Vuonna 1788 oli talvi erinomaisen aikainen ja kylmä. Rannat alkoivat jo
jäätyä, eivätkä Suomenlahden ja Itämeren aallot enään kesäisinä ja
keveinä leikkineet äärettömän suurella tasangolla, vaan vaahtoisina,
raskaina ja jäätyneinä murtuivat ryskyen ja pauhaten toisiansa vastaan.
Perhe Marienhag'illa valmistuikse pian sattuvan erohetken varaksi, ja
monet tunnit istui Natalia kyyneleitä vuodattaen ajatellessansa, että
sekin, joka, hänen omaisistansa ainoa, käsitti ja hyväksyi hänen
sydämmensä syvimmän tunteen, pian oli hänen jättävä.
Muutamana päivänä tuli kreivi Telepnoff vieraisin. Hänen ottivat kaikki
vierasvaraisesti ja ystävällisesti vastaan, etenkin vanha parooni.
Reinhold jonkinlaisella säälin tunteella huomasi hänen onnistumattomat
kokeensa, yhä vieläkin toivoessaan Natalian suostuvan hänen tuumaansa.
Mutta Telepnoff'in käytös oli muuttunut. Se oli käynyt synkäksi ja
umpimieliseksi. Hänen katseensa oli arka ja levoton. Siinä voitiin
helposti huomata pahojen aikeiden tietäminen.
"No vihdoinkin," kertoi hän, teetä kaadettaissa kuppeihin, "on meidän
laivastomme purjehtinut Räävelistä. Luultavasti Ruotsin laivasto jää
Viaporinsa eteen. Keisarittarella on tuuma sitten antaa maasotaväkensä
samota Suomeen piirittämään Viaporin ja ottamaan laivaston. Varmaankin
moni vanki tuodaan meidänkin seuduillemme."
"Ei Viaporia eikä laivastoa niin helposti oteta," muistutti Reinhold.
"Me olemme tosin saaneet kokoon niin paljon apuvoimia, että meidän
laivastomme olisi voinut pidättää ruotsalaisen asemallansa. Mutta kun
meidän laivamme ovat palanneet Kronstadt'iin, voivat ruotsalaistenkin
purjehtia Karlskrona'an."
"He eivät voi tietää meidän laivastomme lähdöstä," väitti Telepnoff,
"sillä heidän risteilijöistänsä ei mikään ole enään moneen päivään
uskaltaunut ulapalle. Sitä paitsi tulee tänne pian käsky, että
Dagerortin valotornista tuli pitää sammutettaman."
Vanha parooni säpsähti. "Tuli sammutettaman!" huudahti hän. "Se on
mahdotonta. Semmoista käskyä ei milloinkaan voida antaa. Sehän olisi
hirmuista. Tulihan on välttämätöntä, ei ruotsalaiselle laivastolle,
sillä se on jo kyllä asemaansa jäätynyt, vaan kaikille yksityisille,
rauhallisille laivoille, jotka ovat liikkeellä ja uskovat henkensä ja
omaisuutensa ohjaukselle, jonka meidän valotornistamme toivovat
saavansa."
"Mutta te saatte amiraalin käskyn, herra parooni," sanoi Telepnoff
kylmästi. "Joku kauppalaiva enempi tai vähempi ei merkitse paljoa, kuin
ei vaan Ruotsin laivasto pääse perikadostansa."
Vanhan paroonin kasvoille kuvastuikse mitä syvin närkästys. "Tuon
tempun täydellisyydeksi," sanoi hän, "koska näytte sen hyväksyvän,
kreivi Telepnoff, puuttuu ainoasti, että sytytetään valetulia
rannalle."
"Enpä pidä ensinkään ihmeteltävänä, jos niin tapahtuisi," vastasi
Telepnoff. "Sodassa on lupa tehdä mitä tahansa, joka vain on vihollisen
vahingoksi."
Reinhold ei virkannut mitään, mutta hän koki katseillansa rauhoittaa
innostunutta isäänsä. Paroonitar ja Natalia eivät puuttuneet puheesen.
Mutta jälkimmäinen ei voinut estää halveksimisen katsetta, jonka hän
heitti Telepnoff'ille.
Tämä katse koskikin häneen kuni puukon pisto, ja syvä kiukku yhä
enemmän alkoi raivoamaan hänessä. "Toivoisinpa, totta vieköön," sanoi
hän, "saavani nähdä tuon pöykeän ja uhkean rekatin, joka hinasi meitä
vankeina pitkin aaltoja, ja joka hävitti teidän Naduktanne, parooni
Reinhold, murtavan keulakaransa ja peräsimensä rantamme kiviin. Minä
ottaisin halusta kapteeni Sjöstjernan talooni samoilla ehdoilla, kuin
minäkin olin hänen vieraanansa. Meidän pitää aina antaman verta
verrasta."
Natalian kasvoilla säihkyi yhä kuumempi rusko. Mutta hän oli vaiti ja
lähti huoneesta. Telepnoff myös huomasi ett'ei hän enään ollut kaivattu
vieras. Hän otti sentähden jäähyväiset ja lähti pois.
Kun hän oli lähtenyt sanoi parooni pojallensa: "Telepnoff on tänään
ollut kovan onnen kantajana. Hän on puhunut totta; voi meitä! Käykö
raakuus niin pitkälle, että hallituksemme käskee käyttämään niin
ilkiöntapaisia keinoja kuin valotornin tulen sammuttamisen? Sitä käskyä
on toden totta raskas totellani. Ihmisyyden la'it ovat korkiammat ja
pyhemmät, kuin yhteiskunnan."
Reinhold näytti huolestuneelta. "Pelkäänpä kyllä," sanoi hän, "että
niin raaka käsky on annettu, sillä monikaan meidän mahtavistamme ei
vielä tunne mitä sivistyneissä kansakunnissa pidetään velvollisuutena
ja ihmisoikeutena. Eivätpä he tietäneet kuinka heidän piti kohteleman
ensimmäistä lähettilästä, joka tuli Rääveliin. Maaherra oli jo vangita
hänen. Mutta jos suurelle ja nerokkaalle keisarittarellemme
ilmoitettaisiin mikä on oikeata ja sopivaa, niin hän varmaankaan ei
hyväksyisi tuommoista käskyä, vaan kieltäisi heti sen täyttämisen."
"Niin minäkin luulen," tuumi vanhus, "ja vielä tänä päivänä minä
kirjoitan Pietariin, estääkseni tämän käskyn seurauksia."
"Te olitte varomaton, isäni, Telepnoff'in läsnä ollessa," muistutti
Reinhold. "Pelkäänpä että me olemme hänestä saaneet vihollisen."
"Minä en voi sitä auttaa. Enemmän tulee kuulla Jumalaa, kuin ihmisiä.
Minä menen nyt valotornille katsomaan kuinka sen tuli palaa."
Mutta parooni ei vielä ennättänyt lähteä, ennen kuin kasakka tuli
Räävelistä, tuoden mukanansa sinetityn kirjeen. Parooni avasi sen ja
luki saman käskyn, jonka Telepnoff äsken oli ennustanut. Vaikka se
jaloa vanhusta kovin suretti, ei tuskan haivettakaan hänen kasvoissansa
näkynyt, vaan hän talletti vai'eten kirjeen ja lähetti kasakan
matkaansa, annettuaan hänelle aterian ja juomarahaa.
Parooni Reinhold seurasi isäänsä torniin. Hämy oli jo alkanut ja tuli
paloi paraallansa. Vanha Stolpe astui heitä vastaan. Hän katseli
äänettömällä ihmeellä ja kunnioituksella pilveä, joka lepäsi molempain
näössä.
Vihdoin sanoi vanha parooni: "Tänne on tullut käsky, Stolpe, että tuli
pitää sammutettaman."
"Sitä ei ole sammutettu ainoanakaan yönä kahtena kymmenenä vuotena,
joina olen Dagerort'illa palvellut," virkkoi vartija, hänessä ihan
oudolla kiivaudella. "Niin kauvan kuin Stolpe elää, luulin, ei
kenenkään tarvitse kaivata sen valoa. Nyt se kuitenkin on sytytetty, ja
saahan se palaa kunnes se sammuu?"
Parooni oli vaiti.
"Oletteko nähnyt purjehtijaa tänään, ukko Stolpe," kysäsi parooni
Reinhold.
"En ainoatakaan," vastasi hän. "Mutta minä tunnen sielussani, että he
tulevat."
"Sinulla on aavistuksiasi," sanoi parooni hymyillen lähteissään
isänensä pois.
Seuraavana päivänä oli jäähyväis-hetki käsissä. Kyynelein syleilivät
vanhemmat poikaansa. Mutta hän lohdutti heitä, vakuuttaen pian takaisin
palaavansa. "Minä toivon," sanoi hän, "pääseväni keisarittaren puheille
matkustaessani Moskovan lävitse."
"Jos silloin sopisi ilmoittaasi hänelle meidän valotornimme asian --!"
sanoi vanha parooni Akatius.
Reinhold lupasi tehdä parastansa, ja kääntyi sitten Natalian puoleen.
"Muista minua sisareni!"
"Sinä olet sydämmeni turva, Reinhold," vastasi hän hiljaa. "Minä
muistelen sinua pysyäkseni jalona. Minä ylpeilen siitä, että tunnet
sydämmeni etkä pidä sen tunteita halpoina. Jää hyvästi, Reinhold
vapauteni suojelija! Tiedänpä, että sinua saan kiittää siitä, että
sielullani on oikeus vapaasti ajatella ja tuntea. Sentähden seuraakin
vapaa sieluni sinua, missä purjeesi keijuilevatkin, rukoillen sinulle
kaikkea mitä parasta, ihaninta ja jalointa on."
"No, Natalia!" kuiskasi hän, "jos hän tulee, kas tässä, minä lasken
sinun käteesi ystävyyteni tervehdyksen hänelle. Sano hänelle, että minä
kunnioitan, rakastan häntä, en heimolaisuutemme tähden, vaan hänen
kunniansa ja meidän molempaimme mielipiteiden tähden. Sano hänelle,
että hän on sieluni veli, ja sentähden sallin sinun olla hänen
sisarenansa."
Sisar ja veli syleilivät toisiansa. Reinhold tempaui omaisistansa, ja
pian veivät vaunut hänen vieraille maille, uusia kohtaloita kokemaan.
Telepnoff'in kertomukset ruotsalaisesta laivastosta eivät olleet
perättömiä. Sen asema Viaporin luona kävi yhä arveluttavammaksi. Se oli
eroitettuna varoistansa, jonka tähden, jos sen täytyisi viettää
talveansa täällä, eikä Karlskronassa, sillä ei ollut toivoa seuraavana
vuonna, palvelukseen kelvollisena, ryhtyä sota-toimiin. Sairaus vähensi
miehistöä ja ruoka- sekä muiden tarpeellisien varojen puute kävi yhä
tuntuvammaksi. Venäläisestä laivastosta ei tiedetty mitään, ja vaikka
Ulla Fersen ja laivaston muutkin risteilijät rohkeilla retkillänsä
etsivät tietoja, ei niitä kuitenkaan saatu. Marraskuun 8:na päivänä sai
vihdoin luutnantti Klint pika-purjehtija Makrilli-jahdillansa lyhyen,
näöltänsä mahdottoman käskyn, 48 tunnin kuluttua tuoda tieto missä
venäläinen laivasto oli.
Aimo lumipyryllä ja käyttäen kaikkia keinoja, joita taitava merimies
voipi keksiä, onnistui hänen, muutamalla luodolla Hollannin lähellä
köyhältä kalastajalta, ainoa, joka koko kuukausi sitten oli ollut
merellä, saada toivottu tieto, että venäläinen laivasto jo Marraskuun
2:na päivänä oli mennyt Kronstadt'iin. Tämä tieto herätti mitä
vireämmän mielihyvän ja uutteramman toimellisuuden Ruotsin laivastossa.
Mutta vielä viipyi lähtö 20:teen päivään, jolloin vihdoin Ruotsin
merivoima, tuo kansakunnan ponnistuksien ja huolien kallisarvoinen ja
tärkeä hedelmä, tuulien ja aaltojen yhdistettyjen voimien avulla, kävi
etsimään turvapaikkaa kodissansa.
Tuuli oli koillinen ja kova pakkanen muodosti aalloille sumun, joka
esti näkö-alan ja teki luodot ja karit yhä vaarallisemmiksi. Mutta
rohkeudella ja taidolla muodosti laivasto osuutensa ja kiiti länteen
päin.
Ulla Fersen käskettiin vakoilemistansa pitämään äärimmäisenä laivaston
läntisellä siivellä. Sen suunta kulki siis niin likeltä Dagerort'ia
kuin mahdollista, voidaksensa varoittaa muita laivoja tämän saaren
vaarallisista kareista.
Koko päivä pitkitettiin matkaa samaan suuntaan, ja kun aikainen ilta
tuli, ko'ettiin jokaisen maston huipusta nähdä Dagerort'in valotornia,
että sen ohjauksen mukaan voitaisiin päättää, milloin suunta
käännettäisiin etelään päin.
Aurinko oli jo laskenut ja arvaamisien mukaan olisi valotornin jo
pitänyt oleman näkyvissä. Mutta ei mikään tuli valaissut aaltoja;
synkkä pimeys vain valtasi Vironmaan rannoilla.
Ulla Fersen lisäsi purjeitansa ja kiiti nyt isonmoisen matkan laivaston
edellä asian laitaa tutkimaan. Kuitenkin nosti se lyhdyn etumaston
huippuun, täten antaaksensa laivastolle merkin.