nuorissa renkipojissa maalla herää heti, kun ovat pikkuleivän suuhunsa
saaneet, vakava ajatus naimisiin menosta. Tuommoinen, mielestäsi
joutava miehen pala, jota olet taipuvaisempi pitämään talon
elättipoikana kuin renkinä, jolle et mielelläsi uskoisi piippukoukkua
suuhun ja jonka varmemmin uskoisi pyhä-illoin tapaavasi lasten joukossa
häränpyllyä heittämässä eli vareksen pesillä kulkemassa, -- löydätkin
hänet käsikoukussa kävelemässä täysikasvuisten tyttöjen seurassa tahi
"polkkaamassa" maantienristeyksellä ensimäisenä miehenä. Naurat tuota
katsellessasi. Luulet, että nuo tytötkin pitävät häntä mukanansa vaan
leikin vuoksi, jonkunlaisena narrattavana narrina. Naurat yhä makeammin
tuota pilaa, jonka tytöt ovat keksineet antamalla tuon miekkosen
esiintyä joukossaan täysiarvoisena tanssittajana. Sinusta tuntuu kuin
joku hivelisi lauhalla jalkapohjiasi, kun katselet miten se nulikka on
veikeä, pitää itseänsä jonakin ja luulettelee että tytöt hänestä
hyvinkin pitävät, -- ja sinä ymmärrät, että he eivät voi pitää, että se
on aivan täysi mahdottomuus. Ajattelet, ettei koko avarassa maailmassa
löydy ihmistä, joka tuon kanssa naimisiin menisi.
Mutta vähän ajan kuluttua kerrotaankin, että hän meinaa ottaa akaksensa
sen tahi sen...
* * * * *
Kun näki Rompan Iikan ensi kertaa "joukossa" tanssipaikalla, olisi
mieluisammin uskonut hänetkin paimenpojaksi kuin rengiksi, joka
palvelee vuosipalkalla ja ryypiskelee saamansa rahat suuhunsa. Sillä
pikkuinen hän oli, niin mitättömän vähäinen että...
Mutta vuoden kuluttua siitä, kun Iikka oli ripille päässyt, rupesi hän
jo hommaamaan naimisiinmenoa Hiirosen Matin tyttären Leenan kanssa.
"Kuka hyvä ihminen senkin ottaa?" kyselivät kummastellen ihmiset, jotka
Iikan tunsivat.
"Ja jo sekin raukka on, joka tuostakin huolii", toiset arvelivat, jotka
Leenan tunsivat, mutta ei Iikkaa.
Kun yhdessä vihdoin heidät molemmat nähtiin, lyötiin käsiä yhteen,
naurettiin ja huudettiin:
"Voi maailmassa! Ainapa se näkyy vakka kantensa valitsevan."
Oli samanlainen se Leena kuin Iikkakin. Taisi olla vielä lapsuuden
aikuisia variksensaappaita säärissä ja korvantaustat nesteät, -- oli
sellainen tolppasäärinen, möllöhuulinen tytöntynkkä. Vasta viime kesänä
oli ensi kertaa viikatteen kanssa nolastellut ja nyt talvella töikseen
teki puolia emännälle ja joskus, niinkuin leikin vuoksi, nolasteli
kehrätä vanhemman piian hurstinkude-rukilla.
Kun emäntä toisinansa haukahdellen ja pilkaten taivasteli, että kun
sellaiset kelvottomat yhteen menevät ... ja hänen kanssansa samaa
köyttä nauraen veti muu väki, -- silloin Leena itki ja ajatteli, että
köyhyyden tähden heitä halveksitaan. Ei suinkaan emännällä nyt ole
muuta pärmänttäämistä... Mutta ylönkatsottu mätäs monasti kuorman
kaataa! Kertoi siitä Iikalle, ja niinkuin kaksi tuhman näköistä
varpusta he sitten yhdessä livertelivät, että "jos vaan meill' on
rakkautta, niin Jumalall' on rikkautta" j.n.e. Eikä siitä usein paljon
puuttunut, ettei Iikankin miehekäs sydän heltynyt vesittelemään. Mutta
mies on aina mies, hän röyhisti rintaansa uhallisesti ja teki kamaloita
valoja siitä, että hän näyttää vielä ihmisille, miten ylönkatsottu
mätäs kuorman kaataa! Puheli Leenalle urakoista ja summatöistä,
rautatientöistä ja sen semmoista, vieläpä Amerikastakin ja sanoi, että
vaikka hän on pikkuinen, niin -- maasta se pienikin ponnistaa,
ponnistaa jo!
Eikä Leena enää itkenyt. Rupesi vaan sanomaan, että ihmiset niin kovin
kadehtivat, ja että se emäntäkin vaan sentähden sellaisia pauhaa, kun
ei päästäisi häntä pois palveluksesta. Iikka luuletteli, jopa ihan
varmana sanoi, että hänen isännällänsä ja emännällänsä on juuri
samanlaiset syyt.
Mutta eihän sitä kukaan ihminen elämä-ikäänsä palvella jaksa, eikä
viitsikään. Entä sika, kun ei ole mikään pakko! Mäkirannassa häämötti
mökinpaikka, Leena näki jo itsensä lypsämässä omaa punankyytiäänsä ja
puskemassa ruskeata hampputukkaansa sen kupeeseen. Iikalla oli hyvät
saha- ja höylärustingit, Kallion sepän tekemä veistinkirves,
kierunavari ja kamaloota ja hyvä kolmineuvoinen tuppi, jossa oli
timpermannin pännä ja passari...
Lapset nukkuivat tuuditellen näissä unelmissa lutin sängyssä päitä
yhteen puskien. Olkipatja oli alla, kun ei Leena ollut vielä ehtinyt
rydinpäitä laittaa. Mutta elämä tuntui niin syöttävältä kuin hyvä
lämminleipä. _Toivo_ hymyili jalkopäässä väännellen kummallisen
salaperäistä kameleontti-naamaansa muka sopivaan ja hyväksyvään,
vakuuttavaan hymyyn ... narraili lapsia liukkaalle jäätikölle,
jättääkseen heidät kohta, jahka vaan saisi perässään niin pitkälle,
etteivät enää palaamaan pääsisi. --
Hyvät ihmiset ja kylänmiehet nauroivat ja pilkkasivat heitä, mutta
vakavalla sanalla ei kukaan ottanut neuvoaksensa ystävällisesti. Neuvon
tapaisissa puheissa oli aina ilve kärjessä ja sen tähden ei se
pystynyt. Opettavaiset akat näkyivätkin neuvoillansa tarkoittavan sitä,
että vaan saisivat tuota nuorta paria härsytetyksi kiivaammin
yhteenpäin yrittämään, että sitten kuin kaikki niiden toiveet ja
luulottelut maahan romahtaisivat saisivat täyttä kurkkua,
viisaannäköisinä huutaa: "No enkö minä sitä sanonut!" "Minähän juuri
sanoin, että niin käy, juuri niin minä sanoin."
Iikka ja Leena aavistivat että ne juuri sitä ajattelivat, mutta he
tahtoivat näyttää pitkäänenää ämmille ja antaa palttua kaikille... He
koettelivat käsivarsiansa, jotka jo alkoivat vahvistua niin ihmeesti,
muistelivat mitä osaavat tehdä ja -- kas kummaa: he varmaankin
tulisivat osaamaan tehdä mitä ikänä tahtovat, jahka vaan ehtivät oppia!
Leenakin ihastui tuosta ajatuksesta perinpohjin. Rakkautta oli kuin
sumua. Kun Leena Iikkaa katseli, tuntui kuin olisi nähnyt aavan meren
rannassa laivan, joka oli varustettu häntä viemään tanssien elämän
kareikkojen välitse, pilkan ja ylenkatseen käsistä tyyneeseen satamaan,
jossa arvosteltaisiin perin toisella tavalla, kuin ihmiset nyt
tekivät... Ja toivo yhä hymyili kameleontti-naamoineen ja pysytteli
todellisuutta koreasti piilossa selkänsä takana.
Mikkelin aikana kuulutettiin ensi kerta ja pyhäinpäivä-viikolla
ajateltiin häät pitää, oikein rahahäät. Mutta häistä ei tullut mitään,
kun ei kukaan niin paljoa luottoa antanut, että olisi häävarat kokoon
saatu. Pappilassa he kävivät kahden vihillä. Iikan mieleen painui
syvästi papin sanat, kun hän sanoi, että mies on varustettu vahvemmalla
järjellä ja suuremmilla luonnonkirjoilla kuin nainen. Hänen rintansa
paisui jalosta oman arvonsa tunnosta, tuli ehdottomasti ajatelleeksi,
että kyllä se pastori sen tässäkin paikassa oikein tietää, miksei se
sitä tietäisi! Leena se rupesi pehmenemään, kun pappi sanoi, että Iikan
pitää kohdella häntä kuin heikompaa astiaa. Hän ymmärsi sen
vertaukseksi, sillä tunsi oikein todellisuudessa olevansa
vantteratekoisempi kuin Iikka, niin että siltä puolen ei hän nyt
mielestänsä ollut mikään heikko astia. Mutta lahjat ovat moninaiset,
hänellä on huonommat kuin Iikalla...
Niin he astuivat rohkeasti pyhään aviosäätyyn ja näyttivät pitkäänenää
ihmisille. Tosin sisälsivät "torpankirjat", joiden avulla asiaa
vastustava lakipykälä saatiin tyhjäksi kirjaimeksi, vaan paria syltä
paksua rahkanevaa, johon ei itse rahamiehetkään olleet uskaltaneet
ryhtyä. Vaan Iikka melkein ajatteli, että ei sitä tiedä vaikka hän
ryhtyisi.
Ensin rupesivat elämään koturina. Mutta ihmeen huonosti oli ansioita
syystalven mittaan, että yritti jo joulun alla tulla leivän väli.
Silmäkulmat alkoivat ryppyyn käydä ja leuka painua rintaa vasten,
toivon kameleontti-naaman päälle oli jotain harson tapaista, omituista
väriä vetäytynyt.
Iikka oli jo syksyllä sanonut jäähyväiset rengittämiselle ja katsellut
jonkunlaisella riemulla menneisiin kurjuuden päiviin taaksepäin. Vaan
jo jouluna rupesi jälleen ajattelemaan, että jos tässä rengiksi
rupeaisi? Leena yhytti Iikkaa mietiskelemässä ja sanoi että hänkin
kyllä piiaksi menisi, jos vaan sattuisi paikkoja saamaan.
Joulun jälkeen Iikka saikin paikan, mutta Leena ei. Vaan eihän sillä
suurta väliä. Iikka kun sai talosta ruoan, niin Leenan sopii syödä
Iikan palkkaa. Sitä hän kävikin sitten ahkeranlaisesti poimimassa joka
mielitekoon kuin lapset vitkaan kypsyviä karviaismarjoja.
Vaan pian rupesi Iikka muikeasti katselemaan, kun akka niin usein kävi.
Leena oli mielestänsä liian hyvä syömään -- söi Iikan palkan niin
tyysten, ettei tahtonut enää tupakkarahoiksi riittää. Siitä rupesi
nurisemaan Leenalle ja kyselemään, että etkö sinä nyt mitään saisi
tehdyksi, että edes vähän ansaitsisit? Leena karvautui: miksei hän
tehdyksi saisi melkein vaikka mitä, kun vaan sais tekemistä! Siinä
oltiin, eikä se siitä parantunut. Iikka ajatteli, että kun Jumala antaa
kesän, niin kylläpä tuo sitten työtä saanee, että itsensä elättää,
vähän säästöllekin panee ja hän, Iikka, säästää niinikään.
Jumala antoi ensin keväimen ikäänkuin suun avajaisiksi, sitten kesän
täydessä runsaudessaan. Mutta murusia siitä vaan varisi Leenan osalle,
kunnes tuli leikkuuaika. Silloin sitä sai syödä ja herkutella
leikkuukekkereissä, ja mieli ihastui. Vaan vaatteet olivat jo siksi
kuluneet, että leikkuupalkoilla välttämättä täytyi nyt saada uudet,
ristiraitaiset vaatteet ja karttuunahuivin. Kun sitten vielä rahoja
riitti pieneen panokseen kahvia ja sokeria niin... Ja totta puhuen,
tyhjän säästäminen ei maksa vaivaansa!
Tuli vielä riihiaika. Kaikki tiesivät, että kyllä se Leena riihityössä
on täysi ihminen. Sai "riihimiehen" paikan samassa talossa, missä
Iikkakin oli. Mutta sekin oli niin lyhytaikaista ansiota, että jo ennen
lokakuun loppua oli Iikalle ruinuttamassa että pyydä nyt isännältä yhtä
markkaa, kun aivan mun kenkäni hajoavat jalkaan. Nyt Iikka julmistui ja
sanoi, ettei hän pyytäisi, vaikka et ikänä kenkiä näkisi! --
Siitä on jo muutamia vuosia kulunut. Jumala on siunannut heidän
avioliittonsa kahdella perillisellä. Mutta tässä, kun tuli köyhävuosi,
ei Iikka sattunut saamaan rengin paikkaa, kätevämpiä kun oli kyllä
menemään alennetuilla palkoilla. Nyt ei auttanut muu, kuin istua
tyhjäntoimittajana murjottaen, koturina, syödä kun oli, olla syömättä
kun ei ollut. Aina kun oli vaivais-avun antopäivä, lähetti akan sinne
evästettynä muistutuksilla, että pitäisi enempi antaa... "Eihän niin
vähällä voi mitenkään neljä elävää ihmistä toimeen tulla. Pitää sanoa,
että lapset ovat kipeinä ja mulla on sydänalustatauti."
Ja herra ties eikö hänellä edes lie ollut jotain sellaista, kun oli nuo
ennen niin paksut posket ohkaisiksi käyneet ja ääni kähisi, kuin olisi
ollut viime viikkoja elävä keuhkotautinen. Ihmiset osoittivat viisaan
näköisinä sormillaan ja sanoivat: "Kas nyt, enkö minä sitä sanonut?
Minä sitä samaa sanoin, muistattehan? -- että kerjuu siinä on edessä
ennen pitkää, kun kaksi kelvotonta yhteen menee."
Tuota sanoessaan tuntuivat eukot ikäänkuin huokuvan omasta hyvinvoinnin
tunnostaan ja omistavan itselleen kunnian siitä, että olivat "juuri
niin sanoneet". Vaan jos he sen sijaan, että härsytellen noille,
mielestään kelvottomille "niin sanoivat", olisivat silloin ottaneet
äidillisesti Leenan hampputukkaan ja vieneet makaamaan tuvan yli
sänkyyn, olisivat sitten antaneet Iikalle ympäri korvia, niin molemmat
varmaankin olisivat vähän lauhtuneet halussaan pyhään aviosäätyyn
päästä.
Jos heillä nyt, kun itse kykenemättöminä kunnon tavalla leipäänsä
ansaitsemaan, kun nälkäiset lapset voivotellen itkevät viattomina
ihmiskunnan leväperäisyyden uhreina, kyselisi: "mitä sanoisit
_nyt_, jos silloin kun sinä pihisit rakkaudesta kuin kumipallo ja
kiirehdit tulisella vauhdilla avioliiton satamaan, olisi joku ottanut
sinun otsatukkaasi ja sanonut:
"Hiton kakara, etkö ymmärrä huuttia, taikka minä annan, että tuntuu!"
Iikka ja Leena ihan varmaan huutaisivat yhteen suuhun:
"Ah, hyvä isä, kunpa joku hyvä ihminen oliskin sen tehnyt!"
1893.
Isäntä, hevonen ja koira.
"He-voi-nen!"
Se lentää kuin ihme, katkaisee kolkkoa talvista taivalta. Kuuvalossa
näkee valkean huurun nousevan hevosen ruumiista ja haihtuvan hitaasti
tyvenessä pakkas-yössä. Tilanomistaja Kouttinen, "_hän itse_"
istuu reen perässä, paksun turkin sisässä ja huutaa tuon tuostakin
hevoselle, kiirehtii sen kulkua, kun on niin kylmä ja kiire. Hevonen
juoksee, taival lyhenee. Jo häämöittää kuuvalossa tuolla taloinen
ryhmä. Yhä kovemmin juoksee hevonen, senkin on niin kylmä, menis
mielellään kotiin, ottais loimen selkään ja appeita eteen. Niitä kai se
nyt muistaa, niiden perään juoksee...
"Tpruu!" Isäntä tempaa suitsista; on tultu kestikievarin tiehaaraan ja
sinne käännytään. Kummallista: musta tekee pientä tenää, se tahtoisi
vaan kotiin rientää. Juuri kuin edellyttäen sitä, mitä otaksuu mustan
ajattelevan, äännähtää Routtinen:
"Nooh, pian siellä käydään ... mene vaan."
Juuri kuin järkevälle, ajattelevalle kumppalille! Ja musta, ikäänkuin
ymmärtäen puhelun, menee, mutta hienosti huomattavaa vastenmielisyyttä
osoittaen. -- -- --
On niin kylmä. Musta värisee selkä koukussa kestikievarin pihassa. Jo
kaksi tuntia on Routtinen itse sisällä ollut. Porstuan kamarin
ikkunasta tuikkaa valkean valo. Yhtämyötään mustan pää sinne kääntyy ja
kummallisesti odottelevan näköisillä silmillään tuijottelee valoa
kohti. Taivaslaella heloittaa kuu täysimmillään. Sen valossa sopii
katsoa mustan silmiin, kun se tuonne akkunaan tirkistää! Huomio kiintyy
yhä enemmän hevoseen: sen kyyryyn vetäynyt selkä, koukistuneet
etupolvet, nuo ripuksissa olevat korvat, jotka pienenkin äänen, tahi
rahinan kuullessa luppoutuvat tarkalla huomaavaisuudella kuuntelemaan.
Mikä kärsimys, mikä tuskallinen odotus, mikä ihmisellisen järkevä
tunnelma sen silmistä luistaa! Ja se on vaan eläin, rääkätty, opetettu
ja kilpa-ajoissa palkittu. -- -- --
"Minulla on sellainen hevonen, että pois siitä olla pitää!" huutaa
_hän itse_ siellä porstuan kamarissa ja lyö nyrkkiä pöytään
kestikievarin nenän edessä.
"Hyvä se hevonen on", kehuu toinen, "eikö sille vilu mahtane tulla
siellä, kun näin kylmä on?"
"Viluko?" Hän rupesi kiroilemaan. Vai vilu! Ja jos tuleekin niin
tulkoon, kyllä _hän itse_ lämmittää... Koni on hänen omansa, eikä
siihen tule kenenkään mitään. Hänen hevosensa pitää oppia kaikkeen, hän
on isäntä, hevosmies ja kyllä hän tietää hevosten "vääsingin." Hänen
hevosensa pitää olla niinkuin ajatus. "Sillä on lihaa päällä, ei sitä
ole opetettu näljällä elämään!"
Nyrkki taas läjähti pöytään -- ja musta vavahti, katsoi ikkunaan.
Vihdoin Routtinen tuli ulos. Kun hän portaille astui, höristeli musta
jo vastaan. Se oli niinkuin nuhteen ja anteeksiannon tapaista
ystävällistä mutinaa.
Routtinen oli juonut ja hoiperteli. Musta katseli tarkoin tutkien, kun
hän hoiperrellen läheni. Isännän likelle tultua musta yht'äkkiä
kuorsasi, heilautti voimakkaalla heitolla päätä, pudisteli sitä,
kuopasi jalallaan lumista pihaa ja kiinnitti vauhkat, pelkoa osoittavat
silmänsä isäntäänsä.
Yhä valaisi kuu mustan silmiä, joissa hurjistunut ilme aste asteelta
tuli yhä selvemmäksi. Tuuli, joka oli alkanut hiukan henkiä, toi jo
portailta asti oluen hajua mustan sieramiin. Kun isäntä pääsi ääreen,
kurotti se päätänsä häntä kohti, kuorsahti rajusti ja alkoi
levottomasti muutella jalkojaan.
Kievarin isäntä tuli Routtisen kanssa. Selitettiin jalkoihin
sekautuneet suitset. Musta riehui ja tahtoi paeta jokaista isäntänsä
lähestymisen yritystä. Routtinen huusi ja karjui. Sai vihdoin kievarin
avulla itsensä lähtökuntoon.
Musta lähti kuorsaten hyppäämään kuin hirmua pakoon. Routtinen ei
tahtonutkaan sitä kiinni pidellä vaan huutaen ja rähisten lisäsi sen
vauhtia.
Kotipihaan saavuttiin klo 12 yöllä. Kontistuneena oli mies rekeensä
nukkunut. Hevonen seisahti rauhallisesti tallin eteen, hirnahti,
tallista vastasivat toiset... Renki jo tulee ulos porstuan ovesta ja
lähenee hitaasti, unisin silmin ja myrryisenä rekeä.
Tarkastettuaan ja saatuaan selville, että isäntä siellä vielä sentään
elävänä kuorsailee, tyrkkää hän tätä kylkeen ja murahtaa:
"Eiköhän olisi paras nousta."
"Häh?" Routtinen unentöpperössä kysyy.
Renki jo silloin mustaa valjaista päästelee ja sieltä sanoo:
"Te olette nyt jo kotona."
"Hääh?" tutkii isäntä vielä mutta alkaa kuitenkin jo nousta. Pääsee
vihdoin oikein seisomaan ja kompuroi reestä pidellen hevosen ääreen
tämän lautasia vasten käsillään nojailemaan. Siinä halli alkaa häntä
ystävällisesti lähennellä, hyppii ulisten rinnoille, kiertelee sinne
tänne ja heiluttaa mielihyvissään häntäänsä.
"Halliko se on?" tuumii Routtinen ajatuksiinsa vaipuneena ja
ystävällisesti. Mutta samalla musta liikahtaa, käsi luiskahtaa sen
lautaselta ja isäntä kaatuu... Musta pelästyi, halli alkoi haukkua ja
renki riensi auttamaan isäntää. Tämän sappi oli jo ehtinyt paisua
kovasti ja puhisten koperoitsi hän reestä jotain.
Musta jo oli asettunut, se höräili ystävällisesti rengille, haisteli
sitä ja turpaansa sen kaulalle pani ja siihen puhalteli. Matti päästeli
valjaita, olisi jo mielellään jonkun ystävällisen sanan sanonut
mustalle. Mutta jostain syystä ei hän nyt tahtonut ääntään ilmoittaa,
hiljaa vaan oli kuin myyrä.
Muut eivät sitä huomanneet mitä _hän itse_ aikoi, ennenkuin ruoska
läimähti mustan lautasille yhden ... kaksi ... kolme ... useampia
kertoja.
Syntyi yleinen epäjärjestys. Musta hyppi kuin hullu. Matti sitä koetti
kiinni pidellä ja kieltää sekä isännälle karjua... Meniskin muuten ja
ottais ruoskan pois, mutta musta yllättelee karkuun, se riehuu niin
vietävästi, että ajokalut jalkoihin sekautuvat ja Matinkin aatami jo
tahtoo nousta.
"Mi-minä olen itse minä!" Samassa sai Matti ruoskasta ympäri korviaan
kihelmöivän läimäyksen. -- -- --
On aamu. Routtinen on jo noussut, pukenut housut ja saappaat
jalkoihinsa. Halli pistäytyy kamarin oven raosta sisään ja juoksee
häntää heilutellen isäntänsä luokse viisailla silmillään tämän katseita
etsien. Mutta Routtisella on pää kipeä ja koiran ystävyys tuntuu
tunkeilemiselta ja härnäämiseltä. Hän potkasee sitä jalkaan
armottomasti, kovasti ja älähtää:
"Ka hullunako se on tuo koira?"
Kiljahtaen juoksi koira sängyn alle, korvat luimussa, ruumis matalana
ja häntä koipien välissä asettui sieltä sitten kummallisen kysyvänä
tutkimaan isäntänsä synkeitä silmiä.
Tuossa olisi Routtisen pitänyt osata katsoa vähän syvemmältä hallinsa
silmiin! Mutta hän vaan haukotteli väsyneesti, tuijotteli yhteen kohti
ja paneusi vihdoin uudelleen makaamaan. Silloin koira tuli sängyn alta,
katsahti luihusti vielä isäntäänsä ja meni oven luo, vingahti, raapasi
ovea ja näkyi tahtovan kaikella muotoa pois kamarista. Ovi avattiin
tuvasta päin ja koira puikahti nähtävällä riemulla pois isännän
seurasta -- jonka kanssa hän hyvin usein sängyssä makasi.
1894.
Isä on Ameriikassa.
Samoin kuin tuhansille muille, talollisille ja mökkiläisille, oli
Vareslahden Mikollekin ensin "pistänyt päähän" ajatus Ameriikkaan
menosta. Siitä se rupesi tehomaan ja paisumaan, kunnes se
sydäntalvella, tuossa tammi- ja helmikuun aikoina tuntui jo vieneen
miehen auttamattomiin. Se ei ollut enää kalvea ajatus, jota saattaa
sietää, se oli paisunut mokottavaksi sydämmen tuskaksi. Ajatus jo eli
aivan Ameriikan "toiveiden vuorilla" ja kaakerteli siellä etsien tuota
ikuisesti etsittyä elämänkiveä.
Ensin se oli ollut vaan yksityinen salaisuus, Mikko kärsi ja iloitsi
vaan itse ajatuksistansa. Mutta erään kerran kun vaimo tuskitellen
vaikerteli, että "kun ei tämä kitu näy meidän mökistä koskaan
loppuvan", silloin Mikko puhkasi paiseen ja sanoi: "Loppuu se, kun
lähden tässä kevätpuolella Ameriikkaan."
"Sinäkö?" kysäsi vaimo, ja kummallinen, ilon ja omituisten aavistusten
tapainen loisto värehti silmistä.
Sinä päivänä ei vaimo enää tuskitellut. Hän kohteli vaan jonkullaisella
suuremmalla huomaavaisuudella miestänsä.
Lähtöpuuhista tulikin tosi kevätpuoleen. Mikko sai matkarahat
panttaamalla kartanonsa niiden vakuudeksi.
Vaan mitä lähemmäksi tuli lähdön ajat, sitä ajattelevaisemmaksi kävi
vaimo. Kun mies toisinaan kyseli, että "mikä sinua vaivaa?" ei sanonut
juuri mitään syytä.
Lähtöpäivä tuli. Vaimo itki aamusta alkaen -- eikä se suinkaan
parantanut hänen hiukan kipeitä silmiään...
"Älä nyt itke", sanoi mies usein. "Jos kaikkivaltias onnea suo, niin
eihän tässä nyt ijäksi erota."
"No ei suinkaan, mutta..."
"Mitä mutta?"
Miehen mielestä piileili tuossa jotain epäluuloista. Vasta sitten kun
eronhetki löi, vaimo hyvästellessä kavahti kaulaan haikeasti itkien ja
änkyttäen:
"Älä unohda, isä, minua ... muista lapsia..."
"Unohda! Mitä sinä ajatteletkaan... Sinä puret sydäntäni
epäluulollasi."
"En, Mikko rakas, en sitä tarkoita. Mutta kun maailma on niin
kavala ... ja minulle hoidettavaksi jää nuo kolme pienoista. Tupa on
matkarahoistasi pantattuna ja... Älä pahastu, isä, mun sydämmeni on
niin täysi..."
Mikko oli jo ollut sanomaisillaan kovan sanan, mutta sydän pehmisi, kun
vaimo yhä kaulassa riippui. Sitten otti hän lapset vuorotellen
syliinsä, suuteli, suuteli, vuorotellen yhtä ja toista ja sitten vielä
äitiä...
Hyvä Jumala! Mikko ei ollut koskaan luullut olevan niin vaikeata jättää
niitä. Ja niinkuin tulva tuli päälle ajatus: jos tulisi joku ja
tarjoisi työtä, niin en menisi, en.
Mutta lähteä täytyi.
Vaimo itkeskeli pari päivää. Se oli haikeata, mielikuvitusten tuottamaa
sydämmen tuskaa. Vaan sitten ne alkoivat vähitellen kuivaa "tollareita"
ajatellessa. Lapsetkin niitä ajattelivat, kertoivat kylässä: "Ameriikan
taaloja isä lähettää makeisrahoiksi."
* * * * *
Ensimmältä Mikko kirjoitti usein. Lähetteli rahojakin, vähän silloin,
vähän tällöin. Lupasi aina tuonnempana isompiakin summia lähettää, pani
nyt aluksi vaan niin kuin maistiaisiksi.
Kului vuosia. Kirjeiden välit harvenivat harvenemistaan, rahakirjeiden
vielä arveluttavammin. Oli huonot ajat, piti muutella ja sairastaakin,
kertoi. Mutta kehoitusta parempaa toivomaan riitti aina.
Vaan äidin katseet rupesivat jo surullisiksi käymään: leipä alkoi tehdä
yhä kiinteämmin tiukkaa.
* * * * *
Jo on Mikko ollut poissa viisi vuotta. Toista vuotta on siitä, kun on
kotiinsa kirjoittanut.
Tulee kevät.
Pääsky palaa Pohjolaan, rakentaa pesänsä myöskin Vareslahden matalan
mökin räystään alle. Päivät pääksytysten se kertoo lapsille etelän
hedelmällisistä maista, missä rusinat kypsyvät ja pulleat, komeat
viikunat notkistavat emäpuiden mahtavia oksia. Lapset eivät ymmärrä
mitä pääsky kertoo, mutta että se on jotain ihanaa, jotain, josta
kannattaa riemuita sen he ymmärtävät: taputtavat ihastuneina pieniä,
laihoja kätösiänsä.
"Onkohan tuo pääsky nähnyt isää?" virkahtaa eräänä päivänä keskimmäinen
lapsista, tyttö.
"Voi kun tietäis!" vanhin sanoo. Ja nuorin, johdatettuna ajattelemaan
isästä, jota ei hän ensinkään muista, kysäsee:
"Oliko isä väkevä?"
"Oli", vanhin vakuuttaa.
"Kun isä tulis kotiin!" sanoo keskimäinen. --
Mutta isästä vaan ei kuulu mitään.
Mökin ympärys vähitellen ruohistuu, marjapensas multipenkin vieressä
alkaa kukkia. Äiti kääntää perunamaatilkut kivenkoloissa ja kätkee
sinne siemenen, lapset innokkaina apulaisina. Kesän tullen, alkaa
lasten kalpeille poskille nousta hiukan punakampi ruso... Niinhän se on
kuin ruokaa tuo ihana kevätilma! Äidinkin sydän kevenee hiukan, suven
armaus sitä sivelee toivon hienoisella pensselillä ja antaa
tulevaisuudelle hiukan vaalakamman värin. Hän vetää perunamaan seipään
nenään tuulettumaan Mikon karvalakin, levittää turkit ja huivin
aidalle, -- näkeehän kotiin tullessa, ettei täällä ole unohdettu, eikä
annettu koin vaatteita raiskata.