Suursaaren tappelun jälkeen purjehti Ruotsin laivasto Viaporiin. Siellä
piti päätettämän mitä vankien kanssa oli tehtävä, laivaväen korjatessa
niitä laivoja, jotka taistelussa olivat vahingoittuneet.
Täällä pyysi parooni vielä kerran päästä herttuan puheille. Sjöstjerna
lähetti hänen veneellänsä päällyslaivalle.
Tuskin oli parooni päällyslaivalle ehtinyt, ennenkuin lippumerkillä
Sjöstjernakin sinne kutsuttiin.
Upseeri, joka otti hänet vastaan laskuportailla, ehti tuskin tervehtiä
häntä, ennenkuin jo vei hänen herttuan huoneesen. Kun hän astui somasti
koristettuun huoneesen, jonka akkunoista näköala merelle oli Viaporin
saarien välitse avoinna, kummeksui hän suuresti, kun näki herttuan ja
paroonin kaikessa tuttavuudessa istuvan sohvalla keskenänsä haastellen.
Paroonin katsannossa ei näkynyt vangin nöyrää alammaisuutta, vaan
huolettomuutta ja oman arvon tuntoa, joka ei ollut juuri sen näköistä
kuin kunnioitus kuninkaalliselle henkilölle vaati. Herttua, joka ei
laskenut pois rakasta piippuansa, oli käskenyt tarjota paroonillekin
semmoisen. Keveitä savupilviä tuprueli siis heidän ympärillänsä.
Herttua käänsi ystävällisen katseensa Sjöstjernan puoleen.
"Kapteeniseni!" sanoi hän, päätänsä nyökyttäen, kuitenkaan nousematta
ylös. "Teidän toimeksenne annan, että saatte saattaa pois ne vangit,
joita ei ole aseilla otettu. Minä kirjoitan kirjeen amiraali
Greigh'ille. Enempiä ohjeita antaa Nordenskjöld teille."
Sjöstjerna kumarsi, eikä voinut tykkänään peittää sitä kummastuksen
katsetta, jonka hän heitti parooniin. Tämä vastasi tuskin näkyvällä,
salaisella hymyllä.
Kerran vielä kumarrettuansa astui Sjöstjerna ulos. Kun hän nousi
kannelle, tapasi hän Nordenskjöld'in, joka lyöden häntä olkapäälle vei
hänen eriksensä muutamalle peräkanuunalle, jossa he istuivat toinen
toisensa rinnalle ja alkoivat matalalla äänellä haastella. "Te saatte
vaikean tehtävän, kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän. "Mutta teidän
hyväkulkuisella rekatillanne, etenkin kun sitä hoidetaan niin hyvin
kuin te sen hoidatte, te sen kyllä toimitatte. Me tarvitsemme tarkempia
tietoja vihollisesta, kuin meillä oli ennen tappelua. Sentähden pyydän
teidän tarkasti huomaamaan kaikkia mikä huomaamista ansaitsee, ja
sitten antamaan huomaamistanne seikoista suullisen ilmoituksen
minulle. Herttua lähettää teidän mukananne nuoren luutnantti Klint'in,
Makrilli-jahdin kanssa. Hän vie kirjeen venäläiselle amiraalille.
Teidän täytyy suojella häntä matkalla. Hän purjehtii lähettiläslipun
suojassa, kun hän pääsee likelle venäläisiä. Jos tahdotte pitää vangit
luonanne, niin on teillä niissä hyvä tekosyy purjehtia Rääveliin tai
Paltisin linnaan."
Nordenskjöld otti sitten taskustansa paperin. Siinä oli kaikenlaisia
kysymyksiä, joihin hän käski Sjöstjernan hankkia vastaukset.
Nyt Sjöstjerna esiteltiin niille herttuan taapin upseereille, joita hän
ei ennestään tuntenut, ja hänen entiset kumppaninsa toivottivat hänelle
onnea Ulla Fersenille päälliköksi pääsemisestänsä.
Muuan hymyilevä herra virkkoi: "Minä onnittelen teitä vieläkin enemmän,
herra kapteeni, niiden viehättävien vankien suhteen, joita onnetar
teille on suonut."
"Niin, sitä sanotaan kaunotarten paraaksi," pakisi toinen. "No teidän
ei ainakaan tarvitse unhoittaa seuraelämäänne, kun teillä on semmoinen
keskuskunta kajutassanne. Virkapukunne puhtaudestakin jo voi nähdä,
ettei Sjöstjernalta puutu naisten seuraa."
"Rekatin nimi ei ole turhan päälle Ulla Fersen," säisti kolmas. "Sen
päällikön pitää luonnollisesti oleman aimo kavaljeerin."
Sjöstjerna punehtui pari kertaa, mutta hän koki peittää pulansa
naurulla. "Niin, mutta nyt onnettomuus pakoittaakin minun," sanoi hän,
"saattamaan kauniin seurani pois. Herttua ei huoli, luulen, kauvempaa
pitää naisia laivastolla."
"Sjöstjerna rukka!" ilkkui muuan kumppaneista. "Nytpä Ulla Fersenin
kajutta tuntuu tyhjältä!"
"Mutta ehkä silloin olemme paremmin tervetulleita, kun käymme siellä,"
arveli taas yksi. "Nyt olen kuullut ettei vierailemiset ole olleet
kapteenille mieleen."
Varjo levisi Sjöstjernan otsalle, mutta hän nauroi uudelleen. "Oh, enpä
luule," sanoi hän, "että kukaan herroista, joka minua on käynnillänsä
kunnioittanut, olisi jäänyt groggi-lasittansa, niin pitkälle kuin
ruokamestarini varat ovat riittäneet."
"Mutta mitä naisia ne ovat?" kysyttiin.
"Onko totta, niinkuin olen kuullut puhuttavan, että ne ovat kaksi
hurmaavan kaunista Gyldenstubbea?"
"Gyldenstubbea?" nauroivat upseerit.
"Se perhe on vanhaa Liiviläistä aatelia," selitti parooni Palmqvist.
"Niin," sanoi kreivi Horn, "äidin puolelta olen minäkin sukua
Gyldenstubben perheen kanssa."
"Ja minun on koko äidinpuoleni pelkkiä kantoja," [Gyldenstubbe on
suomeksi: kullattu kanto, siis sanaleikki jota e: käy suomentaa. Suom.
muistutus.] sanoi muuan aateliton upseeri, "vaikk'en ole kuullut
puhuttavan että ne olisivat kullatuita."
"Anteeksi, kapteeni Sjöstjerna," huudahti luutnantti Cederström: "jahka
kannot ovat jättäneet teidän, tulemme, joutuessamme, teille vieraisin,
katsomaan missä ne ovat kasvaneet."
Sjöstjernan oli vaikea selvitä pulastansa, mutta hänen täytyi kuitenkin
salata suuttumuksensa. Hän pelastui siten, että vanha parooni astui
ulos kajutasta. Kaikkien ihmeeksi seurasi häntä herttua mitä
suurimmalla hyväntahtoisuudella.
Samassa kuin Sjöstjerna lähti veneelle, tuli paroonikin. "Saanko
seurata teitä, kapteeni Sjöstjerna?" kysäsi hän. "Minä olen jo tottunut
olemaan teidän päällikkyytenne alla."
"Minä kiitän teitä, kapteeni Sjöstjerna," sanoi herttua, "siitä
kohteliaisuudesta, jolla olette vankeja kohdellut. Minua ilahuttaa,
että ansaitsemme sanan, käydä sotaa, kuin sivistynyt kansa. Sitä
kiitosta emme kuitenkaan voi antaa vihollisillemme."
Sjöstjerna kumarsi kummastellen.
"Te ette tiedä, kapteeni Sjöstjerna," jatkoi herttua, "että venäläiset
viime taistelussa käyttivät onsiluotia, täytetyt jollakin palavalla
aineella, ja tämän tavan ovat sivistyneet kansat jo aikoja sitten
jättäneet."
Nordenskjöld, joka myös seisoi lähellä, kuiskasi puoli-äänen: "No,
siinäpä on kyllin hyvä syy, laittaa lähettiläs viholliselle."
Molemmin-puolisien tervehdyksien jälkeen erosivat herttua ja parooni.
Jälkimmäinen ja Sjöstjerna menivät veneesen ja olivat pian Ulla
Fersenin kannella.
Sivumennen ilmoitettiin kreivi Telepnoff'ille herttuan lupa ja sitten
meni parooni Sjöstjernan kanssa kajuttaan.
Parooni oli nyt tykkänään rauhoittunut. Vankeutensa tunto ja vapautensa
kaipaus oli välistä antanut hänelle huolestuneen, pian synkänkin
mielialan: mutta nyt näytti siltä kuin hän olisi ollut laivan herra.
Sjöstjernaa kohtaan osoitti hän nyt jonkinlaista arvollisuutta, jota ei
hänessä ennen näkynyt. Naiset, olivat yhtä hyvällä mielellä kuin hän,
ja kun hän ilmoitti heille herttuan suostumuksen heidän vapaaksi
pääsemiseensä, puhkesi paroonitar kyyneleisin ja syleili puolisoansa.
Neiti Nataliakin iloitsi; mutta hän vuoroin vaaleni, punehtui, ja
sydämmensä tykytti levottomasti, kun hän vanhempainsa iloisista
kasvoista käänsi katseensa Sjöstjernan hyväntahtoisen suruisesta säälin
hymystä palaviin silmiin.
Kauvaa ei hän katsellut vapautetun perheen iloa. Äkkiä hän kädellänsä
pyhkäsi otsaansa ja riensi kajutasta. Hän tahtoi luultavasti virkansa
velvollisuuden täyttämällä kuolettaa, sotilaalle ja merimiehelle liian
hempeitä, tunteita, jotka liikkuivat hänen sielussaan. Kiireesti
pani hän rekattinsa purjekuntoon, nostatti ankkurin ja risteili
päällys-laivan sivulle saamaan käskyjä.
Pikapurjehtiva Makrilli-jahti, kahdeksantoista vuotiaan päällikkönsä,
luutnantti Kustaa Klint'in johtama, ohjasi päällys-laivan toiselle
puolelle. Sekä Sjöstjerna että Klint nousivat sille käskyjä saamaan.
Edellisen kuuluivat: Kapteeni Sjöstjerna lähtee Ulla Fersen rekatilla
suojelemaan lähettiläslaivaa Makrillia, jolla on käsky käydä venäläisen
amiraalilaivan luona. Rekatti väistäköön kaikkea tappelua, jota ei
pakko vaadi, ja kokekoon ainoasti varmuuttaa lähettilään matkaa, kunnes
se ehtii Venäjän laivaston näkyviin. Sitten rekatti vieköön ne
vapautetut venäläiset vangit, jotka hänellä on mukana, sinne missä ne
paraiten voidaan maalle laskea. Kapteeni Sjöstjerna vastatkoon vankien
kohtelusta, ja hänen on arvollisella tavalla toimittaminen heidän
vapauttamisensa.
Luutnantti Klint otti kirjeet venäläiselle amiraalille, ja sitte kun
molemmat nuoret upseerit olivat tervehtineet toisiansa, menivät
kumpikin laivallensa.
Yht'aikaa levittivät molemmat purjeensa. Pikapurjehtiva jahti oli
kuitenkin jo ennättänyt hyvänmoisen matkan, ennenkuin rekatti, vaikka
senkin valmistus oli nopea, ehti levittää monilukuiset purjeensa. Mutta
kun kaikki olivat leveillänsä ja tuuli niitä notkisti, seurasi se
viipymättä pienen jahdin vanavedessä.
Paroonin perhe oli kannella lähdettäissä. Sattumalta oli herttuakin
päällyslaivan perähytin kannella, josta hän huomasi parooni
Gyldenstubben. Hän otti hatun päästänsä ja tervehti vanhaa, syvästi
kumartavaa perheen isää. Tämä laski kätensä sydämmellensä,
osoittaaksensa kiitollisuuttansa, ja molemmat herrat erosivat, tehtyänsä
pikaisen, mutta salaisen jäähyväismerkin.
Lentävällä vauhdilla kiiruhtivat molemmat purjehtijat aavalle merelle.
Pian tapasivat siellä täällä kauppalaivan rauhaisen lipun suojassa.
Ennen iltaa saatiin eräältä holsteinilaiselta kapteenilta tieto, että
Venäjän laivasto oli ankkurissa Räävelin sataman suulla. Sinne siis
käännettiin keula.
Yön tullen vähensi rekatti purjeitansa. Hän ei uskaltanut lähestyä
laivastoa, sillä häntä ei mikään lähettilästoimi suojellut. Luutnantti
Klint sitävastaan nosti lähettiläslipun ja pitkitti matkaansa, niin
että hän ennen puolta yötä oli näkymättömissä. Nyt rekatti risteili
yksin, varoen itsensä kaikilla varokeinoilla, joihin ison laivaston
läheisyys hänen pakoitti, ja odotti niitä tietoja, jotka määräisivät
minne vangit jätettäisiin.