Jo aikaisin alkoivat syysmyrskyt tänä vuonna raivoella Dagerortin
ympärillä. Mahtava valo-torni levitti aalloille oppaista valoansa yön
pimeydessä, mutta yhä harvenivat laivat, jotka sitä tarvitsivat. Valpas
vartija ei milloinkaan unhoittanut sytyttää tulta, samassa kuin aurinko
laski maillensa. Kuten ennenkin kävi parooni Gyldenstubbe melkein joka
päivä niemekkeen kolkossa rakennuksessa. Mutta syvän surun tuska häntä,
raskautti siitä asti, kuin hän Ulla Fersen'in ja Naduktan taistelun
jälkeen, maalle tuoduilta haavoitetuilta oli saanut murehduttavan
tiedon, että parooni Reinhold oli pahasti haavoitettuna joutunut
vangiksi.
Neiti Natalia seurasi halusta isäänsä torniin, johon nyt hänen
sydämmensä merkillisimmät muistot olivat kiinnitetyt. Usein hän
ikävyydellä katseli ulapalle, ja hänestä oli omituista huvia, katsella
ohi kiitäviä purjeita, ja vanhalta vartijalta pyytää selityksiä niistä.
Oli kuin, jos hän aina olisi toivonut saavansa kuulla odottamiansa
sanoja: tuolla on tuo kaunis ruotsalainen rekatti. Jota autiommaksi ja
kolkommaksi meri kävi, sitä innokkaimmiksi tulivat hänen kysymyksensä.
Mutta Ulla Fersen ei tullut hänen vakoilevien silmiensä näköpiiriin.
Oli lokakuun päivä. Parooni ja Natalia katselivat kuinka myrsky raivosi
ulapalla. Sen ulvoessa ja kirskuessa tornin ympärillä, tyrskyivät
aallot raskaasti ähkyen niemekettä vastaan ja pirskoittivat kuohuansa
rannalle. Ulommalla kiersivät pyryävät vesi-paljoudet semmoisella
raivolla, että näytti mahdottomalle ihmisluoman voivan kestää
irti-päästettyjen luonnon-voimien hurjaa taistelua. Ja kuitenkin näkyi
etäällä, niin kaukana että silmä tuskin voi eroittaa, musta piste
kuohun keskellä, laiva, kuitenkin purjeitta, tuulen ajamana liikkuen
Suomen saaristoa kohden.
"Isäni," alkoi neiti, "eikö sota lopu, kun vuoden aika on niin
myöhäiseksi tullut, ja talvi pian valloittaa maat ja meret?"
"Päivä päivältä vartoomme laivastomme lähtevän Räävelistä
Kronstadt'iin," vastasi parooni. "Ruotsin laivaston luullaan talveksi
jäävän Viaporiin."
"Sinne jää siis Ulla Fersenkin," tuumi Natalia.
"Ajatteletko sinä taasen häntä," sanoi parooni pahoillaan. "Hän on
saattanut meille niin paljon onnettomuuksia, ettemme milloinkaan voi
niitä unhoittaa. Kuinka vähältä kävi, ettei hän tappanut
Reinholdiakin."
"Ei kapteeni Sjöstjernan tarkoitus ainakaan ollut paha," sanoi impi.
"Päin vastoin Reinholdin piti estämän hänen matkaansa. Mutta ovathan
molemmat täyttäneet velvollisuutensa, kuni urhot ainakin. Reinholdin
häviö ei ole vähentänyt hänen urhollisuuttansa eikä halventanut hänen
kunniaansa. Sen te olette itse sanonut, isäni. Ja onpa hän jo
kirjoittanut parantuneensakin."
"Hänen haavojensa kaltaisia ei milloinkaan tykkönään paranneta," sanoi
vanhus. "Minä en sitä voi nuorelle ruotsalaiselle antaa anteeksi. Hän
on meidän perheemme kovan onnen kokooja, etenkin jos asia on niin, kuin
olen ruvennut luulemaan."
"Teihin on syttynyt väärä luulo, isäni, hyväntekijäämme kohtaan, sitä
miestä kohtaan, joka vankeutemme aikana osoitti meille niin suurta
hyvyyttä. Sanokaa, isäni, miksi hän ansaitsee tyytymättömyyttänne?"
"Hän on saattanut meille pelkkiä onnettomuuksia ja hänen synty-peränsä,
jos se on kuten pahaa pelkään, tekee meidän yhteytemme erittäin
pakolliseksi ja vastenmieliseksi."
"Eikö hän siis olekaan ruotsalainen aatelismies, isäni? Eli mitä te
tarkoitatte noilla salaperäisillä puheillanne hänen synnystänsä?"
"Ehkä olen tehnyt väärin, Natalia, kun en selvemmin ole sanonut sinulle
mitä pelkään. Nyt sen te'en. Jos ei aavistukseni ole turha, niin on hän
meidän heimolaisemme; mutta rikos on antanut hänelle elämän ja sepä
juuri repäiseekin ylitse pääsemättömän juovan meidän välillemme. Tiedä,
Natalia, minä pelkään hänen olevan äpärän, tosin meidän vertamme, mutta
kuitenkin semmoinen, jota ei kirkko eikä yhteiskunta laillisesti
tunnusta."
"Jumalani!" huudahti neiti. "Ketkä ovat sitten hänen vanhempansa?"
"Sisar-puoleni Ulrika oli hänen äitinsä. Kihloissa ruhtinas Palitkin'in
kanssa, petti hän tämän liiton. Ruotsalainen aatelismies Sjöstjerna oli
hänen viettelijänsä, ja hänen rikoksensa sukunsa ikivanhaa kunniaa
kohtaan, synnytti sen nuorukaisen, jonka me vankeutemme ajalla opimme
tuntemaan. Kun vein onnettoman Ulrikan Pietarista, en luullut hänen
olevan äidin. Hulluutensa aikana hän sen kuitenkin ilmoitti, yhä
huutaessaan lastansa. Oi onnetonta! Vieläkin vapisee sydämmeni
kauhusta, kun muistan hänen hirmuista loppuansa. Mutta rauha hänen
muistollensa! Aikoja sitten olin antanut hänelle syyllisyytensä
anteeksi ja jo ennenkuin tuo rikoksellinen joutui haaksirikkoon ja
kuoli juuri tällä rannalla, olin antanut hänelle takaisin kaiken
veljellisen helleyteni ja raukkauteni, ehkä jo oli myöhäistä pelastaa
hänen järkeänsä. Minä luulin kuolon rauhaisuuden jo aikoja sitten
laskeuneen hänen haudallensa ja muistollensa; kun yhtäkkiä, ikäänkuin
pahojen henkien kutsumana, hänen häpeänsä synnykki tulee meidän
keskellemme, tekee meidät vangiksi, eikä säästä poikani vertakaan!
Sallima, lapseni, sallima vain on pelastanut meidät vihollisiemme
käsistä ja sallima vain on säästänyt Reinhold'in hengen."
"Sananne ovat kauheita, isäni," sanoi Natalia surullisen vakavasti
katsellen vanhusta. "Mutta mitä puhunettekin häpeästä ja
arvottomuudesta; varmaa on, että Otto Sjöstjerna on kunnian mies,
sivistynyt, jalo ja hellätunteinen mies. Te ette voi olla hänelle
antamatta kunnioitustanne."
"Minä tosin, häneen yksin katsoen, suon hänelle kunnioitukseni ja
myönnän muutenkin hänen ansionsa hyvyyden, mutta hän ei sovi meidän
keskuudellemme, meidän perheellemme. Hänen syntynsä on häneen painanut
epäkunnian merkin. Ja sinä, Natalia, kuule mitä isäsi sinulle sanoo!
Onneton sisareni on so'aissut nimensä ja siten itse sen pyhäissyt
sukutaulustamme. Mutta ketään muuta sukunsa häpäisijää siihen ei panna.
Jos et sinä, Natalia, rupea kreivi Telepnoff'in vaimoksi, en tahdo
sinua siksi pakoittaa. Mutta kukaan, joka ei ole puhdasta sukua, älköön
sinua pyytäkökään."
Natalia katseli isäänsä rauhallisesti, mutta uljaasti ja suoraan. Tämä
silmäys soi hänen muuten lempeille kasvoillensa erittäin omituisen,
mutta miellyttävän nä'ön. "Minä olen tyytyväinen isäni," sanoi hän,
"jos ei pakko vaan sido kättäni sydämmeni uhaksi. Salli minun elää ja
kuolla sinun sivullasi, rakas isäni. En milloinkaan nurkuele, kun vaan
tiedän, ett'ei kukaan tempaa minua lapsuuteni kodista."
Vanhus käveli edes takaisin salissa. Tyytymättömyys valtasi hänessä,
mutta hän oli vaiti.
Nyt kuului joku astuvan tornin portaissa. Isä ja tytär katsoivat ovelle
päin. Vitkaan astui saliin nuori, kalvea soturi. Hän ojensi kätensä ja
-- huudahtaen: "Reinhold!" riensivät isä ja sisar häntä syleilemään.
"Äidiltäni kuulin, että olitte valotornissa," sanoi nuori parooni, "ja
minä kiirehdin teitä molempia tapaamaan täällä. Nyt olen taasen terve
ja olen kunniani sanalla saanut lähteä kotiin. Minä olen nimittäin
luvannut, etten enään tässä sodassa palvele Ruotsia vastaan."
"No, sittenhän jäät meidän luoksemme!" huudahti isä. "Nyt toivon
saavamme elää yhdessä kaikessa rauhallisuudessa sotatoimiin
puuttumatta."
"Jään minä tänne muutamaksi päiväksi," sanoi Reinhold. "Onnettomuuteni,
että minä voitettiin ja että kadotin Naduktan, ei ole vähentänyt
keisarittaren suosiota minua kohtaan. Minä matkustan pian Italiaan ja
saan Välimeressä toisen laivan päällikkyyden."
Vanhus ei näyttänyt tyytyneeltä, mutta virkkoi kuitenkin: "Siellä et
ainakaan tapaa samaa vihollistasi."
"Muistutattepa minua, isäni," sanoi Reinhold, hymyillen, "että minulla
on terveisiä teille kapteeni Sjöstjernalta. Minä olen hänessä oppinut
tuntemaan urhoollisen ja taitavan upseerin ja jalon ihmisen."
Vanhan paroonin katse synkistyi. "Todella olisi meille ollut
onnellisempaa," sanoi hän, "jos toisin olisimme oppineet hänet
tuntemaan."
"Se luulo, jonka ilmoititte minulle yöllä viimein täällä käydessäni,
isäni, ei ollut ihan turha. Sjöstjerna on minulle uskonut elämänsä
vaiheet ja kohtalot, ja minä olen pyynnöstänsä tiedustellut asioitansa
Pietarissa. Te ette ole ilmoittanut, isäni, että Ulrika tädillä oli
poika."
"En olekaan, Reinhold," tunnusti vanhus; "en tietänyt sitä ennen, kuin
hänen olin vienyt häpeänsä onnettomasta todistuksesta. En tahtonut
vetää näkyviin sen häväistyksen muistoja, jotka ovat perhettämme
kohdanneet. Kuinka voin aavistaa, että tuo häpeän sikiö kasvaisi omaa
poikaani voittamaan!"
"Isäni," alkoi taasen Reinhold, "Luojan sallimat ja sodan laki ovat
asettaneet Oton ja minun toistamme vastaan. Hän on käyttäynyt jalosti
ja arvollisesti ja niinpä minäkin. Täytyy tunnustaani, että jos jokin
hänen syntyänsä sokaisee, niin on hänen sielunsa aateli sen soaistuksen
puhdistanut."
Taivaallisen katseen sai Reinhold sisareltansa.
Vanhus vain pudisti päätänsä. Sitten sanoi hän vitkalleen: "Minä säälin
häntä. Mutta minä kiitän Jumalaa ett'emme enään joudu hänen
yhteyteensä. Sillä minun päätökseni on vakaa ja järkähtämätön: minun
perheeseni älköön kukaan pyrkikö, jonka syntyä ja oikeutta ei laki ja
kirkko pyhitä ja myönnä."
"Minun ei sovi riidellä isääni vastaan," sanoi Reinhold. "Mutta minä
toivon, ett'ei tämä päätös vain olisi äkkinäinen, eikä olisi syynä
mihinkään onnettomuuteen."
Parooni heitti pelästyneen katseen tyttäreensä, "Natalia!" sanoi hän
tuskallisella vakavuudella, "Natalia! -- Ei, sinä et saata surua isäsi
harmaille hapsille."
Nuorta impeä väristytti isän synkät sanat. Mutta hän oikaisi
vartalonsa, katsoi häntä arvollisesti silmiin ja sanoi päättävästi,
lumentapaisen vaaleuden yhä enemmän levitessä hänen kasvoillensa:
"Vaikka vapaasti, Jumalan ja ihmisten edessä, itse tahdon vallita
sydäntäni, isälleni voin kuitenkin vakuuttaa: minun haudallani ei
häpeän varjokaan lepää."
Reinhold katsoi sisareensa yhä innokkaimmin silmäyksin. Hän levitti
kätensä ja syleili häntä: "Jalo, uljas sisareni," sanoi hän; "se jolla
on voimaa kärsiä kunniansa tähden, se on kylläksi arvollinen itse
määräämään sydämmensä kohtalon."
Vanhus läheni heitä ja likisti heidät molemmat syliinsä: "Minä siunaan
teitä, rakkaat, jalomieliset lapseni! Mutta nyt poistukaamme menneestä
ajasta ja sen synkistä varjokuvista nykyisyyteen ja iloitkaamme siitä,
että taasen saamme olla yhdessä!"
Kaikin kolmin lähtivät he linnalle. Heitä kietoi joka askeleella
tomupyry, ja uhkaavasti karjui myrsky heidän ympärillänsä.