Höglannin taistelun jälkeen oli Ruotsin laivasto rauhallisesti
ankkurissa Viaporin edessä, ja venäläinen, joka oli toista vertaa
suurempi, asettui Räävelin edustalle. Ainoasti pieniä risteilijöitä
kummaltakin puolen kiisteli toisiensa kanssa, tutkimaan vihollisen
asemaa ja häiritsemään sitä. Pikapurjehtija Ulla Fersen oli etenkin
yhtämittaa liikkeellä. Joka kerta kuin se onnellisesti palasi
laivastoon, oli se kestänyt jonkun uuden seikkailun. Sen päällikkö kävi
aina, kun siihen sai tilaisuutta, Helsingissä, tervehtimässä
haavoitettua parooni Gyldenstubbea, joka oli sinne muutettu, yksityisen
talossa saadakseen parempaa hoitoa ja mukavuutta.
Joka käynnillä oli parooni yhä parantunut ja, eipä aikaakaan, oli hän
tykkönään saanut takaisin terveytensä. Kun Sjöstjerna eräänä päivänä
tuli hänen luoksensa, astui hän odotettua ystäväänsä vastaan. Molemmat
nuoret miehet olivat nimittäin sitouneet ystävyyden liittoon, joka
molemmille tuntuikin kalliilta.
"Minä olen saanut kirjeen kotoani," sanoi parooni, "ja toivon pian
sinne pääseväni. Isäni, joka, en tiedä miten, on päässyt herttuan
suosioon, on kirjoittanut hänelle, ja H.K.K:tensa on myöntänyt, että
minä saan kunniasanallani palata kotiin, kun nyt taas olen ihan terve."
"Sydämmestäni toivon teille onnea," sanoi Sjöstjerna. "Onko tämä siis
viimeinen kerta, kun näen teidät, paroonini? Yöllä minun taasen täytyy
tehdä risteily Kotkaan ja Teeriluotoon päin. Jos nyt olisin saanut
käskyn mennä länteen päin, niin olisin pyytänyt luvan saada saattaa
teidät Hiidenmaalle."
"Silloin en olisi päästänyt teitä, ennenkuin olisitte poikennut
Marienhagiin," lausui parooni. "Mutta nyt matkustan Pietarin kautta."
"Pietarin kautta!" kertoi Sjöstjerna. "Jos minäkin kerran pääsisin
Pietarissa käymään! Minun olisi siellä etsiminen tietoja, jotka
elämälleni ovat suuresta merkityksestä."
"Toivonpa saavuttaneeni teidän ystävyytenne," sanoi parooni.
"Esittelisimpä siis teille, että uskoisitte minulle, mitä tietoja
sieltä etsisitte. Jos ne teille ovat tärkeitä ja rakkaita, niin voitte
olla vakuutettuna siitä, että minä panen kaikki voimani liikkeelle,
voidakseni niitä teille hankkia. Mutta istukaamme. Voinpa teille sanoa,
että, ellen erehdy, ovat ne tiedot, joita te etsitte, meidänkin
perheellemme tärkeitä, ja minulla on syytä arvata, että meidän
perheittemme asiat sangen lähelle koskevat toisiinsa."
"Minuunkin on semmoinen aavistus tunkeunut," virkkoi Sjöstjerna.
"Sentähden suonette minun ilmoittaa teille mitä tiedän vanhemmistani.
Isäni oli erinomaisen taitava meriupseeri, ja oli hankkinut itsellensä
välttävän varallisuuden. Minulla on vieläkin hänen taitavuutensa
todisteeksi mitä tarkimpia karttoja, etenkin Suomenlahdesta, joita hän
itse on piirtänyt. Kummallista kyllä, olen huomannut, että hän on
jättänyt Hiidenmaan karttaan piirtämättä siellä olevan salakarin. Se on
sama kari, jonka ympärillä me sodimme. Mutta siitä ei nyt. Isäni
vähäisellä maatilalla Bleking'essä asui eräs hänen sisarensa, joka
vieläkin elää. Häneltä olen saanut ne tiedot, jotka minulla on,
ensimmäisestä lapsuudestani. Hän kertoi, että minä olin ainoasti parin
kuukauden vanha, kun minä imettäjälleni tuotiin Ruotsiin. Tuo vaimo oli
epäilemättäkin venakko, sillä hän ei ymmärtänyt meidän kieltämme, ja
kuoli ennenkuin oli oppinut sitä puhumaan. Vieras herra, joka oli
saattanut meidät meren ylitse, jätti, paitsi meidät, tädilleni kirjeen,
joka on näin kuuluva."
Sjöstjerna otti lompakostansa taitetun paperin ja luki:
Pietarista Heinäkuun 9 p:nä v. 1766.
Rakas sisareni!
Epäilemättäkin kummeksit, kun nyt, lähes kahden vuoden päästä,
näin odottamattomalla tavalla saat minulta tietoja. Mutta tiedän
varmaan, että juuri nämät tiedot ovat sinulle rakkaita. Minä
lähetän sinulle poikani. Hänen nimensä on Otto. Nyt olen vuoden
ollut aviomiehenä, ja olisin vielä onnellinen isäkin, jos ei
salaiset ja sekasortoiset seikat, keisarittaren vaihtelevan
mielen nostamina, pakoittaisi minun pitämään avioliittoani
salassa. Niin pitkälle on käynyt, että vaimonikin on minulta
otettu. Mutta minä olen tehnyt päätökseni. Saadakseni poikani
turvaan, lähetän minä hänet sinun luoksesi, kun itse koen
rakastettuani pelastaa. Kokeeni ei ole vaaratta, mutta rakkaus
ja toivo suovat minulle intoa ja minä voitan viholliseni
hyökkäämällä äkkiarvaamattansa heidän päällensä. Toimita nyt
kuitenkin, että poikani kirjoitetaan seurakuntamme kirkon
kirjoihin. Pian toivon tapaavani sinun ja tutustuttaa sinun
Ulrikani kanssa. Uskollinen veljesi.
Adolf Sjöstjerna.
"Kuitenkaan ei isääni milloinkaan kuulunut tulevaksi. Kaikkien
tiedustelemisiemme uhaksi emme ole saaneet muuta tietää, kuin että hän,
vähän jälkeen tämän kirjeen kirjoittamisen, oli laivalla lähtenyt
Pietarista. Hänen nimensä tunnettiin kyllä hovissa; mutta emme ole
vielä tavanneet ketään, joka olisi tuntenut hänen avioliittonsa ja
puolisonsa kohtalon."
Parooni, joka mitä suurimmalla tarkkuudella oli kuunnellut Sjöstjernaa,
vaipui syviin mietteisin. Vihdoin sanoi hän. "Varmaankin meidän
kohtaloillamme on läheinen yhteys, sen mukaan kuin ennen olen kuullut
ja mitä te äsken puhuitti. Mutta minä pelkään ett'ei niiden selitys
oikein ole mieliksemme. Sen mukaan kuin minä voin päättää, oli
varmaankin isänne sama Sjöstjerna, joka voitti tätini rakkauden ja oli
syynä hänen onnettomaan kohtaloonsa. Olettehan kuullut että hän tuli
mielipuoleksi ja kuoli Dagerortin valotornissa."
Sjöstjerna vaaleni ja kiinnitti parooniin tuijottavan katseen. "Hänkö
siis olisi ollut äitini!" puhkesi hän sanomaan.
"Se ei voi olla mahdollista," virkkoi parooni. "Hän oli keisarittaren
hovineiti ja ruhtinas Palitkin'in kihlattu. Keisaritar oli jo määrännyt
heidän hääpäivänsä, kun tätini rakastui ruotsalaiseen meriupseeriin,
jonka nimi oli Sjöstjerna. Isäni, joka oli vanhempi veljensä, vei hänen
heti pois Pietarista ja semmoisesta rakkaudesta, jonka asianhaarat
pakoittivat loppumaan. Minä luulisin että Sjöstjerna jo ennen oli ollut
naimisissa ja sentähden olisi lähettänyt poikansa Ruotsiin, kätkeäkseen
tämän vanhemman liittonsa eli mikä syy hänellä lienee ollut. Tätini
kuoli ainakin naimatonna heti kotiin tulonsa jälkeen. Muuan laiva
joutui nimittäin Hiidenmaan luona haaksirikkoon, hän luuli
hulluudessaan yhden ruumiin, jonka tuuli toi rantaan, muka tuntevan
rakastetuksensa, ja hyökkäsi epätoivoissansa tästä näöstä, joka teki
hänen mielensä vian täydelliseksi, eräästä tornin akkunasta mereen."
Sjöstjerna näytti olevan syvästi liikutettuna näitä onnettomuuksia
kuullessaan. "Kummalista," huudahti hän, "jos he kuitenkin olisivat
vanhempani, haaksirikkoinen ja mielipuoli! Mitenkä te voitte luulla,
parooni, että isäni olisi jo ennestään ollut naimisissa? Se ei olisi
ollut hänen käytöksensä ja luontonsa tapaista; siitä olen varma."
"Mutta se, jonka voin teille vakuuttaa," alkoi taasen parooni, "on että
tätini oli naimaton, eikä minulla ole aihetta luulla, että hänellä
olisi ollut perillistä. Muuten hän oli melkein vieras perheessämme,
eikä hänellä oikeastaan ollut oikeutta kantaa meidän nimeämmekään.
Tietäkää, että isäni äiti, jouduttuansa leskeksi, meni naimiseen erään
ruotsalaisen kreivi Fersen'in kanssa. Parin kuukauden kuluttua tehtiin
avioliitosta ero, kun kuultiin, että kreivi ennestään oli naimisissa
Ruotsissa. Iso-äitini muutti silloin Marinenhag'iin asumaan. Siellä
syntyi onneton Ulrika, se oli tyttären nimi."
"Ulrika!" kertoi Sjöstjerna, "Ulrika!" Ja hän kutsuttiin isänsä jälkeen
Fersen'iksi.
"Hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta käyttää sitä nimeä. Hän sai
sentähden meidän nimemme."
"Ja tämä onneton nainen," kysäsi Sjöstjerna, "eikö hän olisi äitini!
Kuitenkin, nimi Ulrika Fersen! Tätini on joskus maininnut sen. Hän oli
sen kuullut isältäni."
"Mutta isännehän oli kaksi vuotta ollut poissa kodistanne ja sisarensa
luota, kun te synnyitte," muistutti parooni. "Hän oli siis jo ennen
maininnut Ulrika Fersen'in nimen! Ehkä tätini nimi oli Ulrika, ei hän
kuitenkaan kutsunut itseänsä Fersen'iksi, kuten jo sanoin, ja täytyi
isänne siis vasta myöhemmin hänet tavata ja saavuttaa hänen
rakkautensa; sillä sill'aikaa oli hän ruhtinaan kanssa kihloissa."
"Minun täytyy saada valoa tästä epäselvyydestä." sanoi Sjöstjerna.
Minun on itse käyminen Pietarissa. Keisarittaren hovissa löytyy
epäilemättäkin joku, jolla un tarkempia tietoja asiasta."
"Minä koen tutkia asiaa," vastasi parooni. "Siihen voitte luottaa. Minä
laitan teille ne tiedot, kuin mahdollisesti voin saada kokoon."
Sjöstjerna nousi ylös ja alkoi levottomasti kävellä edes takaisin
lattialla. Vihdoin sanoi hän: "Velvollisuuteni estää minun nyt
antaumasta näille epäselville unelmille. Minä saan niistä kylläksi
tekemistä jahka sota loppuu."
"Teidän täytyy luvata minulle, silloin käydä Marienhag'issa. Jos emme
saakaan olla sukulaisina, löydätte aina minun rinnassani veljellisen
ystävyyden. Jos taasen asia olisi niin, kuten te näytte luulevan, että,
nimittäin, minun tätini olisi teidän äitinne, silloin, sen tunnustan
vakaasti, lepää synnyllänne varjo, joka meidän perheellemme olisi
kahden verran surettavaa, siksi, ettei teidänkään ruotsalainen
sukutaulunne olisi laillista ja toden-peräistä."
Tumma puna levisi Sjöstjernan kasvoille. "Isäni kirjoittaa
puolisostansa," sanoi hän, "eikä rakastajattarestansa. Aviollista
syntyperääni ei ole kukaan kotimaassanikaan epäillyt ja minä toivon,
että, minkä nimen äitini kantoikin, se vielä todistetaan."
"Kapteeni Sjöstjerna," keskeytti parooni, "minäpä juuri sitä toivonkin.
Isänne menetystä tätini kanssa tuskin käynee hyväksyä. Mutta kun en
luule sen olleen rikoksellista, älköön sitä kovasti tuomittako, etenkin
semmoisessa hovissa, jossa sydäminen oikeus aina pidettiin vähemmin
pyhänä, kuin soveliaisuuden."
"Tulevaisuuden toivon sen selittävän," vastasi Sjöstjerna. "Onnea
matkalle, herra, parooni. Minä pyydän teidän viemään terveiseni
-- -- -- vierailleni Ulla Fersenillä."
Ystävät erosivat.