornista katsoen päättää,
kuinka kaukana se oli. Ainoastaan sen liikkeistä voitiin huomata, että
se läheni koillisesta.
"Vielä siis lohdutus!" huudahti parooni. "Vapauteni viimeisenä hetkenä,
te'en kuitenkin vielä hyvän työn."
"Onko viimeinen hetkeni käsillä, herra parooni?" sanoi tornin vartija
juhlallisella vakavuudella. "Voinko katsoa olevani kuolemani hetkellä?"
"Ei sinun tarvitse pelätä, ukko Stolpe!" vastasi parooni. "Sinua ei
mikään onnettomuus kohtaa. Sinä olet tehnyt tehtäväsi ja totellut minun
käskyjäni."
"Minä olen totellut itseäni ja omaatuntoani," puhkesi vartija sanomaan.
"Minä olenkin valmis vastaamaan te'oistani. Mutta minä tahdon tietää
onko kuolinhetkeni lähellä, sillä ainoasti silloin pääsen valastani."
"Mitä tarkoitat, vanhus?" kysyi parooni. "Mutta -- minä en tahdo
vietellä sinua valan rikkomiseen. Sentähden sanon sinulle: ole
rauhassa. Sinuun ei mikään kova onni kohtaa."
Silloin astui vanhus keskelle salia. "Mutta minä tahdon kuolla,"
huudahti hän. "Minä kaipaan kuolemaa! Muuten en saa sanoa mitä minun
täytyy sanoa."
"Säilytä sinä valasi, Stolpe!" sanoi parooni. "Onhan mahdollista, että
minä kuitenkin tiedän, mitä sinä et saa ilmaista."
"Mitä parooni tietää en minä voi arvata," lausui ukko. "Mutta minä
tiedän, että valani, jonka vannoin entiselle herralleni hänen
kuolinhetkellänsä, olen pitänyt ja pidän vastedeskin. Jo siitä asti,
kun herrani ruumiin kera aallot minun ajoivat rantaan tuolla niemellä,
olette te, parooni, ollut hyväntekijäni ja auttajani. Jo silloin heti
näin, ett'en salaisuuteni ilmoittamalla voinut saada mitään hyvää
aikaan; sentähden olen sitä uskollisemmasti pitänyt valani ja salannut
sen."
"Onneton salaisuus on kyllä tuttu perheessäni!" tokasi parooni.
"Sisareni häpeän tietävät lapsenikin."
"Häpeän?" toisti Stolpe, tuimasti närkästyen, "Ei sanaakaan, parooni,
joka sokaisisi vanhan herrani muistoa!" Hän nyrkitti kätensä ja puri
yhteen hampaansa.
"Kuule, Stolpe!" keskeytti häntä parooni. "Täällä on pimeä. Sytytä
lamput! En tahdo kätkeytä pimeyteen, kun he tulevat, jotka etsivät
minua."
Vartija hillitsi tunteensa ja teki mitä hänen oli käsketty. Sali
valostui ja molemmat vanhukset odottivat äänettöminä kohtaloinsa
päätöstä.
Kun, tällä ajalla, sotamiehet yhden upseerin komentamina ja kreivi
Telepnoff'in seuraamina saapuivat Marienhag'iin, olivat jo paroonitar
ja Natalia matkapuvuissa puutarhan kautta lähteneet vaunuille meren
rannalla. Kun palvelijat ilmoittivat, ett'ei parooni ollut sisällä,
sanoi Telepnoff heti: "Hän on valotornissa. Se on vähän matkan päässä
tästä, ja sieltä me hänen löydämme."
Vähäinen joukko, kaksitoista sotamiestä, jatkoivat matkaansa
osoitetulle paikalle. Kreivi ei aavistanutkaan, että matkueen, jonka
etupäässä hän kulki, voivat paroonitar ja Natalia helposti nähdä
ollessansa muutamien pensaitten ja kivien takana rannassa, levottomalla
tuskalla odottaen mitä valotornissa piti tehtämän.
Sinne astui sisälle kreivi aseilla varustettuine seuralaisineen.
Telepnoff koki kuolettaa sitä hävyn tunnetta, joka liikkui hänessä;
kun hän astui paroonin eteen ja sanoi: "Suonette anteeksi, herra
parooni, että kutsumattanne näin myöhäiseen tulen luoksenne. Mutta
meriasiain-ministeri on nähnyt hyväksi käskeä minun tutkimaan
Dagerort'in valotornin asioiden laitaa ja on sitä paitsi täst'edes
uskonut minulle sen hoidon. Olen sentähden ottanut mukaani tarpeeksi
väkeä, voidakseni sitä puolustaa, jos vihollisia sattuisi tulemaan."
Parooni astui arvollisesti häntä vastaan. Näytti siltä, kuin
vasten-mielisyyden ja nurjuuden tunne, joka häneen nousi, kun hänelle
ilmoitettiin, että valotornin hoito oli toiselle uskottu, olisi hänessä
myös herättänyt rauhoittavan ja toiveisenkin tunteen. "Siinäkö koko
asianne minulle, kreivi?" kysyi hän.
"Minulla ei omasta puolestani ainakaan ole muuta," vastasi kreivi.
"Mutta tuli on sytytetty annettujen käskyjen uhaksi! Missä on vartija?"
"Tässä!" vastasi Stolpe ynseästi, astuessaan esiin ja oiasten
voimakasta vaikka harmaapäistä vartaloansa.
"Eikö parooni ole sinulle ilmoittanut keisarittaren käskyä, että
valotornista pitää tuli sammutettaman?" kysäsi kreivi taasen.
"On!" oli Stolpen vastaus. "Mutta Jumala, joka hallitsee myrskyn ja
aallot, on suurempi, kuin keisaritar. Ja kirjoitettu on: joka teidät
eksyttää, hän saa tuomionsa, kuka hän onkin. Minä en tahdo ketään
eksyttää, sentähden olen sytyttänyt tulen."
"Minä hankin toisen vartijan," sanoi kreivi. "Sinun
tottelemattomuudestasi pidetään tutkimus ja päätös."
"Kreivi!" keskeytti parooni; "vanhus tuossa tahtoo omistaa rikoksen,
jota hän ei ole tehnyt. Minä olen uskaltanut käskeä tulen sytyttämisen.
Minä luulin ihmisellisyyden ja kansan oikeuden sitä vaativan."
Venäläinen upseeri astui nyt esiin. "Minä olen saanut käskyn kutsua
ja seurata herra paroonia Pietariin. Meidän täytyy heti lähteä
matkalle, enkä minä voi teille antaa muuta kuin muutaman minuutin
valmistusai'aksi. Minä pyydän sentähden, että käskette perheenne
tekemään mikä tärkeintä on."
"Velvollisuuteni on totella hallitukseni käskyjä," vastasi parooni.
"Minä olen valmis, milloin vain tahdotte, herraseni. Mutta sallikaa
kysyäni: onko teillä käskyjä perheeni suhteen?"
"Ei, herra parooni," oli vastaus.
"Se on siis vapaa!" virkkoi parooni. "Minä jätän sen vaan hyvästi.
Pietariin siis minun viette, hyvä herra?"
"Niin, aluksi Pietariin."
"Ja sitten?"
"En tiedä," oli lyhyt vastaus. Kreivi Telepnoff kääntyi samassa Stolpen
puoleen ja sanoi: "Anna heti ylimmäisen salin avaimet! Tuli pitää nyt
oitis sammutettamaan!"
"Oh," vastasi vanhus ynseästi, "tottahan se edes saa palaa, kunnes se
itse sammuu."
"Etkö tottele!" ärjäsi kreivi vihan vimmassa. "Tänne avaimet!"
"Tuolla ne ovat!" vastasi ukko ja, pilkallisesti nauraa hohottaen,
nosti hän voimallisen käsivartensa ja heitti yht'äkkiä koko kalisevan
avainkimpun mereen muutamasta akkunasta, niin että särkyneet ruudut
säristen lensivät pirstaleina pitkin.
"Herra luutnantti!" riehui kreivi, "vangitkaa tuo konna! Käskekää
väkenne auttamaan minua ovia murtamaan! Tuli pitää sammutettaman.
Valevalkea pitää sytytettämän tuolla lahden perässä, sillä ruotsalainen
laivasto on lähtenyt purjeille. Se on jo läheisyydessä. Tuossa!
Murtakaa tuo ovi!"
Sotamiehet, tottuneet tottelemaan, kiiruhtivat heti näytetylle ovelle
ja koettivat sapeliensa ja painettiensa avulla särkeä sitä. Mutta ovi
oli luja ja raudoitettu.
Luutnantti veti miekkansa ja asettuihe salin ovelle, työtä tehtäissä
vankiansa vartijoitsemaan.