Itäistä tuulta kesti koko yön, ja Ulla Fersen oli sillä ajalla
risteillyt Seele-salmessa niin pitkälle, että hän aamulla olisi ehtinyt
Hiidenmaan itäisen rannan ohitse, ja sen jälkeen toivoi Sjöstjerna,
Worms'in pohjoispuolelta, voivansa yhdellä ainoalla keularisteilyllä
ehtiä Viaporiin. Mutta juuri sen karin edessä, jossa hän, joku aika
sitten, oli ajanut huvipurtta takaa, näkyi nyt rekatti, joka risteili
Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse kulkuväylän poikki. Sjöstjerna oli
itse suurmaston huipussa kulentavettä tähystämässä, nähdäksensä oliko
tuo vieras rekatti yksin. Hän ei eroittanut, paitsi ensi näkemänsä,
muuta kuin yhden laivan, joka oli sota-aluksen kaltainen; mutta se oli
niin kaukana luoteessa, että ainoasti mastojen huiput olivat näkyvissä
taivaan rannalla. Hän päätti sentähden uskaltua koetukseen, ja
pitkittää matkaansa kernaammin kuin palata takaisin vaaralliseen
salmeen. Tosin näkyi venäläisellä rekatilla olevan kuusikolmatta
kanuunaa, kuin hänellä vain oli kahdeksantoista, mutta hän luotti
siihen, ettei tarvinnut niin syvää vettä kuin venäläinen, ja siihenkin,
että hänen laivaansa oli helpompi temputella.
Sittekuin kaikki oli valmistettu taistelun varaksi ja kanuunat ladatut
kaksinkertaisilla ladingeilla, levitti Sjöstjerna vieläkin muutaman
purjeen, voidaksensa nousta tuulta vastaan niin paljon kuin
mahdollista, ja sillä tempulla päästä Worms'in ylipuolelta ulapalle.
Mutta venäläinenkin rekatti oli hyväntemppuinen.
Kun Sjöstjerna läheni keskellä salmen suuta olevaa veden alaista karia,
johon huvipursi oli istunut kiinni, kääntyi vihollinen rekatti, joka
oli pohjoisempana, toiselle puolelle, ja ohjasi Ulla Ferseniä kohden,
täten estääksensä Ulla Fersenin pääsemästä ulapalle. Kulkuväylä karin
ja Worms'in saaren välillä oli ainoasti kanuunan kantaman levyinen, ja
tällä vedellä oli siis molempien rekattien taistelu päätettävä. Tuuli
oli molemmille yhtä suotuisa, sillä se oli itäinen; mutta venäläisellä
rekatilla, se oli Nadukta, oli suurempi kanuunain paljous ja miehistö.
Venäjän rekatti nosti ensin lippunsa ja ruotsalainen seurasi
esimerkkiä. Molemmilla laivoilla oli joka mies paikoillansa, patterien
kanuunat katselivat kummaltakin puolen uhkaavina rei'istään ja
sytyttimet olivat viritetyt, niin että kaikki oli valmiina ampumaan
täydeltä laidalta, kummalta puolen hyvänsä. Molemmat purjehtivat
keskellä väylää, jossa kiitivät toistansa vastaan, kuni kaksi
miekkailijaa oijaistuin asein. Joka minuuti, joka sekunti lyhensi
matkan heidän välillänsä, ja sivulta päin katselija olisi pian voinut
luulla, että niillä oli aikomus keulakaraansa risteillen, törmätä
toistansa keulalaita keulalaitaa vastaan. Mutta kumpikaan ei tahtonut
alkaa taistelua kääntämällä kuvettansa.
Vihdoin, kun olivat ehtineet ampuma-matkalle, laski Nadukta ylihankaan
ja käänsi vasenpuoliset kolmetoista kanuunaansa Ulla Ferseniä kohden.
Mutta samassa silmänräpäyksessä käänsi sekin ylihankansa tuulta
vastaan, niin että sen yhdeksän tulikitaa olivat valmiit vastaamaan
vihollisen kolmeentoista.
Minuutin vain kesti tämä jännitys, jonka ajalla kumpikin vartosi
vastustajansa rupeevan taisteluun.
Silloin salamoitsi ensin Naduktan patterista ja se ampui yht'aikaa
täydeltä laidalta, jonka seurauksena oli, että se tykkönään peittyi
kruutin savuun, suhisevien luotien lentäessä Ulla Fersen'in ympärille.
Pari sattui sen laitaan, mutta eivät tehneet mitään erityistä vahinkoa,
ja sen miehistö nosti raikuvan hurra-huudon.
Mutta Sjöstjerna kääntyi heti entiseen suuntaansa, vastaamatta
laukauksiin.
Nadukta täytti silloin peräpurjeensa, myöskin kääntääksensä suuntaansa
ja ohjataksensa ihan kulkuväylän eteen, mutta hänen täytyi sitä
tehdessänsä kääntää etukeulansa päin Ulla Fersen'iä, joka tällä ajalla
oli ehtinyt puolen kanuunan kantaman matkalle. Tätä temppua Sjöstjerna
odottikin, huomattuansa että Nadukta, ensimmäisen laukauksen
ammuttuansa, kääntyi alle tuulen. Samassa hetkessä siis, kuin hän nyt
joutui keulanensa päin Ulla Fersenin lapetta, tervehti se Naduktaa
vasemman puolisilla kanuunillaan. Yhdeksän tuimaa, kaksin kertaista
latinkia, pyhkäsi pitkin Naduktan kantta ja patteria. Mutta vaikka
verinen tappio oli tämän seurauksena kannen sekä ala- että ylipuolella,
ei köysiin eikä mastoihin mitään erinomaista vahinkoa ilmaantunut.
Kääntymystemppu tehtiin siis estymättä, niin että Naduktan
vasenpuoliset kanuunat kääntyivät vihollista päin, rekatin uudella
vauhdilla pistyen keskelle väylää.
Mutta Sjöstjerna, joka huomasi, että tuuli vei ruudin savun hänen
laivaltansa venäläistä kohden, kääntyi myöskin samassa, niin että hän
nyt sai ihan vastaisen suunnan, kuin vihollinen, ja oli jo ennättänyt
kääntää oikean puolen päin, ennenkuin venäläiset, jotka olivat
kadottaneet melkoisesti väkeä, olivat valmiit ampumaan.
Venäläisten seuraava laukaus teki Ulla Ferseniin suuremman vaikutuksen,
syystä että se ammuttiin pyssyn kantaman matkalta. Sattuneiden
pölkkyjen pirstaleita ja poikki ammuttujen köysien pätkiä tuiskui
pitkin sen kantta, mutta mitään erinomaisempaa vahinkoa ei nytkään
tullut. Samassa silmänräpäyksessä heitti Sjöstjerna peräsimen toiselle
puolen, niin että hän, savupilven vielä ympäröidessä Naduktaa, ohjasi
ihan sen peräpeilin ohitse. Samassa, kun hän joutui sen perälle, ampui
hän oikeanpuolisilla kanuunilla täydeltä laidalta, Tämä teki vielä
hirmuisemman vaikutuksen, kuin edellinen. Peräsin ammuttiin rikki, niin
ettei Nadukta enään voinut perän pitämisellä muuttaa suuntaansa.
Molempien rekattien kansista ja märssyistä ammuttiin tärkeänä hetkenä
pyssyn laukaisemia, jotka haavoittivat monta.
Nyt oli Sjöstjerna voittanut päätarkoituksensa, kun oli päässyt
vihollisensa ohitse, ja nyt oli hänellä aava meri edessään, vaikka
hänen tosin oli vielä mennessänsä kestäminen tuimaa ammuntaa. Mutta
sittekuin hän huomasi Naduktan peräsimen häviön, päätti hän käyttää
hyväksensä etuansa ja pakoittaa vihollistansa vaikenemaan tahi ajaa se
karille, ellei hän saisi sitä laskemaan lippuansa. Hän käänsi siis ja
kulki vihollisen vanavedessä, antaaksensa sille uudestaan takaapäin,
täydeltä laidalta pitkin alusta.
Niinpian kuin venäläinen päällikkö huomasi kadottaneensa peräsimensä,
koetti hän purjeita temppuellen kääntää laivaansa, taasen saadaksensa
laitaa päin. Mutta Ulla Fersen ennätti hänen ja piti, vitkaisen
käännöksen aikana, entisen asemansa. Vielä kerran pyhkivät hänen
hävittävät luotinsa pitkin vihollisen kantta ja patteria.
Äkkiä teki Naduktan päällikkö uuden päätöksen. Yht'aikaa kokosi hän
kaikki purjeensa ja laski ankkurin. Silloin pysähtyi mahdottoman suuri
rekatti ja alkoi kulkea perittäin. Sen perä-kannelle kokoontui
melkoinen miehistö, ja kaikki olivat valmiit iskemään, jos vaan
onnistuisi päästä Ulla Fersen'iin kiinni. Sitä paitsi sai Nadukta,
tuulen avulla, sen asennon, kuin tahtoikin, nimittäin kulkuväylän
poikki.
Mutta Sjöstjerna, joka heti huomasi tempun ja ymmärsi sen tarkoituksen,
ei jättänyt asemaansa, vaan pysyi, etupurjeet takaperin, vihollisensa
takana, ja ampui sieltä yhä kiivaammin. Tämän ammunnan seuraus oli
kauhistava. Perä-masto ammuttiin ensin poikki ja sitä seurasi
suurmasto.
Vaikka oli ohjaton ja oli kadottanut paljon väkeä, teki venäläinen
päällikkö vielä yhden kokeen, päästäksensä tuskallisesta tilastansa.
Hän laski toisen ankkurinsa, sen avulla voidaksensa kääntää laitaa
viholliseen päin. Mutta ennenkuin tämä oli tehty, keskellä luotien
rämsyä, sattui päällikön kupeesenkin luoti ja hän kaatui toisten
haavoitettujen ja kuolleiden joukkoon, veriselle kannelle. Silloin
laskettiin venäläisen laivan lippu.
Niinpian kuin Sjöstjerna näki vihollisen lipun vaipuvan alas,
laski hän veneensä vesille tutkistelemaan saalistansa. Itse hän
ohjasi laivansa niin likelle, että keulakaransa ulottui sen peräpeilin
ylitse. Tästä hän näki tappion, jonka hän oli saattanut venäläiselle
rekatille. Pitkin kantta oli kuolleita ja haavoitettuja. Jäänyt
miehistö seisoi hämmästyneenä, tietämättä mitä tehdä. Niinpian kuin
Ulla Fersen'in veneet ehtivät Naduktalle ja valtausmiehistö nousi sen
kannelle, laskivat venäläiset aseensa. Luutnantti, joka komensi
valtaus-miehistöä, juoksi perälle päin, Sjöstjernan mennessä laivansa
nenään päin, sen keulakaralta antamaan tarpeellisia käskyjä.
Kun luutnantti hyppäsi lippukirstulle, puhutteli häntä venäläinen
upseeri, joka makasi verisenä hänen edessään: "Saanko puhutella
kapteeni Sjöstjernaa? Minä olen Naduktan päällikkö. Viekää minut
voittajani luo!"
Ihmetellen ruotsalaista puhetta, jota haavoittunut puhui, kysyi
luutnantti häneltä. "Oletteko ruotsalainen, kun puhutte meidän
kieltämme?"
"Minä olen virolainen," vastasi hän. "Nimeni on Gyldenstubbe."
"Ah, te olette varmaan paroonin poika!" sanoi luutnantti. "Me olemme
päässeet teidän perheenne tuttavuuteen."
Luutnantti ilmoitti asian Sjöstjernalle. Tämä käski että parooni
Gyldenstubbe, sekä kaikki upseerit ja se osa miehistöä, joka ei ollut
haavoitettu, vietäisiin Ulla Fersenille. Haavoitetut, paitsi päällikkö,
vietäisiin rantaan Naduktan veneissä, joihin Sjöstjerna komensi
kuhunkin neljä soutajaa ja perämiehet haavoittumattomista vangeistaan.
Ruotsalaisten häviö oli ainoastaan, kaksi kuollutta ja kaksitoista
haavoitettua, ja niiden haavat oli jo sidotut, kun vertavuotava
venäläinen rekatin päällikkö tuotiin laivalle. Sjöstjerna käski viedä
hänen kajuttaansa, ja jätti hänen lääkärinsä hoitoon.
Sillä välin oli kuitenkin yksi venäläinen vene toisensa perästä,
verisine lastineen, saanut mennä rantaan. Ruoka- ja muut tarve-varat,
jotka Ulla Fersenille kelpaisivat, muutettiin Naduktasta sille. Kun
tämä oli tehty, palasivat ruotsalaiset veneet. Pieni vene, muutamine
ravakkoine miehineen, jäi kuitenkin vielä valloitetulle laivalle
viimeistä toimitusta tekemään, Ulla Fersenin kääntäessä keulaansa
pohjoiseen päin.
Niinpian kun venekin oli nostettu laivaan, kiiti Ulla Fersen pohjoista
kohden. Kun se oli ehtinyt parin kanuunan kannon matkalle, alkoi tumma
savu tunkeuta Naduktan kanuunain rei'istä. Hetken kuluttua kurkisteli
niistä punaisia tulen liekkiä. Ne hyppivät leimuellen mastoihin päin,
ja kun ne vihdoin tarttuivat taklaukseen, kiitivät ne sähisten
tervattujen köysien ja tankojen välillä, kunnes tuo suuri laiva muuttui
yhdeksi ainoaksi tulen paljoudeksi, joka juhlallisesti keijueli
aalloilla. Loistavan näytelmän lopetti pamaus, joka lennätti leimuavat
pirstaleet ja kekäleet pitkin ympärillensä, niin että ne, pudotessaan
mereen yht'äkkiä sammuivat.
Sjöstjerna järjesti nyt voittamansa saaliin ja laittoi rekatin
uudestansa sota-kuntoon. Vangit -- niitä oli noin sadan vaiheille --
vietiin rekatin alimmaiseen huoneesen, jossa niitä tarkasti
vartioittiin. Tyhjiksi ammutut kanuunat ladattiin uudestaan, ja
vahingot, joita Ulla Fersen oli kärsinyt köysiensä ja tankojensa
suhteen, korjattiin Naduktasta otetuilla varoilla.
Uhkeana riensi sitten Ulla Fersen uutta kohtausta vastaan. Toinen
rekatti oli nimittäin pohjoisesta päin joutunut kahden meri-penikulman
matkalle, kun Ulla Fersen oli purjehtinut niin pitkälle salmen suussa
olevasta karista, että sai kulkea mitä suuntaa tahtoi, tarvitsematta
pelätä molemmin puolin olevia sala-luotoja. Hän koki pysyä niin paljon
idässä kuin mahdollista, ja voi paremmin purjehtia laitavastaista,
kuin vastustajansa, jonka tähden hän voikin risteilemättä päästä
Viaporiin saakka, kun venäläisen rekatin jo Porkkalassa täytyi tehdä
risteily-käännöksen.
Nyt alkoi kilpapurjehdus, jossa pian nähtiin, kuinka paljoa etevämpi
Ulla Fersen oli. Venäläinen rekatti, joka etäältä oli nähnyt
kumppaninsa kohtalon, ei nähtävästi ollut halullinen alkamaan taistelua
voittajattaren kanssa. Sentähden se liian myöhäiseen kääntyi toiselle
keulalle estämään Ulla Fersenin kulkua, ennenkuin se jo oli ehtinyt
niin pitkälle eteläänpäin, että se, muitta esteittä, voi toivoa ennen
aamua pääsevänsä Viaporiin.
Sjöstjerna puheli lääkärinsä kanssa, kuullaksensa kuinka haavoittunut
parooni jaksoi. Lääkäri vakuutti hänen pelastuvan kosk'ei haavat olleet
vaarallisia.
"Voinko minä käydä hänen luonansa, ettei hän siitä tule levottomaksi?"
kysäsi Sjöstjerna uudestaan.
Lääkäri myönsi sen ja Sjöstjerna astui sisälle. Kun hän heitti
silmäyksen hyttiin, oli häntä vastassa voitetun valeat kasvot. Hän oli
hyvin sen henkilön näköinen, joka ruotsalaisen sotilaan sydämmelle oli
kalliista kalliin. Tuo vaalevuus ja kärsivä näkökin lisäsivät
Sjöstjernan liikutusta. Parooni huomasi tämän, kun he katselivat
toisiansa.
"Jos te haluatte jotain, parooniseni," alkoi Sjöstjerna' "jota minä
voin tehdä, niin minä pyydän teidän sitä mainitsemaan."
"Vasta joku tunti sitten," vastasi haavoitettu, "lähdin
vanhempieni luota, siellä minulle puhuttiin niin paljon teidän
jalomielisyydestänne, että ainoasti yhdessä kohden löydän lohdutusta
onnettomuudessani, siinä nimittäin, että te olette voittajani. Muuten
minä tarvitsen teidän luottamustanne; ja mitä minä voin sanoa teille,
vaikuttaa ehkä tulevaisuuteenne."
Hieno puna levisi Sjöstjernan kasvoille, ja hän painoi äkkiä silmänsä
alas.
Parooni jatkoi: "Minä kiitän teitä jaloudestanne vanhempiani ja
siskoani kohtaan!" Hän kurotti esiin kätensä. Sjöstjerna tarttui siihen
liikutuksella ja laski sen hänen rinnallensa.
"Te tarvitsette hiljaisuutta," sanoi Otto Sjöstjerna, "ja jahka vaan
ehdimme Viaporiin, käyn itse etsimään teille huonetta ja koen laittaa
niin että saatte hoitoa ja lääkärin apua, jotka teille ovat tarpeen.
Hartaasti toivon teidän niin parantuvan, että vapaasti saan kanssanne
puhella. Tottahan senkin päivän pian ehdimme."
Hän palasi kannelle. Vähän puoliyön jälkeen purjehti Ulla Fersen
satamaan. Suullinen raportti jätettiin vartijalaivalle, joka oli
kaikista ulompana, ja kepeästi käännähtäen riensi rekatti päällyslaivan
ohitse ja laskeui ankkuriin vähän mutkan päähän siitä.