luhistui, kun muisti koko maailmalle saarnanneensa, että oli jättänyt
tuon ihanan nautinnon.
"Ihanan!" Hän itsekin nauroi, kun se sillä lailla mieleen tuli. Tuntui
mielestään niin omituiselta vertailu, kun oli äsken tuota nautintoa
eläimelliseksi sanonut.
"Yksi sikari... Mikä taivainen nautinto se olisi nyt tässä... Eikä sitä
näkisi kukaan, kun puhaltaisin savutkin uuniin."
Itseänsä rupesi mies morkkaamaan. "Mikä panikin mun sitä kaikille
veisaamaan, että minä nyt niin lakkaan! Olisin hiljakseen vaan lakannut
koetteeksi."
"Mutta minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi, jos en saa muutamaa
savua. Herra auttakoon, en voi kieltää itseltäni sitä nautintoa, joka
nyt mielikuvituksessani elehtii. Yksi ainoa sikari!"
Hän nousi kuin kuumeessa, etsi sikarin, sytytti ja vaipui hurmautuneena
sohvan nurkkaan. Hän ei ajattele mitään, ei välitä mistään. Sinertävä
savu tuoksahtelee, muodostuu pään ympärillä paksuksi, sinertäväksi,
runolliseksi pilveksi. --
Huomisin Sukanen ajatteli illan hämärtäessä, että sikari päivässä, ei
enempää ei vähempää, se se vasta olis nautintoa. Otti, sytytti ja
vaipui taas sohvan nurkkaan sinertävän savun helmoihin.
Muutaman päivän päästä jo teki mieli useamminkin, eikä sitä enää voinut
salassa harjoittaa. Joku sattui huomaamaan.
"No, rupesi muistuttelemaan, kuinkas sen asian kanssa nyt on oikein?"
Sukasen katse kulki ensin pitkin nenän vartta, mutta sukkela mies
keksii aina pian, mitä kussakin tilassa tehdä.
"Niin sen tupakkaraittiuden? Nähkääs, en minä nyt oikeastaan aijo ...
mutta huvin vuoksi silloin tällöin... Sitä nyt ei auta sentään niin
ehdottomaksi, ajattelen, että mies tienaa, mies täärää".
"Joo, jopa", toinen vakavana tuumi, oli olevinaan aivan samaa mieltä,
mutta jo selän takana ilkkuen silmää iski ja sormellaan osoitti:
"Katsokaa ihmistä, itsensä kieltäjää, lihansa kiduttajaa, himojensa
herraa!"
1893.
Katovuoden kevät, kesä, syys.
Toukokuun loppupuolella v. 1867 peitti vielä paksu jää Pohjanmaan jokia
ja lumi makasi rauhallisesti vankkoina kinoksina kylvöpelloilla. Samaan
aikaan muina vuosina jo toukojen oras pilkisti pilviä kohti hienoa
turpaansa ja rukiin oras oli toipunut talven väkevistä runtelemisista
reippaaseen, iloiseen kasvinintoon. Ja vedet, joissa tavallisissa
oloissa näinä aikoina jo venoset kiitelivät ja kalastajat kokosivat
verkkoihinsa Ahtolan lipoista karjaa, ne lepäsivät nyt rauhassa alla
paksun kannen, joka vielä hyvin kesti miehet, hevoset ja kuormat. Tuuli
asusti pohjoisessa ja palelsi kuin sydäntalvella. Aurinko kyllä kohosi
taivaanlaelle, tavalliselle paikalleen, mutta sitä toisinaan peittivät
harmaat lumipilvet, toisinaan se surullisesti tirkisteli ikäänkuin
oudostellen, ettei maan pinnalta lumi kadonnut, ettei siellä elollisuus
herännyt ja ettei saanut nähdä tuota iloista luonnon heräämisen
kevättanssia.
Ja ihmiselämä, se oli ihmeellistä tähän aikaan maalla! Talvella oli
toimitettu talven työt, nyt varustauduttu kesää avoimin käsin vastaan
ottamaan: rakentamaan kunniaportteja ja mielenkiihkolla ryhdytty
riemullisiin tervetuliaispuuhiin.
Mutta kesää ei tullutkaan. Näytti siltä, kuin se etelässä,
varsinaisilla asuinpaikoillaan olisi viehättynyt siksi asumaan, että
oli unohtanut karut, kolkot Pohjolan seudut ja siten jättänyt
tavalliset vuosivierailunsa tuleviin, kenties ikuisiin aikoihin.
Viehätti kai sitä silloin etelän kuumaveristen lasten riehkeä, pinnalle
näkyvä ilakoiminen -- miksi olisikaan halunnut Pohjolaan, missä
leikkikin on totta, missä ilollakin on vakavat, surumieliset
piirteensä! Miksi kaipaisikaan kesä meitä, kun pintamme on kolkko kuin
Pohjolan luonto tammikuulla ja sydämmemme -- olisikohon sydän kuin
Kuusamon kesä? Mutta mitä sydämmestä, eihän sen tahto muutenkaan tule
niin usein täytetyksi...
Jo monta viikkoa oli odotettu kesän tuloa -- tuli muutamia
peipposiakin. Nekin näkyivät ajattelevan kanssamme samalla tavalla,
eivätkä unohtaneet meitä. Mutta kesä viipyi armaammilla mailla, meillä
vaan pohjoinen puhalteli kylmää ja lumipyryä. Me pukeuduimme uudestaan
turkkeihin toukokuun lopulla -- samoihin turkkeihin, jotka jo saman
kuun alulla oli yliselle ajan vuoksi viety. Ja kun me turkit päällä
katselimme miten peippo hangella aristellen ja vilusta väristen
kyyristeli, niin me mielellämme olisimme vieneet villahuivin sen siron
ruumiin ympärille, tahi avannet ovemme ja kutsuneet sisään
lämmittelemään. Mutta kun me avasimme ovemme ja kutsuimme sisään,
lensivät ne surullisesti valittaen tiehensä. Ja kun vaimoväki riihten
luota haki viimeisiä olkilyhteitä elukoille syötettäväksi, löysivät he
niitten välistä peipposraukkoja, jotka sinne olivat tunkeuneet vilua
pakoon ja vartomaan kesän tuloa. Olivat nukkuneet sinne niin, etteivät
enää koskaan heränneet vaikka lapset koettivat niitä hellävaraisesti
vaalien asetella hehkuvain hiilustain äärille.
Jo meni toukokuu ja kesäkuu alkoi, mutta mitään muutosta ilmoissa ei
näkynyt. Vaikka ei ihmisillä ollutkaan mitään kiireitä töitä, nousivat
he kuitenkin aamuisin vuoteiltaan tavallista aikaisemmin. Astuivat
paitasillaan katsomaan ulos ikkunoista, eikö jo näkyisi kultaiset
sadepisarat pirahtelevan lumikinoksiin. Kun ei näkynyt mitään
pirskeitä, pistettiin vaatetta ylle, käytiin ulos katsomaan vieläkö
tuuli vaan asuisi pohjoisessa. Ne olivat, nuo aamuiset ylösnousemiset,
niinkuin arpauurnalla käyntejä. Ja kun pihalle tultua huomattiin asiain
olevan entisellään, pääsi raskaat huokaukset ahdistetuista rinnoista ja
palattiin takaisin tupiin. Perheen isät useinkin kätkeysivät uudestaan
vällyihin, jos uni sattuisi tulemaan ja hetkiseksikin rinnasta
poistamaan kalvaavan pettymyksen tahmeata palaa. Mutta uni ei ollut
houkuteltavissa, kun sydän oli niin levoton, että se oikein ruumista
liikutti, oudosti vapisutti ja vilutti, Monissa taloissakin oli jo
viimeiset viljat viikkoja sitten myllyllä käytetty ja saattoi hyvin
laskea viikot, miten pitkälle ne tarkoin viljellen riittäisivät...
Tuosta johtunut mielikuvitus ajoi ylös jos kenenkä, kädet laskeusivat
ikkunalaudalle ja silmä uudelleen tutki tarkoin taivaan rantaa.
Rinnasta pääsi taas kumiseva huokaus ja ilmoille pyrki värähdellen ja
valittaen:
"Mitähän hyvä Jumala tällä tarkoittanee?"
Kerjäläislaumoja, monista perhekunnista yhdistettyjä, miehiä, vaimoja,
lapsia, nuorukaisia ja vanhuksia kulki talosta taloon. Ne voivat
mielestään ruhtinaallisesti oloihin nähden, kun saivat yönsä maata
lämpimällä takkakivellä. Poikaviikarit ne keksivät vielä sopivamman
keinon: konttasivat, kun niin sattui, talokkaiden leivinuuneihin, ja
kun niissä usein vielä oli suuruksen haju leipomisen jälkeen,
niin väittivät kiven kovaan, että tuo paljas haju monasti poisti
nälkää ja täytti tyhjää vatsaa. Talokkaat kun tunsivat omain
leipävarainsa niukkuuden, koettivat monasti haukkumalla karkoittaa
vieraista pitäjistä olevia kerjäläisiä, sanoivat, että on tässä
omanpaikkaisiakin, joille saa tarpeekseen jakaa. Mutta kerjäläiset
olivat tottuneet kuulemaan emäntiä kuin rakkikoiria, eivät piitanneet
paljon sen enempää. Kun uhattiin viedä vankikulettajalle, käskivät
viedä vaan, sanoivat, että kuluuhan siinäkin aika ja saa kerjäämättä
leivän. Silloin useinkin luetuista leipäkannikoista murunen murtui ja
kerjäläiset saatiin pois. Kun joukko poistui ja oven peräänsä kiinni
pani, pillahtivat nuo julmat emännät toisinaan itkemään ... mitä
lienevätkin ajatelleet!...
Mutta kun kesäkuu tuli viikon vanhaksi, silloin kääntyi jo
tuuli etelään. Isännät reipastuivat, rupesivat katselemaan
maanviljelyskalujansa, eivätkä aamusilla menneet toiskertaan maata. Ja
se toi sieltä pian sadettakin, joka huuhtoi jäitä ja lumikinoksia
sellaisella mahdilla, että lumi nöyristyi kuin lapsi, kokoutui uriin ja
ojiin, riensi pauhinalla voittamaan vesistöjen jäitä. Jäät ottivat
ihmetellen vastaan noita purojen tervetuliaisia, alkoivat ryskyen ja
paukkuen liikahdella ja jäivät lopuksi tahdottomina kappaleina vesien
liikuteltaviksi. Noin viikkoa ennen Juhannuksen sanoivat ne etelän
lämpöisen puhallellessa jäähyväisiä Pohjanmaan jokirannoille. Kohta
kuin lumi pois meni, riensivät ihmiset pelloilleen, koettivat auroilla
murtaa kirren kamaraa. Vaikeaksi se kyllä kävi, mutta oli lukemattomia
Saarijärven Paavoja, jotka puolivaossa, kun laihtunut hevonen seisahti
hengähtämään, pyyhkivät nutun hihalla hien otsastaan, taputtelivat
hevosparkaa lautasille ja lohduttelivat: "Jaksahan vielä, saat appeita
tulevana syksynä!" Niinkuin laihtunut koni olisi puheen ymmärtänyt,
lähti se uudestaan ponnistelemaan. Juhannuksen alla tehtiin kylvöjä.
Ilmat olivat tosin kolkonlaiset sen ajan ilmoiksi, mutta sentään
laatuunkäypiä kylvön teolle. Mutta Juhannuksen aikana tuli muutamina
päivinä ihmeen lämmin. Lehti kasvoi puissa, niin että se muutamissa
päivissä korvasi myöhästymisensä, ja pari päivää jälkeen vihoittivat
metsät, maat ja -- ihmissydämmet.
Kylläpä nyt oli kylvöjen kanssa kiirettä. Jolla ei itsellä siementä
ollut, hankki sitä muualta hinnalla millä hyvänsä. Kalliita ne olivat,
mutta muokattu maa odotti niitä paahtuen suloisessa kuumuudessa. Ja
tuleehan syksy, ehkä korvaa kymmenkertaisesti! Ei tarvinnut hävetä
koronkiskurien, kun ei juuri kukaan kaksinkertaista hintaa kalliksunut.
Mutta kun viimeiseksi velaksi otetut ohran siemenet vakoista peltoon
pirahtivat, silloin meni kylväjän mieleen monien edellisten vuosien
kohtalot. Karvas pala nousi kurkkuun ja mieleen johtui synkeä kuva.
Tuntui siltä kuin noiden siementen velkakirja riistäisi kulmakiveä
tuparakennuksen alta. Vaan saihan sen mielen taas tasautumaan, kun joku
ohikulkeva onnea toivotti ja sen kasvoista tyytyväisyys loisti.
Perunoissa oli jalan pituiset idut, niiden istuttaminen vaati vaivaa ja
työtä. Se kestikin niin, että vielä heinäkuun alulla tätä kylvöä
tehtiin. Mutta ilma oli silloin vielä kaunis. Kyllä peruna aina ehtii
kasvaa! Ruis, se tahtoi pahoin vitkastella...
"Herra armahda, ettei vaan tulisi syyshalloja!"
* * * * *
Tuli syyskuun 4 päivä. Pohjoinen puhalsi kuin tuhansin palkein, se
möyrysi ja vinkui väliin uhottelevan jylhästi, väliin valittaen
vaikeasti, ikäänkuin sen jättiläiskeuhkoista olisi ollut voima
loppumaisillaan. Viheriäiset tähkäpäät tuulen mukana heiluessaan
näyttivät hurjassa paossa olevalta lapsijoukolta, jotka jo ovat äänensä
langenneiksi itkeneet ja kohta uupuneina ovat kaatumaisillaan sutten
raadeltaviksi. Eikä nuo ennen ahkerat kädet sinä päivänä juuri työhön
pystyneet. Isät liikuskelivat peltojen pientareilla kädet
housuntaskuissa, seisoskelivat toisinaan tavattomia aikoja ja
katselivat tähkäpäiden pakoyrityksiä. Otsat olivat rypyissä ja kasvojen
ilme itkettävä, Kun näkivät naapureita tuolla loitommalla, melkein
juoksujalassa riensivät kohti: siellähän on surukumppani, eihän
tarvitse yksin tätä kovaa kestää! Ehkäpä jos naapurilla olisi jotain
lohduttavaa, jotain jota ei vielä voi aavistaakaan... Mutta naapuri
tuli ääreen, henkäsi ensin ikäänkuin lapset itkusuonta tutkiessaan ja
äännähti sitten:
"Voi veli kulta!"
Toivo oli pettänyt. Naapurilla ei ollutkaan mitään lohdullista. Ja
ikäänkuin vielä jotain odottaen kääntyi hän naapurin puoleen ja pani:
"Hmm." Teki oikein mieli kysyä, että etkö sitte mitään muuta tiedä?
Äidit kotona huokailivat ja toisinaan itkuun pillahtivat. Lapsilla oli
tuota paha nähdä, he pakenivat ulos, koettivat leikkiä saviastian
palasilla ja kivillä, joita olivat lautasille asetelleet päivän
puoleiselle tuvan seinälle. Vaan siinä tuuli niin kylmä, että täytyi
koettaa muuta. Hiekkaläjällä tomotti tuuli hiekkaa silmiin ja kun
muutenkin oli ikävä olla, niin siitä tuli kohta itku ... mentiin äitien
luo silmiä nuolettamaan ja hyväilyttämään.
Tuli ilta, tuuli aleni. Tähtiä ilmestyi tuhansittain taivaan laelle, ne
räpyttelivät, ikäänkuin niiden silmiä olisi huikaissut tuo puhtaus
tähtitaivaan ja maan välillä. Kukapa nukkuisi sellaisena yönä!
Maanmiehistä olivat tähdet, kuin tuhansia rosvojen ja varkaitten
väijyviä silmiä, jotka ilkeästi tirkistelivät viheriäistä, lupaavaa
viljavainiota. Sydän sykertyi niitä katsellessa, niin hirveästi ne
pelottivat, mutta niitä täytyi kuitenkin katsella -- poistuvatko vai
yhäkö väijyen uhkaavat leipää ja henkeä...
Kun aurinko nousi aamulla, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi
uhittelevat silmät. Mutta se äkkäsi kohta tulleensa myöhään -- maassa
oli ehkä puoli tuumaa paksulta härmää, ojat ja lammet paksussa jäässä.
Tähkäpäät olivat väsyneet pakoyrityksessään, ne nyt lepäsivät, sirot
päät rintaa vasten kallistuneina ja harmaatakkinen mörkö istui
hartioilla, raskaana kuin kivi, kylmin kourin kuristaen voitetuista
viimeistä elonmehua. Aurinko näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta.
Mutta kohta se alkoi kohota korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat
möröt tähkäpäiden niskassa hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen
ylös tuota verivihollistaan. Pakoon! Möröt nyykistivät uhrejaan
viimeisen kerran, laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä
järjestyksessä maahan, ilkkuen mennessään ja pitäen ilkeätä, lotisevaa
sähinää. Tähkäpäiden köyristynyt, pikkuniska suoristui, painon paettua,
luonnolliseen kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä ja laihtuneilta ne
näyttivät! Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vaan paksua tuskan hikeä
kuin elukan kyljiltä, jolla "mara" on ratsastanut.
Pilviä nousi lännestä. Olisivat tulleet muutamia tunteja ennen! Mutta
nyt ne vasta tulivat, hiljaa, kiiruhtamatta, ikäänkuin ei olisi kellään
oikeutta tehdä muistutusta heidän virkatoimiaan vastaan. Ne kulkivat
laiskasti kuin virkamies ainakin ja monien tervehdysmutkain perästä
saapuivat viimein "virastoonsa." Mutta se oli kylmä. Paksut takit
selässä ja kalossit jaloissa asettuivat ne kankeina, kylki kylkeä
vasten lämmittelemään auringon eteen, jota näkyivät virastonsa
lämmityslaitoksena pitävän. Hyvin laiskoja näkyivät tänä päivänä
olevan, nuo pilviherrat, uudet tulokkaat asettuivat toinen toisensa
kylkeen ja selkä aurinkoon.
Maassa oli kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset vilusta väristen ja käsiänsä
hykerrellen loivat rukoilevia silmäyksiä lieteä kohti -- koska aukeaisi
ja lämpö pääsisi virtaamaan takaseinille, heillekin asti. Mutta pilvet
lämmittelivät selkiänsä melkein katkeamatta koko päivän. -- Ja hiki
kylmettyi kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin hiuksiin ja
rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.
1890.
Miska pantiin kansakouluun.
Miska oli jo kolmentoista, mutta lukemisen kanssa oli vähän niin ja
näin. Ja kun rippikouluvuosi alkoi jo arvelluttavasti lähestyä, rupesi
äidillä toisinaan olemaan jonkunlaista ennakkoluuloista pelkoa
siitä, ettei Miskan asiat rippikoulussa tulisi kulkemaan oikein
asianmukaisessa järjestyksessä.
Kylän lukukoulussa oli hän käynyt aina kahdeksan vuotiaasta. Mutta
muutamia ensivuosia meni sillä tavoin, että kun Mikku (hän oli silloin
vielä Mikku) äkkäsi laskettelemisen hauskemmaksi, kun istua
koulunpenkillä sitä ajattelemassa, tuli pää kipeäksi ja Mikku makasi
ensin aamusta pari tuntia enempi. Nousi sitten ylös, mökötteli
paitasillaan takan ääressä, hynkkäsi itkua, eikä lakannut, ennenkuin
äiti nuristi kahvipannusta kupillisen. Sitte meni vielä hetkeksi
vällyjen alle. Mutta tavallisesti hän pian unohti siihen määrään
kipunsa, että alkoi pitää aika jytyä sängyssä. Äidin täytyi vihdoin
ajaa hänet pukemaan. Kun ei nyt enää viitsinyt puoliltapäivin kouluun
mennä ja Mikku oli tuvalla akkaväelle alituisena kiusan kappaleena,
laskettiin hänet kelkkaperässä Luoman rantaan. Sieltä palasi vasta
iltapäivällä terveenä ja punottavana nälkäänsä valittaen.
Tästä elämästä oli seurauksena, että kinkeripäivät alkoivat olla
hirvittäviä. Eikä Mikun äiti enää oikein pitänyt. Provastiukosta, joka
hänen mielestään vaati "tuollaisilta, ymmärtämättömiltä mukuloilta"
kerrassaan liian paljoa.
Mikun kasvaessa ja muuttuessa Miskaksi, rupesi äiti ikäänkuin
aavistamaan, että pojassa on jotain laiskuuden oireita, ja alkoi
viljellä luudan tyveä ja mitä milloinkin sattui käteen, kun poikaa
kouluun ajoi. Vaan nyt Miska jo uskalsi julkisesti vastaan panna ja
meni hevosenajoon mieluisammin kuin kouluun, saaden siten tuumilleen
kannatusta isäukolta, joka ei juuri lukemisen päälle paljoa
perustellut.
Isä oli toimeen tuleva Tapanilan isäntä. Hänen mielestään se nyt
oli _melkein_ sama, jos poika osasi lukea hyvin taikka vähän
huonommasti ... eipähän tuota lukemisella suuria kokoon panna. Arveli
muuten, että oppineehan tuo vähitellen sen verran, että ripille pääsee.
Vaan eräänä päivänä, kun äiti taas väkisten oli saanut pojalle kirjan
käteen sattui isäkin olemaan tavallista paremmalla lukemisenharrastus
tuulella, hän kun oli jostakin syystä Miskaan suutahtanut. Hän meni
toimessaan pojan ääreen, otti tältä katkismuksen ja sanoi:
"Annas minä koettelen sinua, osaatko sinä mitään".
Isä rupesi selailemaan katkismusta. Ei hänkään ollut mikään vahva
kirjamies, sen näki jo paljaasta kirjanlehtien koskettamisesta.
"No lueppa nyt seitsemäs käsky." Miska painoi leukansa, rintaan ja
hivutteli siihen sekä kyräili lattianrakoihin.
"Noh, 'Ei sinun pi-', no etpä sinä luekaan. Lue nyt! 'Ei sinun
pi-dä va-...' no, etkö sinä osaa?"
"Ei sinun pidä valehteleman..."
"No, no, no älä nyt ... onko se niin!"
Miska venytti alahuulensa pitemmälle ja tunteli sattumalta piippua
taskussaan, muljotellen sivuilleen. Isä auttoi.
"Ei sinun pi-dä va-ras..."
"Varastaman", jatkoi poika.
"Noh, lue nyt: 'Mitä se on? vastaus: Meidän...'"
Isä katsoi ankarasti Miskaan, joka, ehkä hiukan peljäten jo äänsi:
"Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman..."
Se jäi siihen.
"Rakastaman..." auttoi isä.
"No et sinä taida", jatkoi isä ja käski lukemaan ensimäistä käskyä. Se
sujui jonkun verran paremmin. Vaan uskonkappaleissa taas istuttiin
kiinni eikä isä sen pitemmälle enää yrittänytkään, rupesi vaan
nuhtelemaan. Sanoi, että kun on koko ikänsä koulua käynyt, eikä ole
tuon paremmaksi oppinut.
"Muutama! Laiska!..." ärjyi isä. "Annan selkään pian, niin että
tuntuu." Äidille teki oikein hyvää, kun isäkin nyt yhtäkkiä noin näytti
ruvenneen pojan lukemista harrastamaan. Miska rupesi itkua hynkkäämään.
"Älä poraja, laiska!" ärjyi isä.
"Siihen poruunsa se aina turvaa!" tiuskui äiti.
"Tuki nyt suusi, elikkä minä panen sun kansakouluun, niin näet kissan
parkua!" jatkoi isä. Sepä olikin oiva pelotin, sillä poika rupesi heti
hellittämään. Isä kenties pitikin asiaa paljaana pelottimena, mutta
äiti tarttui siihen kiinni vakavammalta kannalta.
"Mutta mitähän se olisi", alkoi sanoa, "jos tuon panisi sinne täksi
talvisydämmeksi? Sielläpä ne kehuvat niiden niin oppivan että..."
"Niin, laiskoiksi."
"Mahtaisiko tuota nyt yhdessä talvessa niinkään laiskaksi oppia", tuumi
äiti.
Isä kynsi korvantaustaa.
"Paha hänen tietää, mutta en minä luullut tuota poikaa noin huonoksi...
Lemmonlailla kova pää sillä taitaa olla."
"Johan sillä taitaa, poikaparalla olla."
"Mahtaisiko ne ottaakaan enää sinne kouluun, kun sanovat, ettei sinne
oteta muuta kuin lukukauden alussa ja että niiden pitää jo osata hyvin
lukea, jos sinne pääsevät", jatkoi äiti.
"Riivattuakos sillä sitte tehdään koko koululla, jos sinne mennessä jo
pitää mestari olla! Ja kyllä minä niin paljo kouluihin maksan, jotta
mun poikani täytyy kouluun päästä jos se siksi tulee, täytyy jo, mä
vieläkin sanon."
Äiti innostui. Alkoi sanoa:
"Mutta eiköhän me panna tuota poikaa sinne täksi talveksi, kuule? Etkö
sinä mene tänä päivänä katsomaan?"
"Minä en sinne mene", mörähti isä. "Ja mitä sinne tarvitsee katsomaan
mennä. Vie pojan sinne, jos vie. Vai katsomaan ja pyytämäänkö
etukäteen?... Vieläpä kun herrakin, jota tässä nyt pyytelemään." Hän
nauroi halveksien.
"Noo, niin, mutta johan siellä nyt ensin katsomassa täytyy käydä, jos
on tilaakaan."
"No menee, ja menee kohta."
Tuo oli äreä käsky. Näki kyllä, että se tuli vasten tahtoa, vasten
syvää vakaumusta. Mutta siihen tuntui pakoittavan pelko siitä ettei
poika kenties pääsisi ripille. Toiselta puolelta kiihoitti ajatus, että
tuossa ehkä saattaisi tehdä pientä kiusaa ja näyttää mahtiansa,
pakottaa "sen herran" ottamaan pojan puolilukukaudessa. Sillä hän
itseään lohduttikin.
"Vaikka kyllä mä pahoin pelkään, että se oppii siellä niin laiskaksi,
että..." murahti hän vähän ajan kuluttua.
"Mahtaneeko tuo nyt sentään..."
"Oppii siellä", urisi poikakin myrryisen näköisenä istuen yhä penkillä.
"Ole sinä ääneti!" kielsi äiti, "minä annan opettajalle luvan, että saa
sua, lyödäkin, jos et ole ahkera."
"Se on vale", sanoi poika hiljaa, suurella varmuudella.
"Hääh?" kysyi äiti hymyillen, ikäänkuin sisällisesti riemuiten pojan
sukkelasta vastauksesta.
Poika kuuli, että äitiä oli miellyttänyt hänen tuumansa, vilautti
salaisesti isää ja näki, että tämäkin hymyili. Miska sai yht'äkkiä niin
miellyttävän tunteen, että naurahti. Isäkin hörähti:
"Miska tuumii, että lyömäisillen ei pidä ruveta."
"No lyömäluvan minä annan", jatkoi äiti.
Isä kävi ulkona, tuli sieltä pian takaisin ja rupesi jo kiirehtimään:
"Etköhän sinä nyt ota ja mene sinne koululle... Jos tuon koettaisi
sinne panna. Ottaa pojan mukaan."
"Mitä minä siellä nyt vielä teen", tuumi poika.
"Tuki sinä suusi!... Ota ja pese silmäsi, minä haen pyhävaatteet
yllesi." Miska rupesi itkua teettelemään. Vaan äiti otti ja jauhoi
tukkaa ja antoi päähän muutamia käsipaukkuja. Ja kun isä tänäpäivänä
näytti olevan kokonansa äidin puolella, näki Miska itkemisen turhaksi
ja rupesi kun rupesikin kasvojen pesun touhuilun.
* * * * *
Tämä tapahtui marraskuun loppupuolella. Koulussa oli ennestään jo
viljalta oppilaita, eikä uusien, ei lahjakkaimpainkaan kouluun
ottaminen ollut enää kovin mahdollinen. Mutta Tapanilan emäntä puhui
koreasti opettajalle, sanoi, että hän puolestansa olisi Miskan jo
aikoja sitten, monta vuotta ennen pannut kansakouluun, mutta kun ei
pojan isä ole suostunut, kun se on sellainen, vanhanaikainen. Pyysi,
että opettaja nyt jollain keinoin katsoisi Miskalle tilaa -- "ei sen
tarvitsisikaan muuta oppia kunhan tulisi lukemisen päälle" -- ja kertoi
että se heidän isäntä sanoi, että kun hän maksaa koulujen kannatukseksi
vuosittain niin paljo, niin... "Meillä on 65 veroääntä, vaikka taitaapa
opettaja tietääkin."
Opettajaa nauratti.
"Ei se nyt tähän kuulu", sanoi, "miten paljo te maksatte, ei kouluun
tarvitse puolilukukaudessa ketään ottaa. Ja kun tämä Mikki on niin
huonolukuinen, niin ei ole suuria toiveita siitä, että hän voisi toisia
seurata, jos olisi alustakin ollut, saatika nyt kun pitäisi joutua
toisten mukaan. Mutta kun hän nyt on jo noinkin ijällinen, niin taitaa
täytyä ottaa. Lupaisitko sinä olla ahkera?"
Miska pureksi lakkinsa keulaa eikä vastannut mitään.
"Ota se lakki pois suustasi!" Äiti tempasi Miskaa kädestä. "Sano nyt,
kun koulumestari kysyy, eli opettaja piti sanoakseni."
"Aikoisitko sinä olla ahkera?" uudisti opettaja.
"En minä tiedä."
"Et tiedä, no sano että aikoisit. Ahkera koulussa aina pitää olla -- ja
jos ei ole ahkera, niin opettaja saa lyödäkin." Tässä emäntä loi
opettajaan sukkelan, salaperäisen katseen, jonka saattoi selittää
tarkoittavan: tämä lupaus oli vaan pojan pelotukseksi annettu.
Lopputuloksena oli, että Miska vietiin istumaan koulupenkkiin. Emäntä
istui ensimäisen tunnin koulussa ja seurasi hartaasti opetusta. Tunnin
loputtua, ennenkuin kotiin lähti, pistäysi vielä opettajan kamariin
selittämään: