mahtaneeko tuo nyt sentään lyömistä kaivata, jos opettaja vaan
pelottelisi."
"Jaa sen minä pidän omana asianani."
"Niin, no johan se nyt niin onkin, mutta on se taas niinkin, että ei
suinkaan ne lyömällä opi, jos ei niillä itsellä ole halua."
Opettaja hymyili.
"Siitä saattaa olla erilaisia mielipiteitä", sanoi hän.
Emäntä lähti hyvästellen kädestä, ja sanoi vielä, että jos poika jotain
tarvitsee, niin saa sille antaa, kyllä maksetaan.
* * * * *
Miska kotiintui pian koulussa ja mielistyikin siihen ensi aikoina niin,
että jo klo 6:lta ja 7:ltä aamusilla sinne kiirehti. Vaan jo viikon
kuluttua rupesi opettaja ottamaan häntä kotiluvuista lujalle. Sai
huomata sen kumman, että Miska ei osaa, ei kerrassaan mitään. Tuon
havainnon tehtyään sanoi parina päivänä jo, että jos ei kotiluvut ala
yhtään luistaa, saa ruveta jäämään iltasin laiskanluvuille. Kun
opettaja tuota sanoi luokan edessä, pälyilivät toiset ivallisesti,
kieli pitkällään Miskaa, jota kovasti harmitti. Tämä ymmärsi, että
hänen arvonsa tuon kautta laskeusi toisten silmissä, vaan hän päätti
sen hankkia takaisin ensi välitunnilla. Hän tekikin yrityksen. Kun
opettaja oli poistunut huoneeseensa, astui Miska luokan eteen, asettui
samallaiseen asentoon kuin opettaja ja sanoi honottelevalla äänellä:
"Jos ei sun lukusi ala yhtään luistaa, niin saat iltasin ruveta jäämään
läiskäin läksyille."
Sepä olikin poikaa. Koko lauma nauramaan täyttä kurkkua! Opettaja tuli
huoneeseen.
"Mikä täällä on? -- Mitä sinä tässä teet?" kysyi Miskalta ja otti
kiinni olkapäästä.
"Ei mitään."
Opettaja töyttäsi hänet menemään edemmäksi ja poistui, mielessä Miskaa
kohti jonkunlainen epäluulo.
Illalla sai Miska ensikerran jäädä laiskanluvuille.
Sitten niitä seurasi kerta kerran perään. Opettaja tutustui yhä enemmän
oppilaaseensa, muun muassa siinä suhteessa, että Miska oli tavattoman
laiska ja kurillinen. Tähän aikaan rupesi hän jo kantelemaan koulusta
kotiin. Hän keksi sukkeloita valheita opettajan päälle. Vanhemmat
uskoivat niitä ja opettajaparka sai monasti kuulla nimensä.
Eräänä iltana karkasi Miska laiskanluvuilta ja varusti itsensä kotiin
tullessa ovessa heti täyttäkurkkua itkeä kollottamaan.
"No mikä nyt on? mikä sun on?" tutkittiin monella suulla.
Opettajan sanoi lyöneen, kun ei hän oikein hyvin osannut lukea ulkoa.
Isä julmistui: Vai _sellainen_ tässä nyt mänttäämään ihmisten
lapsia!... Äiti sanoi, että sitä vartenhan se on opettaja, että pitäisi
opettaa... Ei suinkaan hänellä ole mitään valtaa hullun tavalla mäntätä
ihmisten lapsia...
"Hakee huomenna kirjat pois!" sanoa jyskytti isä.
"Helposti saakin hakea, kuka siellä uskaltaa poikaa pitää, mänttää pian
vianalaiseksi", mietiskeli äiti.
"Jos minä viitsin mennä sinne, niin..." uhkaili isä.
"Ei sinne sovi sun mennäkään, suutut pian niin kovaa että ...
vahingolle", muistutti emäntä.
Isäntä nauroi mielihyvissään emännän tunnustuksesta, sanoi että kyllä
hän pian näyttäisi sille...
Vasta sitte, kun mielet oli hiukan asettuneet, ruvettiin pojalta
tarkemmin tutkimaan, mihin se on lyönyt? -- onko ottanut kipeästi, y.m.
Poika äkkäsi, että se koski vanhempiin kovasti tuo lyöminen. Hän rupesi
muistuttelemaan, ja löysi hampaankolostaan useita eri kertoja, jolloin
opettaja oli häntä töytänyt. joskus huitaissut karttakepillä, milloin
hiukan nipistänyt tukasta y.m.
"Ja etkä ole puhunut mitään kotona!" tiuskui äiti hirmustuksissaan.
Poika selitti, että hän oli luullut, että opettaja sentähden lyö, kun
äiti oli käskenyt.
"Niin minä vaan sua pelotin, mutta sitten kielsin minä opettajaa, ettei
se lyödä saa." Äitiä alkoi jo itkettää, kun poika oli sillä tavoin
marttyyriksi joutunut. Isännän mielestä opettaja eli niinkuin leijona,
ja hän lähti naapuriin tuumimaan, että eikö sitä sellaista panna
viralta pois.
* * * * *
Seuraavana aamuna meni äiti koululle. Hymyssäsuin otti opettaja hänet
vastaan.
"Mitäs emännälle nyt kuuluu?" kysyi.
"Minä vaan ... minä vaan tulin noutamaan sen pojan kirjoja, jos ei se
kerran täällä mitään opi, niin..."
Emäntä tunsi itsensä jotenkin epävarmaksi: tuon opettajan omatunto
näytti hänestä niin vapaalta, ettei edes hämmästynyt hänen tulostaan!
"Vai niin", hymyili opettaja, "parastahan se onkin."
Opettaja haki pojan kapineet.
"Tässä ne ovat", sanoi. "Minä olen muuten hyvin mielissäni päästessäni
siitä pojasta, se on pahankurinen ja laiska."
Emäntä joutui hämille, mutta luonto tahtoi nousta:
"Johan niissä poikamukuloissa aina tahtoo olla, mutta ... ei suinkaan
niistä järjettömällä mänttäämisellä ainakaan mitään tule."
"Mitä emäntä sillä tarkoittaa? Onko poika kertonut, että minä olen
häntä lyönyt, vai?"
"Noo, itsepähän tuon tiedätte."
"Kuulkaa, sanoiko poika, että häntä on lyöty?"
"Kyllähän se tiedetään, että täällä lapsia lyödään."
Opettaja hillitsi itseänsä,
"Minä uskon teidän poikanne kertoneen teille, että häntä on täällä
lyöty. Mutta minä vakuutan, etten ole häntä lyönyt, en kertaakaan.
Olipa se oikein totisesti onni, että otitte hänet pois, sillä semmoinen
junkkari saa koululla paljon pahaa aikaan. -- Nyt minun täytyy lähteä
tunnille. Hyvästi!"
"Mutta, tuota, eikös te ota pois näitä kirjoja, kun ei niitä nyt enää
tarvita?" kysyi emäntä, tarjoten niitä kirjoja, jotka opettajalta oli
ostettu.
"Vai niin", sanoi opettaja, "teillä ei siis tarvita kirjoja?"
"Mitäpä niillä sitten ... kun on kyllä kirjoja?"
"Se on tosin sitte hyvin ikävää, mutta kun minullakin on niitä
tarpeeksi asti, niin enpä taida minäkään näitä ostaa." Hän meni
tunnille ja emännän täytyi lähteä pois.
Matkalla hän vasta oikein muisti mitä olisi pitänyt sanoa, ja
voivotteli kun ei ollut _sille_ sanonut niin ja niin ... ettei
_sen_ tarvitsisi olla siinä luulossa, että häntä kovinkaan suurena
herrana pidetään.
Painajainen.
Tämä tarina, jonka aijon tässä kertoa, on hyvin kummallinen, ensiksikin
siitä syystä, että se minusta näyttää ihan todennäköiseltä, mutta
kaikista muista se näyttää "komppuneeratulta" jutulta; ainakin ovat
useimmat, joille sen olen kertonut, minulle suuta partaa vasten
sanoneet: "Valehtelet, valehtelet kun raato!"
Mutta minä kerron tämän, kerron juuresta aikain. Päättäkää sitten itse
sen johdosta.
Minä olin joutunut tekemisiin ja siis tuttavuuteenkin työvouti
Lundferssonin kanssa. Hän oli rikas mies, totisesti oikein aika porho.
Perinnöillä oli rikastunut, ja saanut sitten suuria maatiloja
hoidettavakseen ja alustalaisia ja palvelijoita.
Hän oli kummallinen mies, tuo Lundfersson ja minä sen monasti hänelle
sanoin, että sinä olet kummallainen mies veli Lundfersson. Mutta hän
sanoi: "eipähän, enpähän ole kummallinen, vaan sinä kummallinen olet."
Ja niin me riideltiin monta monituista kertaa. Siinä nimittäin oli hän
niin kummallinen, että hän ei uskonut ketään muita ihmisiä, jotka vaan
puhuivat eli ajattelivat toisin päin kuin hän. Hän oli järjettömän
kovapäinen mies.
Mutta omituisimmalla tavalla vaikutti tuo hänen omituisuutensa hänen
omassa alustalais- ja palveliapiirissään. Sillä palvelijoiltaan ja
torppareiltaan vaati hän, että he eivät saaneet koskaan sanoa vastaan,
vaikka hän käskisi mitä tekemään. Hän tahtoi olla herra kaiken ylitse.
Ja hän saikin sen aikaan, etteivät palvelijat eikä torpparit puhuneet
hänen kuultensa mitään. Mutta annas mitä puhuivat takana päin! Puhuivat
ja arvostelivat kuin pojat, vieläpä naapurissakin sitä tekivät,
sanoivat, että jos meidän oikea herra tietäisi, mitä Lundfersson tekee,
niin...
Mutta kun Lundfersson sai tuon kuulla, suuttui hän silmittömästi,
rupesi kovistamaan alustalaisia, pitämään kerrassaan niinkun pihdissä:
kielsi puhumasta heitä keskenänsä mistään muusta kuin työasioista ja
naapurien kanssa ei saanut ollenkaan puhua, ennenkuin oli
Lundferssonille sanonut, mitä aikoi puhua. Muullakin tavalla hän
kovisti, teki alustalaisensa kerrassaan orjiksi.
Kyllä nyt koitti kummat ajat. Mutta Lundfersson oli mielissään.
Tukkivatpa suunsa mokomat! Kun hän nyt käveli pelloillaan ja työväkensä
keskellä, tunsi hän suloista viihtymystä, ettei kukaan uskaltanut
suutansa avata ilman hänen käskyänsä. Hätäkös on olla niin mahtavana
herrana. Hän luuli muuten, että työväki rauhassa tyytyi tuohon, eivätkä
ainakaan uskalla mennä valittamaan herralle. Mitä kollot, pelkopöksyt!
hän ajatteli.
Hän näki kyllä palvelijain kasvoista, että ei niiden hauska olla ole.
Mutta sen parempi! hän riemuitsi, kyllä siihen tottuvat, parempia
työmiehiä vaan tulee, lurjuksista!
Sitten eräänä yönä, kun hän oikein väsyneenä nukkui, pälkähti hänen
päähänsä yht'äkkiä hauska juoni (näetten tuo takanapäin puhumis-asia
häntä kiusasi): päätti pihdillä nipistää kielet suusta jok'ikiseltä
noilta kielittelijöiltä. Ja hän innostui siitä niin, että luuli jo
pitelevänsä pihtejä tulessa, mutta löysikin samassa itsensä ulkoa,
pihamaalta ja ihan paitasillaan, tulevia vieraita vastaan ottamassa.
Mutta mikä lie hassu sattuma päähän johtanut senkin, että hän alkoi
palvelijata käskeä hakemaan housuja sisältä. Vaan ensimäinen
palkollinen, joka käsille sattui, luuli kai unta näkevänsä ja alkoi
tyhmästi naureskella vaan koko asialle. Lundfersson suuttui hirveästi
ja paukutteli paljasta jalkaa kivitettyyn pihaan, että tuli veriselle.
Mutta tästäkös palvelija yhä vaan tyhmistyi ja alkoi omituisella
nuotilla laulaa: "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta sitoman
kiinni!" Toisia palvelijoita alkoi tulla kuin pilviä ja kaikki yhtyivät
laulamaan tuota yhtä ja samaa, suu verrattoman tyhmässä hymyssä. Siitä
kasvoi hänen ympärilleen satalukuihin nouseva joukko. Ne pihistivät
hänet yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, siksi ettei hänellä ollut enää
tilaa kääntyä ja yksitoikkoisella omituisella nuotilla semmoisessa
jättiläisköörissä yhä lauloivat tuota samaa. Kukaan ei häneen käsin
sattunut, vaikka olivat kylki kyljessä, poski poskessa kiinni.
Lundfersson raivosi kuin hullu, mutta kokonaan voimatonna. Vieraat
olivat ajaneet pihaan ja katsoivat ihmetellen tuota touhua. Yht'äkkiä
kaappasivat monet voimakkaat kädet hänet ylös, nostivat ilmaan
vierasten nähtäväksi, pilkattavaksi! Nämät alkoivat nauraa niin kuin
hullut ja köörin melu ja ääni paisui moninkertaiseksi, mutta -- siihen
hän heräsi juuri ajatellen, että tietävätköhän perhanat, että pihdit
ovat kuumenemassa?
Tästä unesta ei hän aluksi välittänyt mitään. Mutta -- ja se siinä
olikin merkillistä, ihan samallaisena, väliin paljon ilkeämpänäkin se
alkoi palata joka yö. Hänestä alkoi tuntua siltä, kuin todellisuus,
valveilla olo päivillä, olisikin unta ja nuo yölliset unet
todellisuutta. Se oli painajainen, joka häntä vaivasi, sen hän ymmärsi.
Häntä hierottiin, kupattiin ja lyötiin suonta, mutta aina vaan
samanlaisia unia!
Ja, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, niin kuitenkin on se totta,
että sitten kun hän antoi palvelijoillensa suuremman vapauden, sitten
hän pääsi painajaisestansa.
* * * * *
Kun hän minulle kertoi tätä juttua, sanoin minä: "Se on tulevaisuuden
enne." Mutta hän sanoi: "Ei, eipä ole, sinä erehdyt! Se on palvelijain
noituma painajainen." Tuosta uskosta ei häntä saa kukaan taipumaan, hän
istuu siinä kuin tikka.
Mutta se tässä nyt on lopuksikin kaikkein omituisinta, että ihmiset,
joille olen tätä kertonut, ovat väittäneet, että minä itse olisin
nähnyt tällaista unta ja että koko asia on tuulesta temmattu ja he
kysyvät aina: "No missä se on se Lundfersson?"
Siinäpä se juuri onkin kysymys! Sillä minä en kuolemakseni tiedä missä
Lundfersson nyt on. Minun siis täytyy pyytää anteeksi ja jättää asian
_siveellisesti_ siten ratkaistavaksi, että kukin ajattelee sitä:
onko mahdollista nähdä sellaista unta?
Jos nyt joku luulisi tuntevansa Lundferssonin, niin älköön aivan heti
tehkö varmaa päätöstänsä, sillä huomioon on otettava, että niilläkin,
jotka väittävät sitä _minun_ unekseni, on perusteita.
Mutta -- kaikessa tapauksessa itse uni, nimittäin Lundferssonin uni, se
on hyvin omituinen, ensiksikin siitä syystä, että oliko se vaan
palvelijain noituma painajainen, vai oliko se tulevaisuuden enne...
1891.
End of Project Gutenberg's Kylistä, kodeista ja vainioilta, by Santeri Alkio