Puosu kiehuu pahaa sisua, joka on jo niin ylitsevuotavaa, että siitä
saan osani minäkin syytön, joka kuolemanväsyneenä, märkänä ja viluisena
olen vetäytynyt parraspuun suojaan. Kryssipurjeen keskustaan on
syntynyt suuri repeytymä, tuuli repii korviahuumaavalla räiskeellä
reikää suuremmaksi, kahveli ylhäällä pimeydessä lentää raivoissaan
edestakaisin ja kaiken kurjuuden lisäksi, nyt kun hyvät neuvot
olisivat kalliit ja taitoa kysytään, päästää Iso-Jim vallin kädestään
irti. Koko rumilus, raskas kahveli, putoaa rusahtaen kannelle repien
alastullessaan purjeen ukkosenkaltaisella jyrinällä kahtia. Mustissa,
sateesta kiiltävissä öljyvaatteissa olevat miehet hyppäävät nopeasti
syrjään. Puosun taskulamppu sammuu, ja hänen huuliltaan kuuluu
tukahdutettua murinaa, jonka melkein voisi käsittää nyyhkytykseksi.
Miehet haukkuvat perämiestä sen kuin väsymykseltään jaksavat. Miksi
jätti alaskiskomisen viimeiseen hetkeen? Nyt työntyvät mustat
aallot kannelle kuohuvana, vaarallisena massana, ja ehtimiseen
täytyy tarrautua mastoon, puomeihin ja köysiin kiinni, ellei halua
tulla pestyksi yli laidan ulkopuolella kiehuvaan hornankattilaan.
Mahtavat vesivuoret heittävät laivaa kuin lastua laineilla, ja
kallistumishetkinä, jolloin purjeet aaltojen välissä eivät saa tuulta,
vapisee laivan runko kuin horkassa. Keulan sukeltaessa aaltojen välistä
ylhäältä riehuvan rajuilman piiriin, tarttuu tuuli hirvittävällä
voimalla velttoihin purjeisiin ja kuuluu kuin kanuunan jysähdys, kun
purjeet ja puomit silmänräpäyksessä heittäytyvät toiselle laidalle.
Mesaani saatiin viimeisessä hetkessä alas, kryssipurje halkesi, ja
toisia odottaa sama kohtalo, ellei pidetä kiirettä.
Perämies itse, hurja ja raaka mies, jonka syytä tämä mieletön purjehdus
on, on mennyt ruoriin ja nyrkiniskulla lähettänyt ruorimiehen alas
kannelle. Hänen hermostumisensa kiihtyy samassa mitassa kuin tuulen
voima kasvaa. Nyt on tuulta! Sen voima on jo kymmenen beaufortia, nyt
jo kaksitoista ja kaikki hornanhenget tanssivat laivan ympärillä. Ne
repivät purjeet, ne murskaavat vihaisesti syöksyvillä vesimassoilla
kaikki kannen vesiryöpyissä uivat irtonaiset esineet, ja lopuksi ne
raivokkaina tarttuvat laivan runkoon ja vapisuttavat sitä niin, että me
hampaat suussa kalisten odotamme mastojen katkeavan.
Tuulen vingunnan ja koskenkaltaisen kuohun lävitse kuuluu kiivas
yhtämittainen soitto. Perämies takoo ruorikelloa hurjana raivosta. Hän
tahtoo itse tulla huutamaan ja raivoamaan; hullu puosu pudottaa vielä
mastot niskaan. Yksi keulassa kyyröttävästä joukosta lähtee ruoriin
loikkien luukulta luukulle ja väliin epätoivoisesti tarrautuu puomeihin
kiinni. Kuohuva vaahto kietoo hänet näkymättömään verhoon, ja tuuli
vie häneltä öljyhatun päästä, mutta perille hän tuntuu pääsevän, sillä
hetken kuluttua ryntää perämies, väliin vedessä kaulaa myöten kahlaten,
keulaan päin. En voi olla ihailematta tämän miehen alkuperäistä voimaa.
Hän huitoo käsillään, sukeltaa ryöppyyn kirous huulillaan ja kimpoaa
huohottaen kannesta vantteihin kiinni. Hänen rintansa on komeasti
kaarella, hän puuskuttaa, ja kuulen miten hän potkii parraspuuta
voimattomassa raivossaan, kuin sisuaan purkaakseen.
Hän ilmestyy keskellemme tuulispäänä ja lähettää raivosta vapisevalla
äänellä vanhan Joen etu-huippupurjetta kokoon käärimään. Hän on
pirullisella tuulella, sillä Joe on jo yli kuudenkymmenen, ja vahva
mieskin vapisee ylös tuijottaessaan.
Vanha Joe on kauhusta kalpeana. Tuuli on vienyt lakin ja harmaa tukka
on harillaan kuohujen repimänä. Vanhuksen valkoinen parta tutisee,
kun hän katsoo ylös etumaston huippuun, joka pitkissä kaarissa kiitää
edestakaisin pimeässä yössä laivan heilahduksien mukana.
Perämies potkaisee häntä, ja me muut tunnemme olevamme suuria raukkoja.
Meidän tulisi lyödä perämiestä, takoa hänen päätään parraspuuhun
ihmistapojen opettamiseksi, mutta me emme uskalla.
Joe lähtee ylös, ja koko ajan seuraavat perämiehen sadatukset hänen
jokaista askeltaan.
— Minä tapan hänet, raivoaa perämies. Oh, tuo vanha löntys ei enää
jaksa tehdä työtä ruokansa edestä. Kaikkia sitä otetaan mukaan!
Joe on päässyt ylös märssykoriin ja puristaa vantteja kouristuksen
tapaisesti. Hän ei tosiaan jaksa ylemmäksi, sillä jokaisella otteella
vähenevät voimat. Hän tietää, että vain toisenkin käden irroittamista
seuraa loppu; hän sinkoutuisi pimeän yön halki suoraan mustaan,
kiehuvaan hornankattilaan alhaalla.
Me kiskomme kannelta huippupurjetta kokoon ja tuijotamme ylös. Joe
on päässyt yläristikolle asti, ja perämiehen taskusähkölampun valo
valaisee omituista näkyä, jota en milloinkaan unohda. Ylhäällä kiitää
valkopartainen patriarkka kaaressa edestakaisin. Tuuli repii tukkaa,
pieksee raivoisasti ukon repeytyneitä öljyvaatteita ja heittää sadetta
vasten tuskaisia kasvoja. Näky kammottaa, tuntuu kuin olisi itse hiisi
noussut merestä ylös hävitystyötään tekemään. Minä puristan huuleni
yhteen, vedän köydestä että lihaksia pakottaa ja koetan pyyhkiä
silmistäni niihin juoksevaa suolaista vettä. Vapisen kylmästä, koetan
riehua kuin mieletön, mutta koko ajan on mielessä ajatus: kunpa tulisi
suuri vesivuori ja hukuttaisi kaikki! Tuulisi vain vielä kovemmin,
levittäisi purjeenkappaleet kaikkiin ilmansuuntiin, kaataisi mastot ja
koko laivan, surmaisi meidät kaikki yhden haukotuksen ajassa.
Joe jää mastoon loppuyöksi. Perämies tekee yksin kymmenen miehen työn,
kiskoo halkaisijapurjeet alas, selvittää köysiä, hakkaa keulakannella
pahoissatöissä riehuvan puomin irti mastosta ja heittää sen noituen
laidan yli. Hän riehuu kuin mieletön, mutta samalla ihailtavalla
varmuudella ja voimalla. Minä ryntään luukulta parraspuun viereen ja
yritän juuri tarttua vantteihin kiinni, kun suuri hyökyaalto peittää
minut täydellisesti. Tartun kaikella jäljelläolevalla voimalla
vantteihin kiinni, nielen suolaista vettä ja tunnen kuinka öljy
takkini kauluksen kautta sisäänvirtaava kylmänpistävä vesi kastelee
alusvaatteeni likomäriksi. Pääsen aallosta, mutta en uskalla heittää
irti. Seuraava aalto heittää minut voimalla luukkua vastaan. Enempää en
muista.
Herään skanssin pöydän alla, minne luultavasti olen kierähtänyt
lattialta. Päätä pakottaa, ja ylenannatuksien mukana tulee vihreätä
suolaista vaahtoa lattialle. Öljylamppu katossa heiluu pelottavasti,
ja ylhäältä etukannelta kuuluu raskasta jalkojen töminää. Minä ryömin
tahmean lattian poikki makuusuojaani ja tällä hetkellä annan palttua
koko maailmalle. Vähän minua enää liikuttaa, vaikka lentäisimme suoraan
hiiden kattilaan. Kojuni eteen on pingoitettu nuora, jossa on koko
maallinen omaisuuteni kuivamassa. Kahmaisen sen siitä päälleni ja
kietoudun räsykasaan.
Laiva ei enää keinu, se hyppii merellä kuin mieletön ja ryskii joka
liitoksessaan. Minä hypin vuoteessani laivan jokaisen liikkeen mukana
ja vaistomaisesti tarraudun kiinni kojuni reunaan. Kojun seinälle olen
joskus liimannut rakkaimpieni valokuvat ja muutamia amatöörikuvia. Nyt
tirkistelevät he minua hymy huulilla, heidän ympärillään on rauhallinen
luonto kaikessa kukkeudessaan, he ovat maalla, minä kiehuvassa
hornankattilassa, joka voi minä hetkenä hyvänsä tunkeutua laidan läpi
suoraan silmilleni. Minä melkein tunnen vihaavani heitä. He tietysti
hymyilevät ja nauravat juuri tällä hetkellä, makaavat tuoksuavalla
nurmikolla, ja minä olen yhtä kaukana heidän ajatuksistaan kuin itä on
lännestä. Minä tunnen vihaavani kohtaloa, vihaan maailmaa ja tunnen
rukoilevani hartaasti, että vielä kerran pääsisin nurmikolle nukkumaan,
kuulemaan, kuinka heinä kasvaa ja sirkat sirisevät. Kuinka he saattavat
olla noin välinpitämättömiä?
Nämä ovat tietysti mielettömiä ajatuksia ja johtuvat kurjasta
tilastani. Pää on halkeamaisillaan, ja minä vaivun horrokseen.
Kuin unen läpi muistan, että puosu tuli skanssiin pää verissä
ja silmissä epätoivon ilme. Hän oli ollut jo kerran laidan
ulkopuolellakin, mutta toinen aalto heitti takaisin. Otaksun, että
kaikki on lopussa ja — nukahdan.
Nyt on puhallellut jo pitkän ajan, ja seuraavana päivänä on elämä
taas samanlaista kurjuutta. Näin myrskyää edelleen läpi koko viikon.
Muutumme ihmisistä tahdottomiksi olioiksi. Emme ymmärrä mitään, emme
tahdo ajatella mitään ja harhailemme mielettöminä kannen suojaisissa
sopukoissa. Myrsky on syönyt voimat ja ajattelukyvyn. Nukkuminen
on enää vain suloinen haave, jonka täyttymiseen ei kukaan usko.
Kaivamme sormillamme lihan esiin lihapurkeista ja mutustelemme raakoja
papuja. Skanssin lattialla uiskentelevat sekaisin laivakorput ja
suolalihapalat, laivakeittiö on puolillaan vettä ja hellan rei'issä käy
omituinen sihinä, kun vesi virtailee sen sokkeloissa.
Kuolema hiipii joka nurkassa, se valitsee kirvesmiehen joukostamme ja
lennättää hänet kauaksi meren selälle. Mutta kumma — me näpsäytämme
sormiamme kuolemalle. Tulkoon jos huvittaa! Me tietysti tappelemme
vastaan, lyömme nyrkillä vasten kasvoja, nauraisimme vain, ja jos
lopullinen lähtö sittenkin tulisi, sylkisimme vielä sitä silmille
pimeyteen mentäessä.
Myrsky vinkuu köysissä, merihiisi itse istuu märssykorissa ja kiikaroi
sieltä meitä, nähdäkseen, joko me viimein olemme polvillamme, mutta
me vain nauramme tylsää naurua, jonka kaiun tuuli hypityttää pitkin
aaltojen harjaa. Ota jos saat! Nurin sinä tämän kyllä saat, mutta
koetappas nostaa se jälleen pystyyn!
Näin pilkkaamme ja irvistelemme. Ehkä olisi ollut parempi nöyrtyä, en
tiedä. Sellaiselta se vain silloin näytti.