I.

Hiidenmaan läntinen niemi muodostaa, juuri Suomenlahden suulla,

kookkaan niemekkeen. Tämä niemeke luotojensa ja kariensa ympäröimänä,

joihin moni laiva tuntematta lähempänä rantaa olevia, kierteleviä

kulkuväyliä, on hävinnyt, kurottaa uskaliaasti vihertävät, rehevillä

metsiköillä ja ihanilla vainioilla kaunistetut rantansa aaltoihin ja

kuohuun. Niemekkeen ulommainen kärki on kallio, minkä luonto näkyy

asettaneen sinne vankoilla ja jyrkillä sivuillansa murtamaan aaltoja,

jotka murtaessaan paatta vasten hajoavatkin turhan raivon kuohuun.

Tälle kalliolle on rakennettu valotorni, jonka korkeat, harvinaisen

rakennus-tavan mukaan tehdyt muurit näyttävät ainoastansa vuoresta ylös

kohoavalta kasvannaiselta. Kun kuohuva meri uupumatta ajelee aaltojansa

tornin läntistä seinämää vasten, näemme itäisellä puolella heti tornin

portista ruveten leppeän vihannuuden, pensasaitoja, kukkanurmia ja

ihastuttavan somia teitä, jotka etenkin pitkin molempia rantoja vievät

hyvin hoidettujen metsikköjen lävitse viljavan saaren keskustaan,

avariin kyliin ja rikkaisin aateliskartanoihin.

Valotornin nimittävät merenkulkijat, niemen mukaan Dagerort'iksi,

ja sen ylläpito on määrätty ja uskottu isolle Marienhagin

aateliskartanolle, jonka sievä linna, puutarhansa ja puistonsa

ympäröimänä, on keskellä niemeä, lähellä tuota kummallista valotornia

ja jonka tilukset ulottuvat kummallekin puolelle niemeä. Jo niistä

ajoista, jolloin Vironmaa kuului Ruotsin vallan alle, on Marienhagia

omistanut Ruotsista syntyperäinen perhe ja vielä nytkin elää Hiidenmaan

saarella moni ruotsalainen suku, joiden kieleen ja tapoihin,

mielenlaatuun, sivistykseen ja nimeen juurtunutta ruotsalaisuutta ei

Venäjän valtikka ole hävittänyt.

Viime kuluneen vuosisadan viimeisellä kolmanneksella oli Marienhagin

omistajana muuan parooni Akatius von Gyldenstubbe. Nuoremmalla

ijällänsä oli hän jonkun ajan oleskellut Pietarin hovissa, jossa hänen

sisarpuolensa oli Katarina keisarittaren hovineitenä; mutta hän

kyllästyi pian komean pääkaupungin oloihin ja vetäyi maaelämän

hiljaisuuteen. Rakastetun puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa, jotka

viimeksi mainitut olivat saaneet erinomaisen hyvän kasvatuksen, nautti

hän naapuriensa kunnioitusta, ja hallituskin piti arvossa hänen

nimeänsä ja kunnollisuuttansa.

Hänen nyt eläessään Marienhagissa, oli valotornin hoito huolenpitonsa

tärkeimpänä esineenä. Muinaisina aikoina, kertoo taru, oli muuan

tilanomistaja pimeinä syysöinä sammuttanut tulen valotornista, jota

hänen piti hoitaman, ja sytyttänyt valevalkeita. Laivoja oli sentähden

joutunut haaksirikkoon, ja näiden jäännökset sekä se tavara, jonka

tuuli toi rantaan, joutui ilkiön saaliiksi. Hänen rikoksensa tuli

kuitenkin ilmi ja rangaistiin. Vilpitön parooni Akatius oli liian

rehellinen laskeaksensa vähintäkään varjoa ihmishengen hukuttamisesta

tai heidän tavaransa hävittämisestä puhtaalle omalletunnollensa. Hän

vartijoitsi hänelle uskottua valotornia tunnokkaalla uutteruudella ja

innolla, ja kävi usein ihan yksin, myrskyisinä ja pimeinä öinä

korkeassa tornissa ja sen valppaan vartijan luona. Avaran puutarhansa

ja sen kallion välille, jossa valotornin muurit kohosivat, oli hän

puiston lävitse tehnyt kaidan, suoran käytävän, molemmin puolin

ympäröittynä pensas-aidalla. Itse valotornissa, joka oli rakennettu

moneen kerrokseen -- isoja salia toinen toisensa päällä -- asui tornin

vartija alimmaisessa, ja ylimmäinen oli avonainen, sillä siellä tuli

hoidettiin. Välihuoneet oli parooni sisustuttanut niin, että hän siellä

käydessään voi kutsua ystävänsä sinne kaikessa mukavuudessa nauttimaan

laajaa näköalaa. Sanottiin, että synkät perhemuistelmat paroonille

itselle tekivät useat huoneet merkilliseksi.

Hänen paroonittarensa ei milloinkaan astunut kirkontapaiseen

rakennukseen, ettei huolentapainen sumu levinnyt hänen kasvoillensa.

Paroonin kunnioitus velvollisuudellensa hoitaa valotornia oli saattanut

hänen molemmille lapsillensakin erittäin hartaan tunteen sitä kohtaan.

He lähestyivät aina tornia kuni jotakin pyhää paikkaa.

Tornin vartija, harmaapäinen merimies, joka oli kokenut monta kohtaloa

merellä ja joka haaksirikkoisena vieraana oli tullut siihen paikkaan,

jossa hän nyt oli, näytti paremmin hengeltä, kuin ihmiseltä. Hän olikin

todella kummallinen olento, joka ei elänyt muun, kuin yöllisen tulen

hoidon tähden. Ei kukaan muistanut nähneensä hymyä hänen

ahavoittuneilla kasvoillansa, ja luultiinpa, ett'ei uni koskaan

laskenut hänen silmiinsä, hänen yöt, päivät valvoessaan kalliin ja

tärkeän toimensa tähden.

Oli kaunis heinäkuun päivä v. 1788. Parooni von Gyldenstubbe oli

kutsunut useat naapurinsa päivälliselle, ja esitteli vieraillensa

eivätkö suostuisi ehtoopäivällä käymään valotornissa. Parooni,

paroonitar ja pari vanhempaa herraa ja naista kävivät edellä, kreivi

Telepnoff'in, kohteliaana "kavaljeerina" tarjotessa käsivarttansa neiti

Natalian tu'eksi. Kahden kymmenen vuotias, vaaleaverinen neiti laski

huolettomasti kaunismuotoisen kätensä tarjotulle käsivarrelle; mutta

siniset silmät, jotka haaveksivalla sulolla lensivät muihin esineisin,

ja hajamieliset vastaukset, joita hän väliin antoi kreivin oivallisille

kohtelijaisuuksille, osoittivat, ettei hän -- kreivi -- ainakaan ollut

hänen mielensä esineenä, ehkä hän, vanhan tutun etuoikeudella, näytti

pitävän yksinomaisena oikeutenansa seurata häntä ja nauttia hänen

kanssapuhettansa.

Seura astui kalliolle. Vanha vartija avasi kunnioituksella tornin oven,

ja nyt noustiin ylöspäin mukavia kiertoportaita myöden. Ympyriäiseen

saliin, jonka monet pienet akkunat olivat merelle päin, pysähtyi seura.

Jokaiseen tunki lähes synkkä tahi ainakin vakainen mieli. Suurimmalle

osalle heistä oli tosin meren ja aaltojen näkö tuttu, mutta valotorni,

vahvoine muurineen ja rohkeine kärkineen, herätti kuitenkin sattumalta

kävijässä kaihoisen tunteen, kuni tunto eli tieto olla ulkopuolella

tiettyä ja määrättyä olopiiriänsä. Sitä paitsi lisäsivät himmeät tarut,

jotka kävivät Dagerort'in valotornista, hetken salaperäistä henkeä.

Jotka eivät tarkemmin tunteneet syytä paroonin taajoihin käyntiin

tornissa, luulettelivat, että hän siellä harjoitteli salaopillisia

töitä, etenkin kun hän luultiin jäseneksi siihen aikaan sangen arvossa

pidetyssä ja kaikkialle levinneessä satakuntalaisten eli vapaamuurarien

salaisessa seurassa.

"Arvoisat vieraani," alkoi parooni, joka halusi seuran mieliä johtaa

iloisemmalle tolalle, "miten rauhalliselta nyt näyttää tuo sininen

tasanko edessämme! nuo purjeet, jotka nyt kiitävät ohitsemme, vievät

ainoasti rikkautta ja tarpeita toisista toisiin, ja jos joskus

sotalaivat näyttävätkin itseänsä, ovat ne liikkeessä ainoasti

harjoitusta tai huvia varten."

"Unohdattepa, herra parooni," sanoi muuan vieraista, "että muutama

päivä sitten purjehti Amiraali von Dessen'in laivasto tästä ohitse.

Kulkipa se sangen vakaissa asioissa Välimereen."

"Turkin sodan," vastasi parooni, "voimme pian sanoa olevan suotuisan ja

välttämättömän meille, sillä se pysyttää rauhan täällä pohjoisessa.

Niin kauvan kuin meidän sotavoimamme ovat toimessa etelässä, meidän

valtioviisas keisarittaremme kyllä koettaa säilyttää rauhan meidän

seuduillamme."

"Välimeri on hyvä koulu meriväellemme," virkkoi virastaan eronnut

meriupseeri, joka oli seurassa. "Pietari suuren luoma laivastomme, on

tähän asti vähän itseänsä kunnostanut, ja voinut hankkia itsellensä

muiden merivaltojen huomion, sentähden että meiltä on puuttunut

harjoitusta. Kuinka kunniata himoova ja levoton Ruotsin kuningas onkin,

niin hän kuitenkin, luulen, pitää paraana jättää meidät rauhaan, syystä

että meidän laivastomme on hänen Karlskronalaisia, puoleksi mädänneitä

laiva-rohjujansa etevämpi."

"Viimeinen lauseenne lienee kuitenkin erehdystä," lausui kreivi

Telepnoff. "Tietäkäät, herrani, että Ruotsin kuningas on itsensä

tykkönään hävittänyt rakentaessaan joukon uusia, ihan eriskummallisia

haaksia ja laivoja. Yksikään ei ole toisensa kaltainen. Kuulinpa juuri

Pietarissa kerrottavan, kuinka he vähentävät kanuunain lu'un

linjalaivoista, ainoasti sentähden että voisivat omistaa ison joukon

haaksia. Ruotsalaisten suurimmissa linjalaivoissa ei ole enempää kuin

60 tai 70 kanuunaa."

"Minusta ei ole niinkään väärin," väitti meriupseeri, "tehdä laivat

tilaviksi. Muutama kanuuna enempi tai vähempi, ei todella merkitse niin

paljoa kuin laivan muut hyvät omaisuudet ja puolet."

"Nuo niin kummallisesti tehdyt alukset," arveli toinen, "on ehkä

laskettu voivan päästä ihan meidän rannoillemme. Ruotsalaiset, luulen,

toivovat tilaisuutta saada kostaa hävitykset, jotka tsaari Pietarin

laivasto teki heidän rannoillensa seitsemänkymmentä vuotta sitten."

"Toivokaamme," keskeytti parooni, "ettei hyvää rauhaamme mikään riko,

niin pääsemme sekä pelosta että vaarasta. Muistakaamme että itse olemme

ruotsalaista sukuperää, ja että sekin aika on ollut, jolloin esi-isämme

vannoivat uskollisuuden valan Ruotsin kruunulle. Vielähän on

ruotsinkieli äitimme kieltäkin, vaikka me sattuman kautta olemme

joutuneet Venäjän valtikan alle. Suvaittaneehan meidän, jotka olemme

armollisen keisarittaremme uskollisia alammaisia, toivoa että rauha ja

yksimielisyys pysyisi naapuriemme ja heidän kuninkaansa välillä."

"Tuskin meidän sotaa tarvinnee pelätä," virkkoi kreivi Telepnoff,

"kosk'ei ruotsin kuningas tiedä miten hän kyllin osoittaisi

kohteliaisuuttansa keisarittarellemme. Matkustipa hän vartavasten pari

vuotta sitten Haminaan kunniatervehdykselle, kun keisarittaremme

majaili siellä. Kyllä kuitenkin on luultava että kateus ja kunnianhimo

kiehuu hänessä, sillä hän on Euroopan levottomin mutta samalla myös

rohkein hallitsija."

"Sallikaat minun, arvoisat vieraani," keskeytti parooni, "ilmoittaa

teille syy, miksi olen kutsunut teidät tänne torniin. Toivonpa täältä

saavani nähdä Jarislavits rekatin, jonka mukana poikani on

harjoitusretkellä ja jonka pitäisi risteillä juuri Dagerort'in ja

Hankoniemen välillä. Hän on luutnanttina laivalla, ja voisipa olla

mahdollista, että se tulee näkyville."

"Ah, tunnenhan minäkin rekatin," ratkesi meriupseeri puhumaan. "Sillä

on 32 kanuunaa, ja kapteeni Spiridoff'in, joka on sen päällikkö, tunnen

myöskin; hän on paraita ystäviäni; erittäin taitava upseeri. Toissa

päivänä piti hänen lähtemän Kronstadt'ista. Kyllä hän olisi voinut,

etenkin kuin tuuli on ollut itäinen, ehtiä Dagerort'iin.

"Vanha tornin vartijamme varmaankin voi meille antaa tietoja," virkkoi

paroonitar. "Hän kyllä on nähnyt, onko rekatti risteillyt täällä eilen

tahi tänään, sillä hänpä tunteekin laivat, hän!"

Vartija käskettiin sisälle. Ijäkäs mies tulikin, synkkänä kuni haamu.

Lumivalkeat hapsensa ja partansa antoivat hänelle kunniaa vaativan

näön. Hän kumartui syvään, kun herransa sanoi: "Oletko nähnyt rekattia,

Stolpe, josta sinulle eilen puhuin?"

"Koillisessa, tuolla Hankoniemessä päin voitte juuri sangen hyvin nähdä

mastojen latvat," vastasi ukko, osoittaessaan akkunasta ulos.

Kaikkien silmät kääntyivät sinnepäin, jonne vartija näytti. Siellä

näkyikin kyllin selvään rekatin ylimmäisten purjeitten miellyttävä

kuva. Valkeat vaatteet keijuivat etäällä näkörajalla, aaltojen hiljaa

tuuvitellessa, kaukaisuutensa taakse kätkeissä laivan ja sen alimmaiset

purjeet.

Muutamia kauppalaivoja, enimmäkseen täysin purjein, nähtiin myöskin

siellä täällä merenpinnalla, useimmat idässä. Kukin teki jonkun

muistutuksen niistä, ja parooni käski vartijan antamaan niitä tietoja

haaksista, mitä tiesi. Hänen tottunut silmänsä tunsikin täällä

englantilaisen, tuolla hollantilaisen, täällä suomalaisen ja tuolla

saksalaisen. Hänpä osasi arvata heidän päämaalinsa ja kotopaikkansa, ja

kullekin hän tiesi jotain ominaista, joka eroitti sen muista sekä kodin

että käytännön suhteen. Hänen selityksensä olivat harvapuheiset mutta

tarkat, niin että ne tuon tuostakin miellyttivät, etenkin meriupseeria.

Kaikkien muiden katsellessa pohjoisista ja itäisistä akkunoista,

asettui Natalia neiti läntiselle. Sieltä hän havaitsi purjehtijan, joka

pisti virkeästi itäistä tuulta vastaan. Haaksi oli jo kohoittanut

mastotuksensa näkörajan ylitse ja pistihe nyt Kurensaaren niemien

sivuitse lähetessään Dagerort'ia. Nuori neiti, joka jo lapsuutensa

ajoista mielisuosiolla oli katsellut keijuvia purjeita merellä ja oli

tottunut eroittamaan niiden muotoja, kiinnitti nytkin katseensa

mielihyvällä lähenevän haaksen purjeitten sopusuuntaiseen

muodostukseen. Se oli sotalaiva, sen hän päätti siitä, että sen kohous

näytti niin uljaan uskaliaalta; somatekoisempaa alusta ei hän ollut

milloinkaan nähnyt. Hetkisen hän yksin nautti kaunista näköä, ennenkuin

hän sen seuralle ilmoitti.

Mutta kun kaikki kääntyivät sinne ja tarkkuudella katselivat

sota-alusta, ei vanha valotornin vartija voinut hillitä huudahdusta

pelkästä ihmeestä.

"Haa! Sepä on kaunis!" huudahti hän, kuitenkaan muuttamatta näkönsä

synkkyyttä. "Kauniimpaa taklausta ei laiva milloinkaan kantanut. Puolen

tunnin perästä saamme nähdä vastaako alus muhkeata purjetusta."

Seura hymyili vanhan merimiehen ihastukselle. Mutta kaikki myönsivät,

että purjeitten ja touvien sopusuhtaisessa järjestämisessä oli jotain

somaa ja jaloa, joka pisti vähemmänkin merioloihin tottunutta silmään.

Parooni oli tuottanut virvokkeita tornisaliin ja niiden nautinnolla

lyhennettiin aika, kunnes purjehtija lännestä ehtisi näyttää koko

vartalonsa, ja samalla rekatti koillisestakin lähenisi. Molemmat

purjehtijat piankin ehkä äkkäisivät toisensa. Rauhalliset kauppalaivat,

jotka vitkaan pyrkivät sivuitse, olivat nyt kadottaneet seuran kaiken

huomion; ne nyt vaan seurasivat molempain sotalaivojen liikenneitä.

Onpa merellä kuin maallakin: rauhan miehet kulkevat yleisön

huomaamatta, toki hyödyttäen ihmiskuntaa, ja sodan miehet vetävät

kaiken huomion ja ihastuksen puoleensa.

Vihdoin oli läntinen purjehtija näkörajan ylitse kohoittanut yhtä soman

sivun, kuin sen purjepaljouskin. Sen kanuunarei'istä voitiin se arvata

keveäksi rekatiksi. Ja niinpä se olikin nerokkaan Chapman'in uusia

luomia, jotka tuulenpuuskana kiitivät aaltojen ylitse. Laineiden

tasangolla purjehtijoiden seassa oli tämä verrattava katselliin, joka

on santa-aavojen ketterin juoksija.

Juuri kun rekatti kiersi valotornin niemekkeen, tuli muuan

hollantilainen sitä vastaan. Äkkiä salamoitsi rekatin keulalaidasta, ja

hetken perästä kuului kanuunan ampuman räjähdys. Heti laski

hollantilainen huippupurjeensa ja ohjasi rekatin sivulle. Rekattikin

laski muutamia purjeita, viipyäkseen pari minuuttia hollantilaisen

puheilla. Ainoastaan ensimmäinen sana molempien laivojen puheesta,

nimittäin kanuunan laukaus, kuului ja ymmärrettiin valotornissa. Jahka

purjeet taasen olivat ilmaa täynnä ja molemmat riensivät eri haaroille,

kääntyivät taasen seuran katseet pohjoiseen päin. Nytpä nähtiin

toisenkin rekatin koko rakennus. Se oli toista vertaa suurempi kuin

edellinen.

"Minä tunnen sen," huudahti entinen meriupseeri. "Se on todellakin

kapteeni Spiridoft'in Jarislavits. Mutta näettekö, hyvä herrasväki,

siellä seuraa häntä kumppali."

Nyt äkättiin vielä yhden rekatin taklaus, ihan lähellä Jarislavits'ia.

Upseeri, joka oli tuntenut ison rekatin, sanoi tämän olevan Hektorin,

joka oli sotaoppilaita harjoittelemassa.

Kauvan ei läntinen rekatti pitkittänyt suuntaansa. Luultavasti sekin

oli huomannut Jarislavits'in toverin. Se teki äkkinäisen käännöksen ja

ohjasi kulkuansa etelään päin, vielä lähemmäksi Yösalon niemeä,

ikäänkun olisi oikein tarkoin tahtonut tutkia maata. Ihmeteltävällä

tarkkuudella väisti se luotoja ja karia, ja tiesi seurata sille

tarpeeksi syvää väylää, niin että se puolen kanuunan ampuman matkan

päästä kulki valotornin ohitse. Kun se oli ehtinyt niemen

eteläpuolelle, niin että ainoasti sen latvat olivat näkyvällä niille,

jotka olivat Hiidenmaan pohjoispuolisella kulentavedellä, laski se

ilmaan raketin.

Kun raketti ylhäällä hattaroiden äärillä laukesi, katseli valotornissa

kokoontunut seura toisiansa vähän hämmästyksellä. Rekatin koko

ilmaantuminen oli niin äkkinäistä, että kaikki näytti unelmalta.

Vanhemmat herrat olivat vähän huolissaan siitä että sotalaiva, jonka

luulivat ruotsalaiseksi, niin tarkoin tunsi purjehdusveden, ja voi

tulla niin lähelle.

"Jos nyt olisi ollut sota," virkkoi meriupseeri, "niin tuo ketterä

keijukainen olisi voinut meitä kestittää sangen kovilla pavuilla

purtaviksemme. Enpä, totta vieköön, olisi uskonut, että niin suuri

sotalaiva, kuin rekatti, olisi luodeillaan, jos niin olisi tahtonut,

ulottunut aina Marienhag'iin."

"Niin," sanoi parooni huolestuneena, "me emme voi kyllin iloita

rauhastamme. Tunkeepa minuun kummallinen tunne, kun muistan mitä äsken

näimme. Aseilla varustettu vieras, joka olisi voinut hävittää itseni ja

omaiseni, sekä omaisuuteni, kantaa kauhistavat turmioaseensa ihan

ohitsemme. Rauha on siis todella siunattu taivaan lahja."

"Teillä on kumminkin suojelijanne juuri täällä," vastasi meriupseeri

näyttäen ympärillensä.

Seura katseli häntä utelevin silmäyksin.

Kreivi Telepnoff lähetti vanhalle paroonille aran silmänluonnin. "Kyllä

tiedän," sanoi hän puoli ääneen, "että paroonilla on salaisuutensa,

joita en ainakaan minä tunne. Mutta että joku meistä, sodan sattuessa,

voisi suojella paroonia, tuntuu minusta vähän kummalliselta. Täten en

kuitenkaan millään muotoa," lisäsi hän puoleksi ivallisella hymyllä,

"epäile arvoisan kapteeni Adinosoff'in urhollisuutta, taitoa ja kykyä."

Vanha merisoturi silmänräpäyksen vaan rypisti silmäkulmiansa. Sitten

sanoi hän: "Tarkoitinpa valotornia, hyvä herrasväki! Sepä on temppeli

jota ystävä ja vihollinen pitää kunniassa. Eipä kukaan uskalla sitä

hävittää, tai edes käydä käsiksi, sillä siinä poltetaan pyhää tulta,

joka suo hoitajalleen ja naapurilleen hyvän turvan."

Paroonin katse kirkastui. "Tämä rakennus onkin sentähden jo

lapsuudestani ollut minulle rakas ja kallis. Sitä paitsi tiedätte

kaikki, hyvät vieraani, naapureina ja ystävinä, että onneton sisareni

valitsi tämän tornin asumapaikaksensa viimeisinä päivinänsä. Täällä hän

kuolikin. Hänellä oli, kuin minullakin, voittamaton halu vaipua tämän

rajattoman ja merkillisen meren mahtavan näköalan katselemiseen."

"Ymmärrättekö, neiti Natalia," kuiskasi kreivi, "mistä salaopista

parooni puhuu? Mutta niinpä niinkin, naisillehan ei milloinkaan

uskotakaan näitä salaisuuksia. Heillä on itsellänsä oma salaoppinsa,

oma noitimis salaisuutensa, mutta sen salaisuuden olopaikan

tiedämmekin; se piilee heidän suloisessa hempeydessänsä."

Neiden kauniita kasvoja varjosti nyt tyytymättömyyden pilvi. "Kreivi

Telepnoff!" sanoi hän vakavalla katseella, joka erittäin suloisesti

kuvastihe vaalavoihin silmiin. "Tiedän hyvin, että aina olette luullut

isäni olevan salaoppilaisen, tahi miksi vapaamuurariksi hänen

nimitättekin. Mutta minulla on kunnia ilmoittaa teille, että sangen

hyvin käsitin mitä hän äsken sanoi. Minusta ei ensinkään ole

käsittämätöntä että täältä katsella merta ja purjeita on suuri ja

erittäin miellyttävä nautinto. Jos sentähden luulette minun

salaoppilaiseksi," -- jatkoi hän hymyillen -- "niin käyttäkää

vapauttanne, sillä aatos on jokaisella vapaa. Ja ainakin yhdessä kohden

olen minäkin vapaamuurari, jota kohtaa omasta puolestani suosinkin

innokkaasti. Se on päätös pysyttää vapauteni isäni muurien

sisäpuolella."

"Teillä on liian ylelliset vaatimukset, neitiseni!" virkkoi kreivi. "Se

jolla on vähin oikeus olla ja saada olla vapaana meidän maassamme on

juuri kaunotar. Kaunottarien sydämmet, senkin te tiedätte, ovat luodut

kahleita varten. Ne vangitsevat ensin meidät, ja sitte -- auttavat he

meitä kantamaan kahleitamme."

Neiti kääntyi huolettomasti hänestä ja katseli muutamasta akkunasta

ulos.

"Mutta älkäämme unhottako omaa rekattiammekaan tuolla," puuttui

puheesen parooni, joka oli kuullut kreivin lauseet ja niistä tunsi

tyytymättömyyden, jonka kuitenkin kohtelijaisuus pakotti hänen

tukehuttamaan. "Tuo ruotsalainen rekatti pitkittää matkaansa

eteläänpäin meistä, ja on ehkä piankin joutunut näköpiiristämme, mutta

Jarislavits lähenee lähenemistään. Siellä juuri on Reinholdinikin.

Varmaankin hän tänäkin hetkenä tähystelee hänellekin lapsuudesta

kallista valotornia ja kotoansa."

Natalia neiti avasi akkunan, ja kurotti leikillisellä, mutta samalla

mieltä liikuttavallakin hymyllä, kätensä ja heilutti valkoista

nenäliinaansa tervehdykseksi veljellensä rekatille.

Kreivi Telepnoff hymyili. "Onpa vahinko ettei parooni Reinhold

tämmöisen matkan päästä voi edes kuvaillakaan, että sisarensa häntä

noin tervehtii," sanoi hän. "Muuten hän varmaan vastaisi

kunnialaukauksella."

"Hyvät naiset ja herrat!" keskeytti vanha parooni; "pistääpä jotain

mieleeni. Kylläpä voisimme Reinholdille ilmoittaa tervehdyksemme. Ilma

on mitä suotuisampaa purjehtimiselle. Jos se pitkittyy, mikä tällä

vuoden ajalla olisikin luultavaa, niin voisimmehan minun huvipurrellani

tehdä matkan merelle ja vieläpä käydä Jarislavits'issakin. Panetanpa

aluksen kuntoon huomiseksi, ja nyt pyydän, että ne teistä, joita se

miellyttää, huvittaisitte minua suostumuksellanne tehdä minulle ja

muille seuralaisilleni seuraa."

Neiti Natalia ei salannut iloansa isänsä tekemästä esityksestä, joka

äidistäkin tuntui miellyttävältä.

"Mainiota!" huudahti Adinosoff. "Ja jahka vaan ehdimme aavalle selälle,

istun minä peräkeulalle. Me kyllä pian kiinnitämme purtemme rekatin

sivuun. Se varmaankin risteillee niin läheltä Hiidenmaata, kuin

mahdollista."