"Amy Turner" laski täysin purjein laguunin aukosta sisään. Merimies
rannalla olisi varmaan ihaillut purjeiden nopeaa kokoonkäärimistä,
niin sulavasti ja nopeasti se kävi. "Amyn" mastot paljastuivat parissa
minuutissa ja signaalin saatuaan pudotti kirvesmies ankkurin kuulaaseen
veteen.
Ei ollut näillä vesillä ukko Landenin kaltaista kapteenia, ei sellaista
kuunariparkkia, joka olisi päivääkään pysytellyt "Amy Turnerin"
vanavedessä. Laiva oli ansainnut maineensa Patolon helmisärkkien
valtauksessa. Kaksitoista laivaa lähti yhteisestä sopimuksesta yhtä
aikaa Aucklandista kilpapurjehdukseen. Joka ensin pääsisi perille,
se olisi särkkien omistaja. "Amy" oli jo toista päivää puhdistellut
simpukoita, kun toiset pudottivat ankkurinsa riutan ulkopuolelle. Nyt
oli laiva jo vanha ja yksi hyvä sysäys korallisärkkään olisi repinyt
sen kappaleiksi, mutta sitä sysäystä ei tullut milloinkaan, siihen
oli ukko Landen liian viisas. Hänellä oli omat korttinsa ja "Amy"
oli monesti lasketellut maininkien voimalla riuttojen välistä. Parin
minuutin kuluttua olisi kanoottikin murskautunut samassa paikassa.
Olimme Papeteessa, Tahitin iki-ihanalla saarella kopralastia
odottamassa. Sesonki ei ollut vielä alkanut, mutta me tiesimme, että
jo viikon kuluttua olisi laguunin hietikkopohja täynnä lukemattomia
ankkureita.
Meitä oli monta laivalla, mustasta neekeristä aina kalpeakasvoiseen
tasmanialaiseen messipoikaan asti, jonka maidonvalkeasta ihosta
auringonsäteet häveten kaikkosivat pois. Sopu oli mitä parhain, olimme
ensimmäisiä merimiehiä arkkipelaagien ensimmäisellä laivalla — kukaan
ei kuvitellut pääsevänsä meidän nenällemme hyppäämään. Olimme redin
herroja, niinkuin sanonta kuuluu.
Aurinko oli korkeimmillaan ankkurin pudotessa kirkkaaseen veteen.
Kuumuus tuntui hautovalta ja kannen raoissa kiehui piki ropsahtaen.
Vesi näytti viileän suloiselta ja palmumetsikkö laguunin liepeillä
lupasi paratiisin ihanuuksia. Alkuasukasvaimot tulivat niinivasuineen
rantaan vaatteita huuhtomaan, vähän kauempana pulikoivat tummat
saaren perintöprinssit rantamainingeissa ja kaupungista kuului
surisevaa ääntä, joka todellisuudessa tuli tehtaista, mutta joka
ensikertalaisesta tuntui kaupungin asukkaiden siestakuorsaukselta.
Tasainen surina vaikutti hiljaiselta määräykseltä mennä varjoon
lepäämään ja useimmat näkyivät sen siksi käsittäneen, mutta
kevytkenkäisimmät valmistautuivat maihinmenoon.
Täälläpäin ei Luojan kiitos tarvitse vaatteita. Valkoinen paita,
siniset housut, puolikengät ja hattu veikeästi kallellaan — siinä puku
millä Aissoja ja Yvonneita hurmataan. Me olimme korkeassa kurssissa
ilman takkiakin. Kapakkojen emännät ja tytöt olivat monta viikkoa
pohtineet, millä huvitushalumme tyydyttää; heillä oli varastot, meillä
rahat, ja ennenkuin ilta-aurinko olisi ennättänyt vaipua palmujen
taa, olisi Papeteen poliisilla paljon puuhaa. Poliisiprefektuurissa
odotettiin kopra-aikaa pelolla ja vavistuksella. Syytäkin oli, mutta
siitä me viisi välitimme...
Niin kuului viimein vapauttava huuto: "Go ashore!" Messipoika souti ja
puosu piti mahtavana perää. Muut onnelliset, Charley, kokki ja minä
vaivuimme suloiseen haaveiluun. Tuskinpa on mitään jännittävämpää kuin
ensikertainen käynti satamakaupungissa pitkän ja rasittavan matkan
jälkeen.
Leppoisa mies oli Elias, kokki. Hänen elämäntarinansa olisi ollut yhtä
leppoisa, ellei viinapulloa olisi maailmassa löytynyt.
Kokit ovat merkillistä väkeä. Kun näet heidät ahtaassa laivakyökissä
tärkeän ja viisaan näköisinä soppaa maustavan, et uskoisi,
että heilläkin on maallisia intohimoja ja mielitekoja. Ihmisen
erehtyväisyyttä! Kokit ovat oikeita susia lampaitten nahoissa ja tässä
aion sen todistaa.
Oli aikoja, jolloin Elias otti sekä aamuauringon että ilta-auringon
korkeuden pullonpohjan lävitse; oli aikoja, jolloin pikkuäijät ajoivat
hänet ylös märssykoriin siellä istuvilta enkeleiltä apua pyytämään, ja
oli aikoja, jolloin Elias-raukan silmien edessä vaelsivat siniset ja
punaiset sisiliskot viekkaasti häntäänsä heiluttaen, mutta sittenkin
olisi väärin sanoa häntä patajuopoksi. Hän otti ryypyn, kaksikymmentä,
mutta pysyi joskus vuosikymmeniä vesipoikana. Hän oli kuitenkin
sellaisia miehiä, joita mieluimmin näkee pikku hutikassa. Selvänä ovat
he kuivia ja jäykistyneitä kuin kapselitangot, mutta kaadappas kolme
hyvää rommiryyppyä odottavaan kurkkuun! Silloin laukeavat ruostuneet
nivelet, taivas aukeaa ja he syleilisivät koko maailmaa. Ennen niin
tyrehtynyt kielenkäyttö on muuttunut vuolaaksi sanavirraksi, josta
et erota muuta kuin — anna lisää — näin me tanssimme Venezuelassa
ja näin ne hyppivät sammakot Osakan riisipelloilla. Hih! Silmät
pyörivät, korvat heiluvat ja jalat lyövät kuin rumpupalikat tahtia
ankkurikettingin natinalle. He puhuvat yhdessä illassa koko kuukauden
sanavarastonsa. Näin putoaa suloisuus ja ihmisrakkaus heidän päälleen,
ja silloin vasta heidän kanssaan jaksaa illan olla.
Puosu ohjasi meidät satamalaiturille ja siitä hänelle tuttuja polkuja
pitkin Café Montmarteen, joka sijaitsi kaupungin ulkolaidalla,
synkän viidakon rajamailla. Kahvila oli tuollainen savihökkeli,
joista olette nähneet kuvia maantieteen oppikirjoissa ja joissa alla
seisoo: "Meksikkolainen maja auringonpaisteessa", mutta tällä oli
laaja veranta erikoisena vetonumerona ja täsmälleen kuusi ja puoli
ikkunaa vetoreikinä, joilla oli monta tarkoitusta. Isoimmista pääsivät
omistajat karkuun "vapaa kaikille"-tappelun alkaessa, niistä ja
pienestä räppänästä haihtuivat höyryt lauhkeaan yöilmaan ja yhdestä
isoimmista ikkunoista lensi Elias inkivääripeltoon, mutta se ei vielä
kuulu tähän.
Puosu esitti meidät emännälle, talonväelle ja piparkakunvärisille
vieraille sekä lopuksi vielä isännällekin, jolla oli luihunnäköisin
naama tällä puolen päiväntasaajaa. _Mme_ Morineau lensi kaulaamme,
samoin olisi _M._ Morineaukin tehnyt, mutta silloin olimme jo liian
lujasti talon tavaroissa kiinni, joten aikomus jäi vain innostuneeksi
käsien taputteluksi. Kokki vilkutti silmää Yvonnelle, Suzanne lensi
nuolena hänen kaulaansa, ja yksi alkuasukkaista rupesi minulle
vannomaan ystävyyttään, joka hänen puheistaan päättäen tulisi olemaan
yhtä sitkeä kuin kookospähkinän kuori, ellen pian tarjoaisi hänelle
puolta kapakan varastosta. "Amy Turnerin" miehistö oli saapunut ja ilo
kuului poliisiprefektuuriin asti.
Messipoika toi pian toisen lastillisen, ja tuskin tuntiakaan
ennätti kulua, kun jo räiskyvä tanssi vapisutti ikkunoita. Yvonnet,
Suzannet, Murielit, Ah-poot ja Ah-moot hyppivät katon ja lattian
väliä soittokunnan, jonka muodosti yksi banjo, yksi omituinen
vehje sekä kaksi pakanaa, heläytellessä jotakin, mikä saattoi olla
kaikkea Porilaisten marssin ja apachen kuolinlaulun väliltä. Ei se
ainakaan tanssimusiikkia ollut, sillä semmoista tanssia ei ole vielä
keksittykään. Pullot tanssivat hyllyillä, isäntä tanssi pöydällä, yksi
piparkakku pöydän alla ja messipoika tanssi jo ulkona, minne täysi
huone hänet oli heittänyt. Palmut ulkona huojuivat musiikin tahdissa,
sisiliskot tulivat juurien alta esiin iltakonserttia kuulemaan, ja
poliisit leikkivät kuuromykkiä Papeteen kuutamoisilla kaduilla. Heidän
asianaan oli nyt valvoa kuuta, sillä — "Amy Turnerin" miehistö oli
kaupungissa! Heleijaa! Maa vapisi, savi putosi katosta ja paksu
huumaava höyry katosi pikku-räppänästä kuutamoiseen yöhön.
Kokki, Elias, oli mielityössään. Hän oli jo pyörittänyt vähän
jokaista ja lopuksi tarttui _Mlle_ Yvonne Cherrierin kaulaan kiinni.
Lampaannahka oli pudonnut jo aikoja sitten hänen hartioiltaan,
ja uljaampaa merenkulkijaa ei ole koskaan seisonut Morineaun
valtakunnassa. Paita oli halennut, hattu mennyt kaiken maailman tietä,
ja maailma pyöri leiskuvana pallona hänen silmissään. Hän oli jo
liiankin reipas, niin reipas, että Yvonnen huumaava korvapuusti sai
hänet tarttumaan talon ainoaan tuoliin, sen kolmanteen ja viimeiseen
jalkaan kiinni. Yksi huitaisu, kaksi huitaisua, ja piparkakut tunsivat
olevansa hyvin pieniä tässä matoisessa maailmassa.
Tämä oli harmillinen keskeytys. Me muut olimme vasta innostumassa.
Seurattiin vuosisataisia traditsioneja ja lähetettiin Elias tulisilla
potkuilla ikkunan kautta suoraan kuuta kohden. Rauha palasi ja sen
mukana piparkakut tarjoilupöydän alta. Ei se oikein säädyllistä menoa
taitanut olla, mutta näillä leveysasteilla joutuu veri hyrisevään
liikkeeseen, johon verrattuna pohjoismaalainen tunteenpurkaus on kuin
etanan kävelyä tervatynnyrissä.
Puoliyö koitti ja innostus sammui vähitellen. Puosu ehdotti
liikutettuna lähtöä uljaaseen kotiimme, ja me poistuimme arvokkaina,
ensin kuitenkin hurrattuamme loppumattomia kertoja "Amy Turnerin"
kunniaksi. Me olimme poikia, me!
Vene oli jo lähdössä, kun puosu saapui laiturille. Matkaa oli noin
viisi metriä, mutta puosu otti sen kolmiloikalla. Ensimmäinen askel
oli jo tarpeeksi, ojensimme airon hänelle, ja niin tuli puosukin
säädyllisessä järjestyksessä "Amyn" kannelle. Uni maistui mainiosti
kaikille muille paitsi messipojalle, joka maitoparta luuli Suzannen
lempeän katseen olleen yksinomaan hänelle tarkoitetun.
Kokilla oli ollut oma seikkailunsa, mutta siitä me kuulimme vasta
seuraavana päivänä poliisipäällikön univormun ilmestyessä parraspuulle.
Oh, tuo _sacre_ merimies oli tehnyt raivotekoja! Oli tapellut jokaisen
vastaantulijan kanssa, oli lyönyt hänen arvoaan santarmi Guiraudia
tuolilla päähän ja sitten takonut M. Le Bellionin arvoisaa päätä
poliisilaitoksen saviseinää vasten. Tämä peto ihmishahmossa oli sitten
yrittänyt tunkeutua erään kunniallisen kansalaisen asuntoon, mutta
ovi oli ollut lukittu. Oli sitten lyönyt kaikki ikkunat säpäleiksi ja
tyyntynyt vasta saatuaan pari hyvinheitettyä kookospähkinää päähänsä.
Ja, valitti lihava esivallan edustaja, sitten oli kehdannut karata,
vaikka koko Papeteen yhdistetty ja liittoutunut poliisivoima oli
hänet vanginnut laillisesti. _Je suis très contente_, jos tuo onneton
hirtettäisiin jo tänään. M. Guiraud makasi sairaalassa ja koko kaupunki
huusi kostoa. Oh, tuo peto on heti vangittava!
Ukko Landen kuunteli hymyillen tätä sanatulvaa. Hän oli ennenkin
hoitanut poikiensa asioita. Eikö voitaisi sopia siitä, että tämä hirviö
suljettaisiin laivan ruumaan rottien nakerreltavaksi, mikä varmasti
ottaisi hänestä kaiken pahan sisun pois? Eikö sovittaisi siitä, että
tämä peto saisi olla vielä hengissä, kun samalla luvattaisiin, ettei
hän koskaan enää jalallaan astuisi M. Prefektin ihanaan ja rauhalliseen
kaupunkiin, jonka kaunistuksena sen uljas poliisivoima oli. — _Au
reservoir_, arvoisa herra, minulla olisi vähän kiirettä laivatöiden
kanssa. Ryhdyn heti tarmokkaasti rankaisemaan roistoa.
Esivalta poistui tyytyväisenä. Esivalta poistui myöskin pelosta, sillä
tilanne oli jo alkanut muodostua uhkaavaksi. Puosu oli tavantakaa
vahingossa pudottanut ylhäältä mastosta kaikenlaisia päätä kovempia
esineitä esivallan jalkojen juureen. Jack usutti laivasian esivallan
kimppuun ja yksi miehistä sormeili hermostuttavan hajamielisenä
ylikypsää meloonia. Mieliala oli Ranskan siirtomaahallintoa vastaan ja
se aiheutti senkin, että laivan kylkeä maalaavan Charlesin maalipurkki
kaatui vahingossa esivallan livreepukuisten soutajien päälle.
Kertomuksen sankaria tämä vähän liikutti. Hän oli töintuskin saanut
aamiaisen valmiiksi ja istui nyt etuluukulla onnellisen tyhmä ilme
kasvoillaan. Hänellä oli ollut runsaasti evästä mukana laivaan
tullessaan. Eikö kapteeni halunnut?
Ei. Kapteeni halusi vain sitä, että kokki säilyttäisi ruhonsa "Amy
Turnerin" parraspuiden välissä, muuten voisi sattua niin, että kokista
tehtäisiin sianruokaa sopivassa tilaisuudessa. Ja se ei olisi helmien
heittämistä sikojen eteen, vakuutti ukko Landen, joka harvoin oli
vihoissaan, mutta jonka sanalle osattiin myöskin antaa tarpeellinen
kunnioitus. Kokki tyytyi kohtaloonsa surumielisesti hymyillen. Nyt oli
ihanuus jo lopussa, ennenkuin hän oli vielä ennättänyt alkaakaan. Oh,
viina, mitä kepposia teetkään siivolle miehelle!
Tuli seuraava lauantai, tuli ihana sunnuntaiaamu, joka ainoastaan
kokille oli ihana. Meille muille se muistutti elämän ihanuuksien
katoavaisuutta, Montmartren höyryjen petollisuutta ja piparkakkujen
päätäpyörryttävää musiikkia.
Aamu oli tosiaan ihana!
Tropiikin vihreät värit kuvastuivat laguunin tyyneen pintaan.
Kaupunki ei ollut vielä herännyt, ja viidakon äänet kuuluivat
selvästi kirkkaassa aamuilmassa. Vesi oli kristallia, joka sulki
itseensä ihmeellisen väririkkauden. Alhaalla syvyydessä pidettiin
varmaan markkinoita, sillä suureen leväkimppuun ui tuontuostakin
kaloja ja toisesta päästä virtasi sama määrä ulos, aivan kuin
kauppahallista, lihavat möhkäkala-mammat tekivät ostoksiaan, ja
pienet solakat, salakkaa muistuttavat kalat pettivät heitä minkä
ennättivät pilaantuneilla levillä ja itsestään kuolleilla äyriäisillä.
Alhaalla oli eloa ja toimintaa, mutta sittenpä eivät kalat tunnekaan
kupariseppiä muuten kuin kuparikoukuista. Sekin mahtaa sentään olla
epämiellyttävä tuttavuus.
Niin, kokki oli nyt laivan hyvänä henkenä. Hän sovitti ärtyneet
mielet ja valmisti tilanteeseen sopivan aamiaisen. Hänellä oli taas
lampaannahka tiukasti hartioillaan.
Kohtalo järjestää kerrottavia tapauksia noin vain kädenkäänteessä. Se
lähetti ukko Landenin maihin ja tarjosi kokille Jackin käden kautta
puolen pulloa konjakkia. Tarjous otettiin kiitollisena vastaan, ja
puolen tunnin kuluttua oli susi tullut esiin lampaannahan sisältä.
Iltapäivällä kuului komea molskahdus ja kokki katosi yli laidan. Teko
oli harkittu, sillä vaatteet olivat kauniissa kasassa etuluukulla ja
yksi keulakannen pelastusrenkaista oli poissa.
Kurkistimme laidan yli. Kokki pulikoi iloisena vedessä pelastusrengas
kauniina kuin hyvän sikaarin vatsavyö hänen kainaloittensa alla. Kokki
oli lähdössä maihin M. Prefektin sunnuntaipäivällisille.
Huusimme turhaan häntä takaisin. Hän viuhtoi käsillään ja jaloillaan
vain kahta kauheammin ja lähestyi epäilyttävän nopeasti rantaa.
Näyttämö täytyy siis siirtää sinne.
* * * * *
M. Guiraudilla oli ollut onnistunut aamupäivä. Hänellä oli koko
päivä vapaata, ja univormukin oli tavallista kiiltävämpi. Hänen
mielensä oli yhtä kiiltävän kirkas kuin taivaanlaella tirkistelevä
aurinko. Ajatukset lensivät — niin, mistäpä tuollainen viiksiniekka
husaari voisi muusta haaveilla kuin uusista kaluunoista ja lempeistä
tyttölapsien silmistä. Hänen ajatuksensa olivat, sanokaamme ylevät,
aina laguunin rantakäytävälle asti.
Siinä hän pysähtyi ja valitteli sitä, että miekka oli unohtunut kotiin.
Sillä totisesti — tuolla kellui sinisessä vedessä valkea hahmo, mikä
ei voinut kuulua muuta kuin sille koiralle, joka oli häntä viikkoa
aikaisemmin lempinyt tuolilla päähän! Oh, ollapa nyt hyvä haulikko!
Hän upottaisi tuollaisen aluksen viidessä minuutissa ja jakaisi lihat
Papeteen koirille. Ah, ah, ja hän juoksenteli neuvottomana pitkin
rantaa.
Kokki sieltä tuli vettä purskuttaen kuin valas. Vesi oli suloista,
levät kutittivat niin ihanasti alaruumista ja alhaalla olevat kalatkin
näkyivät mielenkiinnolla tutustuvan hänen uimataitoonsa, koskapa
heiluttivat pyrstöjään nopeassa kalatahdissa. Hän rupesi kellumaan
ja tirkistelemään siroja varpaitaan. Ne liikkuivat niin somasti
nivelissään.
Vasta kääntyessään huomasi hän rannalla kasvot, jotka tuntuivat niin
tutuilta, ruiskautti sitten pitkän purskauksen ja näytti, miten
sorsa sukeltaa. Hän viipyi kauan veden alla, mietti varmaan sopivaa
tervehdystä, koska sitten kuulimme seuraavan vuoropuhelun:
— Kuka olet sinä, joka kävelet kuin vanha lehmä väärillä koivillasi?
Mene puuhun istumaan, niin luulevat sinua apinaksi.
— Ahaa, sielläkö sinä roisto oletkin! Sinä olet alasti vielä rumempi
kuin kuutamossa. Tule vähän lähemmäksi, että saan heittää sinua
kivellä. Tai mieluummin ripustaisin sen sinun kaulaasi. Tui, tui,
kultaseni, meillä on eläintarhassa yksi virtahevosen paikka avoinna.
— Astu veteen, lehmä. Tule uimaan, että saan puraista punaisesta
nenästäsi pienen palasen muistoksi. Meillä on laivassa neljäs jalka
siihen tuoliin, jonka kolme jalkaa taidat vielä hyvin muistaa.
Keskustelu jatkui yhä nopeammassa tempossa, kunnes paratiisilintu
rannalla oli vähältä tukehtua. Kokki pyöriskeli onnellisena
veden kirkkaassa kalvossa. Hänellä ei ollut hätää, hätä ja raivo
olivat rannalla. Niinpä hän jatkoikin rauhallisena varpaittensa
tarkastelua, kuitenkin väliin letkauttaen sopivia huomautuksia Tahitin
poliisikunnasta.
Rannalle kerääntyi pian sankka katselijajoukko. Pakanoilla oli hauskaa.
Tämä oli melkein jo kukkotappeluakin hauskempi. Ainakin se oli
halvempaa. Ah, ollapa tämänkaltaista joka päivä! Piparkakut rupesivat
avoimeen vedonlyöntiin siitä, kuka kauemmin kestäisi tai kuka ennemmin
halkeaisi kiukkuun.
Tuli siihen lopulta koko Papeteen poliisivoima. Tuli M. Le Bellionekin,
joka kiihkeästi vaati tämän uskalikon vangitsemista.
Poliisiprefekti oli pulassa. Kapteeni oli saanut lupauksen, ettei
mieheen koskettaisi niin kauan kuin tämä ei astuisi jalallaan maihin ja
nyt — mies ei todellakaan vielä ollut maissa. Mikään ei olisi ollut M.
Päällikölle suloisempaa kuin vetää tuo roisto korvista maalle. Hylkiön
senjälkeiselle elämänuralle viittaisi hän kyllä sitten suunnan. Mitä
tehdä? Poliisipäällikkö tunsi korviensa kuumenevan, sillä ympäristön
huomautukset kävivät sangen karkeasti poliisilaitoksen kunnialle.
Hänen omatuntonsa venyi kuin kuminauha. Se ulottui jo kokkiin asti,
viuhaisi sitten takaisin ja löi kipeästi mieleen muistuttaen annetusta
sanasta. Omatunto muuttui lopulta hyppiväksi palloksi, joka nousi
kurkkuun ja sieltä lotkahti kiireesti alas ympäristön ystävällisiä
neuvoja kuullessaan.
M. Le Bellione oli hävinnyt joukosta, samoin muutamat muut
asianharrastajat. Pian nähtiin veneen lähtevän laiturista, ja kokin
kohtalo oli ratkaistu. Poliisipäällikön omantunnon korvat lupsahtivat;
se torkahti jälleen. Hän ei ainakaan ollut tähän syyllinen.
Kokin kunniaksi on sanottava, että hän puolusti laivan mainetta
urhoollisesti. Taistelussa kaatui vene ja metsästäjät saivat hinata
saaliinsa rantaan. Kaunis saalis se olikin — alaston miehenroikale,
jonka suusta valui sadatuksia kuohuvana koskena. Naiset perääntyivät
hyvässä järjestyksessä, sillä säädyllisyys on levinnyt tänne asti.
Miehet kerääntyivät piiriin sätkyttelevän olennon ympärille, ja M.
Le Bellione esitti kokoontuneelle kansalle viisi sataa eri keinoa,
millä tästä hurjimuksesta päästäisiin. Hänen mielikuvituksensa oli
niin vuolas, että poliisipäällikön täytyi lopulta kateellisena pyytää
suunvuoroa.
Oikeuskäsitteet täälläpäin maailmaa ovat vielä suorat ja mutkattomat.
Kaksi minuuttia meni syytetyn tutkimiseen ja puoli minuuttia tuomion
lukemiseen. Papeteen kaupunki tekisi hänestä esimerkin muille
tappelunhaluisille lurjuksille.
Ah, sydämeni täyttää sääli, kun muistelen tämän miehen kärsimyksiä.
Hänet raahattiin kuin villipeto kauaksi metsään. Kaupungin humina ei
sinne enää kuulunut, raivostunut pakanajoukko siellä vain meteliä piti.
Kokin ympäriltä otettiin viimeinenkin koristus — pelastusrengas —
pois. Hänet sidottiin palmuun, sellaiseen kutittavaan runkoon, joka
ruumiin jokaisella käännähdyksellä tuo mieleen koiran kokoisen kirpun.
Sitten noudatettiin ikivanhaa seremoniaa, kukin sai vuoronsa jälkeen
sylkäistä avutonta uhria päin kasvoja. M. Le Bellione sai kunnian
ryhtyä tähän miellyttävään tehtävään ensimmäisenä ja hän teki sen niin
perinpohjaisesti ja harkitusti, että Guiraud-raukalta ennätti sylki
kahdesti kuivua suusta.
Tämän yksinkertaisen mutta vaikuttavan juhlamenon jälkeen poistuivat
tuomarit ja kuokkavieraat arkisiin iltapuuhiinsa. M. Guiraud palasi
kuitenkin vielä takaisin, muka siteitä tarkastamaan — ja häpeä sanoa
— otti tilaisuudesta vaarin ja jatkoi juhlamenoja omaan laskuunsa.
Elias raukka! Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin yksinäiseksi.
Ilta meni vielä, mutta yöllä tuli viidakko _in corpore_ häntä
tervehtimään. Tulivat sammakot, tulivat moskiitot, tulivat kaikenlaiset
hännälliset ja hännättömät olennot tätä ihmettä tarkastelemaan, ja
Elias toivoi olevansa maan mato, 300 metriä maanpinnan alapuolella.
Sammakot nuolivat kasteen pois hänen varpailtaan, hyttyset tekivät
häneen uusia henkireikiä ja pari karvaista olentoa laskeutui pimeyden
turvissa häntä hännällään huiskimaan. Mahtoivat olla koiria, mutta
yhtähyvin ne saattoivat olla gorilloja.
En rasita kuvausta kauhunkuvilla. Sen vain kerron, että yö teki
Eliaasta uuden miehen. Se istutti lampaannahan hänen ympärilleen
lähtemättömän tiukaksi. Susi ei enää päässyt esille tunkeutumaan,
leppoisa mies oli Elias, kokki, mutta ennenkun aamuauringon säteet
aloittivat kisailunsa palmulehvikössä, oli hänestä tullut totisesti
leppoisa mies, joka ei sinä ilmoisna ikänä tehnyt pahaa kenellekään.
Tropiikin yö voi olla ihana, se saattaa mielen niin kummasti
ailahtelemaan ja työntää mielen tulvilleen helliä, makeita ajatuksia,
mutta Kohtalo voi käyttää sitä toisiinkin tarkoituksiin, kuten tästä
näkyy.
Laivaan tullessa oli hänellä mielessä tuhat suunnitelmaa tapojen
parannukseksi. Me koetimme kolmen viikon ajan liottaa niitä hänestä
pois, mutta väsyimme lopuksi.
Ei Kohtalo laivaa noin vain summamutikassa upota. Se asettaa
laivan pahat miehet puntarin toiseen nokkaan kiikkumaan ja toiseen
vaakakuppiin istuttaa laivan hyvät miehet sekä katsoo sitten, onko
laiva upottamisen arvoinen. "Amy Turner" sai huoletta purjehtia niin
kauan kun sillä oli kokki mukana. Hänestä tuli lopuksi niin hyvä mies,
että piti yksinään huolta puntarin hyvästä puolesta. Kovissa paikoissa,
kun Luoja nakkeli laivaa kuin kerjäläistä vihasta sihisevällä merellä,
sai kokki puntarinpitäjältä ystävällisen taputuksen hartioille. Meitä
muita onnettomia varten, jotka kiikuimme täyteen ahdetussa toisessa
vaakakupissa, oli hänellä tarjottavana vain surumielinen silmäys.