VI.

Kun Sjöstjerna oli jättänyt tornin salin, astui neiti Natalia muutaman

etelä-puolisen akkunan luo ja katseli sieltä rekattia. Usein levisi

tosin sumu hänen silmillensä, mutta hän pyhkäsi sen pois, selvemmin

nähdäksensä somamuotoisen rekatin, joka tuolla hiljallensa keijui,

odottaessaan päällikköänsä.

Ei parooni eikä paroonitarkaan häntä häirinnyt. He olivat istuneet

sohvalle ja puhelivat nyt keskenänsä siitä mitä oli tapahtunut.

Kreivi Telepnoff astui sisälle jäähyväisiä ottamaan. Mutta parooni,

joka nyt taasen oli omassa kodissaan, piti itsensä velvollisena kaikin

puolin täyttämään, mitä häneltä, kohtelijaana ja vierasvaraisena

isäntänä, voitaisiin vaatia. Hän pyysi kreivin odottamaan, kunnes

hevoiset pantaisiin valjaisin vaunujen eteen, ellei kreivi tahtoisi

jäädä yöksi Marienhag'iin. Telepnoff oli kuitenkin jo ollut niin kauvan

kotoansa pois, että hän halusi päästä sinne. Parooni kutsui vartijan

ylös ja lähetti hänen käskemään torniin palvelijoitansa.

Niitä varrotessa jäi seura tornisaliin. Kreivi Telepnoff läheni neiti

Nataliaa. "Vihdoinkin," sanoi hän, "hän poistuu. Olemmehan olleet

kummallisissa seikoissa osallisina, neitiseni! ja onhan meillä nyt

syytä iloita, kun olemme niistä päässeet. Tiedän, että ainoasti

paroonin salaopillisuuden kautta olemme vapaiksi päässeet, ja

senpätähden en sitä enään milloinkaan moitikaan. Päinvastoin minä

itsekin toivoisin pääseväni vapaamuurariksi, vaikka en niin

suuriarvoiseksikaan kuin hän. Mutta mitä sanotte, neiti Natalia, ettekö

iloitse vapaudestanne?"

"Enkö iloitsisi," vastasi hän, "kun taasen olen päässyt kotiin

omaisieni kanssa! Olettehan tekin mielissänne, kreivi Telepnoff?"

"Teidän tähtenne minä enimmin iloitsen, neiti Natalia," sanoi hän.

"Mutta jo on aika, että suoraan sanon teille, mitä sydämmeni kätkee. On

paras puhua, ennenkuin arvaamattomat seikat taasen sen estävät. Mikä

minusta vankeutemme aikana oli katkerinta, oli nähdä teidät toisen

vallan alaisena. Omaa vapauttani kaipasin vähemmin, ja minusta olisikin

ollut kaksinkertainen tuska itse olla vapaana, kun te olitte vankina.

Te ymmärrätte, mitä tarkoitan, neiti, siitä olen varma. Te olette tähän

asti, ollessanne vapaana ja rauhassa viettäen nuoruuttanne kodissanne,

pitänyt tunteitani leikkinä. Nyt, kun olemme yhdessä kärsineet

vankeutta, toivon että te vakaammalla mielellä katselette elämää, ja

huomaatte, että teidän tulee enemmän miettiä asiaa, ennenkun vastaatte

siihen, mitä teille nyt virkkaan. Neiti Natalia, minä pitäisin itseäni

onnellisimpana ihmisenä, jos ette työntäisi sydäntäni ja kättäni

luotanne."

Neiti Natalia vavahti säikähdyksestä. Nuoren immen sydäntä viilsi monet

erilaiset tunteet. Mutta hän oli jo, juuri tänä päivänä, päättänyt

sydämmensä tulevaisen kohtalon. Hän vastasi päättävästi ja

arvollisesti: "Kreivi Telepnoff, te olette meidän naapurimme ja minun

lapsuuteni ystävä. Minä olen varma siitä, ettette tyytyisi minuun. Minä

omituisuuksineni, vaatimuksineni ja oikkuineni tahi miksi niitä

nimittänette, en voisi tehdä teitä onnelliseksi. Muutenkaan en voisi

erota vanhemmistani. Muistakaa, että Reinhold veljeni melkein aina on

virkansa toimituksissa. Jättäisikö tytärkin rakastetut vanhempansa?"

Kreivi Telepnoff oli äänetönnä kuunnellut jokaista sanaa, jonka tyttö

hiljaa mutta päättäväisellä vakavuudella oli sanonut. Pitkään aikaan ei

hän saanut sanaakaan suustansa. Hän vaan suonenvedon tapaisesti painoi

kädet sydämmellensä ja hankalasti eroitti yhteen puserretut huulensa.

Vihdoin sanoi hän, sammaltaen. "Kuitenkin tiedän, neiti Natalia, että

isänne toivoisi teidän myöntyvän pyyntööni. Mutta yhden seikan huomaan,

minä olen valinnut pahan ajan; minä olen asian esittänyt tarkemmin sitä

arvelematta. Ollessamme rekatilla en kuitenkaan ollut sokea: mutta

todellakin, enhän voinut pelätä, että keisarittaremme ja maamme

vihollinen olisi teidän arvoiseltanne naiselta saavuttanut niin suuren

huomion. Luulenpa tietäväni, ett'ette te tahdo pahoittaa isänne mieltä,

antamalla minulle kieltävän vastauksen. Sentähden palaan takaisin,

jahka tuo purjehtija tuolla on tykkönään kadonnut näkyvistämme. Hän on

nyt matkalla täysin purjein. -- Kummallista, hän näkyy pyrkivän

Seele-salmeen!"

Nyt kuului juostavan käytävää myöden tornille päin. Ne olivat paroonin

palvelijoita, he kiiruhtivat portaita myöden ylös ja heittäyivät

ilokyyneleitä vuodattaen isäntänsä ja hänen puolisonsa jalkoihin.

Mieltä liikuttavaa oli nähdä maaorjien riemua, taasen tavatessaan

lempeän ja hyvän isäntänsä. Nataliakaan, jota kaikki heidän

alammaisensa rakastivat, ei voinut pidättää kyyneliänsä, kun uskolliset

palvelijat suuteleivat hänen jalkojansa ja vaatteidensa liepeitä.

Kun ensimmäisien tunteiden kiihkeys oli niin paljon tasaantunut

kummallakin puolella, että parooni voi kysyä ja palvelijat vastata

hänen kysymyksiinsä, ruvettiin isännälle ilmoittamaan tärkeimmät asiat.

Ne, jotka olivat nuoren paroonin kanssa olleet huvilaivalla, kertoivat,

että muuan rekatti ajoi häntä takaa, mutta että hän oli onnellisesti

päässyt pakoon, ja että hän, hät' hätää poikettuansa Marienhag'iin, oli

lähtenyt Rääveliin. Palvelija, joka saattoi hänet sinne, kertoi, että

amiraali oli ottanut hänen vastaan suurimmalla hyväntahtoisuudella. Hän

oli saanut päällikkyyden eräällä rekatilla, ja samassa kun hän lähetti

palvelijan kotiin, oli hän itsekin lähtenyt purjeille.

Sittenkuin parooni vielä oli saanut taloansa koskevia tietoja, käski

hän kiiruhtaa valjastamista. Hän ei tahtonut lähteä valotornista,

ennenkuin kreivi oli lähtenyt.

Mutta kreivi, joka näytti liikutetulta ja levottomalta, vei hänen

erikseen muutaman akkunan luo jossa hän rupesi kiivaasti puhumaan hänen

kanssansa.

Natalia koki, niin paljon kun voi epäselvässä kuuvalossa, tarkastaa

isänsä kasvoja ja liikenneitä. Häntä huolestutti, sillä isä ei

näyttänyt tyytyväiseltä. Väliin hän akkunasta katsoi rekattia, joka

poistui poistumistaan.

Tornin vartija oli myöskin palannut, ja käytyänsä katsomassa tulta

ylhäällä valohuoneessa, ilmoitti hän paroonille, että uusi rekatti

lähestyi koillisesta päin. "Se seuraa samaa kulkuväylää kuin

edellinenkin," sanoi hän. "Kummallista, kun sotalaivat uskaltavat

kulkea semmoisella vedellä, jota ei kauppalaiva uskaltaisi

koettaakaan."

"Meidän täytyy kiirehtiä pois," keskeytti kreivi Telepnoff. "Me emme

kauvemmin ole suojassa täällä. Niinpian kuin pääsen kotiin, minä heti

kirjoitan Pietariin ja pyydän että joku pienempi joukko tänne

määrätään."

"Sitä ei tarvittane," sanoi parooni. "Ei ystävä eikä vihollinenkaan

koskene valotorniin. Minä luulen olevanne hyvässä suojassa. Sitä paitsi

tuo on omia rekattiamme, ja vieläpä yksi niitä, jotka ovat ajaneet

takaa Ulla Ferseniä ja meitä.

"Se on lähin niistä," selitti vartija.

"Minä jään tänne, kunnes nä'en, minne se matkailee," päätti parooni.

"Sitä paitsi pidän väkeäni täällä saapuvilla, jos se tarvitsisi apua

tuossa ahtaassa kulkuväylässä."

Seura siirtyi pohjoisen puolisille akkunoille, ja nyt nähtiin hyvin

selvään kuutamossa rekatti. Se pitkitti rohkeasti kulkuansa; mutta,

juuri kiertäessään niemekettä, heitti se etupurjeensa takaperin ja

laski vesille veneen, joka soudettiin rantaan. Näytti siltä, kuin se

olisi tahtonut tehdä samat temput kuin Ulla Fersenkin.

Parooni käski pari palvelijaa menemään rantaan, tulijoita vastaan

ottamaan ja näyttämään heille tietä valotornille, jos he tahtoisivat

häntä tavata.

Sitten hän käski sytyttämään lamput, jotka koristivat salin seiniä, ja

valoa tuli huoneesen. Mutta ulkopuolella oli kuutamo vielä valoisampi.

Yleinen äänettömyys ja jännistynyt odottavaisuus valtasi seurassa.

Neiti Natalia, ollen tunteidensa vallassa, katseli edelleenkin

akkunasta ulos, ehkä vaan siinä aikeessa, ettei seura näkisi hänen

kasvojansa. Varmaankin enemmän kuin yhden kyyneleen tahtoi hän siltä

salata. Parooni puolisoneen istui myöskin hiljaa keskustellen. Kreivi

kävi levottomana ja pahoilla mielin edes takaisin salin permannolla.

Vihdoinkin ehti vene rantaan. Palvelijat tervehtivät tulijoita, ja

kaksi henkilöä, nähtävästi upseeria, kiiruhtivat torniin päin.

Portaita myöden ylös riensi toinen upseeri, ja kun hän kuului kysyvän.

"Täälläkö he ovat? Missä?" juoksivat parooni, paroonitar ja Natalia

häntä vastaan huudahtaen: "Reinhold!" Ilo-kyynelein sulkivat he hänen

syliinsä.

"Isäni! Äitini! Sisareni!" huudahti hän. "Te olette vapaat! Te olette

pelastetut! Kuka teidät on pelastanut?"

"Kaarlo herttua antoi meille vapauden," sanoi parooni, salaisen

näköisenä. "Monta kohtaloa olemme kokeneet, sitte kuin viimen sinut

näimme. Et varmaankaan voi kuvailla tuskaamme kun rekatti ajoi sinua

takaa, ja etenkin silloin kun kapteeni Sjöstjerna ampui sinua!"

"Näittekö te sen, isäni," ratkesi Reinhold kysymään.

"Me olimme juuri samalla rekatilla," vastasi parooni. "Ei sitten ole

vielä kahta tuntia kulunut, kuin kapteeni Sjöstjerna tänne laski meidät

maalle."

"Hänkö on päällikkönä tuolla kauniilla rekatilla, jota me olemme

ajaneet takaa? Hänkö teidät on pitänyt vankina? Mutta nyt me ajamme

hänen johonkin Ruotsin satamaan, jahka vaan päivä valkenee, niin että

taas saamme hänet näkö-piiriimme."

"Ruotsin satamaa ei hän ainakaan hae," sanoi kreivi Telepnoff. "Hän on

juuri risteillyt Seele-salmeen.

"Haa!" huudahti Reinhold, "jos niin on, niin me otamme hänen; onnea

vapaudellenne, kreivi Telepnoff. Mutta onko varmaankin totta, mitä

sanotte?"

"Vielä puolen tuntia sitten, olivat hänen purjeensa näkyvissä,"

vakuutti kreivi.

"Minun täytyy kiirehtiä," sanoi Reinhold. "Mutta sanokaa minulle

kaikella muotoa kuinka teitä on kohdeltu, kuinka kaikki tämä on

tapahtunut! Hetket ovat kalliit. Minulla oli aikomus käydä

Marienhag'issa, isäni poissa ollessa antamassa neuvoja sen hoidosta,

sentähden minä astuin maalle. Minulle on uskottu päällikkyys Nadukta

rekatilla. Se on hyvä laiva. Mutta kertokaa, isäni! Miten Natalian on

ollut? Onko hän kärsinyt paljon?"

Hän syleili sisartansa. Kaikki istuivat sitten sohvaan ja parooni

kertoi lyhyesti kaikki tapahtumat vankeutensa ajalla.

"Ulla Fersen!" puhkesi Reinhold puhumaan, kun isä lopetti kertomuksensa

"Sillä nimellä on oma merkillisyytensä meidän perheessämme! ja nimi

Sjöstjernakin, ellen erehdy; vai miten, isäni?"

"Niin on," sanoi parooni. "Mutta minä olen joutunut sangen kummallisiin

mietteisin. Minun täytyy ne sinulle uskoa. Kapteeni Sjöstjerna on

epäilemättäkin sen ruotsalaisen upseerin poika, joka oli syynä Ulrika

sisareni onnettomaan mielettömyyteen. Tuo ilkiö oli siis naimisissa

Ruotsissa, koska poika on ruotsalainen aatelismies. Vanha Stolpe tunsi

nuoren kapteeniin ja oli juuri päästä sangen harmillisten ilmisaattojen

aiheeksi, kun hän -- kapteeni nimittäin -- oli täällä maalla. Jo

laivalla ollessani virkkoi hän muutamia epäluulon alaisia sanoja. Jota

enemmän sitä ajattelen, sitä todenmukaisemmaksi käy, että tämä nuori

kapteeni on sen miehen poika, joka oli meidän perheemme paha haltija.

Toivon vaan, ettei poika meille saata suurempia onnettomuuksia, kuin jo

on tullut."

Reinhold nousi ylös. "Minä toivon voivani estää sitä. Kaikesta, mitä

olen kuullut, ei minulla ole syytä muuhun, kuin suurimpaan

kunnioitukseen kapteeni Sjöstjernaa kohtaan. Mutta jos onnetar

seuraa minua, niin minä saan itse puhutella häntä! Hän on mennyt

Seele-salmeen, kuulin ma. Se oli sangen viisaasti ajateltu! Hänellä oli

tuuma mennä Hiidenmaan ja mannermaan välitse ja sen kautta ehtiä

Viaporiin meidän risteillessämme Hankoniemen ja Dagerortin välillä.

Mutta minä ennätän hänen! Kapteeni Siniävin risteilköön

Briantislaff'ineen Kurensaaren ja Hiidenmaan välillä Seele-salmea

vartioimassa. Minä ja Stamontoff Nadukta ja Mistirlavits rekattinemme

oikaisemme Ulla Ferseniä vastaan. Olisipa kumma, jos emme häntä saisi!"

Natalia päästi syvän tuskallisen huokauksen rinnastansa. Reinhold kuuli

sen, mutt'ei ollut sitä huomaavinaan. Ainoasti tutkivan katseen käänsi

hän sisareensa, ja jatkoi sitten: "Mutta minä olen jo viipynyt liian

kauvan. Lyhyt ja pikainen hyvästi-jättö! Onnellinen tapaaminen! Jääkäät

herran haltuun!"

Hän syleili vanhempiansa, puristi Telepnoff'in kättä, ja, kun hän

hellästi painoi sisarensa rintaansa vastaan, kuiskasi hän; "Ole

tyvenellä mielin, rakas sisareni! Minä kohtelen häntä kuin veljeä. Me

tarvitsemme valoa useissa asioissa. Tiedäthän, että onnesi on minulle

kallis!"

Kiireesti hän juoksi portaita myöden alas. Rakkauden kyyneleet silmissä

katselivat vanhemmat ja sisar, kuinka hän lähestyi rantaa, ja sieltä

meni veneellänsä laivalle.

Vasta silloin, kuin Nadukta raketilla ja muutamilla lyhdyillä oli

antanut merkkiä toisille rekateille sekä, kaikki purjeet levitettyinä,

näkyi pyrkivän itään päin, lähti kreivi Telepnoff matkaan maatilallensa

ja parooni Gyldenstubben perhe Marienhag'iin levolle.