Eipä syyttäkään mietti Otto Sjöstjerna huolella kaikkia niitä
hankaluuksia, joita rekatilla olo saattaisi molemmille naisille, jotka
eivät olleet varonneet niin pitkälle matkalle kotoansa. Mutta hän koki
kaikella herkkätuutoisuudella ja arkuudella, joita jalo ja sivistynyt
mies osaa käyttää, voimiensa mukaan hankkia heille, mitä hän luuli
heidän haluavan. He eivät olleetkaan hänen huomaavaisuudellensa
välinpitämättömiä. Jalo paroonitar, kaiken naisellisen hyvyyden ja
hentouden esikuva, virkkoikin, peittämättä, hänelle kiitollisuutensa.
Neiti Natalia, joka jollakin luonnollisella arkuudella aina pysyi
äitinsä sivulla, ei voinut estää muutamia kiitollisia silmäyksiä nuoren
rekatin päällikön huolista. Mutta hieno naisellinen luontonsa neuvoi
häntä kreivi Telepnoff'in seurassa olemaan tarkoin varoillansa.
Kuitenkin syntyi, keskinäisen kohtelijaisuuden ja hyvyyden vaihtamalla,
ominainen tuttavuus paroonin perheen ja Sjöstjernan välillä. Niin usein
kuin virkansa sen myönsi, vietti hän aikansa sen seuran kanssa, joka
paremmin sopi hänen herkkätuntoiselle mielellensä ja tavoillensa, kuin
pauhaavien merimiesten seura.
Keskinäisissä kanssapuheissa osoitti neiti Natalia yhä enemmin
lemmittäviä puolia, niinkuin esimerkiksi ajatuksien, arvelujen ja
tunteiden tarkkuutta, mielenlaadun ja käytöksen jaloutta. Tämäpä
Sjöstjernalle virkistävä hyvike, ettei hänen tarvinnut olla seuraelämän
nautintoja paitsi, tarkan ja ponnistuttavan velvollisuutensa
täyttämisessä. Hänen rekattinsa oli nimittäin tuon ison laivaston
ajohaaksia, ja hänen täytyi siis lakkaamatta risteillä sen ja
vihollisen välillä. Hän tutki jokaiselta kauppalaivalta, jonka tapasi,
tietoja venäläisten asemasta ja toimista. Mutta hän käytti hyväksensä
monia heistä niinkin, että hän heidän varoistansa hankki mitä parooni
perheineen paraiten tarvitsi.
Ruotsin laivasto laski muutamaksi päiväksi ankkuriin Helsingin sataman
suulle, Ulla Fersenin pitkittäessä kulkuansa itäänpäin. Yhä tiheämpään
ja tarkempaan tuli tietoja, että Venäjän laivasto oli valmis lähtemään
Kronstadt'ista. Vihdoin, kun ruotsalainen rekatti oli niin likellä,
että sen mastojen huipuista voitiin nähdä linnoitukset ja venäläiset
laivat, jotka olivat purjeille lähtemäisillänsä sataman suulla, palasi
Ulla Fersen ilmoittamaan saatuja tietojansa.
Muutamana päivänä, kun rekatti hiljallensa keijueli heikon etelätuulen
kuljettamana ja koko miehistö, paitsi perämies ja ne jotka märssyssä ja
praamitangoissa olivat tähystämässä, oli levolla, olivat naiset
istuneet peräkannen hyttiin. Parooni istuikse puolisonsa rinnalle, ja
kreivi Telepnoff, tällöin äänetönnä kuulijana sille mitä seura
haasteli, lähestyi myöskin. Sjöstjerna oli paroonin kanssa puheessa,
jota naiset vaijeten kuultelivat. Oli kysymys kahden valtion asukkaiden
eri suhtaisuudesta rauhan ja sodan aikana.
"Ainoasti sen sotilaan pidän ansiollisena ottamaan osaa jalokunniaiseen
taisteluun," virkkoi Sjöstjerna, "joka siinä kohden tietää eroittaa
velvollisuuden ja tunteen. Se onkin ehkä vaikeimpia koetuksia, mitä
miehelle suodaan: vaaran ollessa, innoissaan olla tekemättä
viholliselle enemmän pahaa kuin tarve vaatii. Minun mieleni mukaan ovat
kuitenkin ampuma-aseet jalostuttaneet sodan. Kun nyt jo etäällä,
taiteen ja tiedon monilla apukeinoilla, koetamme estää toisiamme
täyttämästä tuumia, ei enään vihaamme ja vainoamme tarvitse panna
liikkeelle meihin intoa herättämään. Sotaa käydään nyt järjellä, ei
sydämmellä. Etenkin tapahtuu tämä merellä, jossa voiton ratkaisee
taitavuuden ja ajatuksellisen arvion etevyys, ja jossa urhollisuus on,
viisaasti ja uutterasti käyttää hyväksensä joukon taidokkaasti koottuja
keinoja, eikä niinkuin se maalla paraastaan on raa'an murhanhimon
kilpa."
"Mutta tapahtuuhan tuon tuostakin," väitti parooni, "että merelläkin
ryhdytään käsiaseisin. Sepä vasta sanotaankin oikeaksi verisaunaksi ja
minä olen kuullut monen upseerin väittävän laivan valtaamista kaiken
taistelun esikoiseksi."
"Sepä on vedota sielun etevyydestä käsivoimaan," vastasi Sjöstjerna.
"Tosin vaativat asian haarat sotilaan joskus niinkin pitkälle, eikä hän
luonnollisesti semmoisessakaan tilaisuudessa velvollisuutensa
vaatimuksia petä; mutta minä puolestani pidän siinä kohden jalon
miehuuden ja todellisen urhouden sokaistuna."
"Niin," sanoi parooni, "kieltämättä koko ihmiskunnassa juuri meidän
aikoinamme kiertelee salainen veljesliiton tunne, joka tekee että
ihmiset pitävät itsensä liian jaloina panemaan alttiiksi toisensa
henkeä sodissa, joidenka syyt eivät heidän sisällisimmille asioillensa
ole mistäkään arvosta. Minä uskon tulevata ijankaikkista rauhaa, ja
tahdon sen tähden puolustaa semmoisen rauhan oikeuksia."
"Kansakuntien ennakko-vihassa ja epäluulossa on suuri onnettomuus,"
virkkoi Sjöstjerna. "Ja kuitenkin on kuin jo äidin maito loisi
ihmiselle enemmän taipumusta yhden, kuin toisen kansakunnan puoleen.
Ehkä kyllä väärin, niin siltä näyttää kuitenkin, kuin jos ihmissydän,
samalla kuin se oppii rakastamaan, oppii myös vihaamaan. Siihen
vaaditaan kokemusta ja sivistystä, että ihminen pääsee syntyperäisestä
halustansa vihata naapuria, joka sille on tehnyt vääryyttä ja
vahinkoa."
"Herra kapteeni!" sanoi parooni liikutuksella jota hän turhaan koki
estää, "kummallisia tunteita te nyt minussa herätitte. Sanonpa teille
suoraan, että suhteenne ja käytöksenne meitä kohtaan on meissä
herättänyt kunnioitusta ja luottamusta teihin. Tietäkää siis, että
vaikka minä olen ruotsalaista sukuperää, niinkuin nimenikin sen jo
osoittaa, niin olen saanut elämäni suurimmat onnettomuudet, katkerimmat
mitä milloinkaan olen kärsinyt, Ruotsista, ruotsalaisilta."
"Hyvä!" vastasi Sjöstjerna; "voisinpa minäkin sanoa, että saan kiittää
Venäjää elämäni suurimmasta häviöstä, isäni ja äitini kadottamisesta."
Parooni lähetti häneen hämmästyneen silmäyksen. "Te olette kuitenkin
jaloa sukua?" kysyi hän, "olettehan ruotsalainen aatelis-mies?"
"Niin olen," oli Sjöstjernan vastaus; "mutta vanhempani kohtaloa
peittää synkkä sumu, jonka hartaasti toivoisin haihtuvan. Jos meidän
kuninkaallamme on menestys ja minä pääsen Pietariin, on minulla paljon
tutkittavaa ja urkittavaa."
Paroonin kasvoille levisi kiihkeä pelon tunne, kun hän tarkasti katseli
Sjöstjernaa. Hän näkyi olevan synkeän aavistuksen valtaamana, ja vaipui
tuskallisiin mietteisiin.
Seuraavana yönä oli Ulla Fersen tavannut Ruotsin laivaston, antanut
kertomuksensa ja kiiti nyt mahtavan merivoiman etunenässä itää kohden.
Aamulla Heinäkuun 17 päivänä, olivat naiset taasen, kuten usein
ennenkin istuneet peräkannen hyttiin. He katselivat nyt vennolla
surumielisyydellä pilvistä taivasta ja sitä haamuista viivaa
isänmaastansa, joka näkyi pitkin eteläistä taivaan rantaa. Vanha
parooni seisoi päällikön rinnalla.
"Purjehduksemme on käynyt onnellisesti," sanoi vanhus, "siksi ett'ei
mitään sotaisuuksia ole tapahtunut. Minä toivonkin, en tiedä mistä
tämän luulon olen saanut, ettei tämä sota kestä kauvaa."
"Mitä minuun tulee," sanoi Sjöstjerna, "tunnustan, että minua
surettaisi, jos koko tämä suuri kustannuksemme ei olisi tehty suurempaa
tarkoitusta varten, kuin pöyhkeilemään merellä. Juuri ennenkuin ehdimme
Dagerortiin, tapasimme me Amiraali von Dessenin laivaston. Me vaadimme
häneltä kunnia-ampumaa, ja hän antoikin sen. Hän saikin sentähden
estämättä jatkaa matkaansa seitsemine oivallisine laivoineen; sota ei
ollut silloin vielä julistettu. Kuitenkin meitä suututti että hän,
saamatta terveiseksensä ainoatakaan luotia, sai mennä matkoihinsa. Eipä
ihminen mielellänsä hellitä, mitä hän juuri on saamassa. Toivon siis
kauvan vielä saavani pitää teitä vierainani, herra parooni!"
"Minä sitävastoin toivon," sanoi parooni, "että te kuta pikemmin, sitä
paremmin saatte herttuan luvan viedä meidät Rääveliin, tahi ehkäpä
vielä laskea meidät maalle Hiidenmaalle. Silloin minä mielihyvällä
muistelen tätä tapahtumaa ja sitä hyvyyttä ja ystävyyttä, jota teidän
kauniilla rekatillanne olen nauttinut."
Puheen keskeytti jylisevä humina, joka kuului kaukaa idästä. Sjöstjerna
säpsähti ja kuunteli tarkasti. Ne jotka tähystivät huipuissa
ponnistivat näköänsä samaan suuntaan.
Uusi kumiseva pamaus kuului, ja hetken perästä vieläkin yksi.
"Ne ovat melkoisien kanuunain laukauksia," sanoi Sjöstjerna. "Ne ovat
vahvaa tykistöä. Tott'ei Kronstadt'ista saakka voine laukauksia kuulua.
Joku venäläinen sotalaiva, tahi ehkä koko laivastokin on lähellä. Se on
nyt ehkä lähtenyt liikkeelle."
Hän kuiskasi käskyn eräälle upseerikokelaalle. Tämä riensi heti
lippukirstulle, tarttui pariin tarkassa järjestyksessä olevaan
moniväriseen lippuun ja riensi perämaston ohitse. Minuutin kuluessa
lensivät ne, kuni siivillä, köysien ja purjeiden välitse suurmaston
huippuun, jossa tuuli ne levitti.
"Pitäkää vaarilla mitä amiraalilaivasta vastataan!" sanoi hän
oppilaalle.
"Te puhutte huvittavaa kieltä," alkoi parooni puhua. "Sillä kielellä
voitte puhua pidempiä matkoja, kuin mikään sana kuuluu."
Sjöstjerna hymyili. "Äsken kuulimme pari sanaa niin pitkältä, ettei
silmä sielläpäin mitään eroita." Hän näytti itään päin.
Nyt kuului monta isoa kanuunan laukausta peräkkäin.
"Jos nyt tapaisimme Venäjän laivaston," sanoi parooni, "mille tilalle
te silloin asetutte pienen rekattinne kanssa, kapteeni Sjöstjerna?"
"Ulla Fersen ei ole tehty rivissä kulkemaan," vastasi hän. "Se on
vastausrekatti, jonka toimena en ensin hankkia tietoja vihollisen
tilasta ja asennosta, sekä taistelun aikana asettua rivin taakse
kertomaan niitä lippumerkkiä, joita annetaan amiraalilaivasta.
Tietäkää, herra parooni, ett'ei taistelun kestäessä merellä voi nähdä
merkkiä yhdestä laivasta toiseen, niistä jotka ovat taistelurivissä.
Mutta niillä merkeillä, joita näytämme etäällä kruudin savusta,
johdamme kaiken liikkeen. Meidän rekatistamme voimme siis paraiten
nauttia meritaistelun näytelmää, jos semmoista meille on tarjona."
"Tiedättekö, isä," puuttui neiti Natalia puheesen, "että olen
mielissäni siitä, ettei Reinhold veljeni ole täällä meidän kanssamme,
eikä tuoliakaan!"
Sjöstjerna tapasi salaa silmäyksen, joka neidon silmistä salaman
nopeudella kiiti hänen ohitsensa.
"Olisipa kuitenkin mahdollista, neitiseni," sanoi hän, "että veljenne
jo olisi ehtinyt Pietariin ja siellä vasta ruvennut palvelukseen. Te
olette kuullut, ettemme me sotilaat vihaa toisiamme, vaikka taistelemme
eri lippujen alla. Mutta te ette tiedä mikä eriskummainen tunne on,
kunnioittaa vihollistansa."
Neiti katsoi vielä kerran häneen ja vaipui mietteisinsä. Sjöstjerna
käänsi uudelleen huomionsa purjeisin ja lippuihin.
Ulla Fersen käänteli ketterästi ja sen päällikkö käski perämiehen
laskea sitä paremmin tuuleen, että se vieläkin joutuisammin ehtisi
laivaston etupäähän. Ei mikään koko laivaston aluksista voinutkaan sitä
seurata, kun se, kuten nytkin, levitti niin paljon purjeita, kuin tuuli
suinkin myönsi. Sjöstjerna itse kapusi märssyyn. jossa hän tähystin
silmällä tarkasti koko näköpiirin ympärillänsä, mutta etenkin
itäpuolen. Päivä oli jo ehtinyt lähes puoliväliin, kun aurinko
yht'äkkiä hajoitti kokoontuneet pilvet ja ilma selkeni, Silloin voitiin
eroittaa pitkä rivi purjeilla varustettuja mastojen huippuja
näkö-piirin rajalla. Sjöstjerna riensi alas ja antoi uusia merkkiä.
Puolipäivän aikaan näkyi selvästi seitsemäntoista suurta linjalaivaa ja
kahdeksan rekattia, jotka tulivat ruotsalaisia vastaan. Kun merkki
annettiin päällyslaivasta, kääntyi Ulla Fersen.
"Nyt voin sanoa teille, herra parooni," virkkoi Sjöstjerna. "mitä tuo
viimeinen merkki tiesi. Se oli käsky valmistua taisteluun. Minun pitää
nyt mennä tilalleni. Tällä kerralla saan minä vaan katsella kumppanieni
urheutta. Mutta minä toivon senkin päivän vielä tulevan, kun saan
päällikkyyden, joka sallii minun olla taistelurivissä."
Nyt, kun Ulla Fersen oli kääntynyt, riensi se hyvällä itätuulella
Ruotsin laivastoa päin, joka tarkkuudella sommitteli rivinsä. Sen
viidentoista linjalaivan välille sovittui viisi suurta, hyvin
varustettua rekattia, riviä pitkittämään. Jota lähemmäksi venäläiset
tulivat, sitä enemmän kiiruhtivat ruotsalaiset pikku haakset, laivaston
ajajat, sen taakse. Ulla Fersen, joka oli ollut lähinnä vihollista, oli
nyt viimeinen joka kulki rivin lävitse. Se meni ihan päällyslaivan
peräpeilin ohitse. Herttua seisoi taapinensa hytin kannella. Hän
nyökäytti ystävällisesti päätänsä nuorelle Sjöstjernalle, joka
kumartaen, hattu kädessään, tervehti häntä.
Niin pian kuin Ulla Fersen oli joutunut rivin taakse, valmistettiin
kaksinkertainen kanuuna-rivi alkavaa taistelua varten, sillä yht'aikaa
kääntyivät kaikki laivat etelään päin, niin että kanuunain suut olivat
vihollista kohden, yhden laivan seuratessa toisen laivan vanavedessä.
Venäläiset tekivät saman liikkeen, ja laivastot, jotka nyt kahtena
vähitellen yhtyvänä rivinä, purjehtivat samaa suuntaa, lähenivät siten
toisiansa.
Levottomalla tarkkuudella odottivat katsojat sitä näytäntöä, joka nyt
oli alkava.
Kello puoli neljä jälkeen puolen päivän ehtivät ensimmäiset laivat
kanuunan kannon matkalle. Yht'aikaa rupesi heidän ukkosensa jyrisemään.
Hirmuinen savu-paljous keijueli heidän päällänsä ja peitti väet ja
laivat mastojen huippuun asti valkeisin pilviin. Lähinnä seuraavat
laivat ulottuivat sitten luodillansa toisiinsa ja pukeuivat samaten
sodan pilvikaapuun. Niin seurasi laiva laivaa. Ja sitä myöden kuin ne,
kaikki purjeet huipuissa, liput ja viirit uljaissa mutkissa, peittyivät
ukkospilviinsä, tulivat ne näkymättömiksi ja näyttivät katoavan
syvyyteen, ei aaltojen syvyyteen, vaan valkean, salamoivan ja jyrisevän
pilven syvyyteen, joka levittyi kuin liikkuva vuoristo pyöriviä
höyryjä, merenpinnan ylitse.
Ulla Fersen, jonka kannesta, märssyistä ja huipuista uupumatta utelevia
silmiä seurasi taistelun jokaista kohtaa, nosti yhden merkin toisensa
perästä. Se ei ampunut laukaustakaan, mutta kuitenkin tuuli ajoi yhden
ja toisen savupilven sen ylitse. Vaalean siniset hattarat tanssivat
kuin keijuiset sen valkeiden purjeiden välillä, eksyneen luodin siellä
täällä hyppiessä veden pintaa pitkin ja pirskoittaen valkeita
vesityrskyjä, ehtimättä kuitenkaan rekatille.
Vaikka näytelmä olikin majesteetillista, tuli se pian naisille
kärsimättömäksi, syystä että pauke ja jyske kävivät yhä
huumaavaisemmiksi, savupilvet yhä tukalimmiksi, he menivät siis alas
kajuttaan. Vanha parooni jäi laivan kannelle. Lisääntyvä kanuunain
pauke kävi vihdoin niin kovaksi, että oli mahdoton kuulla puhetta.
Neiti ja paroonitar istuivat muutamalle sohvalle kajutaan. Äiti likisti
tyttären helmaansa, ja ainoasti katseilla ja liikenneillä osoittivat he
toisillensa sääliänsä ja tuskaansa.
Taistelun kestäessä oli kuin jos tuuli, hämmästyneenä sen kauhuista, ei
enään olisi uskaltanut hengittääkään. Se hiljeni vähitellen. Illaksi se
tyveni tykkänään, niin että tulen täytyi molemmin puolin tau'ota,
syystä etteivät laivat enään voineet temppuella.
Silloin alkoivat veneet liikkua, ja mahdottomat, veden päällä kulkevat
linnoitukset liikkuivat vitkalleen soutolaivojen ponnistuksien avulla.
Sitten miehitettiin valloitetut laivat ja molemmin puolin laitettiin
sotajärjestys taasen kuntoon. Ruotsalaiset olivat vallottaneet yhden
venäläisen linjalaivan ja venäläiset yhden ruotsalaisen. Kaikkia näitä
järjestettäissä seuraavan päivän taisteluksi, siirtyivät vitkaan ja
vähitellen savupilvet länteen päin. Silloin nähtiin Venäjän laivaston
olevan täydessä työssä siirtymässä pois. Ruotsalaiset laivat jäivät
samaan asentoon ja heillä oli siis, kun vaalea kesäyö levitti
hiljaisuutensa vedenpinnan ylitse, kunnia omistaa sotatanner ja voitto,
joka sai nimensä läheisen Suursaaren mukaan.