Kapteeni MacDonald oli kiusoittavin ihminen, jonka olen tavannut
vaelluksillani. Hänen koko rasvainen olemuksensa herätti inhoa, kaula
oli tuhannessa rypyssä, ja pienissä tihrusilmissä asui totisesti ilkeä
ilme. Oikean skotlantilaisen perikuva, saita ja ahnas.
Tämän selittävän esipuheen jälkeen käyn kertomaan niistä tapauksista,
jotka olivat vähällä lopettaa hänen kapteeninuransa äkilliseen
pakolliseen uintiin. Hän saa kiittää elämästään sitä, että tämä
vuosisata ei enää tunne merirosvousta ja luullakseni myöskin sitä, että
meitä jo lapsesta alkaen oli opetettu kunnioittamaan lakia ja esivaltaa.
Meille oli valehdeltu jo satamasta lähtien. Laivan piti olla uusi,
vahva alus, taklaus höyhenkeveästi käsiteltävä, ja elämä luvattiin
sulostuttaa myrskyryypyillä ja vapaalla yöruualla. Muistan vielä hyvin
kapteenin naaman. Hän oli kerännyt meitä kymmenisen kappaletta kapakan
oven suuhun ja hunajanmakealla äänellä selitti meille elämän ihanuuksia
"Elinorilla". Ulosmaksu luvattiin heti Honolulussa, ja lupasipa hän
vielä järjestää tuttaviensa kautta niin, että saisimme edelleen sieltä
hyyryn Yhdysvaltoihin. Liukaskielinen mies, tuo MacDonald. Puhui meidät
pyörryksiin jo ennen kuin oli oikein päässyt innostumaankaan.
Kaikki oli oikeastaan omaa syytämme. "Elinor" makasi täydessä
hiililastissa Honolulua varten, oli maannut jo kokonaisen viikon, eikä
miehistöstä vielä ollut tietoakaan. Rantakapakoissa boikotteerattiin
laivaa avoimesti, ja kurjinkin rikkuri tunsi sydämensä käpertyvän
kokoon, kun puhuttiin kapteenin hirmukurista ja pahasta onnesta.
"Elinor" oli tullut Kapkaupungista, ja kahdeksasta miehestä oli vain
viisi jäljellä sen saapuessa Newcastleen, Australiassa. Se oli jo
itsessään paha merkki. Kerrottiin vielä, että miehet olivat kadonneet
salaperäisesti, kaksi ruorista ja yksi tähystyksestä. Me astuimme siis
laivaan, joka oli merkitty, mutta itsepähän sen myöskin nahoissamme
tunsimme.
Kolmen päivän kuluttua huomasimme, että "Elinor" vuoti kuin seula.
Moottoripumppu meillä kyllä oli, mutta sen polttoaine oli jostakin
käsittämättömästä syystä jäänyt ostamatta. Pumppasimme kuin orjat,
kulutimme pumpunvarren käsissämme, mutta työ oli ikuista. Jokaisella
vahdilla kaksi tuntia pumpun ääressä, matka otti kuusi kuukautta —
laskekaapa, paljonko kirouksia valui kapteenin niskaan!
Meitä kiusattiin kaikin tavoin. Ruoka väheni, suolaliha oli ollut
jo kymmenen vuotta pilaantunutta ja laivakorput vilisivät matoja,
haisevia pitkiä lonkareita, jotka nyt vieläkin pöyristyttävät. Elämä
oli kuumuutta ja tuskaa täynnä. Matkalla oli suolavesi jollakin
tavoin päässyt toiseen vesisäiliöön ja joimme siitä lähtien vain
puolia vesiannoksia. Pohjoisilla vesillä se olisi vielä mennyt, mutta
päiväntasaajan kohdalla sillä tuskin sai kurkkunsa märäksi.
Kapteenin paha onni oli toisena pahanhengen lietsojana. Matka ei
näyttänyt edistyvän yhtään. Luovimme vastatuulessa, ajelehdimme
tyynessä, kuolleessa vedessä merivirtojen mukana, itse pasaadituuletkin
tuntuivat kiertävän laivaamme. Uuden Seelannin pohjoisrannikko näkyi
kuukauden ajan takanamme, kunnes lopulta kirosimme koko kapteenin
purjehdustaidon. Niin hitaita olimme, että meidät pyyhkäistiin jo
pois Lloydin luetteloista. Jouduimme mustalle listalle: "Kadonnut
miehistöineen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla."
Kapteeni ei tuntunut olevan millänsäkään. Hän omisti itse laivan,
paikkansa hän kuitenkin säilyttäisi. Mutta jotakin korvausta tulisi
hänen kuitenkin saada menetetyistä päivistä, ja sen hän nylkisi irti
meidän selkänahoistamme. Hän jutteli iltakaudet ensimmäisen perämiehen
kanssa, syyti suusta haukkumasanoja meidän päämme menoksi ja uhkaili
tapattaa meidät nälkään. Kaunis kapteeni oli MacDonald, mutta vielä
ihanampi oli laivan ensimmäinen perämies, inhoittava jätkä, joka oli
saanut paikkansa ainoastaan suhdattomien ruumiinvoimiensa takia.
Perämies, joka tunnettiin Etelämeren saaristossa "Murha-Charleyn"
nimellä, oli isäntänsä uskollinen koira ja kuunteli korvat hörössä
jokaista uhkausta. Kapteenin kanssa oli hänellä yhteisiä rötöksiä
omallatunnolla, mutta rikosluettelo oli hänellä vanhempi. Kokki kertoi,
että hänet oli kerran ajettu pois Marquesas-saarilta. Siirtomaahallinto
oli antanut hänelle kanootin, työntänyt sen vesille ja antanut roiston
selviytyä omin päin.
Nyt oli hän meidän kiusanhenkenämme, ja jos kiroukset olisivat
voineet tappaa, olisi Murha-Charley jo aikoja sitten kaviojalkaisten
valtakunnassa.
Päivä päivältä väheni ruoka. Juomavesi tuntui kuivuvan kokoon samassa
määrässä — kapteeni vain vaati lisää työtä. Meritraditsionitkin
vaativat tämänkaltaisissa tapauksissa, jolloin laiva on hätätilassa,
ainoastaan tarpeellisimpia töitä, mutta kapteenin rasvaiseen kalloon
se ei mahtunut. Hän oli herra laivallaan, hän näyttäisi meille, miten
laivaa hallitaan. Uhkaili ukkoparka niin kauan, kunnes eräänä yönä joku
heitti teräksisen marlspiikin viuhuen hänen korvansa ohitse.
Se oli kuin alkajaissoittona sille, mitä tuleman piti. Nyt kulkivat
molemmat, kapteeni ja perämies, aina asestettuina. Marlspiikit ja
veitset otettiin takavarikkoon, kapteeni uskaltautui henkivartijansa
seuraamana aina skanssiin asti lakia lukemaan, ja saimme olla päivän
syömättä. Rasvaiset kasvot oikein tihkuivat mielihyvää. Roistojoukko
olisi vielä polvillaan.
Viikko kului, ja tällä kertaa oli ensimmäinen perämies lähellä
valtakuntaansa. Jostain korkealta putosi raskas moukari aivan hänen
päätänsä hipoen ja etuluukun suojuksen murskaten. Ketään ei voitu
syyttää, oli pimeä yö ja puoli miehistöä hääri ylhäällä purjeitten
kimpussa. Me jatkoimme skanssissa uusien suunnitelmien tekemistä.
Toisesta tai toisesta oli tehtävä loppu. Yhdessä he kyllä uskalsivat,
mutta tiesimme vallan hyvin, että yksinään heistä olisi ollut vain
vähän kiusaa.
Jim, Albert, kokki ja minä olimme ensimmäisen kapinayrityksen aivoina
— Rolf ja Bill McCarthy sen toimeenpanevina tekijöinä. Tietysti
me muutkin olisimme tulleet mukaan, mutta heidät lähetettäisiin
ensimmäisenä tuleen. Suunnitelma oli yksinkertainen. Tiesimme, että
kurssimme kulki suoraan Tahitia kohden. Saaren kohdalle päästyämme
piti kärkijoukon rynnätä perälle, sulkea molemmat herrat sisään ja
ivallisella äänellä huutaa hyvästit. Toinen joukko laskisi valasveneen
vesille, nostaisi sen purjeet, ottaisi vastaan kokin varaamat
ruokatavarat ja odottaisi sitten asioitten kehitystä. Jim veisi meidät
johonkin tuttuun saareen, mistä aikanaan pääsisimme Kiinaan. Jim oli
syntynyt näillä saarilla ja tunsi paikat ilman kompassia. Hän oli puoli
ikäänsä kaupannut kopraa täällä. Yritys oli vapaaehtoinen, kukin sai
tehdä tahtonsa mukaan — jäädä tai lähteä.
Koskaan ei liene kapinayritystä valmistettu huolellisimmin kuin
tätä. Me oikein pursuimme aatteita, toinen toistaan verisempiä;
suunnittelimme tulevaisuutemme vielä pari vuotta edellepäinkin.
Albert puhui silmät innosta loistaen oopiumisalakuljetuksen lihavista
palkinnoista, Rolf tiesi Seurasaarilla avuttoman helmisiirtolan,
jonka pari päättäväistä miestä tyhjentäisi yhtenä yönä, Paksu-Bill
kertoi ihmeellisestä Luna-saaresta, joka muutti asemaansa tuulien
vaihtelun mukaan ja missä kaikki oli vielä koskematonta, helmisärkät,
metsänriista ja tytöt. Minulla ei ollut mitään tulevaisuudenkuvaa
mielessäni, paloin vain halusta päästä leikkiin mukaan. Tässä oli
seikkailu, jota koko elämäni olin odottanut.
Juttelimme tästä vallankumouksesta iltakaupalla. Olimme tyhmiä
ja varomattomia kuin lapset. Olimme sokean innostuneita, vähän
liiankin innostuneita! Juttu oli jollakin tavoin joutunut kapteenin
korviin, tietysti ei hän saanut tietää kaikkia yksityiskohtia, mutta
lopputuloksena oli se, että kovaäänisimmät, Rolf ja Jim, kutsuttiin
peräsalonkiin kapteenin puheille. Mitä heille siellä tapahtui, pysyy
salaisuutena, mutta pahoin runneltuina he sieltä palasivat. Rolf oli
sokeana melkein koko loppumatkan, ja Jim, parka tuli nelinkontin
takaisin. Ensimmäinen perämies oli saanut näytellä voimiaan, ja kippari
oli saanut nauraa sydämensä pohjasta. Olimme kuitit, ja verinen
vallankumous päättyi tragikoomilliseen loppuun. Loppunäytökseksi
pieksimme kiinalaisen messipojan, jonka epäilimme kannelleen. Rolf
olisi tappanut pojan, mutta me muut olimme järkevämpiä.
Juttu ei loppunut tähän. Kapinahenki kasvoi kasvamistaan, sitä ei
enää lauhduttanut sekään, että matka oli edistymään päin. Olimme
jo puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä. Miehet kulkivat kuin
unessa kantta pitkin. Jim oli saanut kouristuskohtauksen ylhäällä
märssykorissa ja tullut alas kannelle kädet levällään kuin lennosta.
Hän eli kolme päivää ja kuoli sitten verensyöksyyn. Hautaus voitti
yksinkertaisuudessaan tavallisen merimiehen laudalta heittämisenkin.
Vyörytimme ruumiin mereen niine hyvineen, Paksu-Bill luki rukouksen,
siltä se ainakin kuulosti, ja minä lauloin hartaasti:
"Vaipuos vaivu, syvän meren helmaan,
Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä.
Myrskyistä rauhan, sait sä ajan parhaan,
Myrskyistä rauhan."
Sanat eivät tainneet olla oikeita, mutta tunnelma oli harras.
Voitonriemu oli vielä mielessämme, sillä kapteeni oli ajettu kätyrineen
takaisin peräkannelle. Heitimme vielä kapselitangon perään. Nauroimme
illalla, kun joku sattui muistuttamaan lokikirjasta. Se mahtoi olla
sotkuinen kirja! Me olimme kuitenkin valmiit sen vannomaan vääräksi
jo heti ensimmäisessä satamassa. Rohkeus palasi ja sen mukana uudet
suunnitelmat.
Ensimmäinen perämies oli hirviö, vasta nyt sen oikein opimme
näkemään. Hän oli vuoronperään mukiloinut meitä jokaista. Kuukausi
vielä tätä menoa, ja meistä olisi jokaisesta tullut sairaalapotilas
Honolulussa. Kapteeni siristeli silmiään, manasi uhkauksia ja antoi
kokille entistään vähemmän ruokatarpeita. Ei silti, että se olisi
meitä hermostuttanut. Pumppaaminen oli ainoa työ, millä nyt käsiämme
likasimme, lahjoitimme messipojalle tähystyksenkin. Makasimme kannella
suloisessa auringonpaisteessa, laskimme palkkaamme ja uneksimme ruuasta
ja oluttynnyristä. Joskus petimme delfiinejä koukuilla halkaisijapuomin
alla. Vietimme sitten juhlapäivälliset ja löyhyytimme paistinhajua
perälle päin. Ryöstimme pari kertaa messipojan kainalosta perälle
aiotun ja pyydystetyn delfiinin. Sotatilanteen vallitessa oli se
tietysti oikeutettua.
Täydellinen piiritystila eristi herrat meistä. Kokki ja messipoika
olivat ainoina yhteyden välittäjinä. Ei ollut puhettakaan, että
kapteeni ja ensimmäinen perämies olisivat uskaltautuneet öiseen
aikaan kannelle. Me hoidimme purjeet omin päin ja ruorimies
lähetettiin perälle julmasti asestettuna. Kokki oli lahjoittanut tähän
tarkoitukseen komeimman veitsensä. Olimme mielestämme aika merirosvoja.
Ei tämä uhkamielisyys paljoa auttanut, mutta näkyi se kuitenkin
tukkivan kapteenin suun. Hänessä taisi lopulta herätä kunnioitus meitä
kohtaan. Pahaa on kohdeltava pahalla, niinkuin Paksu-Bill sanoi.
"Elinor" oli vanhan tyylin laivoja, uiva ruumiskirstu, joista enään
ainoastaan romaaneissa puhutaan. Meidän olisi tietysti pitänyt toimia
yhtä vanhanaikaisesti ja hirttää molemmat herrat kahvelinnokkaan, mutta
ajan henki on jo toinen. Ei ole nykyajan merimiehistä merirosvoiksi,
eivät uskalla verta vuodattaa. Iloiset merirosvoajat ovat olleet ja
menneet; nyt ratkaistaan riidat maissa, oikeuksissa, joissa rillipäiset
viisaat lukevat lakia kapteenin hyväksi. Merimies on merilain mukaan
aina huonommalla puolella. Ajat ovat muuttuneet, ja mekin tiesimme jo,
ettei kapinasta hirtetä.
Matka edistyi hiljalleen. Juhannuspäivänä saimme Hawaiin saaren
näkyviin. Kapteenin olisi pitänyt sivuuttaa se ja ajaa ylös saarien
toisella puolella puhaltavaan koillispasaadiin, sen sijaan että
jäi saarten suojaan tyynessä kellumaan. Hawaiista Oahuun, missä
Honolulu sijaitsee, on noin 400 meripenikulmaa, mutta meiltä meni sen
purjehtimiseen 29 päivää!
Ne olivat synkkiä päiviä. Elinor oli raskas viisimastoinen
kuunari, taklaus raskas kuin painajainen. Tyynellä ilmalla, laivan
pyöriskellessä, pitävät vinopurjeet korviasärkevää meteliä. Laskimme ne
alas, kiskoimme ne ylös taas tuulen hiljalleen lehautellessa kapteenin
pukinpartaa, joka oli laivamme ainoa tuulenosoittaja. Työ alkoi käydä
mekaaniseksi; me teimme sen lopuksi jo puolinukuksissa. Valleista
pumppuihin, pumpuista valleihin, siinä työmaa, joka sortaa vahvimmankin
miehen.
Kunpa olisimme edes saaneet tarpeeksi ruokaa! Jalat rupesivat jo
pettämään. Päätä huimasi jo vuoteeseen kiivetessä, ja kuitenkin piti
päivittäin tuntikausia riippua yläilmoissa purjeita kiinnittämässä.
Sain kuumeen ja hyörin houreissani kannella muun joukon jatkona. Laiva
kulki etanan vauhdilla ja minkä yhtenä päivänä hiljaisella tuulella
voitimme, sen jo seuraavana päivänä merivirta otti takaisin.
Kärsivällisyyden mitta oli täysi. Me olimme jo valmiit murhaan. Sormia
syyhytti, ja kapteenin ihraiset piirteet kävivät yhä inhoittavimmiksi.
Olimme tyhmiä. Satama oli jo lähellä, olisimme voineet siellä puikkia
maihin ja sieltäpäin sitten ohjata kostoamme. Luulen, että liikarasitus
oli jo pehmentänyt järjenjuoksumme. Puolen vuoden kärsimykset huusivat
kostoa. Nyt me näyttäisimme!
Molokai oli juuri tullut näkyviin, kun sota jälleen puhkesi. Rolf
sen aloitti. Hän joutui riitaan perämiehen kanssa, sai köysinaulasta
huumaavan iskun päähänsä ja pyörtyi.
Tunnin kuluttua oli hän kypsä murhaan. Vapisevin käsin kaivoi hän
tyynynsä alta pistoolin, jonka olemassaolosta tiesivät vain harvat
valitut. Se oli vanhamallinen tussari, johon kirvesmies oli tehnyt
uuden vieterin vanhan katkenneen tilalle. Rolf ryntäsi kannelle ja
laukaisi jo heti ovensuusta perämiestä kohti.
Perämies oli raukka, niinkuin tämänkaltaiset hirviöt usein ovat.
Hän juoksi pakoon, veti messinoven perässään kiinni, ja jonkin ajan
kuluttua alkoi sieltä sadella kuulia rapisemalla. Kaksi pyssyä oli
äänessä; tiesimme kapteenin yhtyneen leikkiin.
Vapaavahti ryntäsi kannelle. Paksu-Bill sai heti naarmun paksuimpaan
paikkaansa ja lysähti luukun taakse. Rolf ampui seisoallaan,
sokeana raivosta. Hän näki jo ennestäänkin huonosti, ja luulen,
että herrat olisivat rauhassa saaneet tulla kannelle ampumataitoaan
näyttämään. Siihen he kuitenkin olivat liian suuria raukkoja, ampuivat
pelästyksissään pitkin skanssin seiniä ja ratkoivat purjeita. Kokilla
oli keittiössä kuumat paikat. Kuulin hänen siunailevan ja huutavan
innostavia kehoitussanoja.
Viimein veti Albert Rolfin luukun taakse, ja nyt alkoi oikea metsästys.
Molemmat uskalikot hiipivät luukulta luukulle siksi kunnes luulivat
päässeensä tarpeeksi lähelle. Albert hoiti nyt tussaria, Rolf
kantoi panoksia. Kapteenin ja perämiehen kiväärit laukesivat yhä
harvemmin, sillä ainoastaan pähkähullu olisi nyt pistänyt päänsä ulos
kuolonenkelin seistessä tuskin kymmenen metrin päässä.
Minä vapisin innosta, mutta siinä olikin koko aktiivinen osanottoni
taisteluun. Paksu-Bill uskalsi rynnätä veistä hakemaan ja toi
minullekin yhden. Toiset olivat hommanneet köysinauloja aseekseen,
kirvesmiehellä oli kirves kourassaan ja koko laiva oli taistelupuvussa.
Me olimme pyhää innostusta täynnä.
Ihmisellä on luonnolliset taisteluvaistot. Miehet tekivät komeita
syöksyjä ja pääsivät valasveneen ääreen. Albert hoiteli pistoolia
tottunein käsin, ja menestys oli jo varma. Meillä ei ollut vielä
minkäänlaista suunnitelmaa tulevaisuuden suhteen, pääasia oli vain
päästä eroon tästä uivasta ruumiskirstusta. Unohdimme kokonaan sen,
että maissa meidät olisi heti tuomittu pariksikymmeneksi vuodeksi
pakkotyöhön.
Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Vene laskettiin vesille, ja
kokki tuli varastoineen kannelle. Rolf ja Albert sadattelivat kilpaa,
ja luulen, ettei ukko MacDonald koskaan ennen ollut kuullut sellaista
vuolasta haukkumatulvaa kuin näiden ystäviensä suusta. Kaikki oli jo
valmista, kun yht'äkkiä innostus sammui kuin vettä niskaansa saaneena.
Paksu Bill osoitti kiihoittuneena saarta kohti. Ja totisesti! —
sinisen usvan rajamailta työntäytyi esiin torpeedoveneen matala runko,
ja sitä seurasi pian toinen samanlainen. Ne kulkivat majesteetillisen
solakoina omaa suuntaansa välittämättä vähääkään meistä. Ja kuitenkin
— pelkkä niiden läsnäolo tyrehdytti toisen kapinayrityksen
alkuunsa. Seisoimme kaikki tyrmistyneinä. Laki ja Esivalta olivat
vajaan meripenikulman päässä. Kuka tiesi milloin niiden päähän
pistäisi tulla tarkastamaan? "Elinor" oli jo tarpeeksi epäilyttävän
näköinen. — Se oli nyt kiivennyt ylös tuuleen, useimmat purjeet
olivat laukaustenvaihdossa repeytyneet, ja alaslaskettu vene oli
merimiessilmälle jo sinänsä todistus siitä, että jotakin oli hullusti.
Pelko valtasi meidät ja kiskoimme veneen nopeasti takaisin kannelle.
Rolf horjui skanssiin. Hän oli saamastaan iskusta vieläkin
pökerryksissä. Me muut keräännyimme etuluukulle sotaneuvottelua
pitämään.
Kapteeni ei ollut nähnyt sotalaivoja. Hän parhaillaan tietysti
ihmetteli ulkomaailman rauhallisuutta, ja pian alkaisi leikin
uudelleen. Hän pelkäsi, sen me tiesimme, ja paras oli takoa raudan
ollessa kuumana. Sovimme pikaisesta rauhanteosta, ja minut,
liukaskielisimpänä, lähetettiin sopimaan rauhanehdoista.
Pysähdyin varovaisen välimatkan päähän ja sain kapteenin ilmestymään
venttiiliaukkoon. Selitin asian, viitoin käsilläni ja kehoitin heitä
antautumaan. Ilmoitin kylmästi, että pistäisimme tulen hiilikaasuun
alhaalla lastiruumassa ja takaisimme hänelle kymmenen meripenikulman
uinnin Molokaille. Ellei hän nyt siinä ja siinä paikassa luovuttaisi
kaikkia aseita, emme vastaisi seurauksista. Parempi oli antautua kuin
mennä tuhansina paloina ilmaan.
Tämä oli kyllä vastoin kokouksessa saamiani ohjeita, mutta kapteenin
pelästyneet kasvot pyyhkivät kaiken varovaisuuden mielestäni. Tunsin,
että meillä oli kaikki valtit käsissämme, ja menettelin sen mukaan.
Kapteeni poistui sisälle neuvottelemaan. Kului puolituntinen, jonka
ajan käytin rauhanvalmisteluihin. Juuri kun aioin toistaa uhkaukseni,
avautui messin ovi selkoselälleen ja vapiseva messipoika tuli kannelle
aseet sylissään. Olimme voittaneet; minulta pääsi voitonkiljahdus.
Kapteenin naama venähti pitkäksi luodessaan silmänsä kannelle. Miehet
liikkuivat arkiaskareissaan, Albert paikkasi etupurjetta, Paksu-Bill
oli ottanut isonmaston märssykorin työmaakseen, ja Rolf oli parin
miehen kanssa köysiä selvittelemässä keulakannella. Kokki kolisteli
astioitaan iloisena, ja vapaavahdin kuorsaus kuului perälle asti. Koko
ihana maailma raikui kirvesmiehen moukariniskuista. Aurinko lämmitti
suloisesti tätä näytelmää. Taivas oli yhtä sininen kuin ennenkin, meri
vielä sinisempi. Halkaisijapuomin alla kisailivat bonitot ja delfiinit
keskenään. Rauha oli palannut. Ihmekö oli, jos MacDonald oli kummissaan!
Minä talletin aseita Honoluluun asti. Rolfin tussari syötettiin
haikaloille, ja yhteisessä kokouksessa päätettiin, että kaikki olemme
puhtaita kuin pulmuset oikeuden edessä. Tuskin koskaan on ollut
yksimielisempää joukkoa kuin "Elinorin" miehistö.
Herrat tunsivat sen nahassaan ja unohtivat kaiken. Saimme ulosmaksun
säädetyssä järjestyksessä ja marssimme iloisina Waikikin rannoille
rahoja tuhlaamaan.
Kapteeni MacDonald oli kerrankin saanut nenälleen. Olkoon kuitenkin
hänen kunniakseen sanottu, että hän nieli lääkkeensä kuin mies.