Paroonin huvipursi oli hyväkulkuinen. Se oli avara ja siihen oli
laadittu koju naisille ja niille herroista, jotka eivät olleet
tottuneita meritoimiin. Kuusi taitavaa merimiestä, Marienhag'in
alustalaisia, olivat laivueena. Pursi kiiti hyvällä vauhdilla
Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse ja johti kulkuansa Suomenlahteen,
jossa Jarislavits ja Hektor nähtiin risteilevän. Kapteeni Spiridoff oli
päättänyt tehdä risteilyn salmeen, joka eroittaa Hiidenmaan
mannermaasta ja Jarislavits läheni siinä aikomuksessa pientä Worms'in
saarta, Hektorin kaartaessa pohjoiseen Hankoniemeen päin.
Mutta purren itseasettaunut päällikkö, ukko Adinosoff, joka näki
rekatin liikkeen, rupesi epäilemään, etteivät saavuttaisikkaan
Jarislavitsia ennenkuin se jo oli ehtinyt salmeen. Hän päätti sentähden
oikaista, ehkä merimiehet, jotka tunsivat kulentaveden, varoittivat
häntä menemästä sille tolalle, jota ukko aikeensa mukaan seurasi. Ja,
eipä aikaakaan, niin pursi syöksi salakarille, ihan salmen suussa.
Samassa hetkessä, kuin kiitävän aluksen keulalaita koski kallioon, ja
kaikki luulivat että ratisevien plankkujen piti murtuman, tulikin iso
laine ja nosti aluksen keskelle karia, jonneka se jäi laidallensa,
aaltojen levottomina tyrskyessä, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet
hyökätä laivan partaan ylitse, joka toisella puolen olikin veden pinnan
alla. Pelästynyt parooni huusi hätäillen apua omaisilleen. Vitkalleen
vierivät aallot, räiskivät vettä kojuun, mutta paroonin uskollinen
väki, merelle tottuneet virolaiset, jotka nyt osoittivat sekä taitoa
että tointa, pyysivät hartaasti isäntäänsä jäämään sille laivan
partaalle, joka oli veden pinnan yläpuolella, itse he varovasti
avasivat kojun oven ja kantoivat sieltä sylissänsä, ei ainoastaan
paroonittaren ja neiden, vaan myöskin kreivi Telepnoff'in ja pari
muutakin herraa laivan kuivalle puolelle. Vanha Adinosoff oli pian
tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään, ja pitäen yhä
päällikkyyttänsä, osoitti hän kullekin sijansa.
"Älkäätte niin kovin pelästykö, hyvä herrasväki!" puhui hän. "Ettehän
ole edes kastuneetkaan; mutta leikittäkin: onnettomuutemme ei ole niin
suuri, jolta se näyttää. Luulempa aluksen olevan ihan ehjän ja
vikautumattoman, vaikka se on kallellansa. Täällä ei käy isoja
laineita, ja jos saamme veneen rekatista, joka auttaa meidät karilta,
on meillä puolen tunnin päästä taas allamme selvä vesi. Voin vakuuttaa
naisille, ettei henkemme ole ensinkään vaarassa, ehkä tarvitsemme vähän
kärsimystä hankalassa tilassamme."
Vanha meriupseeri puhuikin totta. Se, joka oli tottunut meritoimeen,
huomasi heti, että vaara oli vähäpätöinen. Tosin istuivat
haaksirikkoiset kaatuneen laivan toisella partaalla, mutta tuuli ei
ollut kova, ja pian oli apukin tuleva. Nähtiin nimittäin rekatin, joka
oli huomannut huvipurren vahingon, kääntyvän sinne päin ja laskevan
veneensä.
Kreivi Telepnoff oli levottomin koko seurasta. Vaikka hänen täytyi
sitoa sanansa, lähetti hän kuitenkin tuimia silmäyksiä Adinosoff'ille,
ja kirosi itsekseen paroonin esitystä tehdä huvimatka, jonka
seurauksena oli niin kauhistava vaara. Häntä kiukutti vielä sekin,
ettei neiti Natalia osoittanut hänelle vähintäkään sääliä, eikä edes
näkynyt huolivan omastakaan hengestänsä. Kaunis nainen istui
vanhempainsa välillä, ja katseli, paremmin verhoten itseänsä
kaavullansa ja huivillansa, kuten hekin, odotettuja auttajia. Nepä
lähenivätkin joutuisasti rekatin veneissä. Kun kreivi, saadakseen
jonkunlaista lohdutusta huolessan, koki ruveta kanssapuhetta pitämään,
ei neiti vastannut mitään ja paroonitarkin harvapuheisesti. Hänen
pakinansa muuttui siis yksinpuheeksi.
Kun ensimmäinen vene, joka, sujuvasti luikerti karin ylitse,
kiinnitettiin purteen, kurottivat parooni, hänen puolisonsa ja
tyttärensä kätensä lähenevälle auttajalle. He tunsivat nimittäin
upseerin, joka seisoi, käskyjä antaen, keskellä soutavaa miehistöä.
"Olkaat huoleti isäni, äitini, Natalia siskoni ja kaikki!" huusi hän jo
etäältä. "Minä tunsin aluksen! Älkäätte hätäilkö, niin on vaara pian
poistettu. -- Paremmin ylihangan puolelle! -- Ah, evesti Adinosoff!
Kuinka jaksatte? Palvelijanne, kreivi Telepnoff! -- Vielä paremmin
ylihangan puolelle! -- Kaunis törmäys! -- Airot pois! Vastatörmä tuonne
peräpeiliä vastaan! Kas niin! -- No, että huvipurtemme juuri tähän piti
kaatuman! ja minun piti joutuman sitä näkemään päästäkseni vanhempiani
auttamaan!"
"Jahka sen vaan saamme pystöön, niin ei ole hätää!" huudahti Adinosoff.
"Sen laita on tuskin hiestaantunutkaan."
Kun vene varovasti oli kiinnitetty alukseen, riensi parooni Reinhold
merimiehen ketteryydellä, kallistuneelle rungolle, omaisiensa luo,
jotka ilokyynelein sulkivat hänen syliinsä. Sepä oli kohtaus,
vanhempain ja sisaren sydämmessä palavalle pyhälle liekille, kallis.
Reinhold ensiksi tointui tulvailevista tunteista, jotka hänenkin
sydämmensä hurmottivat: "Käykäätte kaikki veneesen, niin sitten
ryhtykäämme katsomaan mitä täällä on tekeminen!" sanoi hän. "Kurottakaa
kätenne tänne, äitini! Ei siinä vaaraa ole! Kas niin, istukaa nyt!
Paremmin tännepäin, Natalia! Tule syliini, niin pääset paremmin! Hyvä!
Olkaat hyvät, herrani! Täällä on tilaa perässä."
Nyt tarkastettiin laiva ja sen tila. Ravakka luutnantti teki heti
päätöksensä. Hän lähetti toisen veneen, niin pian kun se saapui,
rekatille ilmoittamaan asian laitaa. Sen mukana hän pyysi vanhempiensa
ja sisarensa menemään rekatille, siellä vartoomaan häntä kunnes pursi
saataisiin karilta. "Me tulemme myös Jarislavits'in laidalle, jahka
vaan joudumme ja jos rekatti menee Itämereen päin, niin saatamme purren
Dagerort'iin, jossa ei ole vaikea nousta maalle. Jos naiset eivät
uskalla käyttää huvialusta, niin saatamme heidät rantaan omilla
veneillämme."
Kreivi Telepnoff pyysi saada jäädä naisten seuraan; mutta kaikki muut
herrat ja etenkin Adinosoff ukko, halusivat jäädä jälelle, ottamaan
osaa laivan pelastamistyöhön. Hellästi syleili Reinhold omaisiansa, kun
he muuttivat toiseen veneesen. Jäähyväisiksi kuiskasi hän Natalian
korvaan. "No, näempä että kreiviparka vielä yhtä turhaan, kuin
ennenkin, on jalkojesi juuressa! Ethän ole vielä häntä ottanut armoosi?
Hyvästi siksi! Saamme olla enemmän yhdessä, jahka minäkin ehdin
rekatille. Tervehdi kapteeni Spiridoff'ia. Tunniksi hyvästi!"
Luutnantti käski viedä ulos luoma- eli varppiankkurin, ja muihinkin
keinoihin ryhdyttiin, joita pidettiin tarpeellisina. Työ onnistuikin
hyvin, rekatin risteillessä länteen päin melkoisen matkan päähän.
Kun vene parooni Gyldenstubbe'n perheen kanssa saapui rekatille, otti
kapteeni vieraat kaikella kohtelijaisuudella ja hyväntahtoisuudella
vastaan. Hän kutsui heidät kajuttaansa ja sanoi kuultuansa raportin,
että parooni Reinhold taas tässäkin tilaisuudessa kunnostaisi itsensä.
"Tehkäämme polvi pohjoiseen päin, parooni Reinhold kyllä
hyväkulkuisella laivallansa meidät pian saavuttaa," liitti hän.
Jarislavits oli noin peninkulman päässä paroonin huvilaivasta, kun
kapteeni Spiridoff'ille ilmoitettiin, että suuri laivasto näkyi
lännessä.
"Jos se ei ole amiraali von Dessen'in laivasto," sanoi hän
vieraillensa, "niin se on ruotsalainen, joka on harjoittelemassa.
Menkäämme sitä vastaan ja ampukaamme sille tervehdykseksi. Luutnantti
Gyldenstubbe ei kadota meitä näkyvistään."
Juuri Suomenlahden suussa levisi vähitellen sotalaivaston
majesteetillinen rivi. Määrätyillä välillä toisistansa liikkuivat
viisitoista linjalaivaa ja viisi suurta rekattia. Mahtavien
merenvartijoiden edellä ja perässä risteili keveitä rekattia, kutteria
ja jahtia. Koko laivasto kulki meren lahteen päin. Kaikkien edellä
keijuili pieni rekatti, mitä sievintä muotoa. Sepä olikin sama, joka
edellisenä päivänä näkyi Dagerort'in edustalla. Parooni tunsi sen ja
huomautti siitä Spiridoff'ia.
Niin pian kuin Jarislavits joutui kanuunan kannon matkalle, nostatti
Spiridoff venäjän lipun. Uhkea linjalaivasto näytti ruotsin lipun.
Samalla hetkellä kuin sinikeltainen liina, amiraalilippu, tuulen
lennättämänä liehui viirin alta ruotsalaisessa päällikkölaivassa, alkoi
venäläinen rekatti kunnia-ampumistansa. Siihen vastattiin kahdella
laukauksella päällikkölaivasta, mutta nepä olivatkin täydet ja
suhisevat luodit pirskoittivat veden korkealle, kun sattuivat laineiden
harjoille rekatin keulalaidan edessä. Hämmästynyt rekatin päällikkö
näki heti senjälkeen veneen, jossa upseerikin oli, lähtevän
ruotsalaisesta päällikkölaivasta.
Vähäinen rekatti, joka leikiten oli häilynyt edestakaisin laivaston
edellä, läheni nyt Jarislavits'ia ja oli ainoasti muutaman sylen päässä
siitä, kun päällikkölaivasta lähetetty vene saapui perille.
Upseeri, joka nousi rekatille, oli ruotsalainen luutnantti. Hän astui
päällikön eteen. "Kapteeni!" puhui hän; "ruotsin suuramiraali,
kuninkaan veli, on tuon laivaston päällikkö. Ettekö tiedä että Venäjän
ja Ruotsin välillä on sota julistettu? Hän jättää teidän päättääksenne,
tahdotteko laskea lipun ja antautua taikka puolustaa itseänne."
Päällikön ympärillä seisoi piirissä joukko yhtä hämmästyneitä
henkilöitä, kuin hän itsekin. Parooni naisinensa vaaleni pelästyksestä.
Vapisevalla äänellä käski kapteeni Spiridoff, lähetettyänsä tuskallisen
katseen ympärillensä, laskemaan lipun.
Päällikkölaivasta annettiin nyt merkki lipulla, ja heti lähti
upseereilla ja merisotamiehillä miehitetty vene pienestä rekatista ja
laski venäläisen sivulle. Laskuportaita myöden nousi nuori Ruotsin
upseeri paljastettu miekka kädessä. Hän tervehti ruotsalaista
toveriansa ja kääntyi sitten kapteeni Spiridoff'in puoleen, joka
paljain päin otti vastaan käskyjä samalla kannella, jossa hän joku
hetki sitten oli ollut yksinomaisena käskijänä.
"Te olette antaunut, herra kapteeni," sanoi ensimmäiseksi tullut
upseeri, "ja minulla on H.K.K:tensa käsky saattaa teidät hänen
luoksensa. Oletteko hyvä ja astutte minun veneeseni? Luutnantti
Sjöstjernalla on käsky ottaa vastaan teidän rekattinne, jos sen hyvällä
annatte."
"Sehän on luonnollista," vastasi kapteeni Spiridoff; "enhän niin
mieletön voi olla, että rupeisin taistelemaan koko laivastoa vastaan.
Täytyneepä minun tyytyä kohtalooni. Toivon toki, ettei Ruotsin
kuninkaan poika kohtele vankiansa muulla, kuin hänelle itselle
arvoisalla tavalla. Etenkin pidän velvollisuutenani panna vastaan
yksityisen perheen vangitsemista, joka ainoasti käymältä on laivalla,
ja H.K.K:ltansa pyytää että hän näkisi hyväksi vapauttaa ainakin
naiset."
"Olempa vakuutettu," vastasi upseeri kohtelijaasti, "että herttua
kaikin puolin seuraa kohtelijaisuuden ja kohtuuden vaatimuksia. Mutta
kun te itse, herra kapteeni, piankin hänen tapaatte, niin hän myös
luultavasti teille ilmoittaa päätöksensä. Sallikaa kysyäni, keitä
naiset ovat?"
Kapteeni Spiridoff esitteli parooni von Gyldenstubb'en
paroonittarinensa ja tyttärinensä. Koko perheessä valtasi mitä suurin
hämmästys. Mutta molemmat ruotsalaiset upseerit vakuuttivat,
hyväntahtoisesti lohduttaen, ettei naisilla ollut mitään peljättävää,
sillä sota ei voinut kestää kauvan.
"Minä pyydän teidän suosiollanne," liitti viimein luutnantti
Sjöstjerna, "saada veneessäni saattaa arvoisat naiset meidän
rekatillemme. Ulla Fersen epäilemättä mielistyy, kun saa kunnian
tervehtiä viehättäviä vieraita, omaa sukupuoltansa."
"Ulla Fersen?" sanoi parooni vaaleten. "Onko sen niminen nainen teidän
laivallanne, herrani! Sepä todellakin oli odottamatonta. Meidän ja
hänen perheensä ovat sukua keskenänsä, ja hän varmaankin meitä kohtelee
hyvänsuopuisesti."
"Ulla Fersen ei voi muuta, kuin osoittaa kohtelijaisuuttansa arvoisille
vieraillensa, herra parooni!" virkkoi upseeri hymyillen. "Meidän
rekattimme nimi on, näette, Ulla Fersen. Sitä pidetään kauniimpana
haaksena, joka milloinkaan on Ruotsin lippua vesiä pitkin vienyt, ja
kuningas on sentähden antanut sille hovin viehättävimmän ja jaloimman
naisen nimen."
"Minä olen siis vangittu," huokasi parooni, "vangittu vaimoneni,
lapsineni! Toivon kuitenkin että herttualle pian ilmoitetaan minun
kohtaloni. Minä en ole sotilas ja luulen sentähden voivani taasen saada
vapauteni. Minä tulin Jarislavits'ille ainoasti tervehtimään poikaani,
joka nyt kuitenkaan ei olekaan täällä. Tämä sattumus, ehkä se pelasti
hänen vankeudesta, huolettaa häntä kuitenkin, kun ei hän tunne meidän
kohtaloamme."
Upseeri mietti hetkisen. "Ehkä herra paroonia miellyttää seurata
kapteeni Spiridoff'ia," sanoi hän, "niin saatte itse puhutella
herttuata? Minä en saata naisia täältä pois, ennenkuin herra parooni on
palannut takaisin, tahi minä olen saanut toisen käskyn herttualta."
"Kiitän teitä, herraseni," sanoi parooni. "Te osoitatte minulle
hyvyyttä ja kohteliaisuutta, josta joudun teille suureen kiitollisuuden
velkaan. Sallitteko kysyäni sen miehen nimeä, joka vieraan onnetonta
kohtaloa auttaa ja lohduttaa?"
"Nimeni on Otto Sjöstjerna," vastasi upseeri. "Nyt saan sanoa itseäni
kapteeniksi ja Ulla Fersenin päälliköksi; siliä herttua on käskenyt
että äsken valloitettu rekatti miehitetään meidän väellämme ja on
määrännyt minun entisen kapteenini sen päälliköksi."
Parooni näytti olevan ihmeissään, mutta tervehti häntä kunnioituksella,
syleili itkevää vaimoansa ja tytärtänsä, käski heidän rauhoittumaan, ja
jätti heidät kapteeni Sjöstjernan huostaan. Sitten hän otti jäähyväiset
ja lähti veneesen, jossa venäläinen kapteeni häntä jo odotti. Kreivi
Telepnoff piti paraana jäädä naisien luo.
Pian ehti vene "Kustavi kolmannen," se oli Ruotsin amiraalilaivan nimi.
Sen avaralla kannella käveli edestakaisin pari upseeria, ylhäisiä
herroja, joka nähtiin siitä kunnioituksesta, jolla kaikki kumartaen
vetäyivät takaisin, heidän ohi mennessänsä. Helposti voitiin
keski-ikäinen tuntea Kaarloksi, Södermanlannin herttuaksi, syystä että
vieressänsä asteleva vanha ukko käveli hänen vasemmalla puolellansa.
Herttualla oli kädessänsä piippu, jota hän yleensä ei mielellänsä
jättänyt, ja näytti virkeältä ja iloiselta. Vanhus, joka häntä seurasi,
oli hänen ylhäisyytensä, amiraali Wrangel, joka oli laivaston
varapäällikkö.
Kun kapteeni Spiridoff ja parooni astuivat laivan partaan ylitse,
pysähtyivät molemmat herrat heitä katsomaan. Kapteeni Spiridoff astui
heti herttuaan päin laskemaan miekkansa hänen jalkainsa juureen, mutta
herttua käski hänen pitämään sen ja jäämään laivalle.
Parooni, joka kovin tarkkaan katseli herttuata, läheni nyt. Liike,
jonka parooni teki oikealla kädellänsä, veti herttuan huomion
puoleensa, ja hän vastasi paroonin tervehdykseen salaisella merkillä.
Herttua viittasi hänen ylhäisyyttänsä Wrangelia ja kapteeni
Spiridoff'ia vetäymään takaisin.
Nyt alkoi parooni hiljaisella äänellä puhua herttualle. Hän vastasi
yhtä hiljaa. Puhetta kesti usean minuutin, ja etäämmälläkin seisovat
läsnäolijat voivat selvästi huomata, että puhe miellytti herttuata.
Pian kääntyi herttua laivan perälle päin ja käski lippukapteenin,
evesti Nordenskjöldin luoksensa. Tämä tuli todellisen merimiehen
reippaalla ja huolettomalla käytöksellä. "Mitä käskette, teidän
kuninkaallinen korkeutenne?" kysäsi hän silmään pistävällä
suomalaiselle murteella.
"Emme ole lähteneet sotaan," sanoi herttua, "aseettomia ja naisia
vastaan. Parooni Gyldenstubbe perheineen olkoon Ulla Fersenillä, kunnes
saamme tilaisuuden, jonkun lähettilään kanssa saattaa heidät
esimerkiksi Rääveliin."
Herttua kääntyi taas paroonin puoleen, ja heidän vaihdettuansa
keskenänsä muutamia salaisia merkkiä, joita useimmat eivät huomanneet,
palasi parooni veneesen.
Puolen tunnin kuluessa oli kapteeni Hökenflykt ruotsalaisella väestöllä
miehittänyt Jarislavits'in ja sen suurmaston huippuun nostanut Ruotsin
lipun, luutnantti Sjöstjernan viedessä vangitun perheen Ulla
Fersenille, jossa hän nyt otti päällikkyyden vastaan. Toiset venäläiset
vangit jaettiin laivastoon.
Vähän matkan päässä niistä laivoista, jossa viimmeksi kerrotut
kohtaukset tapahtuivat, oli yhtäläinen toimi käsillä. Venäläinen
rekatti Hektor joutui samalla tavalla ruotsalaisten käsiin, lähetessään
suuren laivaston toista siipeä.
Vireällä ilon tunteella, astui nuori luutnantti Sjöstjerna sen laivan
kannelle, jonka päälliköksi hän oli päässyt. Sisällisen tyytyväisyyden
hymyllä vastasi hän upseerien ja miehistön tervehdystä, ja meni heti
perälle heittämään katsetta mastoihin ja purjeisin. Sitten hän ilmoitti
mitä suuntaa laivaa piti ohjattaman, ja käski pari upseerin kokelasta
tarkasti pitämään silmällä amiraalilaivan liputusmerkkiä.
Nyt oli hänellä tilaisuus hankkia itsellensä tarkempia tietoja siitä
perheestä, joka oli hänen luonansa. Hän antoi naisien varaksi toisen
hytin kajutassa. Parooni sai toisen, mutta kreivi sai tyytyä
riippumattoon laivan patterissa. Muuten osoitti Sjöstjerna niin
yksinkertaista mutta todenperäistä hyväntahtoisuutta koko
käytöksessänsä, että parooni hänelle siitä vakuutti hartaimman
kiitollisuutensa.
"Tunnin perästä," virkkoi kapteeni Sjöstjerna, "pyydän saada nauttia
naisienkin seuraa päivällisellä. Pöytä on katettu isoon kajuttaan."
Niin pian kuin naiset olivat menneet, hyttiinsä, jossa vihdoin
kyyneleet tulivat heidän tuskansa tunteiden takkaa helpoittamaan,
riensi Sjöstjerna taas laivan kannelle. Siellä hänelle ilmoitettiin
että yks'mastoinen pursi, jossa tähystimellä huomattiin useita upseeria
ja isolukuinen miehistö, risteili Hiidenmaan ja Worms-saaren välillä,
hinaten perässänsä isonmoista laivavenettä.
Äkkiä vaihdettiin merkkiä amiraalilaivan kanssa ja rekatti sai käskyn
ajaa takaa epäluulon alaista jahtia suurine veneineen. Heti levitettiin
enemmän purjeita, ja Ulla Fersen kääntyi etelään päin. Enennetty
purjepaljous lisäsi vauhtia, ja pian kiiti keveä rekatti aalloilla,
kuni otusta himoova haukka, kyyhkyistä pyytäessään.
Kun vanha parooni nousi ylös kannelle ja tapasi kapteeni Sjöstjernan,
kuuli hän mitä oli tekeillä. Hän vaaleni. Sjöstjerna huomasi hänen
mielensä liikutuksen ja kysyi säälivällä myötätuntoisuudella sen syytä.
Vähän mietittyänsä, sanoi parooni: "Paras heti puhua totta. Näyttäisi
siltä, kuni kova onni olisi vaikutuspiirinsä asettanut minun
perheeseni; ei siinä kyllä että olette vanginneet minun, vaimoineni ja
tyttärineni, luultavasti vielä otatte poikanikin. Häntä te ajatte
takaa."
Sjöstjerna pyysi paroonin ilmoittamaan syyn, miksi luutnantti oli
huvilaivalla.
Sittekuin parooni oli kertonut koko tapahtuman, sanoi Sjöstjerna:
"Kiitän teitä, herra parooni, kertomuksestanne. Tuolla on siis kari!
Sitä ei olekaan minun kartassani. Nyt ymmärrän mitä poikanne
tarkoittaa. Hän otaksuu ettemme tunne karia, ja tahtoisi vietellä meitä
niin likelle, että istuisimme kiinni. Sentähden hän siis noin
kummallisesti risteilee."
"En tiedä, olenko tehnyt väärin," sanoi hämmästynyt parooni, "kun
kerroin teille äskeisen tapauksen. Mutta minä en todella käsittänyt,
että se teille oli niin suuresta arvosta."
"Jos," vastasi Sjöstjerna, "olisinkin antanut itseni vietellä liian
likelle karia, niin on täällä tarpeeksi auttajia ja puolustajia, ettei
minulle olisi mitään erinomaista vahinkoa tapahtunut. Mutta teillekin,
parooni, oli parasta että ilmoititte minulle asian laidan. Vieraan on
aina paha olla, kun onnettomuus hänen isäntäänsä kohtaa."
Parooni Reinhold, joka oli huomannut Ruotsin laivaston, ja sen jälkeen
näki kuinka Ruotsin lippu nostettiin Jarislavitsin maston huippuun,
arvasi heti että sota oli noussut. Hän päätti siis puolestansa tehdä
viholliselle niin paljon vahinkoa, kuin suinkin. Hän oli pian saanut
jahdin kuntoon, ja oli mielissänsä kun näki, että rekatti käskettiin
häntä takaa ajamaan. Hän koetti aina pitää karia itsensä ja rekatin
välillä.
Kun hän ihmeeksensä huomasi ettei rekatti tullut päin karia, vaan
vältti sitä, oli jo aika rientää pakoon rantaan päin. Hän oli
kuitenkin, kun iso vene esti hänen kulkuansa, päästänyt rekatin niin
likelle, ettei hän enään ollut turvassa kanuunan kuulain suhteen.
Niin pian kuin jahti kääntyi etelään päin, levitettiin rekatissa vielä
pari taakipurjetta. Kauvan ei Sjöstjerna kuitenkaan pitkittänyt
ajoansa, ennenkuin hän ryhtyi tehokkaampiin kokeisiin, estääksensä
pakenijan vauhtia. Hän meni laivan kokkaan päin ja käski ampua tuiman
ladingin yhdellä keulakanuunalla.
Kun luoti jyskien, salamana, kiiti rekatin keulasta ja sen pamaus
kuului kajuttaan, hyökkäsivät samalla aikaa molemmat naiset ja
tuskainen parooni esille. Vanhus töytäsi ruudin savun lävitse laivan
partaalle. "Poikani!" huudahti hän. "Säästäkää poikani!" Hän tarttui
Sjöstjernan käteen.
Paroonitarkin rukoili rakastetun poikansa puolesta, ja Natalian kauniit
silmät kiintyivät sydäntä liikuttavasti Sjöstjernaan. Hän hämmästyi ja
oli olla ihan neuvotonna. Sydämmensä nousi velvollisuuttansa vastaan.
Pian hän tointui ja saattoi perheen kajuttaan takaisin. "Herra
parooni!" sanoi hän, "kunnioitettavat naiset, minä pyydän, älkäät niin
heittäykö epätoivoon! Minä täytän kovan ja kylmän velvollisuuteni, joka
tällä hetkellä tuntuukin raskaalta, kun ammun pakenevaa jahtia. Mutta
älkäät luulko, että kanuunan kuulan välttämättä pitää sattuman, ja
sattuman vielä huolenne esineesen. En minä ihmishenkiä tahdo. Mutta se
purjehtii niin nopeasti, että minun täytyy koettaa mastoon ja
purjeisin, vähentääkseni sen kiirettä.
"Mutta luoti voisi sattua häneen!" huokasi neiti Natalia.
"Miksi juuri pahinta kuvailemme?" vastasi hän. "Sodan leikki on tosin
vakaista, ankaraa ja veristä, mutta tavallisesti säästää vaara
urhoollisen."
Taas ammuttiin rekatin keulasta. Onnettoman perheen kauhistus suureni.
Paroonitar pyörtyi ja Natalian, vavisten kaksinkertaisesta tuskasta,
täytyi kuitenkin auttaa äitiänsä.
"Kreivi Telepnoff!" huusi kapteeni Sjöstjerna pelosta vapisevalle
kreiville, joka myös tuli kajuttaan. "Olkaa hyvä, auttakaa naisia!
Velvollisuuteni kutsuu minun taasen ylös!'"
Luutnantti Reinhold tunsi hyvin kulentaveden syntymäsaarensa ympärillä.
Kun hän näki vaaransa enenevän, katkaisi hän köyden ja jätti veneen
onnensa nojaan, itse kiitäessään täyttä vauhtia rannalle päin. Hän
pääsikin jo matalammalle vedelle, niin ettei rekatti enään voinut
seurata häntä. Sjöstjernan täytyi siis kääntyä, mutta lähetti samassa
muutamia laukauksia. Yksi niistä sattui toiseen partaasen, mutta
kuitenkin ehti jahti laidommalle vedelle, jossa se pelastuikin. Rekatin
ei ollut muuta tekemistä kuin ottaa vene ja palata laivastoon.
Kun Ulla Fersen oli lakannut ajostansa, meni sen päällikkö vieraidensa
luo rauhoittamaan heitä. "Teidän tähtenne, herra parooni," sanoi hän
leikillä, "surettaa minua, etten saanut esittää poikaanne teille.
Kaikkien lähetyksieni uhaksi, en saanut häntä suostumaan käymään
vanhempiansa tervehtimässä. Kaikki mitä minä voin tehdä oli pieni
merkki, jonka piirsin jahtinne partaasen, herra parooni. Mutta
leikittäkin, minä voin vakuuttaa ettei yksikään herroista ole vahingon
vihiäkään saanut."
"Minä kiitän teitä ilmoituksestanne, herra kapteeni," sanoi parooni.
"Te kohtelette meitä jalosti, kun lohdutatte meitä onnettomuudessamme."
"Toivon että naiset nyt ovat rauhoittuneet, niin että vihdoinkin voimme
ryhtyä pienneen päivälliseemme käsiksi. Nyt kun sen äskeinen
keskeyttäminen päättyi naisien toivon mukaan, niin uskallan luulla,
että se lisäsi heidän ruokahaluansa. Näin merellä on meillä erittäin
yksinkertaisia ruokalajia tarjottavana."