"No, kuuluuko siltä Mikolta enää mitään?" kyselee.
Vaimo vähän hätäilee. Paha sanoa niin, paha näin. "Noo, ei siltä nyt
aivan hiljan ole..."
"Koko lurjus sekin! Jollei siltä nyt pian tule rahoja, niin mun täytyy
myydä tämä mökki ja nuo peltotilkut. Vähän ajan kuluttua ei ne enään
riitäkään."
Vaimon sydän tahtoi ehtyä, eikä voinut keksiä juuri mitään sanottavaa.
Vasta sitten, kun mies lupaa tulevaan kevääseen vielä odotella, vasta
sitten alkaa henki helpommin kulkea. Tulee syksy.
Äidin silmässä on yhä useammin kyynel. Hänen painava mielialansa puhkee
toisinaan nurpeaksi, tuskalliseksi purkaukseksi lapsia kohtaan. Silloin
kyyristyvät he penkin loukkoon, pimeään soppeen ja yksi kolmesta
kuiskaa:
"Kun ei se isä tule kotiin!" Siihen toinen virkkaa: "Niin kotiin! kun
sillä on uusi akka." Lapset eivät täysin tajua koko laajuudessaan, mitä
se merkitsee, kun kerrotaan, että isällä on uusi akka. Mutta
katsellessa äitiä, jonka silmästä ei kyynel enää katoakaan, joutuvat he
vaistomaisesti käsittämään, että isä on hyvin, hyvin häjy, että äidin
on paha olla ja heillä on nälkä...
Mutta isästä vaan ei kuulu mitään!
1893.
Ennen ja nyt.
(Ote Janne Eerosen päiväkirjasta.)
Minä olen ollut miehen iässä jo muutamia vuosia, miehen reiässä
niinikään. Olen toisinaan istunut elämän kiikkurattaissa ja menestyksen
virkut varsat ovat lennättäneet minua suvi-illan vienossa hämärässä
lumoavia lehtokujia pitkin. Sellaiset tiet ovat suoria, hyvästi
hiekotettuja, kivistä puhtaaksi haravoittuja. Vahinko vaan, että niitä
on ollut niin lyhyitä palasia matkani varrella. Tulee tuon tuostakin
äkkikäänteitä, aivan aavistamatta. Loppuu hyvästi hoidettu tie ja
lehdot. Aukiaa erämaan kaltainen aavikko eteen. Saattaa toisinaan
tapahtua, että tiekin loppuu kokonaan ja rattaat vajoavat aksilaa
myöten liejuun, jopa joskus nurinkin keikahtavat. Silloin onnettaren
virkut varsat pudistelevat valjaansa ja karkaavat, katoavat kepeänä
sumuna silmistäni.
Sellaisissa tapauksissa olen tukalassa tilassa: suo siellä, vetelä
täällä. Monesta kokemuksesta olen jo tottunut, että silloin ei auta
muu, kuin itse hypätä liejuun, vääntää kukistuneet rattaat pystyyn,
tarttua aisoihin ja ruveta vetämään. Tämä on tukalaa työtä, se käy
raskaaksi, kun vajoo lokaan, pehmeään suomutaan itse ja kuorma. Mutta
ei auta, eteenpäin täytyy pyrkiä vaikka etanan lailla. Palaaminen ei
tule kysymykseenkään. Tie takana on suljettu menneisyyden
kukistamattomalla rauta-aidalla.
Mutta levätä saa. Toisinaan pidätyn lepäämään, istun suosta ylenevälle
mättäälle. Mättäät hyllyvät, painuvat alemmaksi eivätkä tunnu
turvalliselle. Mutta sellaisissakin tiloissa saattaa kyllä levähtää,
kun vaatimukset eivät ole korkeammalla kuin mättään nenässä.
Siinä silmä vaistomaisesti tähystelee näköpiirin etäisimpiä kolkkia
myöten, etsien onnettaren tulisia, vauhkoja varsoja. Huulet supistuvat
viheltelemään: kuulla jos sattuisivat ja palaisivat aisoihinsa. Mutta
aavan suon omituinen kaiuttomuus karkoittaa heti kutsumishalun.
Kun on tottunut tällaisiin kolttosiin, ei sentään epätoivo valtaa,
sillä mielessä on vaistomainen vakaumus: kylläpä he palaavat, kun
tietkin paranevat.
Pyyhkäisen rauhoittuen hikeä otsaltani, päätän todella hetkisen
levähtää ja unohtaa.
* * * * *
Mutta muisto ei tyydy levähtämään. Se luikertelee takaisin entisyyden
rauta-aidan taakse. Se viilettelee siellä mielin määrin ja tuo viestejä
minulle. Kykenemättömänä persoonallisesti murtamaan menneisyyden
rauta-aitaa, istun mättäälläni ja suloisella nautinnolla otan vastaan
menneisyyden muistoja.
* * * * *
Muistoni palaa erinomaisen usein takaisin kylään, kotiin missä synnyin.
Siellä se askartelee, nuuskii jokaisen kivenkolon, jokaisen soppelon;
pälyilee lymysillä talollisten kartanolla, viilettelee pitkin
monimutkaisia metsäpolkuja, joiden poukamat ja monet omituiset
merkillisyydet vielä himmeästi tuntee. Mihin liittyy tuhansia, jos
jonkinlaisia syrjämuistoja, merkillisempiä ja vähemmän merkillisiä,
mutta kaikki omituisesti viehättäviä.
Minulla oli tovereita, kasvinkumppaneja, Jaskoja, Miskoja, Jusseja,
Kalleja. Useimpain kanssa minä muistoissa elän, mitä minkin kanssa
teen. Sitten on vanhoja mummoja, ikäloppuja hampaattomia ukkoja.
Keski-ikäisistä, toimellisista ihmisistä ei muistini paljon välitä.
Meillä ei ollut mitään tekemistä sellaisten kanssa. He olivat liian
jokapäiväisiä ... eivät ymmärtäneet meitä. Olivat vaan melkein
alituisella sotakannalla kanssamme. Meillä oli eri tarkoitukset, heillä
taas erilaiset. Mutta nuo vanhat ukot ja vanhat mummot, heistä me
pidimme. He elivät paljon kanssamme. He kertoivat meille verrattomia
juttuja omasta lapsuudestaan, meistä ne tuntuivat muinaistaruilta,
mutta sitä viehättävämpiä ne olivat.
Varsin hyvin muistan suven, kun olin 8 vuotias. Silloin opin minä
uimaankin. Kotini lähellä oli isonen oja. Siinä me pojat päivät
pääksytysten räppäilimme. Siinä oli kolmen kyynärän pituinen allikko,
missä eivät kädet ulottunet pohjaan. Siinä opeteltiin, uitiin kilpaa.
Vesi sekautui polskaroidessamme savivelliksi, harmaaksi, kuraiseksi.
Mutta se oli lämmintä. Oltiin ojassa viisitoistakin kertaa päivässä.
Eikä vesi koskaan ehtinyt välillä selkenemään. Siitä vihdoin uskalsimme
jokeen. Silloin oltiinkin jo miehiä, ainakin olevinansa.
Väliajat askarreltiin hiekkakoloissa, tehtiin pieniä kärryteitä,
kaivettiin ojat kahden puolen, jopa poikittainkin. Poikkiojain ylitse
rakennettiin kivisiltoja. Ajettiin pienillä ja suurilla puuhevosilla,
joilla oli perässä asianmukaiset rattaat. Oli meillä pienet lapiot,
pienet aurat. Peltoja raivattiin mäkeen, kynnettiin, kylvettiin,
ojitettiin ja aidattiin. Hevoskauppoja tehtiin, ostettiin, myytiin,
vaihdettiin. Maksun välikappaleina oli ruostuneita rautanauloja,
vanhoja nappeja ja mitä milloinkin. Meistä nähden olivat sellaiset
arvokasta tavaraa, vaikka ikä-ihmiset niitä pitivät hylkyroskana.
Me olimme ahkeroita, päivät ei mitenkään tahtoneet riittää, aina tuli
kesken ilta. Monasti olin yötä toisten luona. -- Minun kotonani oli
taas yksi ja toinen vuorostaan. Emme tulleet ilman toveritta yötä
toimeen, emme edes unta saaneet. Vanhemmatkaan eivät lopulta
vastustaneet, hekin tottuivat tähän.
Ja minulle on jäänyt sellainen ajatus, että vanhempanikin lopulta
kaipasivat noita minun yövieraitani.
Se oli autuasten aikaa, lasten aikaa. Jos näimme itkeviä, elämän
huolissa huokailevia ihmisiä, saatoimme ottaa osaa, jopa
sankarimaisesti uhrautuakin. Mutta joskus lankesimme pilkkaamaankin
sellaisia. Mitäs itkee? sanoimme, raukka, porukontti! Ei me itketä, ei
me surra!...
Me emme koskaan haikeasti valittaneet puutteitamme, kun saimme olla
omia olojamme. Kun vaan rakennuksemme saivat olla rauhassa, kun ei
teitämme ja siltojamme rikottu, kun ei mitään kapineitamme varastettu,
niin -- silloin emme kaivanneet mitään, en ainakaan muista mitään
sellaista. Mutta jos joskus jotain kaipasimmekin, jota eivät
vanhempamme, eikä kukaan suostunut hankkimaan, niin me lohdutimme
itseämme: kun kasvamme, niin itse hankimme, oikein omituiseksi...
Väliin näyttää minusta siltä, kuin tämän aikaiset lapset olisivat
tyhmempiä, vähemmän kehittyneitä ja saamattomampia kuin minun
aikaiseni. En tiedä miksi se näyttää sellaiselle, enkä minä taida sille
mitään. Mutta sellainen ajatus on minussa melkein pysyvänä
vakaumuksena.
* * * * *
Minä en ole enää moneen vuoteen ollut lapsi. Minä olen nähnyt tuulta ja
tyventä. Olen vaihtanut ja ostanut oikeita hevosia, olen tehnyt oikeita
siltoja, aitoja, peltoja ja teitäkin olen tehnyt. Olen ollut
poismuuttaneena syntymäkylästäni parikymmentä vuotta, --
_kaksikymmentä vuotta_.
Kun onnettaren virkut varsat väliin pillastuvat ja heittävät minut, kun
istun käsi poskella ja muistelen lapsuuteni aikaa, kotikylää,
tovereita, huoletonta elämää ja ajatustapoja, silloin minä jään kauaksi
aikaa käsi poskelle. Minulta saattaa kyynel vierähtää, ja minut valtaa
sanomattoman haikea ikävä.
* * * * *
Joskus käy entisiä lapsuuden tovereita luonani. Useat heistä asuvat
siellä kotikylässä; kaksi on muuttanut pois, niinkuin minäkin. Monen
kanssa en ole enään muuta kuin tavallinen hyvänpäivän tuttava. Minulla
on jo kymmeniä myöhemmin saatuja, paljon likeisempiä tuttavia.
Mutta milloin yksikin heistä, noista lapsuuden ystävistäni sattuu
tienoilleni, helähtää sydämmeni kantelossa omituisen hellä kieli. Minä
kutsun hänet, lapsuuden ystäväni, tieltä tupaan, tarjoon tupakkaa ja
käsken kahvia toimittamaan. Ja, omituista sekin, miten eukkoni
menettelee, vaikka hän on kotoisin kokonaan toiselta haaralta. Huomaan,
että hänkin erityisellä tavalla kiirehtii kahvia lapsuuden ystävilleni.
Minä haparoin kiinni jutun päästä, kyselen sitä, tätä, ja vienosti
hätäillen vien jutun melkein väkivallalla niihin "entisiin aikoihin."
Mutta minä en saa häntä innostumaan, tuota Jaakkoa, Kallea, mikä heistä
milloin lieneekin, joka asuu vielä siellä syntymäkylässäni. Kun minä
kaivan esiin jonkun muiston, puhdistelen sitä, silittelen sitä ja
esittelen hänelle: "muistatko?" Hän saattaa hymähtää kylmästi: "siitä
on jo niin pitkä aika, ettei niitä kaikkia muista."
Tuo tavallisuuden mukaan tekee minuun tuskallisen vaikutuksen. Minun
tulee paha olla. Tuo lapsuuden ystäväni alkaa näyttää kovin puisevalta,
jäykältä koko mies. Hänen muistamattomuutensa, kylmyytensä,
puisevuutensa melkein äköittää minua. Hän ikäänkuin vetää repaleista,
ikävän näköistä esirippua noiden, minulle niin ihanain muistojen eteen.
Minä tarkkailen häntä pettyneen katseilla kiireestä kantapäähän asti.
Koko mies muuttuu vähitellen silmissäni: ei hän olekaan tuo entinen
Kalle ... hän, jonka kanssa _silloin_ niin monta monituista
kertaa... Minulta melkein tunkee itku. Minä kun aina kuvittelen nuo
synnyinkyläni ihmiset aivan toisenlaisiksi kaikkia muita ihmisiä.
Noinko se onkin? Ovatko nekin muuttuneet?
Surkea todellisuus laskee päälleni kuin sumu: ne ovat muuttuneet,
nekin!
Mutta minä en ota sitä vähällä uskoakseni. Minä alan uudestaan, vien
hänet jutuillani yhä syvemmälle lapsuuteen. Minä varoen vältän enää
kyselemästä muistatko. Tahdon panna kaikkeni elähyttääkseni hänen
muistiaan. Ehkäpä lämpenee! ajattelen.
Minä lopetan viisaasti valiten sellaiseen kohtaan, johon hänen
ehdottomasti pitäisi jotain liittää, jota hänellä täytyy olla
muistissaan. Silloin saattaa hän ruveta sanomaan esimerkiksi: "kun
tuohon nyt vähän heittäisi lunta, niin nyt olis täysi rekikeli".
Sellaisessa tapauksessa minun sappeni paisuu ja minulla on täysi työ,
kun pakotan sitä ohenemaan.
Kun hän lähtee, surkuttelen minä häntä. Useimmiten taivun hänelle
anteeksi antamaan vasta noin vuorokauden kuluttua. Sillä välin
aprikoitsen asiaa monipuolisemmin. Minulla on _siellä_ vaan
lapsuuden muistot, hän on _siellä_ vetänyt elämän kuormaa. Hän on
jo ehtinyt sataan kertaan umpeen ajaa silloin hiihdetyt, lapsuuden
aikaiset ladut. Hän on ne unohtanut jokapäiväisyyksien joukkoon.
Minä olen vetänyt _täällä_ elämäni kuormaa. Minulla on _siellä_
auki lapsuuden aikaiset ladut. En ole siellä koskaan mitään
huolehtinut; kaikki semmoiset asiani tiloittuvat tänne. Mutta joka
kerta kun tapaan heitä, syntymäkylässä asuvia lapsuuden ystäviäni, teen
minä uudestaan samalla tavalla: koetan heistä urkkia esiin lapsuuden
muistoja. Harvoin se hiukankaan onnistuu. Useimmiten menee yritys
myttyyn. Silloin minun täytyy aina tehdä äskeiset johtopäätökseni
uudestaan. Ja se, että niin saan tehdä, se elähyttää minua, se auttaa
minua vireillä pitämään omia muistojani.
Kun saan jommankumman niistä lapsuuden ystävistäni käsiini, jotka
sieltä syntymäkylästä ovat myöskin pois muuttaneet, silloin on minulla
verratonta. Erittäinkin toinen heistä säilyttää muistonsa tarkoin.
Kun hän käy luonani, tahi minä hänen luonansa, jaarittelemme
loppumattomiin. Meillä kyllä on erilainen yhteiskunnallinen asema.
Mutta me emme kaiho toistamme. Sydämmemme saattavat sulaa yhteen
_lapsuuden muistoissa_. Ja kumpanenkin meistä pitää arvossa sitä,
että niin saattaa tapahtua.
* * * * *
Joskus käyn katsomassa syntymäkylässäni. Minulle ilmestyy väliin sinne
niinkuin asiaa, vaikka ei olekaan mitään semmoista. Viimeaikoina on
mielitekoni kuitenkin vähitellen laimentunut. Vanhoista, minun
aikaisistani rakennuksista katoaa yksi toisensa jälkeen. Aika ja
uudistushalu kuluttavat sieltä muistoni esineitä kuin ahmatit. Nuo
vanhat rakennukset, jotka eivät vielä ole kokonaan kadonneet, ovat
saaneet kuitenkin korjausten kautta jotain vierasta itseensä. Vanhat
ladot katoavat sukupuuttoon. Eräskin talo, minkä kartanolla aina oli
varsinainen piilosillaolo paikka, sekin on melkein kokonaan muuttunut.
Silloin oli siinä vanha, erinomainen leskiemäntä. Hän oli äitini
tuttava ja minun suosijani. Nyt asuu siinä aivan vieraita ihmisiä.
Kartano on kokonaan mullistettu, ainoastaan sikoläätti ja sauna ovat
vanhallaan. Vaan niihin, niihinkin liittyy monta, monta muistoa.
Sikoläätin nurkan takana olen tuhannen kertaa seisonut piilossa
piilosilla oltaessa, jokainen halkeama sen seinähirsissä, omituinen
oksa, tahi piinlohkioin, -- kaikki ne ovat vanhoja tuttuja. Saunassa
taas olen kymmeniä talvisia sunnuntaipäiviä satuja kertonut ja kuullut
kerrottavan. Kun pakkanen tuikeasti nurkissa paukutteli, kun
talollisten isot tuvat olivat kylmänhörneitä, silloin saunassa lämmin
suloisesti hyväili ja teki tuon mustan huoneen kodikkaaksi ja
hauskaksi...
Minun tekee toisinaan mieli jäädä seisoskelemaan näiden huoneiden
patinoille. Mutta minä en oikein uskalla, häpeen tuota vierasta väkeä.
Jos huomaisivat, ajattelen, ja tulisivat kyselemään, seisoskelemiseni
syytä tiedustelemaan, niin mitä sanoisin heille? Olen vaivannut
päätäni, keksiäkseni jotain tekosyytä. Mutta minä en ole löytänyt
pätevää. Sanoa taas suoraan, että katselen tuota sikoläättiä ja
uudistan lapsuuteni muistoja, sitä en ilkiäisi. Se näyttäisi minusta
itsestäkin kovin hullulta ja naurettavalta. Vaikka eivät nuo ihmiset
olekaan minulle koskaan puhuneet luotua sanaa, tunnen minä kuitenkin
melkein vihaavani heitä; pidän heitä nenäkkäimpinä, uteliaimpina
ihmisinä koko maailmassa.
Yhä harvemmin käyn syntymäkylässäni. En tahdo siihen tutustua
sellaisenaan kuin se nyt on. Tahdon mielikuvituksissani säilyttää sen
vanhallaan. Tahdon muistella sitä sellaisenaan. Se, se on minulle
nautintoa.
Kun nousen mättäältä, jolla olen levännyt, on joskus tapahtunut, että
muutaman askeleen päässä saavutan, löydän tasaisen tien. Onnettaren
varsat tulevat silloin kuin leipurit, itsestään. Minä asetan ne
aisoihin ja lähden vakavasti ajellen eteenpäin. Silloin muistuvat
lapsuuden ajat harvemmin mieleen. Silmät tähtäilevät uteliaina
eteenpäin, tutkien ja aprikoiden edessä olevaa matkaa. Ajatus
askartelee olevaisissa oloissa. Muistot tulevat tuomituiksi
lapsellisuuksien joukkoon. Etsin ainoastaan tämänaikaisia ystäviäni,
nykyisiä henkiheimolaisiani; olen mielestäni enemmän käytännöllinen...
Mutta sittenkin pidän enemmän itsestäni silloin, kun saatan istua
alallani, unohtaa päivän harrastukset ja muistella entisiä aikoja.
Kuvittelen silloin aina mielessäni, että minulla on kokemusta.
Luultavasti kuvittelen kokemukseni suuremmaksi kuin se onkaan. Siitäpä
syystä en siitä kerskaa. Mutta sitä en voi auttaa, että kokemukseni
panee minut vähän väliä huokailemaan: "voi kun olisin vielä
kahdeksanvuotias!"
1891.
Himojensa herra.
"Ähäh! ... tphyi!... Se on tottatosiaankin inhottavaa, kerrassaan
eläimellistä! Istua ja kävellä tässä päiväkaudet ja imeä posket
lontossa juuri kuin olisi henki kysymyksessä. Piru itse lie ollutkin
mukana, kun tupakka keksittiin ... ihan epäilemättä! Mitenkäpä voisi
muuten käsittää tätä himoa, tätä ... tätä ... hm, sanalla sanoen,
tätä elämistä tupakan savussa... Kun piippu pitää olla aina,
i-han a-li-tuiseen ham-paissa kuin mikäkin koukku eli keppi, tahi
sikari kuin mikä tulppa... Hyvä isä! Olenko minä sitten vasikka, joka
en kykene luopumaan siitä, mitä inhoon!"
Herra Sukanen viskasi piipun, jonka varressa öljy korahteli, pöydälle.
Häntä niin kovin inhotti, tupakka maistui niin ilkeälle, kieltä poltti
ja suu tuntui olevan kuin parkittu. Ei yksinään tuo piippu inhottanut,
sillä se oli oikea, tavallisen hyvä piippu, olipa sieväkin. Hän oli sen
ostanut hiljakkoin ja piti siitä ensi päivinä oikein paljon, s.o.: hän
poltti sillä ihan yhtä myötään. Se ei siis nyt enään ollut uusi, siitä
oli sen ensi viehätys kadonnut, mutta siltä oli se kuitenkin piippu,
oivallinen piippu. Siihen ei hän siis ollut erittäin suuttunut, vaan
koko järjestelmään, pitkävartisiin, lyhytvartisiin piippuihin,
sikareihin ja paperosseihin -- kaikkiin! Hän, näetten, oli ensi luokan
tupakan polttaja... Ei hienointa eikä karkeaintakaan laatua, mutta
sillä tavalla ensi luokan, että hän poltti melkein ihan lakkaamatta.
Sukanen oli polttanut koko pitkän päivän. Sitten illalla lie hänellä
ollut vähän ikävänlaista kynätyötä, niin hän koetti sitä saada
hupaisemmin kulumaan polttamalla tupakkaa oikein ihmeesti.
Hän herkutteli tupakalla, tämä miekkonen, poltti sikareja ja kun
niihin kyllästyi, niin paperosseja ja paperossien perästä seuraa
järjestyksessä pitkä- ja lyhytvartiset piiput, yksi toisensa perään ja
Rettigin kasakat.
Mutta joskus sai oikein kyllikseen niinkuin nytkin. Silloin ei enää
mieli tehnyt! Tietäähän sen mitä se on, kun ensi luokan tupakan
polttaja saa kylläkseen tupakasta? Kyllä se on hyvin kumma tapaus. Hyvä
isä sentään, kumpahan ei olisi tuohon vaivaiseen tapaan tullut ikänä
itseänsä totutetuksi! -- tulee silloin ajatelleeksi. Tuo toivo saattaa
olla niin sydämmellinen, että saattaa sylkäistä inhosta... Tosiaankin,
jospa tupakka olisi silloin niin kaukana kuin pippuri kasvaa!
Ja herra Sukanen sylkäsi todella inhoten, päätti ajatuksistaankin
poistaa koko tupakan ja syventyä työhönsä ilman tupakkaa.
"Olenhan minä ihminen, mies, hän ajatteli, mies, jolla on omaa tahtoa?
Jumaliste! minä olen Matti, jos en vielä kerran luovu tupakasta!"
Hän innostui tuosta ajatuksesta niin, että herkesi työstään.
"Tupakastahan on niin tuhatta laatua vahinkoa: ruokahalu katoaa,
työnhalu katoaa, niin ainakin sanotaan ja miks'ei se niin olisi, --
aika kuluu hukkaan, terveys turmeltuu ja rahan häviö sitten!"
"Jaa, rahan häviö, sepä se juuri onkin ... noin kaksi, kolmesataa
markkaa vuodessa... Tuhat tulimaista!"
Tuota miettiessään hän yhä enemmän innostui asiaan, mutta sen ohessa
alkoi taas uudestaan tehdä mieli tupakkaa.
"No menköön nyt sitten yksi piipullinen vielä ... yksi piipullinen
sinne eli tänne... Minä luulen, että se nyt taas jo sentään maittaa."
Piippu alkaa pölytä ja työ sujua. Vaan yht'äkkiä valloittaa koko miehen
tuskallinen tunne. "Herran ihme tätä siivoa tässä pöydällä! Kaksi
tuhka-astiaa kukkuroillaan kaikenlaista tupakan roskaa. Papereillekin
on tupakan poroa varissut, ja uh!" piippukin kaatui ja luonnollisesti
oksensi tuhkansa papereille!
Sukanen asettuu ivallisena syrjästä tarkastelemaan tuota
epäjärjestystä, ikäänkuin perinpohjin kukistettua kilpailijaa. Sitten
hän suurellisesti, juhlallinen katse silmissä kokoilee kaikki
tupakkavarat pöydältä ja kätkee ne piironkinsa alimmaiseen laatikkoon.
Istuu sitten, tyytyväinen ja päättäväinen sävy kasvoilla, uudestaan
työhön. "Se on päätetty asia!"
Mutta päätös, teko, on niin suurellinen, mieli pysyy niin aaltoilevana,
että vakava työnteko ei onnistu. Hänen täytyy saada asia muillekin
tiedoksi. Lähtee kertomaan talonväelle, että nyt ne on sanottu
jäähyväiset tupakalle ihan kerrassaan. "Kuinka, miten?" kyselivät.
"Mitenkö? No siten tietysti, että olen lakannut tupakoimasta. Kaikki
tupakkatamineeni järjestin piirongin alimaiseen laatikkoon. Olkoon
siellä ijänkaiken. Minä tahdon näyttää, että olen mies, jolla on oman
tahdon voimaa."
Kaikki rupesivat yhteen suuhun ihmettelemään, jopa epäilivätkin: saa
nähdä kuinka kauvan tuota kestää.
Sitten hän näki nuoria miehiä piiput suussa niitä oikein hartaasti
imemässä.
"Hyi", sanoi niille, "nuoria miehiä, kakaroita ja poltatte tupakkaa.
Ottakaa piiput pois suustanne, sillä minä en ilkiä puhua, en,
katsellakaan sitä, kun tuollaiset imevät, että posket lontossa. -- No
kas niin! Nähkääs, minä olen ollut suuri tupakan polttaja, minäkin,
piippu piti savuta ihan yhtenään. Mutta nyt, juuri tänään, tuli siihen
loppu. Rupesin sydämmestäni inhoomaan tuota jumalatonta raakalaistapaa.
Piiput heitin hiiteen. Niin minä tein ja jokaisen tulee tehdä niin.
Miehen pitää olla himojensa herra! Ja te kun olette nyt vielä niin
nuoriakin..."
Sillä tavalla hän jatkoi. Mutta he polttivat vaan, nuo pojat, suu
tuhmassa hymyssä. Piippukoukut ja notkot ne rötköttivät heidän
suupielissään kuin mitkä rangaistuskappaleet.
Voi kun Sukasen pisti vihaksi, kun kaikki sellaiset kakarat, kennot,
jotka tuskin vielä kykenevät mitättömän itsensä yli lattian saamaan,
niin piipunkollo vaan pitää olla hampaissa kuin vasara, taikka kuten
aiturin hanko, niin että toisinaan irvillä hampain, selkäkenossa
kulettavat tuota vietävän tulitornia nokkansa alla.
Jo teki mieli lyödä kitaan. Nielköön sinne koko kapineen! Onko se nyt
ihmisten tapa, tuo!
Hän ajatteli nyt jalosti ja osasi ajatella ... mitenkä hän nyt haukkuu
kaikille pojille, kun tapaa heitä piippukynä suussa ja olipa hänellä
pari kovaa sanaa täysikasvuisillekin. Ei hän ollut pitkään aikaan ollut
niin innostunut, mutta eihän sitä aina ole sellaisia syitäkään... Oli
saanut suuren voiton lihansa ylitse, himoistaan, oli nyt himojensa
herra täydellisesti... Jaa'a, täy-del-li-ses-ti! Se merkitsi jotain se.
Sellaisen miehen puhe, sekin maksaa jotain ja painaa vaa'assa.
"Pääkin jo tuntuu selvemmälle ja raittiimmalle, niin että... Mutta
hulluja ne, kerrassaan hulluja ovat, jotka polttavat tupakkaa: Minä en
polta, en!"
Kohta oli yksi päivä lopussa, yksi kokonainen päivä. Yksi päivä -- se
on jo hyvä alku.
Jos olisin polttanut tämänkin päivän, hän mietti, niin nyt olisi
menneenä ... vähintäin, keskimäärin:
5 sikaria à 5 p. 25 p.
15 paperossia à 2 p. 30 p.
Piipputupakkaa ja tulitikkuja 10 p.
Summa 65 penniä.
Päivässä säästöä kuusikymmentä viisi penniä! Ja vuodessa? Hm ... hm ...
hm ... se tahtoo sanoa kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä
päivässä? ... hm ... hm ... se tahtoo sanoa kaksisataa kolmekymmentä
seitsemän markkaa ja kaksikymmentä viisi penniä! Ja tämä summa on vuosi
vuodelta, markka markalta haihtunut ilmojen kautta, lintujen teitä
tyhjään äärettömään avaruuteen! Niistä kai on suuria pilvikasoja
muodostunut... Kaksi kokonaista sadan markan seteliäkin!
* * * * *
Siitä on kulunut kaksi vuorokautta, kun Sukanen viimeiset haikunsa
veteli. Hän oli tuimalla tuulella, Ruoka ei maittanut, työ ei sujunut,
hän oli kuin luulosairas, joka ei tiedä, mistä oikein on kipeä.
"Mitäs, yhdeksäntoista! ... minä en osaa ajatella mitään. Jos mitä
koettaa, aina on vaan tupakka mielessä".
Hän tuskitteli, ärhenteli syyttömille ihmisille, teki tikusta
riita-asioita. Illemmalla jo rupesi huokailemaan.
"Se tupakka, se on vähän ihmeellistä ainetta".
Siinä yksin istuessa muistui mieleen, miten ennen hyvässä
toveriseurassa nautinnolla haikuja veteli, miten kieli silloin luisti
ja mielikuvitus eli. Nyt tuntui kuin olisi äsken puusta pudonnut, kuin
olisi käsiä palellut, taikka housut olleet märät.
"Kun nyt olisi yksi sikari ja saisi sen imeä tässä hämärässä!"
Paljas ajatus jo selvitti huumaantunutta päätä, sormen päihin virtasi
lämpöä.