George istui sammuneen nuotion ääressä pää käsien välissä. Pää tuntui
raskaalta, ja kylmä vuoristoilma karmi selkää. Hän nousi huoaten ja
heitti lisää risuja sammuvaan tuleen. Risut leimahtivat pian iloiseen
räiskyvään liekkiin, joka valaisi luolan suulle pingoitetun peitteen
alaosaa. Yläosa kalliosta jäi pimeyteen, ja ulkonevien kielekkeiden
varjot työnsivät pitkät sormensa pensaikkoon, joka piiritti
leirivalkean tummaan kehäänsä. Aivan lähellä solisi vuoristopuro, ja
luola vastasi tähän kirkkaaseen ääneen kumeasti kaikuen. Puro tuli
pimeydestä, syöksyi sitten kiiltävänä käärmeenä leirivalkean valaiseman
aukeaman lävitse ja katosi lopuksi tummaan pensaikkokehään.
Luolasta kuului heikkoa valitusta, jonka aika ajoittain katkaisi kova
kolina ja tukahtunut huuto. George nousi ja työnsi peitteen syrjään.
Leirivalkean lähettämä valokeila näytti häikäisevän sairaan silmiä.
Bill, Georgen ainoa toveri täällä vuoriston yksinäisyydessä, makasi
ruohovuoteella hourien. Hän oli ollut jo kaksi päivää kovassa
kuumeessa, joka tuntui nousevan hetki hetkeltä ja saattoi Georgen
epätoivoiseksi.
Jos olosuhteet olisivat olleet toiset, olisi George rientänyt kiireesti
alhaalla olevaan kylään apua hakemaan. Siellä oli kiniiniä, oli lihaa
ja maitoa. Täällä kylmillä vuorilla odotti kuolema ja nälkä. Olosuhteet
olivat kuitenkin sellaiset, että George mieluummin oli täällä ylhäällä.
Vapaus oli parempi kuin kuolema, ja George tiesi, ettei Bill olisi
koskaan antanut anteeksi hänen tekoansa.
He olivat karanneet Ahukinissa lepäävästä laivasta. Karkaaminen
ei täällä ollut niin suuri synti, mutta matkalla oli kapinoitu ja
toveruksia odotti pakkotyö. Lain koura haroi tyhjää ilmaa niin kauan
kuin he jaksoivat pysytellä täällä korkeuksissa, mutta jo pieninkin
vihjaus alhaalla olevaan kylään olisi lähettänyt sheriffin miesjoukon
kanssa ylös.
Laavavirtojen muodostamat kukkulat ja kolot tarjosivat mainion
piilopaikan. Kaikki näytti menevän hyvin aina siihen asti, kunnes
Bill sai kirotun kuumeensa. Ellei sitä olisi tullut väliin, olisivat
he rauhassa voineet täällä odottaa laivan poistumista saarelta.
Silloin olisivat he vapaita astumaan kylään ja alhaalla siintäviin
palmulehtoihin. Nyt näytti kuitenkin siltä kuin Bill kuolisi ja hän
jäisi yksinään odottamaan. Vuoristokuume tappaa nopeasti — George
ajatteli sitä kauhistuneena.
Aamun koittaessa oli hänellä uusi päätös tehtynä. Hän menisi kylään.
Hänen täytyi mennä kylään.
Vuoret olivat vielä sinisen usvan peitossa hänen saapuessaan
ensimmäisille ruokovainioille. Korkean sokeriruo'on keskellä oli
helppoa ja vaaratonta liikkua. Aamukaste oli vielä kylmää, mutta nopea
kävely tuntui lämmittävän. George sivuutti ensimmäisen talon, mutta se
näytti liian suurelta. Hän hakisi jonkun kanakan majan ja heittäytyisi
sitten talonväen armoille.
Ruokovainio päättyi soreaan palmumetsikköön, ja sen loppuessa avautui
silmälle raikas näky.
Korkeat vuoret sulkivat syliinsä kapean kirkkaan lahden. Valkean
hietikkorannan vihreillä liepeillä seisoi useita bambumajoja, ja
majojen kattolehvät ulottuivat aina riisivainioille asti, jotka olivat
puoleksi veden peittäminä. Vuorilta laskeutui sininen usva raskaana
pilvenä tähän rauhalliseen, nukkuvaan laaksoon; ainoastaan äärimmäinen
ranta, johon auringon säteet jo ulottuivat, näytti selvänä sinistä
kuulasta taivasta vasten piirtyvät rajaviivansa. Laakson tumma vihreys
rauhoitti silmää. Georgen silmien edessä lepäsi paratiisi sellaisena
kuin sen ainoastaan näiltä saarilta voi tavata.
George laskeutui polvilleen ja antoi silmänsä kiertää majalta majalle.
Kaikki oli vielä hiljaista, aikaiset japanilaisetkaan eivät olleet
vielä ennättäneet riisivainioilleen. George istahti sananjalkamättäälle
ja odotti.
Aurinko valaisi jo koko lahtea, kun oven narahdus herätti hänet
mietteistään. Nuori tyttö oli lähdössä lähteelle vesisanko kädessä.
George tiesi polun käyvän aivan hänen vierestään, sillä hän oli itse
juuri sammuttanut janonsa kylän lähteestä. Tyttö tulisi tätä tietä.
Heikko lehvikon rusahdus ja tyttö kirkaisi kauhusta. Nähtyään, ettei
vaara ollut sen suurempi, istui hän kaatuneen palmun rungolle ja
tirkisteli miettiväisenä edessään seisovaa nuorukaista. Tämä taasen
puolestaan ihaili tyttöä avoimesti, niin rohkeasti, että tyttökin
hymyili.
George selitti asiansa nopeasti katkonaisin lausein ja viittoi
käsillään. Hänellä oli sairas toveri ylhäällä vuorilla. Voisiko nuori
miss hankkia vähän vihanneksia, vähän maitoa, suolaa ja ennenkaikkea
pienen rasiallisen kiniiniä. Hän olisi äärettömän kiitollinen. Itse ei
hän uskaltanut tulla kylään, sillä hän oli kuullut, että siellä asui
pahoja miehiä, kai-kai lurjuksia, jotka murhasivat valkoisia noin vain
mielityökseen. Tyttö kuunteli hymyillen, mutta vaikeni kuin hiiri.
George pelkäsi jo, että koko hänen sanatulvansa oli mennyt hukkaan.
Ehkei tyttö ymmärtänytkään englantia?
Tyttö katkaisi lopulta hiljaisuuden. Ei hänellä ollut kiniiniä, mutta
hänen sedällään oli. Setä asui vuoren toisella puolen, Niwiliwilissä,
mutta hän voisi illalla kyllä tuoda kiniinin tänne, jos mister tulisi
tähän samaan paikkaan auringon alkaessa painua vuorten taa. Hän voisi
samalla antaa vähän maitoakin ja ehkä muutamia ananaksia.
George kiitti sydämellisesti. Matkalla lähteelle puhelivat he aamun
kauneudesta ja George tunnusti suoraan hätänsä. Tytölle oli niin helppo
puhua, sillä hän kuunteli vain, ei ahdistellut kysymyksillä. Tytön nimi
oli Mabel ja hänen isänsä oli sokeriruokovainioilla töissä. Äiti oli
kuollut ja hän oli yksin taloutta hoitamassa.
Tyttö puhui pehmeästi murteellista englantia, jossa sanat olivat
sormin luettavissa. George tunsi välittävänsä viisi kielen
puutteellisuuksista. Hän kuunteli lumottuna tytön solisevaa puhetta ja
ahmi silmillään tytön piirteitä.
Näin kaunista tyttöä hän ei ollut ennen nähnyt ja kuitenkin oli hän
ennättänyt vaeltaa vähän joka paikassa. Mabelin iho oli häikäisevän
valkea, paljon valkoisempi kuin hänen omansa. Tukka oli niin musta,
että se näytti metsän varjoissa melkein siniseltä. Se riippui vapaana
olkapäillä ja ulottui lantiolle asti. Tytöllä oli siro suu, kalpeat,
melkeinpä aavemaisen hennot kasvojen piirteet — ja silmät! Ne olivat
pohjattomat, sametinpehmeät ja tuntuivat sisältävän koko maailman
hellyyden. George tunsi olevansa kuin lumottu. Hän oli kyllä kuullut
puhuttavan sekarotuisista tytöistä, kanakoiden ja portugalilaisten
jälkeläisistä, mutta näin taivaallisen ihanaa tyttöä ei hän sentään
ollut uskonut täällä löytävänsä. Mabel oli hento kuin vuoristoheinä,
vartalo keinui somassa tahdissa ja yksinkertaisen japanilaismallisen
hameen alta näkyivät sirot nilkat.
George olisi saattanut tytön takaisin kylän liepeille, mutta tämä
kielsi päätään pudistaen. — Siellä on paljon kai-kaita ja tyttö puisti
veitikkamaisen näköisenä päätään. Ne syövät teidät, mister. Hän nauroi
pahanilkisesti.
George palasi vuorille. Saapuessaan luolalle näki hän Billin makaavan
puron reunalla. Hän sai sairaan väkivalloin kannetuksi sisään, pesi
kasvot ja hautoi polttavaa päätä kylmällä, raikkaalla vedellä.
Hän istui koko iltapäivän luolan suulla auringonpaisteessa.
Ajatukset pyörivät aamuisessa matkassa, johtuivat siitä kuumeessa
makaavaan mieheen, siitä kiniiniin ja siitä taas takaisin ajatuksien
lähtökohtaan, tummatukkaiseen Mabeliin, tämän Jumalan koristaman ja
pahansuovien ihmisten asuman saaren helmeen. Hän tunsi laskevansa
kärsimättömänä tunteja ja ajatus herätti hänessä naurua. Oliko nyt aika
rakastua, nyt kun Bill tarvitsi kipeästi hänen hoivaansa? Hän häpesi
omaa heikkouttaan.
Mutta kuitenkin! Tyttö seuraisi häntä nyt aina suloisena kuvana. Hän
oli herkkä ihastumaan, sen hän tiesi entisistä kokemuksista, mutta nyt
oli tunne syventymässä häneen hurjana ja intohimoisena. Hän oli nyt
Hawaiilla ikuisen auringon ja lemmen saarilla — antaa siis kohtalon
tarjota hänellekin jotain saarten antimista. Tässä olisi kuitenkin
jotain muistelemisen arvoista kotimaahan palattua.
Mabel kiipesi hengästyneenä kohtauspaikalle. Hänellä oli suuri kantamus
bambuvasussaan. Miten mister saisi ne kaikki ylös vuorille? Hän puhui
kiihkeänä ikäänkuin pelokkaasti ja samettisilmien syvyydessä oli nyt
arka, kaihtava ilme.
George tunsi pelon tytön olemuksessa ja vaati lempeästi selitystä.
Tyttö ei puhunut mitään, katseli vain raukeasti alas laaksoon. George
vaati nyt tiukasti selitystä. Hän tunsi itsensä kurjaksi raukaksi, joka
asetti suloisen hennon tytön vaaroille alttiiksi. Tyttö oli varmaan
kokenut jotain ikävää.
— Isä kielsi minua enää menemästä lähteelle, selitti tyttö viimein.
Isä näki teidät aamulla ja arvasi minne olin matkalla. Oh, isä on hyvä,
mutta minulta menee pian maine. Ei kukaan huoli enää minusta, pian
pojat tuovat kauniit korallit toisille tytöille ja Mabel saa olla aina
yksin. Ei kukaan koske valkoisen miehen tyttöön.
George kuunteli hämmästyen. Tyttöhän puhui niinkuin hän olisi jo
ennättänyt tehdä jotain pahaa, niinkuin hän omistaisi jo tytön!
Hullunkurista! Hawaiin tytöt näyttävät olevan nopeita sepittämään
tulevaisuudenkuvia.
— Oh, miss Mabel, hän lausui äänen värähdellessä, älkää pelätkö.
Minä en tule enää. Tämä on viimeinen kerta, kun tapaamme. Hän osoitti
vuorien siniseen usvaan.
— Minä — mister menee nyt pois, katoaa iäksi ja siniset pilvet
tuovat vain aamuisin tervehdyksen kiltille miss Mabelille. Minä kiitän
vain pikku missiä vaivasta ja pyydän sairasta toveriani rukoilemaan
riisivainioille paljon vettä, kalastajille paljon kaloja ja paljon
pähkinöitä sadekauden varaksi.
Hän oli tarttunut tytön käteen. Ihmeellinen lämpö tuntui virtaavan
siitä ja suloinen ailahdus kävi läpi mielen. Hänestä oli nyt katkeraa
sanoa hyvästit. Mutta tyttö tuntui tahtovan sitä.
— Eikö niin? Tehän tahdotte, että minä menen pois?
Tyttö leikki sananjalalla. Surumielisyys oli jo kadonnut ja veitikka
pisti esiin kyynelten lomasta. George näki kuin suloisessa unessa,
miten kalpeaan poskeen tuli hymykuoppa ja lopuksi kuului tytön heleä
nauru, joka kuului vallattomana ja raikkaana kuin pasaadituulen soitto
ruokovainioilla.
— Ei, minä pidän teistä, kertoi tyttö avomielisenä. Te olette niin
suuri ja kaunis. Te osaatte varmaan hyvin kalastaa, löydätte varmaan
kauneimmat korallit Mabelille. Te saatte varmaan kauneita vahvoja
lapsia. Oh, te olette vahva, niin suuri ja ruskea.
Tyttö siveli Georgen punaiseksi karahtaneita poskia.
George oli ällistynyt. Laskiko tyttö leikkiä hänen kanssaan? Tai oliko
tämä vain luonnonlapsen kosintaa? Häntä rupesi naurattamaan. Oh,
hiisi vieköön nyt kaiken kohteliaisuuden! Hän tarttui tyttöön lujalla
otteella ja nosti hänet kuin höyhenen keveästi polvelle. Hän kohotti
tytön päätä ja katsahti varovaisesti tytön tummiin salaperäisiin
silmiin.
Ne tuntuivat vieläkin kisailevan. Tummat hiukset valahtivat silmille
ja työntäessään niitä pois kalpeilta kasvoilta, valtasi hetkellinen
huumaus mielen ja hän suuteli tyttöä kevyesti.
Mabel ei liikkunut, ei pelästynyt. Pää vain vaipui raukeasti hänen
olkapäälleen ja tytön kaunis ruumis tuntui kietoutuvan yhä kiinteämmin
häneen.
George unohti kaiken, unohti sairaan toverinsa, metsän salaperäisen
kahinan ja mahdollisesti uhkaavan vaaran. Hän tunsi kohoavansa jonnekin
korkealle, avonaisiin taivaisiin, missä ei ollut tilaa muille kuin
hänelle ja hänen sylissään lepäävälle hennolle kukalle. Mabelin tukan
tuoksu huumasi, silmät lupasivat paljon, paljon ja George upotti
sanansa suuteloihin.
Tropiikin rakkaus syttyy nopeasti kuin tähdet sen taivaalle. Se on
tulista, sydämeen koskevaa ja se ei vaadi odottamista — se ei tunne
sitä. Se raivaa tiensä näihin auringon lapsiin silmänräpäyksessä, se
vaistoaa oikean hetken ja oikean henkilön silmänräpäyksessä — mutta se
voi myöskin yhtä nopeasti sammua.
George palasi iloisena leiriin ja tuhlaili hellää sydänhyvyyttään
niin suuressa määrässä Billillekin, että tämä ensimmäisenä selvänä
hetkenä rupesi epäilemään toverinsa terveyttä. Mistä olivat tulleet
nämä herkut? Mistä kiniini? Jotain merkillistä oli tapahtunut hänen
sairautensa aikana.
George läksi joka ilta "muonaa hakemaan", niinkuin hän selitti. George
palasi illalla, kun aurinko jo oli laskenut ja tuntui aina olevan
räiskyvän iloinen. Hän kuljeskeli ympäri vuorenkukkuloita, lauloi
kuin juopunut uusia kummallisia lauluja, joilla ei tuntunut olevan
alkua eikä loppua ja tirkisteli kuuta niin makea ilme kasvoillaan,
että Billin täytyi heittää häntä kalikalla selkään. Kiusallisinta oli,
että George vaikeni kuin kala eikä välittänyt hituistakaan Billin
innokkaista kysymyksistä. Sen verran hän kuitenkin selitti, että
"muona" tuli erään vanhan kanakan lahjana, jolle hän oli jo ennättänyt
syöttää pajunköyttä kokonaisen kopallisen.
Pyh! — ajatteli Bill, mutta oli vielä liian heikko vakoiluun.
— Kanaka ei antaisi tuollaiselle makeanaamaiselle haaveilijalle
palaakaan. Tunnusta pois vaan, että sinulla on alhaalla joku vinosilmä
tyttölapsi odottamassa.
Mabel tuli säännöllisesti. Hän oli aina lapsellisen salaperäinen ja
antoi Georgen kolmeen kertaan arvata, ennenkun avasi korinsa sisällön.
Sillä oli kuitenkin varsin vähän merkitystä, sillä heillä oli paljon
muuta puheltavaa. George suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän aikoi
jo vakavasti viedä tytön kotimaahansa. Olisi siinä puheenaihetta
kotikaupungille! Hän suunnitteli rikastuvansa sokeriruokovainioilla,
ostaisi sitten pienen jahdin ja alottaisi postinkuljetuksen
Marquesas-saarille. Saatuaan tarpeeksi rahaa kokoon, menisivät he
naimisiin ja sitten kotiin...
Mabel kuunteli hänen suunnitelmiaan hymyillen. Hänestä tuntui
omituiselta, että hänen oma miehensä lähtisi saarelta pois. Mabel
ei ymmärtänyt näitä asioita, kyllähän George tiesi paremmin. Hän
solmeili maan tavan mukaan kukista seppeleitä ja koristi niillä Georgen
kukkaisruhtinaaksi. Hänellä oli omat haaveelliset laulunsa, joissa
sävel oli yhtä tenhoisan surumielinen kuin se Georgen vallattomissa
rallatuksissa oli hilpeän huoleton. Mabel huokasi onnellisena Georgen
puhuessa. Ruskeakasvoinen poika oli opettanut hänelle paljon, muun
muassa suutelemisen taidon ja se tuntui Mabelista oppituntien
hauskimmalta osalta.
He nauttivat onnestaan kuin lapset. Mabel oli luotu lapseksi — kenpä
ei olisi lapsi näillä iki-ihanilla saarilla, missä leikki on pääasia
ja työ vain välttämätön paha — ja George tunsi muuttuvansa uudelleen
lapseksi Mabelin pehmeää kuhertelua kuullessaan.
Näin vieri kuukausi ja toverukset uskalsivat lopulta laaksoon.
He tulivat sinne reilusti, lakki kallellaan ja kädet syvällä
housuntaskuissa. Heidän ryhtinsä oli uljas ja synnit poispyyhityt.
Elämä saattoi alkaa nyt uudelleen. He tekivät aluksi töitä
ruokovainioilla, pääsivät molemmat pian työnjohtajiksi ja ennen
harkitun suunnitelman mukaan ostivat pienen jahdin, jolla aloittivat
postinkuljetuksen Marquesas-saaristoon. Matkat olivat pitkiä ja
kuolettavan ikäviä, mutta Georgella oli kotiintullessa joku laiturilla,
joka sai matkan vaivat unohtumaan jo ensi suutelossa.
Mabel ihmetteli naimisiinmenon viipymistä, mutta George halusi aloittaa
kunnollisesti. Hän tarjoaisi kodin, kun taas Mabel olisi ollut jo
valmis menemään naimisiin ensi hetkestä alkaen. Mabelin käsitykset
laillisesta vihkimisestä olivat hämärät ja George ajatteli usein
huolissaan sitä työn paljoutta, mikä hänellä tulisi olemaan Mabelin
saattamiseksi länsimaiseen ajatustapaan elämän suurissa ja pienissä
seikoissa...
Aurinkoinen sunnuntaiaamu vei heidät kerran kaikki huvipurjehdukselle
merelle. George seisoi ruorissa ylpeänä. Hän oli nyt kuningas omassa
valtakunnassaan. Mabel makasi hänen jalkojensa juuressa uskollisen
koiran tavoin, katseli ja ihmetteli.
Kotiin käännyttäessä jätti George ruorin kanakapojalle ja saattoi
Mabelin keulaan. Veden loiske solisi Mabelin nimeä, tuuli vinkui sitä
parraspuiden laudoilla, koko maailma hymyili ja George tunsi itsensä
äärettömän onnelliseksi.
Mabel kiipesi halkaisijapuomille ja huusi ääneen ihastuksesta. Vesi
oli smaragdinvihreää ja alhaalla hopeaisessa pärskyssä kisailivat
lentokalat välkkyvin siivin. Mabel kumartui tarttuakseen kaloihin
kiinni, kurottautui liiaksi ja pusero repesi, haaksirikkoutui tyyten.
George naurahti ja käänsi päänsä pois, mutta Mabel ei välittänyt
sellaisesta pikkuseikasta. Yritti vielä heikosti vastustaakin, kun
George ryntäsi hytistään neuloja hakemaan.
Kuroessa kokoon tätä näin surkean lopun saanutta vaatekappaletta
putosivat neulat äkkiä hänen käsistään ja hän jäi kuin kiveksi
muuttuneena paikalleen. Mabelin maidonvalkeat olkapäät olivat nyt
paljaina ja hän näki kauhean näyn. Oikean hartian alapuolella oli
keltaisen harmaa läikkä, joka oli jo aivan homehtuneen näköinen ja
pehmeä, hänen siihen kätensä työntäessään. Oh, Jumalani! Hän peitti
kädellä silmänsä ja juoksi kauhistuneena pois.
Rannassa suuteli hän Mabelia lyhyesti ja kiiruhti sitten omaan
suojaansa. — Hän vaipui sohvalle ja nyyhkytti kuin pieni lapsi.
Tähänkö tämän ihanuuden tuli nyt loppua? Jumala oli julma. Hän valvoi
ja mietti, mutta pääsi vain yhteen lopputulokseen. Hänen oli päästävä
pois, pois jonnekin kauaksi ennenkuin Mabel tulisi häntä jälleen
tapaamaan. Hänen oli mahdoton kohdata enää tytön lapsellisen viatonta
katsetta. Sielua raatelivat tuhannet terävät kynnet ja hän tunsi
tukehtuvansa.
Mabelilla oli spitaali! Keltaisenharmaa läikkä hartiassa oli tämän
kauhean taudin alku. Hän oli nähnyt vaelluksillaan useita spitaalisia
ja tunsi sisäistä kauhistusta ajatellessa Mabelia taudin runtelemana.
Mabel, joka oli kaunis kuin Jumalan lähettämä enkeli, muuttuisi pian
muodottomaksi lihakasaksi. Jäsenet putoaisivat pois ja liljanvalkea
iho homehtuisi harmaankeltaiseksi inhottavaksi massaksi, jonka voisi
sormilla kuoria pois!
Bill oli ihmeissään, kun ei Georgea kuulunut aamiaispöytään. Hän meni
unikekoa herättämään ja löysi sanomattomaksi hämmästyksekseen vuoteen
tyhjänä ja lapun hytin pöydältä.
George ilmoitti siinä lyhyesti, että hän lähti pois. Bill saisi laivan
ilman mitään ehtoja vanhan ystävyyden palkaksi. Georgen kirjeet voisi
osoittaa Honolulun merimiesunioniin; ne toimitettaisiin sieltä edelleen.
George Warren, Esq.
Hotel Cosmopolite.
Portland, Oregon.
Rakas ystävä:
Sinä olet aina kaltaisesi. Tulit elämääni äkkipyräyksenä ja
katosit taas yhtä nopeasti. Kiitän sinua ruhtinaallisesta
lahjasta, joka on auttanut minua niin paljon eteenpäin, että
pian saatan mennä naimisiin. Ja tiedätkö, kenen kanssa? Mabelin,
joka suri sinun katoamistasi täsmälleen kaksi viikkoa. Hän suri
todellakin sinua, vanha veikko ja mieltäni pahoittaa, että näin
ryöstän sinulta rakkaan muiston. Mabel sanoo kuitenkin, ettet
enää tule takaisin. Mabel on kaunis kuin uni ja ihmettelen,
miksi jätit hänet noin yht'äkkiä. En viitsi enää puhua tästä,
mutta Mabelia voit pitää elävänä todistuksena naisen rakkauden
häilyväisyydestä. Hän odottaa jo lapsellisella jännityksellä
hääpäiväämme. Hän tuntuu rakastavan minua lapsellisella
kiintymyksellä, joka on sydäntä liikuttavaa.
Muuta erikoista en tiedä. Ilmoita joskus vaelluksistasi ja
pistäydy kaiken hyvän nimessä täälläpäin maailmaa. — Vanha
veikkosi
Bill.
Mr. William Stanley,
Nawiliwili Post Office.
Kauai, Hawaiian Islands.
Rakas ystävä:
Sain tänään kirjeesi ja velvollisuus vaatii minua heti vastaamaan.
Bill, sinä olet tekemässä kamalan erehdyksen. Mabel on spitaalin
saastuttama. Katsele hänen oikeata hartiataan. Löydät sieltä
todisteen väitteelleni.
Pyörrä takaisin, ystäväni, ennenkuin on jo liian myöhäistä.
Pakene pois raittiimpaan ilmanalaan. Saaret voivat olla Jumalan
mereen siroittamia pieniä paratiiseja, mutta niissä asuu käärme.
Käärme on kauhea rutto, joka syö pian sinutkin pala palalta,
ellet ajoissa pakene.
Kaikki on siellä petollista, niin rakkauskin. Sanon tämän ilman
katkeruutta, sillä luulen jo tuntevani tropiikin rakkauden.
Se vaatii alituista läsnäoloa viihtyäkseen, muuten se sammuu
äkillisesti kuin tähdenlento taivaalla.
Voi hyvin.
George.
George Warren, Esq.
Hotel Cosmopolite.
Portland, Ore.
Rakas ystävä:
Sinä hourit, ystäväni. Kävimme Mabelin kanssa lääkärillä ja sinun
pelästyksesi tuntuu nyt naurettavalta. Läikkä oli todellakin
siinä, mutta lääkäri selitti, että se on syntymämerkki!
Täälläpäin ne ovat sen näköisiä...
Me olemme olleet naimisissa jo viikon ajan. Mabel laulaa vielä
omituisia laulujaan, mutta muuten uskon hänestä vielä kehittyvän
hyvän perheenemännän. Sinut on hän jo unohtanut aikoja sitten.
Jää terveeksi.
Bill.
"JAMES E. COXIN" HAAKSIRIKKO.
Puosu tämän kertoi. Istui hajareisin kapselin päällä ja kertoi meille,
jotka loioimme kuin opetuslapset keulakannen maattavissa sopissa.
Oli ihana pasaadi-ilma, tasainen tuuli, sininen meri ja kirkkaasti
kumottava aurinko suoraan taivaan navassa.
Minun oli hyvä olla ja ehkä juuri sen vuoksi puosun järkyttävä
kertomus, räikeänä vastakohtana, syöpyi mieleeni.
— Oli talvi 1893, aloitti puosu. New Yorkissa oli kova aika meillä
merimiesparoilla — koskapa meillä nyt hyvä aika onkaan ollut — ja
minä hain nenä kylmästä punaisena hyyryä. Ei mitään.
Meitä oli monta pummilla olevaa. Friskossa oli huono aika, Riossa oli
vielä huonompi ja sanottiin, että Euroopan slumit olivat aivan täynnä
meikäläisiä.
No, mitäs siitä. Käytiin Battery-puiston kalamuseossa lämmittelemässä
ja kapakoiden pöydiltä ahmittiin kylmiä välipaloja viiden sentin
olutlasin ohessa.
Eräänä yönä sain kadunnurkasta kiinni humalaisen vantteran äijän, joka
sittemmin, häntä asianmukaisesti tuettuani, osoittautui perämieheksi.
Saatoin hänet laivaan ja tapasin yhtä humalassa olevan kapteenin. Sain
ryypyn, kaksi ja ennenkuin aamu pilkisti kattoakkunasta, olin "James E.
Coxin" täysinmönsträtty matruusi.
Meillä oli lastina maanviljelyskoneita Friskoon, siis toiselle
puolelle mannerta. Panaman kanavan paikalla oli silloin vielä biljoona
moskiittoa ja kuumetta yhtä paljon kuin teetä Kiinassa. Matka kävi Kap
Hornin kautta ja pitkä purjehdus oli siis edessä.
Niinkuin tiedätte, jaetaan tämä matka kolmeen osaan. Ensimmäiseksi
ihanaa alaslaskettelua aina Falklandin saarille asti. Rauhallisia
päiviä, kirkkaita öitä ja pikkuisen purjeitten hoitelua. Sitten on
edessä sarvipäinen Horn. Jos siitä hengissä ja jäätymättä pääsette,
voitte taas iloisena laskea täysin purjein ylämäkeä aina Kultaiselle
Portille asti, San Franciscon rypälepelloille.
"James A. Cox" ei nähnyt tätä kolmatta matkavaihetta milloinkaan. Horn
oli sille kaikkine sihisevine hornankattiloineen ja paholaisineen liian
kova pähkinä purtavaksi.
Kolme viikkoa tappelimme urheasti. Laiva oli uljas nelimastoinen
parkki, siro riki ja muut kommervenkit, mutta minkä kohtalolleen voi.
Yhtenä sunnuntaiaamuna halkesi isomärssy. Joutsenkaula petti ja raskas
teräksinen raaka tuli kannelle kärki edellä, meni vielä samaa vauhtia
lastinkin lävitse ja teki vesirajaan valasveneen kokoisen aukon.
Me liikuimme liukkaasti, sen saatte uskoa. Olin niin peloissani, että
heräsin vasta veneessä. Puosu hakkasi juuri kirveellä venetaljaa poikki
ja toiselta puolen laivaa kuului hätähuutoja, jotka sekoittuivat
sydäntäsärkeviin rukouksiin. Toinen veneistä oli kaatunut ja
ensimmäisen perämiehen joukko ui jäänsirpaleiden seassa. Ne nimittäin,
jotka osasivat uida. Toiset painuivat pohjaan kuin vasarat, ja totta
puhuakseni, parempi se heille olikin.
"James E. Cox" upposi kymmenessä minuutissa, mutta me olimme silloin jo
kaukana.
Tällävälin oli kuitenkin sattunut tapauksia, jotka useissa
perhetaruissa vielä nytkin kulkevat esillä. (Tästä näkyy, että
puosu oli huono kertoja: ei jaksanut jutella asiaa kerrallaan ja
järjestyksessä.) Ensimmäinen perämies oli tavoittanut meidät ja rukoili
ylösottoa. Hän oli aivan sininen ja kylmän pöhöttämä. Meitä oli jo
kaksitoista — ja kaikki tiesivät mitä yksi suu lisää merkitsisi.
Niinpä puosu naksauttikin häntä kirveellä päähän. Kuulimme vain surkean
korinan, jonka senkin tuuli pian vei jonnekin etelänapaa kohti.
Vene sisälsi kaksitoista täysikasvuista miestä, kaksi pientä
vesinassakkaa ja yhden laatikon laivakorppuja, nekin jo homehtuneita.
Kapteeni otti ne huostaansa. Hän istui kuin kuningas perätuhdolla,
nassakka kummankin kainalonsa alla ja korppulaatikko polviensa välissä.
Alussa se vähän nauratti, mutta lopussa jo itketti.
Ensimmäisenä päivänä soudettiin, toisena ja vielä kolmantenakin, mutta
silloin olivat jo korput lopussa.
Nyt alkoi kauhun aika, aika sellainen, joka on tehnyt minusta
tämänkaltaisen kuivettuneen harmaapäisen äijänkäppyrän. — Neljäs
päivä meni vielä mukiin. Olimme kylmästä pöhötyksissä ja yhdeltä
paleltuivat jalat. Minulta meni siinä toinen korva. Meri vaan myllersi
välinpitämättömänä mustia vesivuoriaan eteenpäin. Pyry-yöt olivat
kamalia. Hengitys salpautui ja lentävät jäähiutaleet tekivät silmistä
verisiä aukkoja turvonneen lihan keskellä.
Onko mitään kauheampaa kuin nälkä? On! Jano.
Se tuli mieleen viidentenä päivänä. Koetimme kerätä lunta, nuolimme
sitä toistemme takeilta ja jotkut nousivat pystyyn pirullisesti
tanssivia lumihiutaleita kiinniottamaan. Lunta tuli, jäätä tuli,
mutta meistä tuntui siltä kuin olisi se ollut kiusantekoa. Tuuli sen
kuitenkin käsistämme riisti. Muistan vielä inhoittavat, vaahtoiset
kielet, jotka turvonneista kasvoista esiin tunkeutuivat. Ne liukuivat
nopeasti kuin käärmeet jäistä reunalautaa pitkin ja vetäytyivät sitten
hitaasti ikäänkuin pettyneinä takaisin tahmeaan nieluun. Liikkeet
rupesivat käymään lohduttoman hitaiksi ja tylsiksi. Odotimme kuolemaa,
sillä se tulisi kuitenkin. Näillä leveysasteilla liikkuivat vain valaat
ja kalat.
Seitsemäs ja kahdeksas päivä menivät houreessa. En muista mitään. Kolme
miestä oli hypännyt yli laidan näinä päivinä.
Vesi on houkuttelevaa. Katselkaa, pojat, nyt merta. Se on niin
turvallisen näköinen, ettette siihen edes huomiota kiinnitä. Meille se
oli silloin hirttonuorana. Se oli viettelevä kuin Skippers-strassen
nainen, se kutsui ja lupasi paljon. Suuonkalossa oli halkeamia, jotka
kirvelivät kuin tuli silmän vain sattuessa veteen. Meri kävi lopulta
punaiseksi massaksi, josta aaltojen harjat erottuivat keltaisina
pisteinä. Näin omituisia väri-ilmiöitä. Joskus oli yötaivasta vasten
kuumottava kapteenin pyöreä ruho vihreä, joskus hehkui se fosforilta
ja muistan, että siltä tuontuostakin hävisi pää. Näin unta taivaasta,
helvetistä ja suurista oluttynnyreistä. On ihme, etten tullut
hulluksi...
Kymmenentenä päivänä pureskelin tylsänä purjekankaan kappaletta.
Meitä oli nyt yhdeksän jäljellä ja kokki teki jo loppuaan. Hänen
kuolinkamppailunsa ei herättänyt vähääkään huomiota. Yhdentenätoista
päivänä oli hän päässyt paremmille maille. Kapteeni sen uutisen ensin
käheänä kuiskasi, mutta kenessäkään ei enää ollut miestä heittämään
ruumista yli laidan.
Kolmantenatoista päivänä söimme raadon. Muistan kuinka revimme
kuivettuneet jäsenet erilleen. Luitten naksahtelu kaikuu vieläkin
korvissani. Iso-Jim uitti koko seuraavan yön suolenpätkää meressä.
Makasi keulatuhdolla ja leikki kuin lapsi purjelaivansa kanssa.
Kapteeni ulvoi houreissaan kuin susi. Se oli kammottavaa. Teki mieli
nousta ja lyödä kirveellä päähän. Uskallusta kyllä oli, ärtynyt ja paha
sisu tuntuu säilyvän viimeiseen asti, mutta voimia ei enää ollut; ei
ainakaan minulla.
Neljäntenätoista päivänä — tai yhtähyvin se voi olla kuudentenatoista
— poimi eräs saksalainen tramppihöyry meidät ylös. Koko vene
nostettiin taljoilla kannelle ja yksitellen meidät autettiin skanssiin.
Kertoivat sitten myöhemmin, että olimme nyyhkyttäneet kummallista,
kuivaa röhinää muistuttavaa itkua.
Saksalainen kippari oli viisas mies. Hän tiesi, että pari voimakasta
suupalaa olisi tehnyt meistä lopun kuin viikatteella niittäen.
Senvuoksi asetettiin skanssin ovelle lukko ja kokki kävi keittämään
lientä perunoista ja silleistä. Me astuimme takaisin elämään kuin
lapset, varovaisesti ja hapuillen. Kuitenkin kuoli kolme, en tiedä
mihin — ehkä iloon?
Kapteeni oli yksi näistä. Hänet oli herrana viety peräsalonkiin ja
ensimmäisen perämiehen hyttiin. Luulivat kai, että kyllä sivistynyt
mies osaa itseään hoitaa.
Seuraavana aamuna löydettiin hänet isonluukun päältä kuolleena. Makasi
luukulla puolikas leipää sylissään ja tiukkaan yhteenpuristettujen
hampaitten välistä taitettiin iso leivänpala kaloille. — Kasvoilla oli
onnellinen irvistys. Oli raukka tietysti halennut.
Minä makasin eräässä Sidneyn sairaalassa kaksi vuotta. Ei ole minusta
enää pramille menijäksi. Päätä huimaa ja meri rupeaa taas näyttämään
punaiselta keltaisin lakkapäin.
"KUOLEMA TAI RÄHÄNAURU."
Kohtalon tiet ovat ihmeelliset. Pete Andersen, joka viisitoista vuotta
oli kyntänyt syviä meriä, pelannut, juonut, kiroillut ja taasen välillä
juonut, meni manalaan pienen mitättömän tuulenpuuskan lähettämänä.
Hän kääri ylhäällä huippupurjetta kokoon. Tuuli lennätti sen vasten
kasvoja ja ennenkuin alhaallaolijoista kukaan oli ymmärtänyt, katosi
hän surkeasti ulisten yli laidan mereen. Ja hän, joka vielä eilen oli
kehunut, ettei pirukaan hänestä huolisi.
Kansivahdin vaihdon jälkeen jäivät miehet kannelle öljyvaatteitaan
kuivattelemaan ja suolanpärskettä silmistään huuhtomaan. Viimeiset
päivät olivat olleet levottomia. Kolme miestä yli laidan kahtena
päivänä. Mitähän sanoisivat miehet Cherry Streetin täysihoitolassa?
Heidät varmaan leimattaisiin Joonaiksi, pahanonnen linnuiksi. Ja mikä
vielä pahempi — kuka huolisi heitä asuntotoverikseen, heitä, joille
kuolema oli nauranut vasten silmiä ja merkinnyt omiksi miehikseen.
Perttiin oli tämä kaikki tehnyt masentavan vaikutuksen. Hän oli vielä
nuori, nyt nuorin laivalla Juliuksen ja Tomin hautauksen jälkeen. Apeus
pyrki hänen mieleensä.
Ei hän ollut sitä tämänkaltaiseksi kuvitellut. Hän oli nähnyt edessään
auringonpaisteen, valkoiset purjeet, iloiset laulut ja nyt tuli kuolema
harmaana kauhunkuvana hänen elämäänsä. Hän muisti niljaisen lankun,
millä Tom ensiksi ja sitten minuuttia myöhemmin Julius lähetettiin
meren syvyyteen kipparin honottaessa nenä-äänellä viimeistä siunausta.
Hän muisti harmaan, kuolleen meren ja ensimmäisten päivien lohduttoman
yksinäisyyden tunteen.
Nyt oli jo tuntunut paremmalta. Hän ajatteli jo, kuinka vainajain
omaisten kanssa yhdessä vaikeroitaisiin poikien kuolemaa ja kuinka
hän sydän hellyyttä täynnä, ikäänkuin sankarina astuisi ovesta sisään
poikien viimeistä tervehdystä tuomaan. Siinä oli yksinäisille hetkille
miettimisen aihetta. Hän tunsi sääliä omaa itseään kohtaan ja tämä
tunne tuotti suloista viihdytystä.
Toinenkin suloinen kuva, yhtä surunvoittoinen sekin, välähti hänen
mieleensä. Elvi astui pimeydestä esiin kirkkaana välähdyksenä. Kaunis
Elvi, kultakutrinen hauras kukkanen, jonka kyynelten kirkastamat
silmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Näinä synkkinä päivinä
kirkastuivat Elvin silmät yhä. Tyttö näytti yhä hennommalta, posket
punoittivat ruusunhohteisina ja mielikuvituksen loihtima kuva kävi yhä
hellemmäksi. Nyt ilmaantui poskiin hymykuoppa. Huulet hymyilivät ja —
miksi tämä alituinen muistoissa hekumoiminen!
Pertti tunsi itsensä kurjaksi niin sisältä kuin ulkoakin. Pete
Andersenillakin oli varmaan parempi olla kuin hänellä. Petellä ei
ollut enää muistoja. Petellä oli lämmin olla syvyydessä, parempi kuin
tässä niljaisella kannella kuoleman ja kylmän seistessä käsi kädessä
parraspuulla saalistaan odottamassa. Petellä oli lämmin ja hänellä
märät, kylmät vaatteet päällään. Käsiä paleli ja perämies kuului
huutavan ruoriin.
Tuska kouristi Pertin sydäntä. Tämänkaltaistako se tulisi aina olemaan?
Alituista palelemista, alituista odottamista ja surullisten muistojen
karkoitusta?
Julius ja Tom olivat olleet auringon lapsia. Iloisia ja huolettomia
kuin lokit taivaan sinessä. Julius — Tom — Pertti oli kahden vuoden
ystävyyden solmiama kolmiliitto, miehisen ystävyyden ja yhteisten
vaarojen sinetöimä. Pertti oli rakastanut näitä kahta enemmän kuin
veljiään. Poikien välinen ystävyys voi joskus kehittyä kiinteäksi ja
tällä ystävyydellä oli ollut oma luja vuorenvahva perustus. Kuka oli
vetänyt Pertin ylös merestä ja hoitanut häntä vapaavahdeillaan? Tom.
Kuka oli sitonut puomin lyömän ammottavan haavan Juliuksen otsassa?
Pertti.
He olivat molemmat kuolleet samana päivänä, samalla sekunnilla.
Kryssimaston huippu oli tullut alas kannelle ja murskannut molemmat
alleen. Julius ei ollut välittänyt kuolemasta. Häneltä oli puomi jo
ennen sokaissut silmän. Mutta tuskallista oli kuulla Tomin, urhoollisen
ja samalla niin hellän ymmärtäväisen Tomin vaikerrusta. Jotakin särkyi
silloin Pertissä. Hän oli monesti toivonut pääsevänsä vilkkaudestaan
ja hillittömyydestään, mutta nyt, kun se tuli Jumalan lähettämän
rangaistuksen ohella, tuntui mielenraskaus hänestä tuskalliselta.
Pertti oli monta kertaa yhdistänyt Elvin tämän kolmion sisään. Oli
monena yönä puhunut tytöstään. Elvi tuntui olevan turvassa tämän
kolmion sisällä.
Tuuli vain kiihtyi päivä päivältä. Oli öitä, jolloin ilma oli täynnä
pieniä tanssivia paholaisia. Jäähiutaleet repivät kasvot verille,
kynnet halkeilivat jäätyneitä purjeita kokoonkäärittäessä ja elämä oli
kirousta ja tuskaa täynnä.
Elvikin oli ollut kuolemaa lähellä. Viime kirjettä kirjoittaessaan
oli kuume jo vapisuttanut kättä. Kuka tietää? — Pertti ei ajatellut
enempää. Hän oli jo muutenkin liiaksi hentomielinen. Meri ei ollut
sellaisia varten kuin hän. Hän tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan
ennen.
Mutta jos Elvi kuolisi. Silloin — ja se laskeutui järkähtämättömänä
totuutena Pertin mieleen — silloin olisi hänenkin elämänsä saavuttanut
huippupisteensä. Nousu oli ollut jyrkkää, kuinka hän oli nauttinutkaan
elämästään, mutta putoaminen tapahtuisi yhtäkkiä.
Pertti tarttui halkaisijapurjeen alasvetäjään. Nykäys vaan ja purje
lepäsi puomilla.
Ryömiessään niljaista, jäätynyttä puomia pitkin purjetta
kokoonkäärimään tunsi hän äkkiä omituisen katkeran palan takertuvan
kurkkuunsa. Se oli merimiehelle ehtymätön merkki vaarasta. Siitä oli
juteltu skanssissa ja todistettu lukuisilla esimerkeillä.
Pertti tiesi, mitä se merkitsi. Kahta vertaa hitaammat liikkeet, käden
ote tiukemmaksi ja hermot kylmiksi.
Verkko puomin alla, mikä aina ennen oli lehauttanut ystävällisen
tervantuoksun hänen sieraimiinsa, tuntui nyt liukkaalta ja
epäystävälliseltä. Kolmannella askeleella se petti ja Pertti tunsi
kauhukseen putoavansa.
Kylmä, mustanpistävä meri otti Pertin alhaalla vastaan. Laiva liukui
kuin tumma varjo äänettömästi hänen ohitseen. Pertti huusi, raivosi,
mutta tuuli vei vain äänen kauaksi pimeälle meren selälle. Kannella
näkyi lyhtyjen vilkuntaa ja kuului huutoja. Pian katosi sivulyhty
aaltojen taa ja perälyhdyn valo, tehtyään komean mäenlaskun pyöreän
aallon harjalla, vaipui pimeyteen.
Tässä oli siis kuolema. Pete Andersen oli tuntenut samanlaista. Ajatus
herätti kuolonkauhua Pertissä.
Ja ajatusta seurasi toinen. Pete Andersenin kuvan häilyessä mielessä
yhdistyi siihen vitsi:
"Nyt tulee kuolema tai rähänauru."
Tämä oli Peten suuri vitsi ja hän oli sillä ratsastellut alinomaan.
"Kuolema tai rähänauru." Vesi kangisti jo jalkoja ja hengitys oli
vaikeata. Kymmenen minuuttia vielä ja kaikki olisi lopussa. Sinne jäisi
Elvi, jäisi tulevaisuus, merikapteenin kiiltävä lakki ja oh — Jumala
pelasta minut! Mitä sanoisi Elvi?
Kylmä aalto toisensa jälkeen vierähti Pertin silmille. Vesi oli
katkeran suolaista, voimat väsyivät, sormet kangistuivat ja hän tunsi
mustan nielun vetävän vastustamattomasti alaspäin.
Musta syvyys toi kauhua mieleen. Mitä siellä oli? Pimeyttä ja
niljaisia, kammottavia kaloja.
Pimeydestä liukui esiin valopilkku. Tuli toinen, kolmas ja riemukseen
huomasi Pertti laivan lähestyvän. Mutta miksi oli siinä niin paljon
valoja. Kirkkaus häikäisi ja hänen täytyi peittää käsillään silmänsä.
Kädet tarttuivat häneen ja vetivät kannelle. Yhä vielä valoa,
häikäisevää kirkkautta. Tummia varjoja ja iloista puhelua. Hän luuli
kuulevansa Tomin naurun.
Tämä oli tietysti kuolevan hourenäkyjä. Ihanaa se kuitenkin oli! Pertti
hymyili.
Vahvat kädet kantoivat hänet sisään suloiseen lämpimään, hellät kädet
riisuivat kylmät, märät vaatteet yltä ja pukivat jotakin untuvaista ja
lämmintä hänen päälleen. Pertti oli enää tuskin tietoinen mistään. Hän
tunsi joutuneensa ihanien satujen ja epätodellisuuden valtakuntaan.
Uinahtaessaankin luuli hän kuulevansa Elvin kuiskauksen:
— Hyvää yötä, Bertel. Täällä sinun on hyvä olla.
Pertti heräsi valoon. Hytti oli auringonpaistetta tulvillaan. Joku
istui hänen vuoteensa reunalla. Nyt tämä joku kääntyi ja Pertti oli
kuolla hämmästyksestä!
— Mutta Julius! Miten sinä olet täällä? Miten...
Julius siinä todellakin oli. Ahavoitunut Julius reippaasti nauraen.
Mutta missä oli suuri arpi? Nyt oli Juliuksella kaksi silmää, yhtä
terveitä molemmat.
Pertti hymyili. Missä hän oikeastaan oli?
Tämä oli kummallinen paikka. Ensiksi ihmeellinen pelastus ja nyt tämä
haamu käden ulottuvilla. Pertti kääntyi seinään päin. Hänellä oli
kuitenkin pehmeä, lämmin sänky. Kiinteä pohja hänen allaan oli ainakin
todellinen. Kummitukset eivät kuuluneet tänne.
Juliuksen ääni tuntui kuitenkin todelliselta.
— Sinä vanha aasi. Nouse ylös! Tom on odottanut sinua jo
auringonnoususta lähtien. Me tahdomme molemmat esittää sinulle
kapteenin tyttären, niinkuin saduissa sanotaan. Älä tuijota noin tai
heitän sinut paitasillasi kannelle! En minä pure.
Pertti pukeutui horjuen. Julius oli kuollut, olihan hän itse neulonut
ruumiin purjekangassäkkiin ja itse ollut ruumislautaa kallistamassa. Ja
kuitenkin Julius eli. Ja Tom eli.
Veri kiersi kiihkeänä suonissa. Kaikkialla vallitsi lämmin ja
oviaukosta näkyvä kannen osa oli tulvillaan auringonsäteitä.
Joku löi häntä olalle ensi tervehdykseksi kannelle päästyään.
— Hei, vanha puhveli! Sinua tässä vain kaivattiin. Nyt me purjehdimme
hamaan iankaikkisuuteen asti. Katsos poika Tomia!
Pertti koetti heitä sormillaan. Luuta ja lihaa.
Eilen oli vielä ollut kylmä ja nyt sanoi Pertin silmä, että laiva kulki
lievässä pasaadituulessa. Pertti huomasi joutuneensa kolmimastoiselle,
sirolle parkkilaivalle. Purjeet olivat hohtavan uudet ja kansi
lämpimältä tervalta tuoksuva.
Kaikki oli suurenmoisen uutta, kaikki häikäisi merimiehen silmää
kauneudellaan. Tämä oli merimiehen laiva, meren siro tytär ja tällä
saattoi tosiaan purjehtia taivaaseen. Nyt ainakin tuntui Pertistä siltä.
Peräsalongin ovi avautui ja Pertin eteen astui kapteenin tytär — Elvi!
— Bertel, kutsui hän.
Pertti oli vaipunut luukulle. Nyt hän ainakin tiesi, ettei tämä
voinut olla oikeaa. Hän oli sittenkin kuollut. Tämä oli taivas,
merimiehen taivas. Näin siis purjehtivat vainajat merellä. Hän oli
luullut merimiesten sielujen rauhattomina vaeltavan ilman sinessä
albatrosseiksi muuttuneina. Jumala oli hyvä merimiehille ja antoi
raskaasta työstä ihanan palkan — ikuisessa auringonpaisteessa,
sinisessä vedessä, hohtavien purjeiden lennättäessä onnellisia sieluja
viimeistä tuomiota kohti.
Pertti itki, itki kuin pieni lapsi sydän onnea ja kaihtavaa pelkoa
tulvillaan. Auvoinen onni, auringonpaistetta ja menneisyyden suloisia
muistoja. Kaikki kietoutui pehmeään utuun hänen ajatuksissaan. Kauneus
ja valo olivat ihanaa, mutta nämä aaveet peloittivat häntä. Hän tunsi
jo tahtovansa pois.
— Bertel, saat mennä pois jos haluat. Katso, tuolla on saari. Sano
vain sana, niin laskemme sinut sinne.
Elvi oli tullut aivan hänen viereensä, mutta Pertti ei uskaltanut
katsoa ylös. Vasta tuntiessaan pienen käden hiljaa sivelevän
hihaansa ponnahti hän ylös, tempasi tytön syliinsä ja alkoi kertoa
mielenjännityksestään, pelostaan, rakkaudestaan ja tästä uudesta
kummallisesta elämästä.
— Oh, Bertel, etkö vieläkään ymmärrä? Elvillä olivat silmät entistään
kirkkaammat, pohjattoman syvät. Tyttö oli muuttunut vielä hennommaksi
ja hauraammaksi ja surulliset silmät kertoivat jo toisesta maailmasta.
Päivä kului kuin unessa. Juteltiin menneistä ajoista, mutta Pertti
huomasi, ettei kukaan sanallakaan koskettanut nykyhetkeen. Hän itse
olisi halunnut kysellä, mutta Elvin surulliset silmät keskeyttivät
hänet jo alkuun. Tom oli sama veitikka, Julius oli yhtä rehti kuin
ennenkin ja Elvi tuntui kiertyvän kuin villiviini häneen turvaa hakien.
Tuli ilta, kuu ja Etelänristi. Pertti oli tutustunut vanhaan
kapteeniin, syönyt iloisen päivällisen rakkaimpiensa seurassa ja
kaikki oli tuntunut hänestä yhtenäiseltä pyhäpäivältä, yhtenäiseltä
vapaavahdilta.
Jumala oli varmaan liian hyvä merimiehille. Etukannelta oli Pertti
löytänyt Pete Andersenin purjetta neulomassa onnellinen hymy
kasvoillaan. Pete oli ollut salaperäinen ja viisas ryppy leikkasi
otsan, mikä Pertin mielestä oli tullut paljon korkeammaksi sitten viime
näkemän.
Ehkei tämä vielä ollutkaan taivas? Ehkä nyt oltiin vasta matkalla
viimeiselle tuomiolle?
Pertin mieli tuli onnellisemmaksi ja mieli rauhoittui. Hän tunsi
sisimmässään vaeltavansa jotakin suurta ja odotettavaa kohti.
Toiset olivat jo menneet levolle, Tom ja Julius omituisella "näkemiin"
toivotuksella ja Pertti nautti onnestaan Elvin rinnalla.
He menivät aina keulaan asti halkaisijapuomille istumaan. Verkko
oli vielä lämmin ja hyvätuoksuinen. Jalat painuivat siihen kuin
sammalmättääseen. Mastojen hopeaiset purjeet suippenivat korkeuksia
kohti. Ruorissa seisoi tumma varjo, jolla oli pehmeät kuun silittämät
ääriviivat. Peräsalongin ovesta tunki lämmin valoläikkä kannelle.
Kaikki oli Pertistä hiljaista ja aavemaista.
— Bertel, muistatko kun kerroit minulle albatrosseista ja merimiesten
sieluista? Halusit kerran itsekin muuttua kevyeksi ja vapaaksi kuin
lokki.
Meri oli fosforinhohteinen. Puomin alla uivat delfiinit ja niiden
varjot piirsivät kuin lumiaura pehmeän uran veteen. Keulassa särkyvä
vesi putosi heidän jaloilleen tulipisaroina.
— Uskaltaisitkohan lähteä kanssani, rakas?
He nousivat seisomaan puomille. Elvin hento vartalo taipui tuulessa ja
Pertin täytyi tukea häntä käsivarrellaan. Pertti katsahti Elviin.
Elvi hymyili odottavasti ja salaperäisesti.
Yhdessä he hyppäsivät. Yhdessä otti heidät tuulenpuuska hoiviinsa,
kuljetti heidät avaruuteen, loistavaan kirkkauteen. Kaikki oli kevyttä.
Sielu ja ruumis muuttuivat linnuiksi ja koko avaruus muuttui pehmeäksi
höyhenpatjaksi, missä väsynyt mieli saisi levätä.
* * * * *
Vihainen, pistävän kylmä hyrsky haroi ruumiin tukkaa. Kädet levisivät
kuin viimeiseen syleilyyn — tai lieneekö aalto tehnyt sen? Syvyys veti
puoleensa. Ruumis taivalsi alaspäin loppumattoman pitkän ajan, pysähtyi
sitten ja jäi virran vietäväksi.