V.

Puoliyön aikaan, kun tuulikin oli tyyntynyt, vallitsi Ulla Fersenillä

uinailtava rauhaisuus, jos näön mukaan päätettäisiin. Sekä huippu- että

alapurjeet olivat kootut, ja ainoasti märssypurjeilla hiipi se vitkaan,

miellyttävillä liikenteillä aaltoja pitkin. Perämies seisoi, tarkasti

kompassia katsellen; miehistö, joka piti vahtia, nojausi toimetonna

laivan-parrasta vasten; komentava upseeri käveli edes takasin

peräkannella. Mutta märssyissä ja huipuissa vakoili valveat silmät:

sieltä pidettiin tarkkaa tähystystä.

Sjöstjerna, joka ei löytänyt lepoa riippumatossansa kajutan oven

edessä, nousi myös kannelle. Nyökäyttäen päätänsä luutnantille, istui

hän lippukirstulle. Hän antaui sielunsa levottomille unelmille.

"Purjehtija etelässäpäin," ilmoitti tähystäjä suurmaston huipusta. "Se

kangastuu suureksi rekatiksi."

Sjöstjerna heräsi unistansa. "Etelässäpäin?" sanoi Sjöstjerna. "Se on

venäläinen. Mutta hän ei meitä ota. Me olemme turvassa niinkauvan kuin

ei vihollisia ole päällä tuulen. Pitäisi sen näkymän kanneltakin. Tänne

yötähystin."

Eräs sotaoppilas antoi hänelle koneen ja Sjöstjerna tutki mitä

suurimmalla tarkkuudella meren eteläpuolen. Hetken kuluttua virkkoi

hän: "On siellä enempikin kuin yksi. Sieltä tulee pian koko laivasto.

Ainakin on siellä kolme laivaa."

Luutnantti otti myös koneen ja rupesi tähystämään.

"Varmuuden vuoksi", sanoi Sjöstjerna, "voisimme levittää ainakin

aluspurjeet. Silloin saamme paremman vauhdin, ja olemme, päivän

valjetessa, hyvän matkaa lännemmässä päin. Sitten saamme nähdä,

pyrkivätkö ne meitä kohti."

Luutnantti täytti heti käskyn, mutta muuten rekatti, hiljaa kuin

ennenkin, pitkitti matkaansa vähitellen lisääntyvän itäisen tuulen

avulla.

Kun lyhyt kesäyö oli loppunut ja aurinko nousi Vironmaan yli, nähtiin

selvästi useamman laivan mastotus. Makrillia ei näkynyt.

Sjöstjerna tuli levottomaksi. "Pelkäämpä, etteivät ole pitäneet arvossa

lähettiläslippua," sanoi hän, "Nuo rekatit pyrkivät pohjoiseen päin, ja

voisivat pian estää kulkuni Viaporiin. Enpä näe mitään keinoa laskea

vankia maalle, panematta alttiiksi koko rekattia."

Luutnantilla oli sama tuuma, ja lyhyen keskustelun perästä päätettiin

kääntyä länteen päin.

Niin pian kuin laiva oli käännetty viimeksi päätettyyn suuntaan, tuli

parooni ylös. Hän ymmärsi kylläksi merioloja, huomataksensa, että

suunta oli muutettu. Hämmästyksellä kääntyi hän Sjöstjernan puoleen

kysymään tämän muutoksen syytä. "Tehän viette meidät pois kotoamme,

Venäjän laivastosta. Räävelistä!" huudahti hän.

Sjöstjerna näytti hänelle venäläiset rekatit ja sanoi, että hänellä oli

aikomus ohjata länteen päin. "Näinhän te tulette likemmäksi kotoanne,"

lisäsi hän, "kun lähenette Hiidenmaata."

Paroonin, jolla tähän ei ollut mitään vastattavaa, täytyi tukehuttaa

kärsimättömyytensä ja antaa ajan olla asiansa ajajana. Hän oli kannella

aamuun asti.

Mutta niin pian kuin päivä valkeni, ja Sjöstjerna voi tarkemmin

asemansa tutkia, huomattiin se paljoa vaarallisemmaksi, kuin oli

luultukaan. Ei ainoasti etelässä päin, Räävelin tienoilla, vaan myöskin

pohjoisessa Porkkalassa päin, näkyi venäläisiä purjehtijoita. Siis oli

pienen rekatin mahdoton päästä Viaporiin. Suuntaa pidettiin siis

edelleenkin länteen päin. Mutta vähitellen ruvettiin laskemaan enemmän

etelää kohden. Aamupäivällä voitiin selvästi huomata, että joku

pienempi venäläinen laivasto pyrki Hankoniemeä kohden, kolmen, ensiksi

nähdyn rekatin, ajaessa Ulla Ferseniä takaa.

Ennen hämyä voitiin Ulla Fersenistä nähdä Hiidenmaa. Sjöstjerna kutsui

vieraansa kannelta katsomaan tuttua maata, joka vielä ainoasti

hämöittävänä sinisenä viiruna näkyi taivaan rannalla. Pieni seura

seisoi hytillä. Sjöstjerna käski tuoda itsellensä kartan Yösalon

rannoista. Sittenkuin hän hetken aikaa oli sitä katsellut, sanoi hän

paroonille. "Ell'emme Hiidenmaan läntispuolella tapaa vahvempaa

vihollista, lupaan minä purjehtia niin likeltä Dagerortia, että voin

teidät laiva-veneelläni laskea maalle ihan valotornin viereen."

"Minä olen jo kerran ennen ihmetellyt," sanoi parooni, esitetystä

toiveesta mielissään, "että te olette yhtä taitava merimies, kuin

jalomielinen ihminen, kapteeni Sjöstjerna. Minä jään teille suureen

kiitollisuuden velkaan. Mutta sallikaa kysyäni: kuinka on mahdollista,

että te, niin nuori upseeri, voitte niin hyvin tuntea kulentaveden

Hiidenmaan ympärillä, kuin jos teitä siellä johdattaisi monivuotinen

kokemus?

"Juuri tämä tarkka kartta," vastasi Sjöstjerna, "jonka olen perinyt

isältäni, on ollut oppaanani."

Parooni katseli Sjöstjernaa ihmetellen, utelevin silmäyksin.

"Minä jouduin jo aikaisin orvoksi," sanoi Sjöstjerna. "Mutta isäni

sisar kasvatti minun, ja hänpä minulle, paitsi perintöäni, antoi

muutamia merikarttojakin Suomenlahdesta, joita isäni itse oli

piirtänyt. Isäni oli nimittäin meriupseeri, kuten minäkin. Hän hukkui

matkalla Pietariin, minun ollessani vasta vuoden vanhana."

"Isänne nimi oli Sjöstjerna, kuten teidänkin?" kysyi parooni.

"Tietysti," vastasi nuorukainen. "Ehkä ulkomaalaisille on ollut vaikea

lausua nimeämme, on isäni kuitenkin pitänyt sen ulkomaillakin

käydessänsä. Muuten nimi meidän maassamme merkitseekin paljon, etenkin

jos se, niinkuin meidänkin, on aatelinen."

"Täällä alkaa tuntua kylmältä," keskeytti parooni. "Ehkä Hiidenmaamme

katseleminen tuntuukin mielyttävältä, niin pääsemmehän pian sinne. Jos

saan esittää, niin pyytäisin naisien astumaan kajuttaan."

Naiset seurasivat paroonin antamaa viittausta ja menivät alas. Itse hän

istui puhumaan muutaman sanan Telepnoff'in kanssa.

Kun Sjöstjerna oli tehnyt tehtävänsä astui hänkin naisten luo

kajuttaan. Molemmat naiset ottivat hänen kohtelijaasti vastaan.

"Ennen aamua, kunnioitettavat naiset," sanoi hän, "täytyy minun olla

seuraanne paitsi. Jos ei tuuli tyynny, niin minä vielä tänä yönä lasken

teidät maalle Marienhag'iin. Koko se aika, jonka te olette olleet minun

luonani, muuttuu silloin pelkäksi muistoksi, unelmaksi."

"Meille se aina on oleva mieluinen muisto," sanoi paroonitar. "Kun te,

lupauksenne mukaan, laskette meidät maalle, toivon, että te vaikkapa

vaan muutamaksi hetkeksikin, käytte meidän asunnossamme."

"Liian kalliit velvollisuudet estävät minun sitä tekemästä," sanoi hän.

"Minun kohtaloni on kai vaan yksin kuleksia aaltoja pitkin. Pelkäänpä,

että tämä kohtalo nyt vain tuntunee liian kovalta. Te olette minun

seurallanne pilanneet, arvoisat naiset. Minä jo arvaan kuinka paljon

sitä yksinäisyydessäni kaipaan."

"Sanoitte äsken olevanne orpo," lausui paroonitar. "Tulkaa meille, kun

sota on loppunut. Olkaa meillä niin paljon kuin tahdotte. Minä tarjoon

teille sydämmeni pohjasta äidillisen hyväntahtoisuuden. Te olette meitä

kohdellut niin hyvänsopuisella arkuudella, niin suurella jaloudella,

ett'emme milloinkaan voi teille tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttamme."

Sjöstjerna tarttui hänen käteensä, ja suuteli sitä. Kyynel kiilsi hänen

silmässään. "Kiitän teitä, hyvä rouvani," sanoi hän. "Tuntuupa niin

hyvältä, niin herttaiselta sydämmessäni, joka ei ole saanut nauttia

todellista isän ja äidin rakkautta, kuin te osoitatte minulle tuota

hellyyttä. Sallitteko tekin, neiti Natalia, että saan toivoa teidän

hyväntahtoisuuttanne. Saanko pyytä teidän ystävyyttänne?"

Tyttö antoi hänelle kätensä, ja se liikutus, joka tukehutti jokaisen

sanan hänen suussansa, osoittihe ainoasti käden puserruksessa hänen

kääntäessään päätänsä toisaalle, salatakseen silmissänsä kiiluvia

kyyneleitä.

Tämän tapahduttua tuli parooni sisälle. Paroonitar meni häntä vastaan

ja tarttui hänen käteensä. "Tiedän varmaan," sanoi hän, "että puolisoni

on samaa mieltä, kuin minäkin. Minä olen kutsunut kapteeni Sjöstjernan,

sodan loputtua, tulemaan Marienhag'iin."

Parooni näytti olevan hämillänsä. "Ehkä se meistä olisi mieluista,"

sanoi hän, "nähdä kapteeni meillä, osoittaaksemme kiitollisuuttamme

kaikesta kohtelijaisuudesta, jolla hän on meitä kohdellut, niin on

tuskin luultava, että hän, sotilasvirassansa ollen ja niillä

tulevaisuuden toiveilla, joita hän taidostansa ja miehuudestansa

todellakin ansaitsee, ottaisi semmoisen kutsumuksen täyttämiseen aikaa.

Meistä olisi kuitenkin erinomaisen rakasta, jos hän pitäisi meitä

ystävällisessä muistossa."

Kylmän välttämisen paroonin puheessa huomasi Sjöstjerna kyllä.

Paroonitarkin ja neiti Natalia katselivat vanhusta hämmästyen. Mutta

hän jatkoi: "Meistä olisi mieluista, kapteeni Sjöstjerna, jos voisimme

näyttää, miten teidän jalouttanne pidämme arvossa. Minä olen kylläksi

rikas, ja jos teillä ei ole mitään perintöä, joka voisi

tulevaisuuttanne varmauttaa --"

Sjöstjerna katsoi häneen terävästi. "Täytynee sanoani teille, herra

parooni," sanoi hän, "että vaikka miekkani ja käytökseni kyllin

riittäisivät toimeentulokseni sotilasvirassani, niin on isäni, vaikka

hän kuolikin aikaiseen, jättänyt minulle varoja, joilla virattanikin

voisin tulla toimeen, jos niin tahtoisin. Tulevaisuuteni varaksi en

siis tarvitse toisen apua. Mutta mitä minä pyydän ja toivon ett'ette

te, eikä teidän perheennekään, herra parooni, minulta kiellä, on

kunnioituksenne ja hyvän mielenne minusta."

Parooni kurotti hänelle kätensä. "Kunnioitustamme, herra kapteeni, emme

luonnollisesti voi teiltä kieltää, sillä senhän te olette kaiken

oikeuden mukaan ansainneet. Kun vaan voisimme sen arvollisella tavalla

teille osoittaa!"

Nyt tuli kreivi Telepnoff kajuttaan. Hänkin oikeen aimo tavalla

kapteeni Sjöstjernalle jakeli kohtelijaisuuksiansa. "Epäilemättäkin on

parooni Gyldenstubbe'n perhe," sanoi hän, "kutsunut herra kapteenin

käymään Hiidenmaalla ainakin sodan loputtua, ja toivonpa, että herra

kapteeni samalla minuakin käynnillänsä kunnioittaa. Jos silloin voisin

teille esitellä emäntää talossani, joka nyt vielä valitettavasti on

nuoren miehen asunto, olisi käyntinne yhä kalliimpi minulle."

Kreivin puhetta seurasi rohkea silmäys neiti Natalialle. Mutta hänpä ei

ollut sitä huomaavinaan, vaan näkyi yht'äkkiä tekevän päätöksen. Hän

astui Sjöstjernan luo ja tarjosi hänelle taasen suloisella liikenteellä

kätensä.

"Minäkin tahdon teitä vielä kerran kiittää, kapseeni Sjöstjerna," sanoi

hän. "Mutta joko tämä todellakin on erohetkemme? Joko olemme

Dagerort'illa?"

Sjöstjerna piteli, salaisesti haluten -- ainaiseksi pitää sitä --

kättä, joka valaehtoisesti oli laskenut pehmeät sormensa hänen käteensä

ja katseli impeä kiitollisuudesta säkenöivin silmin. Mutta hän -- neiti

Natalia -- tointui pian ja käänsi kreivi Telepnoff'in puoleen katseen,

niin täynnä veijarimaista uhkaa, että hän siitä ihan äimistyi. Natalia

oli kuitenkin saavuttanut tasaisen käytöksensä, jonka hän pelkäsi

liikutuksensa hävittäneen.

Sjöstjernaankin vaikutti hänen keveä ja leikillinen, mutta samalla

rauhoittavakin käytöksensä.

Sjöstjernan käskystä tarjottiin tee-vettä, ja puhe kääntyi yleisempiin

asioihin.

Ulla Fersen pitkitti matkaansa, aina pitäen silmällä kolmea takaa

ajajaansa. Se kulki lähempänä Dagerortia, kuin ne, jotka olivat isompia

ja syvemmän kulkuisia, voivat lähestyä. Ne pysyivät pohjaisempana,

lähimmäinen näytti auringon läskeissä olevan noin parin meripenikulman

päässä Dagerort'ista. Niiden aikomus näkyi selvästi olevan ajaa Ulla

Fersenin Ruotsin tai Saksanmaan rannoille.

Mutta niinpian kuin yö alkoi häämöittää, ennenkuin kuu vielä oli

noussut, kokosi rekatti huippupurjeensa, risteili läntisen niemen

ohitse ja ohjasi saaren eteläiselle puolelle päin. Täällä hän läheni

rantaa puolen kanuunan ampuman kantamalle, siinä aikeessa että takaa

ajavat rekatit, joilta sen peitti niemi ja valotorni, luulisivat että

se jatkoi lounaista suuntaansa, eivätkä muuttaisi omaansa. Päivän

nousuun luuli Sjöstjerna saavansa vihollisensa niin pitkälle

länteenpäin, että hän Hiidenmaan eteläpuolelta, Seele-salmen kautta

voisi purjehtia Suomen lahteen, ja ehtisi hyvänmoisen matkaa edelle,

Viaporiin päin, jos rekatit huomaisivatkin hänen kujeensa ja vasta

uudesta rupeisivat häntä takaa ajamaan.

Oli puoliyö, kun Ulla Fersenillä heitettiin purjeet takaperin ja

laskettiin vene vesille. "Nyt, hyvä herrasväki," sanoi Sjöstjerna, "on

vene valmiina. Tahdotteko olla hyvät ja astua alas?"

Innokkaalla ilolla kiirehtivät kaikki seuraamaan hänen kehoitustansa.

Sitte kuin hän oli luutnantillensa antanut tarpeelliset käskyt, rekatin

hoidosta sen puolen tunnin ajaksi, jonka hän aikoi viipyä poissa,

hyppäsi hän veneesen. Paitsi soutajia otti hän mukaansa muutamia

merisoturia.

Hiljaa mutta hyvällä vauhdilla kiiti vene rantaan päin. Sjöstjernan

silmät tirkistelivät milloin hämärää rantaa, jonne laskettaisiin

maalle, milloin luiskahti katseensa neiti Nataliaan päin, joka äitinsä

kanssa istui hänen rinnallansa. Kun parooni näki edessänsä valotorninsa

ja rakkaan kotinsa, ei hän voinut pidättää liikutustansa. "Mitäkö

kaikkea olemme tässä eläessämme kokeneet!" sanoi hän. "Mitkä muistot

meitä täällä kohtaavat!"

"Tuo harmaja tornikin näyttää muistolta!" sanoi Natalia.

"Sanoittehan kerran herra parooni," lausui Sjöstjerna, "että joku

nainen oli valinnut valotornin asunnokseen. Mitenkä hänellä niin

kummallinen mieli oli? Hän oli epäilemättäkin tuiki toivoton tahi

ainakin hyvin onneton. Näittekö te hänen milloinkaan, neiti Natalia?"

"Hän kuoli ennen minun syntymääni, minä siis olen ainoasti kuullut

hänestä puhuttavan. Hän oli isäni sisar."

"Hänen kohtalonsa on niitä surullisia tapahtumia, joita emme

mielellämme muille kerro," keskeytti parooni. "Jättäkäämme nämät

suruiset muistot rauhaan! Jumalan kiitos, että pääsemme kotiin!"

Sjöstjerna kääntyi paroonin puolen. "Minulla on tuuma käydä

valotornissa," sanoi hän. "Tahdon koettaa, voinko sieltä kuutamossa

nähdä vainoojiani, ja mitä suuntaa he pitävät. Muutaman minuutin perästä

nousee kuu. Saanko kysyä, herra parooni, onko tornissa sotaväkeä."

"Sitä on tähän asti pidetty vallan tarpeettomana," sanoi parooni, "enkä

minä luule, että minun poissa ollessanikaan niitä olisi sinne

komennettu."

"Varmuuden vuoksi," sanoi Sjöstjerna, "täytyy minun tehdä muutamia

määräyksiä. Käyntini tornissa ei kestä kymmentä minuutia. Sill'aikaa

pyydän naisien pysymään veneessä. Kreivi Telepnoff varmaankaan ei

kiellä parille sotamiehelleni näyttää tietä sinne ja sitte kun he ovat

tutkineet tornin, pyydän herra paroonin tekemään minulle seuraa siellä

käydessäni."

Kun kenelläkään ei ollut näitä määräyksiä vastaan mitään sanomista,

niin ne täytettiin. Vene ohjattiin kahden kallion väliin, tuulen

suojaan. Kreivin täytyi ensin, kahden, ladatuilla pyssyillä varustetun

sotamiehen kanssa, tehdä tehtävänsä. Kun hän oli mennyt, kysyi parooni,

eikö Sjöstjerna sallisi naistenkin seurata heitä torniin. "Matka on

lyhyt," sanoi hän, "ja sieltä me kyllä kävelemme vähäisen matkan

Marienhag'iin."

Sjöstjerna ei kieltänyt tätä. "Tarkoitukseni oli vain," sanoi hän,

"etteivät naiset väsyisi, jos olisivat pitäneet käynnin valotornissa

vaivalloisena."

Molemmat vakuuttivat vastaisuutta, ja neiti Natalia liitti: "Hartain

toivoni onkin, että kotiin tullessamme ensin käymme pyhässä

paikassamme. Suloista on meidän myös muistaa, että hyväntekijämme ja

ystävämme -- olettehan sallineet meidän niin nimittää teitä -- siellä

on käynyt meidän luonamme."

Kun taas pari sotamiestä oli päässyt maalle, auttoi kapteeni Sjöstjerna

sievällä kohteliaisuudella naisiakin astumaan rannalle. Parooni tarjosi

puolisollensa käsivartensa, ja Sjöstjerna Natalialle.

Ylös mentäissä, rannan pensaitten ja kallioiden välitse, alkoivat kuun

säteet paistaa tornin muurille. Punainen tulen hohde otsallansa seisoi

tuo vaalava hahmo, kuni haamu kesä-yönä. Helposti nähtiin, miten kreivi

ja yksi sotamies astui torniin, toisen jäädessä ulkopuolelle.

"Nyt, neiti Natalia," sanoi Sjöstjerna hiljaa, "nyt on jäähyväis-hetki

käsissä. Sallikaa nyt kiittääni kalliista ja ijäti muistossani

pysyvistä hetkistä, joita olen teidän seurassanne nauttinut. Niiden

muisto on seuraava minua lopun ikääni. Ne jäähyväiset, jotka teiltä

otan, ovat kai ikuiseksi."

Väristys vavistutti nuoren immen vartaloa. Mutta hänpä pian teki

päätöksensä. Hän käänsi Sjöstjernaan päin mieltä kuvailevat kasvonsa,

ja vaaleassa kuutamossa näkyi niissä kuvastavan ihmeellinen

surumielisyys. "Kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän, "minusta on tuntunut,

kuin jos kummallinen sallima olisi vienyt meidät yhteen ja opettanut

minun teitä kunnioittamaan. Senpätähden olenkin kyllin rohkea sanomaan

teille, että rakkain haluni on, että sallitte meidän toivoa vielä

kerran nähdä teidät täällä,"

"Neiti Natalia," sanoi hän, "nähdä teidät jälleen, o kuinka rakkaalle

se tuntuisi minulle! Minä pitäsin sitä elämäni suurimpana onnena,

Mutta, tänä hetkenä tahdon sen tunnustaa, se tapaaminen olisi

rauhalleni vaarallista. Minä tunnen, ett'en minä enään saa teitä

nähdä."

"Halveksitteko siis minun ja vanhempieni kiitollisuuden ja ystävyyden

osoitteita?"

"Te ymmärrätte minua väärin, neiti Natalia," sanoi hän. "Mutta olkoon

niin. Te ette voi, ettekä tahdo ymmärtää minua."

Tätä sanottaissa tunsi Sjöstjerna taasen sähköisen väristyksen

vavistuttavan kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellansa. Natalia oli

minuutin vaiti. Sitten sanoi hän puoliääneen, mutta niin joutuisasti,

että näytti siltä, kuin jos hän olisi pelännyt kadottavan

päättäväisyytensä, joka täksi hetkeksi oli hänen vallannut: "Minä

ymmärrän teitä, kapteeni Sjöstjerna. Minä en tahdo teeskennellä! Minä

pyydän teidän tulemaan takaisin, minä pyydän vain teidän lupaustanne,

sillä minä tiedän että te pidätte sananne."

Nyt kiiti voimakkaan merimiehenkin lävitse väristys. Hän oli kuullut

sanoja, jotka päättivät hänen sydämmensä kohtalon, ja hän tunsi itsensä

hämmästyneen tunteen valtaamaksi, samassa, kun hän siitä tointui.

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua sanoi hän kiireesti, mutta

päättäväisesti. "Natalia, minä näen teidät vielä, jos elän."

Seura oli ehtinyt valotornille. Kun he pysähtyivät veräjälle, avattiin

se, ja vanha vartija astui ulos.

Harmaa päänsä oli paljastettu ja hän teki käsillänsä iloa osoittavan

liikenteen, pannen ne sydämmellensä, nähdessään isäntänsä ja hänen

puolisonsa. Mutta synkistä kasvoista ei poikennut vähintäkään niiden

kivettynyttä vakaisuutta.

"Kuinka on, Stolpe," kysyi parooni, "onko keitään muita, kuin kreivi

Telepnoff ja häntä seuranneet sotamiehet, tornissa?"

"Ei keitään muita," vastasi vanhus.

"Onko sotaväkeä Hiidenmaalla?" kysyi parooni.

"En tiedä mistään," vastasi vartija.

"Astukaamme sisälle," sanoi parooni, "Olkaa hyvä, kapteeni Sjöstjerna!"

Kapteeni oli jättänyt Natalian käden ja astui esiin. Silloin kohotti

yht'äkkiä vanha vartija molemmat kätensä taivasta kohden. Jäykkiä

kasvoja elähytti silmänräpäyksessä hämmästys ja ilo. "Se on hän!"

huudahti ukko. "Se on hän, ihan elävänä!"

Silmänsä kiintyivät, yhä enenevällä mieltä kuvaavalla tulella, nuoreen

upseeriin, joka ihmetellen katseli häntä.

Mutta parooni kävi levottomaksi. "Toinnu Stolpe!" sanoi hän. "Uneksitko

sinä? Miten sinä voit tuntea tämän nuoren upseerin?"

"Haa! muistanpa varsin hyvin," puhkesi vartija sanomaan. "Eipä ole

paljon ylitse kahdenkymmenen vuoden sitte. Minä tunnen hänen kyllä."

"Kaksikymmentä vuotta sitten," sanoi parooni, "oli kapteeni ainoasti

kahden vuotias, kuten olen kuullut. Sinä houreksit, vanha Stolpe!"

Vanhus puristi päätänsä ja laski kätensä ristiin. Hän teki liikkeen,

kuni olisi hän tahtonut tukehduttaa raivoisan sisällisen riidan.

"Astukaa sisälle, herra kapteeni!" sanoi parooni, lykäten vartijan

sivulle päin.

"Jotain kummallista tapahtuu ympärilläni," sanoi Sjöstjerna. "Voisi

olla mahdollista että täällä paljonkin selvenisi, joka muuten elämääni

pimentää. Mutta, ennen kaikkia velvollisuuteni. Täytyy kiirehtiäni."

Hän riensi tornin ovesta sisälle ja portaita myöden ylös. Parooni ja

naiset seurasivat häntä, Sotamiehet jäivät ulkopuolelle.

Ympyriäiseen saliin, jota ainoasti kuutamo valaisi, pysähtyi seura.

Sjöstjerna riensi pohjois-puolisille akkunoille, jotka hän avasi.

Yhdestä hän oikaisi tähystimensä. Hän tarkasti parina minuutina, mitä

hän näki. Vitkaan liikkuivat Suomen lahden aallot Itämerta kohden.

Jokaisen laineen harjaa hopeoitsivat kuun säteet, ja vaihteleva näky:

himeys aaltojen välissä ja valkeus niiden harjoilla, vaikutti meren

suurenlaiseen katselemiseen tottuneen merimiehenkin tunteille

elähyttävästi. Ihmissilmä ei eroittanut mitään rajaa taivaan ja

aaltolan välillä. Mutta etäällä ulapalla liikkui kolme haamua, joiden

muotoja vain tottunut silmä voi huomata ja eroittaa. Sjöstjerna tunsi

heti vainoojansa. Sitte kuin hän tarkkaan oli arvannut tuulen suunnan,

purjeiden asennon lähimmäisellä rekatilla sekä verraten mastotuksen

korkoa laivan pituuteen ja määrännyt sen asennon joutui hän siihen

päätökseen, että hänen muuttamaansa suuntaa ei ollut huomattu tahi ei

ainakaan hänen tuumaansa oivallettu, koska ei kukaan kääntynyt sitä

estämään, vaan päin vastoin lähimmäinen näkyi niin paljon kuin

mahdollista seuraavan hänen jälkiänsä. Hänen täytyi siis vielä tänä

yönä kulkea vaarallisen Seele-salmen lävitse, ennenkuin viholliset

ehtisivät niin pitkälle länteen päin, että hän taas joutuisi heidän

näkö-piiriinsä.

Nyt hän kääntyi paroonin puoleen. "Jääkää hyvästi, herra parooni,"

sanoi hän. "Kaipauksella otan teiltä jäähyväiset. Toivotan teille

rauhaa ja menestystä kodissanne. Minua surettaisi, jos te pitäisitte

tarpeellisena, että minä heittäisin toivoni vielä saada tavata teitä."

Parooni näkyi taas olevan hämillään. "Minusta olisi miellyttävää saada

tervehtiä teitä huoneessani ystävänä ja vieraana tervetulleeksi, herra

kapteeni," sanoi hän.

"Terve-tuloa meille!" huudahti paroonitar. "Minä olen ruvennut

lempimään teitä kuin omaa poikaani. Minä pyydän teitä tulemaan meille

niin pian kuin mahdollista!"

Sjöstjerna painoi ainoasti hänen kätensä sydämmellensä ja huulillensa.

Vaieten tarttuivat sitten Natalia ja hän toisiensa käsiin. Heidän

katseensa yhtyivät kuutamossa, ja nepä sanoivatkin tarpeeksi.

Kun Sjöstjerna astui ulos veräjästä, seisoi Telepnoff siellä; hänkin

niinikään otti jäähyväiset, laverrellen koko joukon kohteliaisuuksia.

Mutta Sjöstjernan oli kiire ja hän tahtoi pian lopettaa jäähyväiset.

Kuitenkin tarttui, juuri mennessänsä, vanha tornin vartija hänen

käsivarteensa.

Stolpe lähensi vanhat, kovettuneet kasvonsa ihan likelle nuoren

merimiehen kasvoja ja katseli tirkistävillä silmillänsä häntä,

ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia ja tunkea niiden lävitse. Vihdoin

laski hän kätensä huulillensa, ja sanoi: "Näiden takana lepää suuri

salaisuus. Mutta vala sitoo kieleni. Etsikää itse valoa, herra; ja te

sen löydätte."

Tämän sanottuansa riensi vanhus torniin. Sjöstjerna tirkisteli hetken

hänen peräänsä, mutta lähti pian sotilaittensa etupäässä alas rantaan.

Vene kiiti nopeasti rekatille, ja kun sen päällikkö taasen seisoi

kannellansa, täytettiin uudestaan purjeet. Hän seurasi, niin paljon

kuin tuuli antoi myöden, Hiidenmaan eteläistä rantaa. Vähitellen joutui

valotorni näkymättömiin, sitä myöden kuin rekatti risteili edemmäksi

Seele-salmessa, sen vaarallisien luotojen ja karien välitse,

petollisesti lymytyt leikkivän kuutamon kiiltämöön.