Nojasin hiilikonttorin seinää vasten ja katselin iloista näkyä
edessäni. "Maui" oli juuri saapunut Honolulusta ja koko saari oli
tullut vastaan laiturille. Useimmilla ei ollut mitään asiaa laivalle,
tulivatpahan vain kuin salaista haavettaan katsomaan. "Maui" oli meidän
ainoa yhteytemme ulkomaailman kanssa, maailman, josta me alituiseen
uneksimme, ja siksi oli se niin rakas kaikille.
Värien sekamelska viehätti silmää. Koko Etelämeren rotusekoitus oli
silmäisi edessä pienoiskoossa. Siinä oli malaijeja, samoalaisia,
kanakoita, filippiiniläisiä, japanilaisia, kiinalaisia ja ties mitä.
Miehet olivat jo puvuissaan länsimaistuneet, mutta naisten hehkuvat
kimonot kilpailivat väriloistossa.
Ikuinen vihreys, sininen meri ja huumaava puheensorina tuudittivat
minut tropiikissa tavalliseen puolihorrokseen.
Huomasin varjon edessäni ja nostin päätäni. Edessäni seisoi nuori mies,
ilmeisesti amerikkalainen.
— Neuvoisitteko tien Lanaihin, kysyi vieras. Tulin juuri laivalla,
eikä tässä viidakosta saa selvää.
Neuvoin tien ja palasin konttoriin hiilenpölyn ja kirottujen numeroiden
pariin.
Illalla kävelin tapani mukaan sokeriruokokenttien lävitse Lanain
kylään. Lanai oli saaren "pääkaupunki" ja ihastuttavampaa paikkaa
ei ole missään. Vihreät vuoret, tuuheat palmut ja vuorelta valuvat
hopeapurot sulkivat syliinsä kymmenkunta valkeaksirapattua bungaloa.
Kadotettu Paratiisi, maailman unohtamalla saarella.
"Lanai Tea House" oli kylän ja koko saaren keskus. Siellä oli
postikonttori, oli ravintola, ja kerrottiin, että joku yritteliäs
seikkailija oli kerran tuottanut elävienkuvien koneenkin sinne.
Muistona tästä oli erään huoneen seinällä valkea vaate, jonka edessä
joskus saivat kanakatytöt tanssia hula-hulaansa rappeutuneitten
valkoisten herrojen juomingeissa.
Olin niin monesti käynyt talossa, että tiesin ohjata askeleeni
määrättyyn huoneeseen. Sinne kokoontuivat kaikki valkoiset,
sokeritehtaan pomot, työnjohtajat ja konttoristit yksinäisyyttään
lievittämään ja kaikkien unelmoimasta ulkomaailmasta puhumaan. Tämä
oli "Kauai Club", jolla oli vanhat traditsionit ja johon ei kenenkään
mustan ja keltaisen jalka ollut pätevä astumaan.
Nyökkäsin ohimennessäni päätä Nipponin ihastukselle, mantelisilmäiselle
Rose-Marylle, tilasin häneltä jäätelöä ja korkkikypärääni komeasti
napsahuttaen astuin sisään.
Tuttuja kasvoja vilahti silmieni edessä. Olin jo istuutua, kun huoneen
perältä tuli aamuinen nuori, ruskea mies eteeni, kumarsi ja esitti
itsensä:
— Koski.
Tuijotin ällistyneenä mieheen. Mistä ihmeestä oli suomalainen eksynyt
näille Jumalan hylkäämille saarille!
Hän hymyili ällistykselleni ja kertoi kuulleensa minunkin olevan
suomalaisen. Saatuaan minun innokkaan vakuutukseni kuulemalleen tarttui
hän olkapäähäni ja talutti ulos kuistille. Kysymykset satelivat
nopeaan. Minä olin isäntänä oikeutettu kysyjä, ja hän kertoi juttuaan
värittämättä.
Oli seikkaillut kymmenisen vuotta ympäri maailmaa. Ei ollut
enää sitä maailman kolkkaa, minnekä hänen jalkansa eivät olleet
eksyneet. Oli viimeksi koettanut onneaan Marquesas-saarilla; saanut
siirtomaahallinnolta kaksi korallisaarta, toiseen oli istuttanut
kokospalmuja ja toisessa kasvatti vaniljaa. Taifuuni oli sitten yhtenä
yönä vienyt maan ja meren tasalle koko vuoden vaivat. Oli vienyt
kaikki niin tyystin, että oli saanut uida lähisaareen onnellisemmalta
lähetyssaarnaajalta ruokaa pyytämään. Oli nyt täällä työnhaussa.
Tämän kaiken kertoi hän hymysuin. Hän oli tyypillinen 20:nnen
vuosisadan seikkailija, ruskeakasvoinen ja vapaakäytöksinen, Pohjan
viikinkien uljas jälkeläinen.
Sain helposti hänelle työnjohtajan paikan, ja jo seuraavana päivänä
kuuntelimme hänen heleitä noitumisiaan ruokovainiolla. Hän käsitteli
mustia mainiosti, korvista vetäen ja ruo'onpätkällä vauhtia antaen.
Meistä tuli erottamattomat ystävykset. Hän oli parhain toveri auringon
alla, hänen kertomusvarastonsa oli ehtymätön ja monet illat vietimme
kuistilla tarinoiden.
Istuimme, näin eräänä iltana haaveillen. Tulikärpäset piirtelivät
valojuovia pimeyteen, etäältä kantautui korviimme kuin kosken kohu
ruokovainion lainehtiminen pasaadituulessa, ja ilma oli täynnä pyhien
kukkien tuoksua. Wailelen huippu kohosi kuin musta sokeritoppa kuun
eteen.
Ystäväni huokasi, huokasi kuin rakkaiden muistojen valtaamana ja sitten
ratkesi kiihkeänä puhumaan.
— Kuuletko tuota kosken kohua. Se tuo mieleen Suomen — ja sinisen
järven talon. Nyt saat kuulla omituisen haaveen:
— Tiedätkö, olen jo monta vuotta sielun sisimmässä säilyttänyt
haavetta, omituista pyhää päähänpistoa, joka sinusta voi tuntua
naurettavalta. Viisi ensimmäistä vuottani maailmalla olivat
pakahduttavaa ikävää täynnä. Ei ollut koskaan oikeata pohjaa jalkojeni
alla. Koditon, yksinäinen piru vieraassa helvetissä — siinä alituinen
ajatukseni. Kaipasin niin suunnattomasti jotakin kiinnekohtaa, jotakin
kädensijaa, mihin tarttua kiinni ja jonka puolesta olisi voinut täällä
maailmalla työtä tehdä.
Silloin tuli ajatus mieleeni. Säästän rahaa ja ostan itselleni oman
mökin kotimaassa.
Tein työtä ja annoin muiden juoda. Purjehdin kolme vuotta
pitkämatkaisilla syvänveden purjelaivoilla ja säästöni kasvoivat. Neljä
vuotta sitten lähdin kotimaahan ja sieltä, Hämeen sisämailta, löysin
elämäni haaveen. Punainen mökki sinisen järven rannalla. Riippakoivut
peittävät sen vihreyteensä ja tervakukat ulottuvat portaille asti. Se
on rauhan ja kauneuden kotisija, ja aina on käki kotipuussa kukkumassa!
Sinun pitäisi nähdä se! Kaislikko huojuu, järven lystikkään pienet
laineet liplattelevat rantakiviin, ja kuikka uskaltaa melkein maalle
asti. Olen viettänyt siellä ihanat hetket, joiden muistoissa nyt
vaellukseni jaksan kestää. Siinä on elämäni kiinnekohta.
Säästän yhä vieläkin. Yhä uudelleen mietin ja suunnittelen kaunistuksia
kotimökkiini. Pihlajan ympärille laitan kukkapenkin. Laitan aidan,
perunamaan, saunan ja rantaan pienen veneen. Tahdon päivänkakkarapolun
venerantaan. Tahdon verkkomajan ja huiskeat pihlajaiset ongenvavat sen
seinälle.
Katso, tässä on avain. Muuta ei ole kuin yksi ja taas joskus kotiin
mennessäni tiedän sen entisellään löytäväni.
Tiedän sen, että vielä joskus jään sinne. Rupean asumaan omassa
kodissani. Kierittelen omalla pihanurmikollani, vedän saunakukkien
huumaavaa tuoksua sieraimiini ja annan muun maailman kulkea veräjäni
ohitse.
Minä kuuntelin heltyneenä. Kotimaa, sininen järvi ja rantakaislikon
huojunta oli silmieni edessä. Ymmärsin niin hyvin tämän ikävän; oman
sydämeni pohjalta tunkeutuivat tämänkaltaiset haaveet esiin.
Puhelimme usein tästä. Hän ei koskaan väsynyt kuvaamaan minulle oman
kodin suloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Siellä ei maailma varpaille astu
eikä levoton meri valveilla pidä, selitti hän. Minä haudoin omaa
ikävääni.
Ryhdyimme liikeyrityksiin. Ostimme oman laivan ja sadekauden loppuessa
nostimme purjeet matkan määränä ensin Tahiti ja sitten Pitcairn.
Meistä oli tuleva koprakauppiaita.
Monta aurinkoista kuukautta purjehdimme yhdessä. Tasainen pasaadituuli
kuljetti meitä korallisaarelta toiselle, hyödyimme mustien lapsekkaasta
koristeluhalusta ja uusi kuu näki meidät säännöllisesti Papeteessa
saalistamme myymässä.
Kuka olisi uskonut kaiken tämän ihanuuden päättyvän niin kauheaan
loppuun? Luna saaren seutuvilla repi pyörremyrskyn lieve meiltä
halkaisijapurjeen pimeänä ja tuulisena yönä. Ystäväni putosi
halkaisijapuomilta mereen. Seisoin ruorissa ja vasta ajan kuluttua
huomasin onnettomuuden. Koko yön risteilin onnettomuuspaikalla
fosforinhohtoisessa vedessä häntä hakien, huutaen ja kutsuen, mutta
turhaan. Meri oli ottanut palvelijansa.
Käänsin suunnan heti Papeteehen. Tarkkaillessani hänen tavaroitaan
löysin kirstun pohjalta pienen avaimen. Siinä oli ystäväni haave,
vuosien unelma.
Otin sen kannelle mukaani. Nojasin parraspuuhun ja annoin sen
luiskahtaa sormistani. Ystäväni sai omansa ja mieleni oli rauhallinen.
Nyt saa Etelänristi silmissä aina avaimen muodon, ja sinisen
järven talo kaukana haaveitten ja unelmien päätekohdassa tuntuu
saavuttamattomalta onnelta.