Tuuli puhalsi niin kovasti, että "Elvira A" oli monesti ottaa vettä
sisäänsä tyynenpuoleiselta laidalta. Aallot nousivat vuorenkorkuisina
molemmin puolin, ja usein korkeiden aaltojen välissä eivät purjeet
saaneet tuulta — tai sitten sitä tuli molemmilta puolilta yhtäaikaa
— ja pitivät sellaista ääntä niinkuin hornanhenget niitä olisivat
repineet.
Ja tällaisena päivänä oli laivan ainoa sika "Mooses" määrätty
teurastettavaksi. En tiedä miksi, mutta varmaankin tahtoi kippari saada
jotakin nauramisen aihetta. Kyllä sitä tulikin!
Ensimmäiselle perämiehelle oli uskottu tämä luottamustehtävä, ja hän
valitsi apulaisikseen puosun sekä nuoren puolimatruusin Sakarin,
jonka tehtävänä oli ahdistaa possu tappopaikalle. Kirvesmies tahtoi
kivenkovaan päästä leikkiin mukaan, mutta pyyntö hyljättiin.
Murhavehkeet, iso moukari ja pala köyttä, suostuttiin häneltä
sentään armollisesti ottamaan. Suunnitelman mukaan oli Mooses
ajettava isonluukun luo, laivan keskipaikkeille, ja siellä piti
perämiehen lyödä possua moukarilla päähän. Puosulle annettiin määräys
piilottautua köysineen luukun taa ja sitten sieltä hyökätä sitomaan
possun takajalkoja kiinni, jotta se sitten asianmukaisesti saataisiin
sorkistaan ylöskiskotuksi. Muut merimiehet määrättiin turvallisen
välimatkan päähän, jottei possu pelästyisi.
Puosu ja perämies olivat iloisia ja ylpeitä luottamustoimestaan, sillä
olihan heidän huolekseen annettu paistin hankkiminen, mutta Sakarilla
oli mieli apea. Ensiksi kävi sääliksi Moosesta, sillä olihan se
ollut kaikinpuolin kunnollinen sika ja hänen ainoa leikkitoverinsa,
ja toiseksi hän tiesi tässä tärkeässä tehtävässä saavansa runsaasti
haukkumisia rämeä-ääniseltä perämieheltä.
All right. — Sakari käveli sikolätin luo, joka sijaitsi etuluukun
luona, ja avasi oven. Mooses parhaillaan veteli päivällisuniaan,
mutta kuullessaan Sakarin äänen, joka sille tavallisesti merkitsi
ruoantuontia, kapsahti ketterästi jaloilleen ja köpitti kannelle.
Kuinka vähän tiesikään tämä jalo ja hyväntahtoinen elävä siitä julmasta
kohtalosta, joka sille oli riemumielin valmistettu.
Moosesta oli syötetty kopralla, ja se oli sen vuoksi turvonnut niin,
että sorkkien päät vain hiukan pistivät vatsasta ulos. Ja kun kansi oli
liukas ja laiva keinui komeasti, luisti Mooseksemme tietysti parraspuun
alle vesiojaan, sillä eihän sillä ollut sellaisia jalkoja, joilla
kannessa kiinni olisi pysynyt. Perämies kirosi jo ensimmäisen kerran,
ja Sakari kiiruhti ystävänsä apuun. Pian siitä ylös päästiinkin, ja
niin mentiin isoaluukkua kohti, välillä ojassa pyöriskellen, väliin
taas kannella. Sakarin täytyi joskus tarttua Mooseksen saparoon
pysyäkseen pystyssä.
Perämies odotti iloisena luukulla. Väliin hihkaisi riemusta ja heilutti
uhkaavana raskasta moukariaan, väliin taas noitui Sakaria. Puosu
tirkisteli ehtimiseen luukun takaa, ja Mooseksen kääntäessä kärsäänsä
sinne päin veti kiireesti päänsä pois, niin että korvat heiluivat.
Mooses käveli tyynesti ja arvokkaasti nyt mestauspaikkaansa kohti.
Tuskin kävi kuningas Kaarlekaan arvokkaammin mestauslavalle kuin tämä
halpa ja ylönkatsottu sika kohti kuolemaansa.
Perämies odotti silmät kiiluvina ja lopuksi arvioituaan tarkasti
välimatkan iski komeasti luukkuun. Aallot suosivat Moosesta, ja
yksi suurimmista heitti perämiehen pois jaloiltaan. Mooses vilkaisi
syrjäsilmin moukariin, ja silloin tuli sen sikamoisiin aivoihin
ensikerran kuoleman ajatus. Taas tuli aalto, ja taas vieri Mooses
parraspuun alle. Perämies teki komean hypyn, ja hetken näytti meistä
katsojista, kuin olisi hänen hypyllään täytynyt pudota suoraan sian
selkään. Mutta laiva kohosi nopeasti hänen jalkojensa alla suuren
aallon harjalle, eikä perämies päässyt kuin puolitiehen aikomastaan
määrästä. Silloin karjaisi hän raivosta ja hyppi kuin jänis Mooseksen
luo, joka kohtaloonsa alistuvana oli painanut kärsänsä kanteen ja
nyyhkytti hiljaa.
Hih! — huusi perämies ja kohotti mahtavaa nuijaansa. Mooses oli jo
aivan murtunut, sulki jo silmänsä ja röhki sydäntäsärkevästi. Perämies
iski, mutta moukari sattuikin sian lihavaan alaruumiiseen, josta se
kimposi takaisin kuin kumipallosta. Taas iski hän, laiva kallistui
vaarallisesti, ja isku sattui hänen omaan polveensa. Perämies luhistui
noituen polvilleen ja seuraava kallistuminen heitti hänet isonmaston
luo. Sitä hän syleili vähän aikaa, mutta lopulta vyöryi Mooseksen
viereen vesiojaan. Olisittepa nähneet perämiehen kasvot! Niissä
kuvastui samaan aikaan raivo ja tuska, hampaiden välissä pihisi ja
puhisi, mutta ei kai hän keksinyt tarpeeksi voimakasta sanaa, koskapa
emme mitään kuulleet. Merimiehet ympärillä nauroivat katketakseen,
mutta kaikista voiton vei kirvesmies. Hän piti isonmaston vanteista
kiinni, takoi jaloillaan parraspuuta ulospursuvaa iloaan hillitäkseen
ja nauraa hörötti kyynelet silmissä. — Ja mieliala oli korkealla.
Puosu oli kärsimättömänä odotellut vuoroaan hänkin, ja nyt nähtyään
perämiehelle noin hullusti käyvän syöksyi nuolena moukarin kimppuun.
Mutta eipä ollut Mooseskaan toimettomana. Harvinaisen nopeasti se
ponnahti ylös ja juoksi kantta pitkin niin noreasti, että meistä
näytti, niinkuin sillä olisi ollut mahanalus täynnä jalkoja. Ja puosu
perässä.
Ruorimies oli hänkin jännittyneenä seurannut tapahtumain kulkua, ja
nyt sattui laiva joutumaan alemmaksi tuuleen. Hirmuinen vesivuori
käytti tilaisuutta hyväkseen ja oli kaataa koko laivan. Tarrauduimme
lujasti vantteihin kiinni, mutta puosu sattui olemaan keskellä laivaa
ja lensi istualleen pitkän matkaa kantta pitkin. Moukari oli hänellä
vieläkin kädessä, ja se kolhaisi häntä korvalle. Raivostuneena hän
kömpi pystyyn, yritti tarttua Moosesta saparosta kiinni, kompastui ja
löi nenänsä isoonmastoon, niin että veri tirskui. Mooses oli samalla
heilahduksella joutunut istuvaan asentoon ja luisui sillä tavoin
sikolätin luo.
Puosu oli italialainen. Oletko koskaan nähnyt italialaisen noituvan?
Minä en ollut, mutta tällöin näin. Puosu kömpi polvilleen, riisui
takkinsa ja ojensi kätensä, joissa kaikki sormet olivat harillaan,
Moosesta kohden. Jokaista noitumissanaa kohti hän ojensi yhden sormista
ja koukisti sen sitten sanan sanottuaan nopeasti takaisin. En varmaan
muista, kuinka moneen kertaan hän kävi käsiensä sormet lävitse, mutta
sen muistan, että sanatulvaa tuli toistasataa mailia, jokaisella
maailman kielellä, ja jokaisella sanalla oli aina edellistäkin
mahtavampi korostus.
Me katselimme ja nauroimme niin, että vatsaan koski. Mooses istuallaan
näytti sekin hymyilevän, sen kärsä liikkui omituisesti ylösalas ja
kuultiin omituista pehmeää röhinää. Sakari kiiruhti iloisena sen selkää
taputtelemaan. Kapteeni seisoi myrskysillalla ja hänen suuri vatsansa
tutisi niin, että pelkäsimme koko sillan hajoavan. Hän viittasi ensin
perämieheen, mutta ei saanut naurultaan sanaa suustaan, viittasi sitten
puosuun, mutta ei lopultakaan enää kestänyt, vaan pakeni vatsaansa
pidellen hyttiinsä.
Näin säilytti Mooses henkensä. Eikä sitä "Elvira A:n" miehistö koskaan
tappanutkaan, vaan myytiin se seuraavassa satamassa teurastajalle.