Nojaan skanssin ovea vasten ja koetan unisilla silmilläni laskea,
kuinka monta pyöriäistä on laivan vasemmalla laidalla. Niitä on
kymmenen, ei, kaksikymmentä. Turhaa työtä tämä laskeminen, sillä
koko pyöriäisparvi näyttää pitkältä merikäärmeeltä, joka aamuhämärän
fantastisessa valossa muodostuu peloittavaksi, kiiltäväksi ja
kuohuvaksi juovaksi. Mahdotonta on niiden lukumäärää edes arvata, sillä
kuka tietää, mille kuuluu mikin pyrstö ja pää. Pyöriäisparvi kuohuttaa
veden vaahdoksi, josta eroittuu mustankiiltävä pää, siitä noin viiden
metrin päässä iloisesti sätkyttelevä pyrstö — mutta eihän pyöriäinen
niin pitkä ole? Haukottelen ja ummistan silmäni.
Ei minua oikeastaan nukutakaan, sillä unta on tarjolla kylliksi, muuten
vain tämä suloinen lämmin tuo onnellisen haukotuksen huulille.
Toinen haukotus saa silmät jälleen auki. Ne harhailevat laiskana
merellä, kimpoavat sen harmaasta pinnasta takaisin parraspuuhun ja
lopuksi kipuavat askel askelelta ylös purjeisiin. Purjeet ovat harmaata
massaa, joka omituisesti värisee ikäänkuin innoissaan hyvästä tuulesta
ja suopeasta säästä. Lopuksi päätyy katse etumaston huippupurjeeseen
ja laiska ruumis saa epämiellyttävän sysäyksen. Siellä ylhäällä on
jotakin vinossa. Huippupurjeen mastorenkaista on kaksi lupsahtanut kuin
väsyneinä toistensa päälle ja vetävät nyt purjetta ryppyyn. Paras on
mennä sinne ylös, ennenkuin perämies lähettää, matka sinne kuitenkin
tulee.
Kiipeäminen virkistyttää tylsistynyttä mieltä, jalat kapsuttavat
iloisina märssykoriin ja sieltä edelleen pikkusormen paksuisia
ylävantteja pitkin huippupurjeen asumasijoille. Äkäinen potku
renkaisiin ja purje saa taas kauniin pyöreän muotonsa. Se pullistuu
ylpeänä ja minä laskeudun tyytyväisenä alas märssykoriin. Jään
sinne haukottelemaan, sillä pasaadeissa ei kiireellä ole sijaa.
Sellaista toimintamuotoa ei tunneta siellä, missä tuuli kuljettaa
laivaa tasaisesti ja varmasti eteenpäin kuin hiili höyrylaivaa.
Suljen silmäni, puristan jalkani lujasti vanttien ympärille ja taidan
torkahtaa. Täällä ylhäällä on suloista olla. Keinuminen, merimiehen
ainainen kehdonkeinutus, tuntuu täällä ylhäällä paljon voimakkaammin,
näköala avartuu aukeaksi, rannattomaksi ulapaksi, jonka tasaisesti
taivaanrantaa leikkaava rajaviiva rauhoittaa silmää. Hämärä haihtuu
nopeasti, taivas tulee ensin vaaleansiniseksi, sitten tummenee sen väri
ja...
Aurinko nousee meren sylistä valtavana näkynä. Se on ensin kummallisen
litistyneen näköinen, pyöristyy kultaiseksi palloksi ja juuri ennen
merenpinnasta kimmahtamistaan kasvattaa itselleen kultaisen jalan, joka
riippuu hetken itsepintaisesti kiinni meren pinnassa todistaen sitä,
että aurinko rakastaa meren syvyyttä, jonka vilpoisesta syleilystä se
vain vaivoin voi riistäytyä, ja tämän ihanan näyn katsojasta näyttää
aurinko nyt suurelta kultaiselta kastemaljalta.
Kultainen jalka katkeaa ja pyöreä hehkuva pallo lähettää minua kohti
valojuovan meren tasaisesti lainehtivaa pintaa pitkin — ehkä se ei
ollut juuri minulle yksinomaan tarkoitettu, mutta otan kuitenkin
sen kiitollisena vastaan nostaen hattuani. Suloinen tyytyväisyyden
ja kiitollisuuden tunne valtaa mielen. Maailman ihanuus lienee vain
varattu täysin nuhteettomille ihmisille, mutta jostakin syystä on hyvä
Luoja säästänyt kauniin rippeen siitä rauhattomille merimiehille,
levottomille sieluille, jotka totisesti tätä virkistystä kaipaavat.
Se panee ajatukset kiertämään uusilla aloilla, kauneuskäsite avartuu,
ihana näky puhdistaa sielua ja sydämestä nousee aivoihin ajatussarja,
joka lopullisessa muodossaan on puhtaasti materialistinen, niin
kauneusjanoa ja herkkää ihastumishumalaa täynnä kuin se alussa olikin.
— Jos sittenkin lähettäisin rahaa kotiin, jos jättäisin puolet
palkastani kapteenin talletettavaksi? Jos en kävisi maissa kuin
sunnuntaipäivisin? Jos en löisikään puosua? Yksinkertainen sielu voi
päihtyä kauneudesta, mutta päihtyminen ei ole vaarallista laatua. Se
vain tuo hyvät ajatukset ja hellät tunteet pinnalle. Olen kerran nähnyt
karvaisen meriäijän, joka väitti joka aamu kipuavansa märssykoriin
näkyä ihailemaan. Auringonnousu eteläisillä merillä on suloinen
heijastuskuva maailman kauneudesta. Se ei ole erikoisen väririkas,
mutta valtavuudessaan saa se merimiehen tuntemaan oman pienuutensa
tässä suuressa kaikkeudessa. Hän vaistoaa sen silloin paljoa paremmin
kuin myrsky-yönä ylhäällä mastossa kiikkuessaan, jolloin pikkuisinkin
Luojan lähettämä tuulenpuuska lähettää miehen vinkuvaa vauhtia mustaan
pimeyteen — — sillä kauneus herkistää sielun, vaara sen vain terästää
merellä.
Mietin ylhäällä maailman pahuutta ja hyvyyttä niin innokkaasti, että
jo kuulen kahdeksan lasia. Se on merkki vahdinvaihtoon ja yhdellä
hyppäyksellä olen vantteja myöten liukunut kannelle.
Siellä tapaan miehet alastomina pesupuuhissa. Yksi kiskoo
purjekankaisella sangolla suolaista, vilpoisaa vettä merestä ja
kaatelee sitä vuoron jälkeen jokaisen niskaan. Alastomat, ruskeat
ruumiit pyristelevät kuin kalat koukussa, ähkäisevät lisää vaatien
ja ennenkuin minä olen saanut varusteeni yökylmää vastaan, paidan,
lakin ja housut päältäni, ovat kylpijät mielihyvin raajojaan oikomassa
auringon lämmittämällä keulakannella. Kansivahti ottaa sunnuntaipäivän
työt sillä tavoin vastaan, me, vapaavahti, lähdemme auringonpaistetta
tulvillaan olevaan skanssiin aamiaiselle ja sitten nukkumaan kannelle.
Ensin kuitenkin mittaamme tarkoin mahdollisen varjon, laskemme, kuinka
kauan varjokeila siinä paikassa viipyy, kuinka korkealle aurinko
kiipeää ja sitten heitämme patjamme mahtavasti luukulle.
Puolenpäivän aikaan ei varjoisaa paikkaa enää löydy hakemallakaan ja
surullisesti huokaisten käymme kokilta kysymässä välipalaa. Toiset
saavat, toiset eivät, sillä pitkäviiksinen kokki on armollinen herra,
jota vastaan ei vahingossakaan saa pahaa sanaa sanoa. Minä saan
kulhollisen papuja ja kiipeän keulakannelle niitä mutustelemaan. Siellä
on nyt tyhjää, sillä kansa tuntuu hävinneen skanssiin juttuja kertomaan.
Kapteeni tassuttelee päiväkierroksellaan. Tulee aivan minun
papukulhoni eteen, mutta minä vain rauhallisena jatkan syömistäni.
Pieni se on herraksi kapteenikin näin kauniina sunnuntaipäivänä. Ei
silti, hauska herra hän on, nyt varsinkin, kun hänellä ei ole mitään
tekemistä, sen kuin hytissään tai peräkannella aurinkopurjeen varjossa
aikakausilehtipinkkaansa tutkii. Mielihyvä loistaa hänen kasvoiltaan ja
hän kysäsee armollisesti:
— Miksi et ongi, poikaseni? Saat minulta koukun.
Tämä pyyntö ei ole niin herttaisen epäitsekäs kuin ehkä saattaisi
luulla. Ukko saa miehistölleen taas ilmaisen päivällisen, mutta
koska pyynnön täyttäminen ei aiheuta minkäänlaista mielentasapainon
häiriintymistä, haen koukun. Sanotaan, ettei koskaan voi olla kaikille
mieliksi, mutta tässä tapauksessa väite kellahtaa selälleen. Yhtiö on
tyytyväinen — rahaa säästyy — kapteeni on tyytyväinen koska yhtiö on
tyytyväinen ja minä olen tyytyväinen, sillä kalastus on mielityötäni ja
olisin tänään kuitenkin kalastanut. Kalat eivät mahda olla tyytyväisiä,
mutta se on taas jo toinen juttu.
Ryömin halkaisijapuomille tilapäisesti konstruoitu onkivehe varovasti
käteeni puristettuna. Onkeen kuuluu pitkä siima, sen päässä koukku,
jonka ympärille kapteeni on sitonut lakanastaan repäisemänsä valkoisen
palttinakappaleen. Sanoin lakanastaan repäisemänsä, sillä muuta
liinavaatetta ei laivalla ole, ellei oteta lukuun muutamien harvojen
onnellisten maihinnousupaitoja, jotka taas ovat liian kallisarvoisia
tähän tarkoitukseen käytettäviksi.
Puomin alla oleva verkko on lämmin ja tuoksahtaa tervalle. Siinä lepää
kuin parhaimmalla vuoteella. Vilpoinen tuuli puhaltaa pitkin ruskeata
selkää viheltäen viihdyttävästi tropiikkihatun sokkeloihin päästyään.
Avaan siiman ja annan viekoittelevan räsykappaleen, jonka tarkoituksena
on kuvata lentokalaa, pudota verkon laidan yli.
Alhaalla keulan muodostamassa kuohussa on elämää. Delfiinit, bonitot ja
lentokalaparvet ottavat kilpaa kylpyjä keulavaahdon pärskeessä. Ensi
silmäyksellä ei tajua näyn väririkkautta, mutta hetken jälkeen pääsee
huulilta ihastuksen huudahdus.
Keulassa särkyvä vesi leviää hienonhienona pitsinä aaltojen pinnalle.
Siinä on aluksi suuret silmukat ja paljon kiiltäväpintaisia
vaahtopisaroita, mutta laivan kyljillä on se jo hienona utuna imeytynyt
laineitten pintaan. Vesi on sinistä, vihreätä ja niin edelleen
kerroksittain kunnes aaltojen pinnalle muodostuu pehmeänvihreä
smaragdikerros, josta pyöreänenäiset delfiinit ottavat vauhtia
syvemmälle sukeltaakseen. Delfiinit ovat litteitä kuin laudankappaleet
ja vauhti on niillä hirvittävän nopea. Bonitot ovat pyöreämpiä,
mutta vedessä sinisiltä kuultavat pyrstöt saavat ne sukkulana
kiitämään. Lentokalat, pahaa aavistamattomat, iloiset lapsukaiset ovat
kerääntyneet parveen aivan isompien veljiensä eteen, ja siitä heitä
yksi toisensa jälkeen joutuu isonveljen vatsaan. Lentokalat hyppäävät
riemuissaan korkeammalle, tuuli tarttuu niiden harittaviin eviin ja
lentokoneen tavoin ne kiitävät välkkyvin siivin meren yllä, kunnes
aurinko pahanilkisesti kuivattaa niiden siivet ja ne putoavat takaisin
aaltojen syliin.
Isotveljet uida porhaltavat tyytyväisinä, vatsaan joutuneet eivät
valita, ja minulla ei ole aikaa surra lentokalojen kohtaloa, sillä
vedän räsykappaletta kiivaasti nykimällä pitkin aaltojen pintaa. Joko
ovat delfiinien ja bonitojen silmät vanhuuttaan hämärät tai sitten
vaahto tekee kaikki samannäköisiksi vedenpinnan yläpuolella, mutta
innokkaasti koukkuani ahdistellaan. Yksi onnellinen sen saa ja tämän
onnellisen, neljän kilon delfiinivenkaleen, vedän vaahdosta puomille.
Saalis ei oikein pidä nostotavasta ja meillä on paljon erimielisyyttä
selvitettävänä, ennenkuin saan siltä niskat nujerretuksi. Sitten se
on hiljaa, vähän vain juutalaisnenän vieressä olevat herkät sieraimet
pärskyttävät, ja komeassa kaaressa sinkoan saaliin kannelle. Siinä on
kylliksi ja voin huoletta jäädä verkkoon loikomaan.
Puomille sinkoutuvat vesipisarat muodostuvat auringonvalossa
häikäiseväksi sateenkaareksi, joka alkaa alhaalta vihreästä
merenpinnasta ja ulottuu niin pitkälle kuin ilmaan sinkoutuvia
vesipisaroita riittää. Toisinaan lentää niitä korkealle, toisinaan
kyntää keula rauhallisesti tasaisempaa vettä ja silloin laskeutuu
sateenkaari silmän alapuolelle. Tarkastelen tätä kaunista näkyä pää
nuokkuen sateenkaaren keinumisen tahdissa ja herään mietteistäni vasta
Billin tullessa seuraa pitämään.
— Näetkö Tahitia tuolla? hän kysyy. Keulan puolelle on tosiaan
ilmestynyt maata.
Etäisyydessä siintää kartionmuotoinen vuori, joka tuntuu hyppivän
autereisessa ilmassa. Sininen usva peittää saaren huipun ja joskus
luisuu koko näky silmästä pois ikäänkuin ei maata olisikaan.
— Täällä on kaunista, sanon huoaten.
— Kaunista on, myöntää Bill. Minä olen syntynyt Apiassa, Samoan
saarilla ja pienen ikäni purjehtinut näitä vesiä. Koko tämä maailma
on minun — ja Bill levittää mahtavasti käsiään. Poikani, tänne
sitä pitäisi jäädä. Vuokraat yhden korallisaaren ja kasvatat
siinä kookospähkinöitä. Ostat pienen kutterin ja sillä purjehdit
saaliinesi Papeteehen. Ei ole silloin huolta huomisesta; saarelta
saat kaikki, hedelmät, lintupaistin, villit porsaat, villit vuohet,
kilpikonnanmunat, mitä ikinä tarvitset. Rakennat majan laguunin
reunalle, otat eukon ja asut kuin herra. Tänne minä vielä kerran tulen
takaisin.
Bill puhuu viisaita sanoja ja minussa herää palava halu asettua
tänne asumaan. Antaisi maailman mennä omaa kulkuaan, unohtuisi tänne
loppuiäkseen ja nauttisi paratiisista, joka jo kerran otettiin meiltä
pois, mutta jonka rippeet siroiteltiin näille vesille. Kun kerran on
näinkin lähellä, niin miksei jäädä kokonaan?
Ajatus pysähtyy tähän, töksähtää paikoilleen, ja keinuvasta liikkeestä
johtuva raukaiseminen ei salli enää ajattelua. Täällä ikuisen auringon
ja sinisen taivaan alla on ainakin se hyvä puoli tarjona, että
ajatukset väsyvät kesken. Ei tarvitse vaivata päätään, ei muuta kuin
haukottelee ja tirkistää taivaalle. Hyvä on olla, miksi siis ajattelisi
turhia, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kyllä ne kuitenkin vielä joskus
tulevat esille. Nyt vain pää typötyhjäksi ja suloinen haukotuksen
virnistys suupieleen, täällä, missä koko elämä alkaa ja päättyy
pitkällä haukotuksella.
Kuuntelen puomien hiljaista, surunvoittoista natinaa. Siihen sekoittuu
alhaalta laivakyökistä kuuluva kattiloiden kalina. Ruuanhaju leviää
puomille asti ja mieleeni nousevat rakkaat muistot. Näin makasin ennen
kotipientarella ja yhtä hyvä oli ollakseni. Kyökistä kuului silloinkin
kattiloiden kalinaa, ja nälkäistä vatsaa kiihoitti samea höyry, joka
äidin nostaessa kattilan kantta levisi ulos pihanurmikolle saakka,
missä minä loioin ja kuuntelin sirkan soittoa ja heinän huminaa. Yhtä
pehmeä oli makuusijani, yhtä leppoisat tunteet valtasivat silloinkin
mieleni ja tunsin olevani valmis syleilemään vaikka koko maailmaa.
Näin nytkin — olisin tahtonut koko maailman vierelleni puomille,
olisin näyttänyt tropiikin meren kauneuden ja puhunut muutamia sanoja
pasaadituulesta, joka merimiehelle antaa esimaun odotettavasta
taivaasta; silloin kun jalkapertti pettää ja ruumislautaa hiljaa
kallistellaan laivan reunan yli.
Peräkannella oleva kello kilahtaa pehmeästi. Lähden ruoriin. Tartun
rattaaseen ja laskettelen komeasti aaltoa ylös, toista alas. Mielen
täyttää mahtavuuden tunne. Minä juuri ohjaan tätä laivaa eikä kukaan
muu. Käännän keulan tahallani pois kurssilta vain näyttääkseni, että
voin parilla sormeni liikkeellä kääntää koko suuren aluksen haluamaani
suuntaan. Keulan kohotessa aallon harjalle kyyristyn vaistomaisesti,
ikäänkuin laivan koko etuosa, mikä nousee jyrkkänä seinänä eteeni,
olisi putoamassa päälleni. Keulan painuessa aaltoon nousen perän mukana
ylpeänä korkealle. Niskani suoristuu ja katson ylpeänä alhaalla olevaa
maailmaa, joka kulkee sinne, minne minä sen haluan ohjata. Purjeet
ovat pullollaan ja niiden pintaa pitkin käy tasainen hento väristys,
auringonsäteet kisailevat taklauksen mustassa yksitoikkoisuudessa, ja
kuuma kansi lähettää väreilevän lämpöaallon ylös avaruuksiin. Mastot
heiluvat ja taipuvat ilman väreilyssä ja saavat kummallisia muotoja.
Kaikki kannella olevat esineet kadottavat kiinteät ääriviivansa ja
joutuvat omituiseen väräjävään liikkeeseen. Kompassineulan heilahduksia
on turha seurata, sillä jo purjeiden pulleudesta tietää suunnilleen,
onko laiva kurssilla vai ei.
Tulee yö, Aurinko on jo kadonnut ja tähdet syttyvät. Haen Etelän ristin
taivaalta ja tuijotan siihen herkeämättä. Se tuntuu olevan vähän
vinossa, ehkä ovat monet sen ihailijat ajatuksillaan kiskoneet sitä
liian usein maata kohti? Tähdet ovat ihmeellisen kirkkaita, paljon
kirkkaampia kuin siellä kotona.
Yön tenho saa ajatukset harhailemaan ylimaailmallisissa asioissa.
Kukahan ja keitä mahtaa asua tuossa tähdessä? Ehkä on sielläkin meriä
ja laiva juuri ulkona ulapalla, niin pitkällä muusta maailmasta,
että ajatuksetkin tarvitsevat seitsemän penikulman saappaat
kotiin ennättääkseen ja sieltä palatakseen. Ehkä nojaa sielläkin
tämänkaltainen uneksija parraspuuhun?
Perämies kipuaa pyjamissaan ruorirattaan ääreen ja halkaisee
ruorikellon äänellä yön suhinan ja laivan rungon hiljaisen valittelun.
Kaukaa, kuin toiselta puolen maailmaa, kantautuu tähystäjän
surunvoittoinen huuto:
— _All is well, sir!_
Minä haen patjani ja heittäydyn luukulle.