Raskaana lepäsi pimeä talviyö Suomenlahden ja Itämeren aalloilla, kun
Ruotsin laivasto, kolmetoista linjalaivaa, yksitoista rekattia ja
muutamia pienempiä haaksia, ohjasi kulkuansa Itämereen päin. Laivasto
kulki niin pitkällä etelässä kuin suinkin uskalsi, sillä sen piti
menemän niin läheltä Dagerort'in ohitse kuin mahdollista. Ensin
etsittiin valotornia turhaan ja jo annettiin merkki, että kaikki laivat
kääntyisivät enemmän etelään päin, kun yht'äkkiä tuo punertava valo
liekähti ja osoitti, että jo oli menty lähemmälle kuin oli
uskallettavaa. Pian annettiin merkki ohjata enemmän pohjoiseen päin,
ettei törmättäisi Hiidenmaan niemiin ja luotoihin.
Mutta Ulla Fersen, joka, äärimmäisenä laivaston eteläisellä siivellä,
kulki hyvänmoisen matkan laivaston edellä, oli jo mennyt liian likelle,
kun leimuava tuli sille yht'äkkiä näytti vaaran. Mutta sen pelkäämätön
päällikkö huomasi heti asemansa ja ryhtyi tarpeenmukaisiin toimiin.
"Me olemme kulku-väylässä, joka menee ihan Dagerort'in ohitse," sanoi
hän. "Kun meillä on valotorni oppaanamme, me kyllä löydämme oikean
tolan. Mutta laivaston on pysyminen enemmän pohjoisessa, ett'ei
joutuisi karille. Nostakaat varoitusmerkki ja niinpian kuin siihen on
vastattu, ottakaat alas kaikki lyhdyt. Meitä ei pidä huomattaman
maalta."
Kaikella tarkkuudella ja huolella, jota taitavat merimiehet voivat
hyväksensä käyttää, ohjattiin nyt Ulla Fersen sitä suuntaa, jota sen
piti seurata karien ja luotojen lomitse. Vaikka yö oli pimeä ja myrsky
pauhasi raskaasti pyörivillä, jäisillä aalloilla, keijui keveä rekatti
kiitävän pilven tapaisena tyrskyvää kuohua pitkin.
Dagerort'in luona teki rekatti käännöksen itään päin, niin että se
joutui niemekkeen taakse tuulen suojaan, ja heitti sitten purjeensa
takaperin. Vene laskettiin vesille ja rohkea päällikkö, muutamien
merisoturien seuraamana ja ravakkaiden merimiesten soutamana, kiiti
rantaan. Hän huomasi että välisalin akkunoista loisti valkea ja päätti
siitä, että paroonin perhe oli Marienhag'ista tullut vanhasta
rakennuksesta nauttimaan raivoavan myrskyn juhlallista näytelmää.
Äänettä saapui vene rantaan. Hiljaa astelivat rohkeat seikkailijat
rannalle, jossa hetkittäin heikko tähtivalo, joka pilkistihe vähän
välistä hajonneiden pilvien lomista, ennemmin antoi aavistuksen
vastassa olevista esineistä, kuin valaisi niitä. Muutama himmeä säde
valotornin akkunoista oli paras ohje.
Äkkiä tapasivat sotamiehet vaunut valjastettuine hevoisineen.
Silmänräpäyksessä oli hämmästynyt ajaja temmattu istuimeltansa alas,
hevoisia pidettäissä suitsista kiinni.
"Hiljaa!" käski Sjöstjerna, kiiruhtaessaan vaunuille. "Onko ketään
vaunuissa?"
"Jumalani! Ruotsin kieltä," huudahti paroonitar. "Kuka kysyy?"
"Se on Sjöstjerna! Minä tunnen hänen puheensa!" keskeytti Natalia.
"Kuinka te tänne tulette, kapteeni?"
"Vaiti, vaiti!" sanoi hän. "Minä tulen jäähyväisille. Vielä kerran
tahdoin eläissäni laskea jalkani Dagerort'in maalle: sentähden olen
tuokioksi tullut tänne."
"Ah! te tulette meitä auttamaan ja pelastamaan!" huudahti paroonitar.
Hän kertoi hänelle äkkiä mitä oli tapahtunut.
Sjöstjerna mietti hetkisen. Sitten sanoi hän päättävästi: "Matka
Ruotsiin on kuitenkin lyhyempi kuin matka Siperiaan, Ulla Fersen on
täällä ja ottaa taasen ilolla vieraansa vastaan!"
"Jalo pelastajamme!" rukoili paroonitar, "mutta ennen kaikkia;
pelastakaa puolisoni! Pelastakaa hän! Me seuraamme häntä minne ikänäkin
häntä vietänee."
"Oletteko tekin päättänyt seurata isäänne, neiti Natalia?" kysyi hän.
"Olen!" vastasi hän ilon tunteella, joka läpäisi koko Sjöstjernan
sydämmen ja herätti sen sisimmissä sopissa erinomaisen ihanan
vastasoinnun. Semmoinen myöntymys, sen tunsi hän, olisi jonakin pyhänä
hetkenä elämänsä suloisin autuus.
Mutta hetken vaara herätti hänen taasen sotaiseen toimeensa. Varovasti
hän otti tiedon venäläisten soturien luvusta. Kun hän myös sai tietää,
ett'ei muuta sotavoimaa ollut läheisyydessä, teki hän heti
suunnitelmansa. Hän käski naisien olemaan rauhallisina, eikä antautua
levottomuuteen, jos taistelukin nousisi. Sitten hän kiirehti miehinensä
valotornille.
Siellä antoi juuri rautaovi perää venäläisten soturien ponnistuksille.
Upseeri, joka seisoi ovella, kuuli askeleita takanansa ja kääntyi sinne
päin. Mutta äkkiä hän tunsi itseänsä otetuksi kauluksesta kiinni ja
takaperin temmatuksi portaita myöden alas, ennenkuin oli ehtinyt tehdä
vähintäkään vastarintaa.
"Vaiti!" ärjäsi ääni hänen korvaansa miekan terän salamoidessa
silmäinsä edessä ja väkevien käsien häneltä aseitansa riistäessä. Hän
antaui heti vangiksi ruotsalaisille merisotureille.
Kreivi Telepnoff oli huomannut hänen äkkinäisen katoamisensa ja juoksi
säikähtyen ylös, kun painetin kärkiä näkyi oven rei'ässä. Mutta samassa
töyttäsivät ruotsalaiset sisälle ja karkasivat heti hämmästyneiden
venäläisten päälle, jotka muutamassa silmän räpäyksessä oli saatu
vangiksi. Voitto oli minuutissa verta vuodattamatta saatu.
Kun Sjöstjerna astui saliin, päästi vartija ilohuudon. "Hän on täällä
taas!'" puhkesi hän sanomaan, "Se on hän; se on herrani poika!"
"Kummallista," sanoi Sjöstjerna katsoen ympärillensä. "Toiset täällä
näyttävät tuntevan salaisuuksiani enemmän kuin minä itse. Mikä on
tarkoituksesi, vanhus? Toisen kerran jo näyt tuntevan minun. Mitä
tarkoitat? Missä olet minun ennen nähnyt? ja miksi nimität minua
herrasi poi'aksi?"
Vanhus oikaisi, liikutuksesta väristen, kätensä häneen päin. "Minä
tunnen jokaisen kasvojenne muodon. Te olette hänen näköisensä. Niin, te
olette Adolf Sjöstjernan poika."
"Sinä olet maininnut isäni nimen," sanoi Sjöstjerna ja astui lähemmäksi
häntä. "Sano pian, oletko tuntenut hänen? Oletko tuntenut äitini?"
"O, Jumalani!" huudahti vanhus, kyyneleiden kastellessa hänen harmaita
silmäripsiänsä. "Niin, te olette herrani poika. Ja hänen rouvaansa,
enkö olisi nähnyt sitä lempeätä enkeliä, äitiänne, nuori herrani! Niin,
nyt loppukoon elämäni. Nyt tahdon kuolla saadakseni ilmaista, mitä
minun pitäisi kuolinhetkeeni salata."
Vanha parooni, joka kivettyneen näköisenä oli katsellut tätä kohtausta,
nousi nyt ja läheni heitä.
Silloin oikaisi Sjöstjerna vartalonsa ja sanoi suurella äänellä: "Minä
huomaan että kohtaloni tänä hetkenä selviää. Tämä on pyhä hetki. Minä
tahdon häiritsemättä kuunnella mitä sinulla on sanottavana, vanhus.
Sotamiehet, viekäät vangit alas ja vartijoitkaat heitä ulkopuolella."
"Ovatko nämät herrat myös vankiamme?" kysäsi korpraali osoittaen
Telepnoff'ia ja vanhaa paroonia.
"He minä vartijoitsen itse," vastasi Sjöstjerna ja sotamiehet lähtivät
alas.
"No, mitä sinulla on sanomista?" sanoi Sjöstjerna kääntyen tornin
vartijaan päin.
Vanhus oli ennättänyt rauhoittua ensimmäisestä innostansa. Myrskyiset
tunteet, jotka äsken panivat hänen muuten vakavia kasvojansa
liikkeesen, oli hän taasen sulkenut rintaansa. Silmässänsä vain sähkyi
tuli, jota hän ei voinut hillitä. Suuren päätöksen teko osoittihe ukon
jokaisessa katseessa ja liikkeessä. "Herra," sanoi hän Sjöstjernalle,
"te tiedätte siis olevanne Adolf Sjöstjernan poika? Mikä teidän
ristimänimenne on?"
"Otto," vastasi hän.
"Niin oikein," sanoi vanhus. "Se on nimenne -- Tiedättekö kuinka isänne
kuoli?"
"En," vastasi Otto utelevin silmäyksin.
"Niin kuulkaa siis," alkoi vanhus. "Me jouduimme haaksirikkoon
muutamalla karilla Worms'in ja Hiidenmaan välillä."
"Haa!" huudahti Sjöstjerna, "sama kari puuttuikin kartasta."
"Niin," sanoi vanhus, "kaksi vuorokautta ajeli tuuli meitä sinne tänne
muutamalla laivan palasella. Herrani vuoti verta. Hän ei puhunut
selvään, mutta minä tiedän että hän ajatteli oikein. Hän vaati minulta
valan ja minä annoin sen, ja olen pitänyt sen. Minä vannoin ett'en
ennen kuolinhetkeäni ilmoittaisi mitä tiesin. Mutta nyt, herra, nyt
tahdon puhua, sillä nyt se on välttämätöntä. Minä olen tänään kuullut
sanan, joka pakoittaa minun puhumaan, vaikka tiedän, että minun pitää
kuoleman jos puhun; sitä vaatii valani. Minä olen kuullut sanan; se
oli: häpeä --"
"Häpeä," toisti vanhus vitkaan, tuimasti katsoessaan parooniin.
I'ästynyt parooni Akatius tunsi punastuvansa ja Sjöstjernan kasvot
säihkyivät tulesta.
"Häpeä," virkkoi Stolpe vielä kerran. "Häpeä ei ole milloinkaan
saastuttanut Adolf Sjöstjernan nimeä, sillä häpeää ei takertunut hänen
tekoihinsakaan. Häpeä ei sokaise hänen vaimoansa eikä lastansakaan. Te
sanoitte tänään sanan, herra parooni, hänen häpeästänsä ja
rikoksestansa. Teitä on petetty. Jos joku on teille semmoisia
luuletellut, niin --."
"Jumala sen tietää," huudahti parooni ukkoa keskeyttäen, "ett'ei kukaan
niin paljon kuin minä, surrut sisareni häpeätä. Mutta jos hän on tämän
nuoren herran äiti, niin näytä hänen avioisuutensa toteen! Hän oli
ruhtinas Palitkin'in morsian."
"Min'en tunne ketään ruhtinasta," vastasi Stolpe pikaistuneena. "Jos
hän oli luvattu toiselle, oli se tapahtunut hänen tietämättänsä tahi
ainakin hänen suostumattansa; sillä minä olin itse mukana pienessä
kappelissa Kasan'in kirkon vieressä, kun herrani, evesti Sjöstjerna ja
kaunis neiti Ulrika Fersen vihittiin. Kaksi upseeria ja kaksi
korkeasukuista naista oli myös läsnä. Heidän nimensä ovat kirjoitetut
herrani jälkeensä jättämiin paperiin."
"Sinä et voi valehdella, Stolpe'" sanoi parooni, "sinä et tahdokaan
valehdella hyväntekijällesi!"
"Niin, parooni," jatkoi vanha tornin vartija, "minä olen teitä
vihannut, mutta minä olen teitä rakastanutkin. Nyt se tietäkää. Kun
yht'äkkiä veitte pois herrani rouvan, aavistamattansa tavatessanne
hänet hovissa, ja sallimatta hänen edes ottaa jäähyväisiä puolisoltansa
ja lapseltansa, syttyi minussa viha teihin. Mutta kun pelastitte minun
tuulen ajamalta haaksirikolta veneesenne ja sallitte minun ottaa
mukaani herrani ruumiin, jonka te hautasitte, minun ollessani sairaana
ja tainnotonna; kun te parannuttuani uskoitte minulle vartijan toimen
tässä tornissa: silloin opin minä teitä kunnioittamaan, rakastamaan.
Tosin olen kuullut, että herrani onneton puoliso on asunut tässä
tornissa ja että hän on heittäynyt jostakin akkunasta mereen ja
hukkunut; mutta minä en ole sitä nähnyt. Se oli siis tapahtunut
sairauteni ja tainnottomuuteni aikana. Mutta sen tiedän, että hänen ja
herrani hauta minulle näytettiin; ja ett'ei hyödyttänyt, eikä ollut
velvollisuuteni mukaistakaan rikkoa tainnottomalle herralleni antamaa
valaani, sen tunsin."
"Niin," lausui parooni, "tainnoton hän varmaankin oli, kun vaati
sinulta semmoisen valan. Ilman sitä valaa olisi todellakin moni synkkä
ja surullinen hetki elämässäni ollut melkoista loitommalla."
"Jos niin on, parooni, että teillä on ollut surua, on se ollut liiankin
helppo rangaistus kovuudestanne sisartanne kohtaan."
Sjöstjerna, vaikka mahtavat tunteet aaltoilivat hänen sydämmessänsä,
kuunteli äänetönnä vanhuksen puhetta. Vihdoin hän ojensi ukolle
kätensä. "Mutta kuka olet sinä, vanhus," sanoi hän, "joka annoit
minulle sen valon, jota etsin. Sinä olet minun pelastanut elämäni
raskaimmasta murheesta."
Ukon silmät säihkyivät. "Olenko todella, nuori herrani?" huudahti hän.
"Olenko herrani pojalle saanut iloa aikaan? Sitten en ole turhaan
elänyt näitä kahtakymmentä vuotta tällä autiolla niemellä ja nyt kuolen
ilolla. Tässä, herraseni," sanoi hän, "tässä ovat isänne paperit." Hän
otti taskustansa nahkaisen lompakon ja antoi sen Sjöstjernalle.
Vapisevin käsin otti hän lahjan ja avasi sen. Sen sisässä oli pienempi
lompakko, johon oli kirjaelemalla ommeltu nimi ja vaakuna. Herrat
tunsivat ne kummankin perheen omiksi. Vil'aistuansa papereihin
huomasivat he niissä olevan tarpeeksi laillisia todistuksia, että neiti
Ulrika Fersen oli vuoden ollut evesti Adolf Sjöstjernan puolisona, kun
heidän poikansa Otto syntyi Pietarissa ja kastettiin kaupungin
ruotsalaisessa seurakunnassa.
Vanha parooni avasi äkkiä helmansa; virtana vuotivat hänen kyyneleensä,
kun hän Ottoa syleillen, lausui: "Oi, onnettoman, rakkaan sisareni
poika. Tule syliini, anna minun likistää sinua sydäntäni vastaan; isän
sydämmelle, joka nyt saa rakastaa sinua niin, kuin se ennen on
toivonut!"
Syvästi liikutettuna vastasi nuorukainen hänen syleilyänsä, ja kääntyi
sitten Stolpen puoleen: "Mutta kuka olet sinä, isäni vanha ystävä ja
palvelija'?"
"Minä olen ruotsalainen," vastasi vanhus. "Minä seurasin useat vuodet
evesti Sjöstjernaa hänen matkoillansa enkä hänen kuoltuansa voinut
muuttaa pois hänen hautansa läheisyydestä. -- Mutta jääkää hyvästi,
nuori herra! Vanha sydämmeni tykkyi ilosta, kummallakin kerralla
nähdessäni teidän kauniin rekattinne. Eihän se nytkään ole kaukana,
koska te olette täällä. Jos tuli on tornistamme valaissut teitä tänä
myrskyisenä yönä, niin kuolen nyt toista vertaa mieluummin."
"On todellakin, valo täältä on ohjannut minua ja koko ruotsalaista
laivastoa," virkkoi Sjöstjerna. "Jos se ei olisi valaissut meitä, niin
luultavastikin olisimme joutuneet karille, sillä me olisimme sitä
etsineet etelämmästä."
Silloin oikaisi vanhus vartalonsa ja kummallinen hymy levisi hänen
kivikoville kasvoillensa. Hän löi nuorta meriupseeria voimakkaasti
olalle ja sanoi: "Herra, nythän olen kuitenkin vanhoilla päivilläni
tehnyt isänmaalleni hyvän työn, ja olkoon se elämäni viimeinen."
"No niin," sanoi Sjöstjerna, "seuraa nyt minua rekatilleni! Minä olen
kuullut koko jutun kreivin vilpillisistä hankkeista." -- Terävä ja
halveksiva katse lensi ällistyneen ja äänettömän läsnäolijan, kreivi
Telepnoff'in puoleen, joka seisoi erikseen muutaman akkunan vieressä --
"ja samaten kuin vangitsin sotamiehet, samaten vangitsen parooninkin ja
kenen tahdon hänen väestänsä. Sinunkin, Stolpe-ukko."
"Ei, herra," sanoi vartija, "minä olen sanonut teille, että Stolpe
ukko on elänyt kylliksi. Nyt on vala rikottu, siksi täytyy hänen
kuoleman, sillä muistakaa, herra, se piti rikottaman vasta hänen
kuolinhetkenänsä! Sitä paitsi minun pitää jäämän tänne vielä tänä yönä
hoitamaan tulta."
Sjöstjernaa huoletti. "Siinä olet oikeassa, vanhus," sanoi hän;
"tornisi valo on tänä yönä laivastollemme välttämätön."
"Niin, senpä tähden jäänkin," sanoi Stolpe. "Mutta minä tarvitsen
auttajankin," jatkoi hän. "Siksi pyydän saada tämän venäläisen herran."
-- Hän osoitti kreiviin. -- "Käsitänpä hyvin kyllä, ett'ei semmoista
herraa päästetä irki ennen aikaansa asiaa ilmoittamaan ja hätärytyä
Hiidenmaalla nostamaan. Mutt'ei teidän tarvitse ottaa häntä mukaanne.
Sallikaa Stolpen häntä vartijoita! Voitte olla varma siitä, ett'en
häntä päästä."
Sjöstjerna mietti. Kreivi astui esiin, pelon tuskasta vavisten. "Mikä
on tarkoituksenne, kapteeni Sjöstjerna?" kysyi hän. "Tahdotteko viedä
minun vankina mukananne? Eli panetteko tämän ukon minua täällä
vartijoitsemaan? Sallikaa minun mieluummin valita jälkimmäinen. Siinä
tapauksessahan pääsen vapaaksi huomenna varhain. Silloin minä sinun
kelpo lailla palkitsen, ukkoseni."
Nyt hymyili vanha Stolpe toisen kerran. Mutta tämä hänen hymynsä oli
hirmuinen. Siinä kuvastihe semmoinen iva, joka peloitti kreiviä niin
että hän rupesi pyytämäänsä katumaan. Mutta Sjöstjerna suostui siihen.
"No niin," sanoi hän, "saakoon vanhus tahtonsa perille. En todellakaan
käsitä mitä pahaa hänelle voisi tapahtua. Hänhän vain on totellut
herransa käskyjä."
"Mutta minä pyydän sinua, Stolpe." sanoi parooni, "kohtele kreiviä
säädyllisesti!"
"Minä tarvitsen hänen apuansa," sanoi Stolpe, "tuomaan muutaman
kärryllisen kivihiiliä, sillä minä olen seisonut tässä liian kauvan ja
laiminlyönyt tulen hoidon. Mutta en minä kreiviä kauvan vaivaa. Olkaa
hyvä, nouskaa portaita myöden ylös tuolle ovelle, jonka sotamiehet
äsken mursivat rikki. Jääkää hyvästi jalo hyväntekijäni, herra parooni!
Jääkäät Jumalan haltuun! Mutta yhtä pyytää tänä hetkenä isänne
uskollinen palvelija: Otto herra, sallikaa syleilläni teitä!"
Sjöstjerna heittäyi vanhan merimiehen syliin, ja molemmat puristivat
sitten toisiensa käsiä.
"Kiirehtikää nyt, korkea-arvoinen, hieno herra!" sanoi vartija
säihkyvin silmin. "Kiirehtikäämme ylös!"
Kreivi ei uskaltanut tehdä vastarintaa, vaan piti välttämättömänä
totella. Hän kernaammin antaui yhdeksi yötä vanhuksen kiusattavaksi ja
vartijoittavaksi, kuin tänä myrskyisenä vuoden aikana kulkea vankina
meriä pitkin.
Auki murretussa tornin ovessa katsoi kreiviä seuraava vanhus vielä
taaksensa, nyökäytti päätänsä Sjöstjernalle ja sanoi: "Tänä yönä tuleni
loistaa, olkaa siitä varma, nuori herrani!"
Vai'eten syleilivät parooni ja Otto taasen toisiansa, ennenkuin
astuivat portaita myöden alas. Tornin veräjän ulkopuolella seisoivat
sotamiehet vankinensa järjestetyissä riveissä ja koko matkue lähti nyt
rantaan.
Vanha parooni tapasi ilolla puolisonsa ja tyttärensä vaunuissa
istumassa ja auttoi heitä astumaan alas. Muutamilla sanoilla ilmoitti
hän heille iloisen sanoman, ette he nyt pelastettaisiin ja että heidän
pelastajansa oli sisarensa ja evesti Sjöstjernan oikea ja laillinen
poika.
Rannalla auttoi Sjöstjerna itse naisia veneesen, muutaman palvelijan
kantaessa niitä tavaroita ja varoja, jotka olivat Siperiaan matkustusta
varten laitetut valmiiksi.
Kun Sjöstjerna itse viimeisenä hyppäsi veneesen ja istuikse neiti
Natalian ja hänen isänsä välille, tarttui hän toisella kädellänsä
peräsimeen, toisen käden salaa puristaessa Natalian kättä. Molemmat
ymmärsivät toisensa; sillä äänetön merkki oli kylläksi, sen jälkeen
mitä nyt oli tiedoksi tullut.
Niinpian kuin vene oli ehtinyt rekatille, levitettiin taasen sen
purjeet ja nyt se poistui Hiidenmaan rannoilta, joita se jo kolmannen
kerran oli mennyt niin lähelle.
Kun koko Ruotsin laivasto hajoitetussa järjestyksessänsä teki
käännöksen Dagerort'in niemien ohitse, kiiti taasen Ulla Fersen
tilallensa, äärimmäiseksi vasemmalla siivellä. Muutamaa luutnanttia
pisti päähän, juuri kun rekatti rupesi etäämmälle poistumaan, ohjata
tähystin valotorniin päin ja ilmoitti sitten, että juuri tulen
loisteessa voitiin eroittaa taistelu. Näkyi kuinka mies syöksi toisen
tuleen.
Jos luutnantti, joka tämän näki, olisi voinut yhtä selvään nähdä mitä
tapahtui aamulla, auringon noustessa, jo näkymättömiin jääneellä
valotornilla, olisi hän nähnyt toisen miehen vapaaehtoisesti syöksyvän
tornista aaltoihin, jotka kuohuivat sen juurella.
* * * * *
Parooni Reinhold'in kautta sai keisaritar tiedon Dagerort'in valotornin
seikkojen oikeasta laidasta ja antoi vakuuttaa hänen isällensä armonsa,
niin että hän hyvässä turvassa voi palata Marienhag'iin. Kaksi
ensimmäistä vuotta kotiintulonsa jälkeen tuntui kuitenkin sekä
paroonista että paroonittaresta autioilta, kun he vasta rauhan jälkeen
saivat ilon kodissansa taasen nähdä tyttärensä ja hänen onnellisen
puolisonsa. Hän oli urotöidensä palkinnoksi saanut paremman arvoisen
laivan päällikkyyden ja toinen päällikkö siis molempien vuosien
merisotina johti Ulla Ferseniä, kun sen uhkea lippu ja keveät purjeet
liikkuivat samoilla kulentavesillä.