on hiukan pahalla tuulella... Kultuseni", alkaa hän lapselle, joka on
nuoremmalla sedällä, "oletko jo tukistanut setää? Tukistappas, kas
tällä tavoin ... noin?... Ha haa! ... se osaa jos jotain"...
"Onko se vanha?" kyselee vanhempi hymyillen.
"Kuuden kuukauden. Kas noin se tekee... Se on hyvin hauska veitikka".
Nyt nosti rouva esiin piirongin laatikosta vaatteita.
"Tehkää niin hyvin. Kas tässä on"...
Rouva läheni kuin tuulessa nuorempaa, otti lapsen, mutta ei puhunut
mitään ... aivan kun se olisi vaan jokapäiväinen tapaus, että lasta
näin pidellään! -- --
Siinä oli lakanoita, hienoja, isoja, sirosti ommellut nimet nurkissa.
Molemmat pesänhoitajat joutuivat ajattelemaan, että nämät ovat hyvin
uusia ja tehtyjä morsius-aikana...
Senhän nyt siitäkin arvaa, kun niissä on muutamissa molempain
nimikirjaimet!
Vanhempi on onnellisessa avioliitossa, nuorempi kihloissa. -- --
"Kultakello", ääntää Hernström. Ääni oudosti vavahtaa. Vanhempi katsoo
kädessään olevaa luetteloa, mutta silmät varastauvat väkisten rouvaan,
joka irroittaa sitä rinnoiltaan.
-- Jos olisin rikas, en seisoisi tässä! Hyvä Jumala, siihen jättäisin,
se on katkeraa, hirveätä, ajattelee vanhempi.
"Rouva on hyvä ja antaa olla vaan päällä", sanoo nuorempi.
Mutta rouva laskee sen pöydälle sanaakaan sanomatta...
"Hopeakello ... neljä ... kultasormusta".
Pariskunta riisuu niitä päältään.
"Antakaa, antakaa olla", pyytää vanhempi. Nuoremmalla on kova kiire
ulos.
Rouva laskee kultasormukset pöydälle, miehensä sormuksen rinnalle...
Mutta, mitä? Yskähtikö hän?... Hän rientää toiseen huoneeseen. Sieltä
alkaa kuulua vaitonainen, äänekäs itku...
"Oh, hoh, pappa tanssittaa Lilliä!" Ja totta puhuen, hän pyörähtää
lapsen kanssa polkantahdissa, mutta -- kyyneleethän hänen silmistään
juoksevat!...
Vanhempi pesänhoitaja sytyttää paperossiaan kakluunin luona ja pyyhkii
nenäliinallaan hikeä otsaltaan, vaikka huoneessa on lämmintä vaan 11
astetta.
1893.
Naapurukset.
Sitä ei kukaan tahtonut kieltää, ettei Tuomilahden Esko olisi yleensä
ollut hyvin kelpomies, vieläpä varsin oivallinenkin. Sen muuten
oli seurakunnan enemmistö jo tunnustanutkin asettamalla hänet
lautamies-ehdokkaaksi, kunnallislautakunnan jäseneksi, y.m. Kyläläiset
häntä pitivät varsinaisena syöttö- ja ojansyynimiehenä j.n.e. Esko oli
siis "ylösotettu mies". Ja tottapuhuen: huonompiakin sitä ylösotetaan!
Esko ei olekaan joka tuulen ajeltavana, ei omista kohta kaikellaisia
uusia aatteita, joita nuorten hulivilien toitottamana joskus hänenkin
korvaansa saapuu. Hän sanoo itse olevansa miehuullinen mies ja myöskin
vanhoillinen mies.
Siis -- kerrassaan oiva mies!
Niinpä, kun raittius-asiasta ruvettiin Eskon kotipitäjässä puhumaan,
arveli Esko, että se on kyllä hyvä niille, jotka ovat _juoppoja_.
Mutta kun sanottiin, että Eskonkin pitäisi esimerkin vuoksi ruveta
raittiuden harrastajaksi, rupesi Esko nauramaan:
"Vai hänenkin!" Onko hän mikään juoppo? Ja jos joskus maistaakin niin
siihen ei tule kenenkään mitään. Omaansa hän ryyppää, sanoi Esko.
Niin perin viisaasti ja järkevästi hän haasteli. Eskolla oli naapuri,
Mikko, se Tuomilahden Mikko. He olivat aina eläneet hyvässä sovussa,
saaneet riitelemättä toisensa raja-ojille, eivät kumpanenkaan koskaan
kadottaneet metsänrajoja, eikä toinen rikastunut juuri paremmin kuin
toinenkaan. He istuskelivat iltasin toistensa tuvissa, jaarittelivat
kaiken maailman asioista ja tilasivat yhteiset sanomalehdet. Eskon ja
Mikon nimipäivinä he yhdessä ryypiskelivät toistensa kunniaksi ja
terveydeksi, tulivat iloiselle tuulelle, rallattivat poikana-olon
aikuisia laulunpätkiä, naureskelivat ja iloitsivat elämästä ja hyvästä
naapuruudesta.
Se oli hauskaa, oikein hauskaa naapuruselämää. Niin Esko kuin Mikkokin
pitivät siitä. Mitä kumpasenkin emännät siitä sanoivat silloin, kun
miehet nimipäiviä ja kaupunkituliaisia pitivät, se ei oikeastaan
miesten mielestä saa muuttaa asiaa, sillä se on vaan akkain puhetta.
Mikko ja Esko sanoivat sen monta kertaa, että akat nostavat melua
turhasta. Ja kun se on miesten puhetta, niin sitä kai meidän uskoa
täytyy.
Mutta sitten... Mikä lie Mikon päähän pistänyt, kun hän erään kerran,
Eskon kanssa siitä neuvottelematta kirjoitti nimensä raittiusseuran
kirjoihin. Siitä päivin oli naapurusten välillä jotain niinkuin
sumuista ja sakeaa. Kun ensi kerran sen jälkeen tapasivat toisensa,
sanoi Esko suoraan että: "Jopa naapuri nyt rupesi lapsittelemaan".
Mikko oli hiukan hämillään. Tunsi, että Esko asettui hänen suhteensa
isälliselle kannalle. Muistui ehdottomasti mieleen, miten silloin kun
hän oli ollut ensikertaa yökulussa, isävainaja oli aamulla sanonut:
"Jassoo, Mikki se meinaa ruveta akantouhuihin".
"Akantouhuihin", oli Mikko silloin matkinut, oli hiukan suuttunut, kun
isän huomautus oli niin pureva. Mutta ei sentään suuttunutkaan kovin
pahoin, vaan meni pihalle, päästäkseen pois isän käsistä sillä kun oli
niin ivallinen hymy suupielessä.
Nyt, kun Esko sanoi hänelle, että "jopa naapuri nyt rupesi
lapsittelemaan" teki hänen mielensä jättää naapuri siihen, kun ei
oikein löytänyt mitään puollustuskeinoa teolleen ja Esko näytti niin
rehevältä ja miehuulliselta.
Esko tarjosi sitte ryyppyä ja sanoi ilkeästi kikattaen:
"Ota ryyppy naapuri, äläkä turhaile".
"En otakaan", sanoi Mikko, "kyllä minä nyt ainakin puolen vuotta olen
ottamatta. En minä sentään niin lapsi ole, että heti rikon".
Ja niin he erosivat. Siitä lähtein rupesi Esko jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa tekemään ilvettä Mikon raittiudesta. Mutta siitä Mikko
ehti jo suuttumaan siksi, että toisinaan janttina muodostui
pisteliääksi väittelyksi.
Toistensa luona käynnit harvenivat. Esko otti silloin tällöin Mikon
uhallakin pitempiä ryyppyjä kuin ennen. Vaan Mikollepa tuon johdosta
selvisikin vähitellen kantansa. Eskon esimerkki sai hänet ajattelemaan:
se oli totta tosiaan viisas teko, että hän aikanansa luopui alituisesta
Eskon seurasta.
Eräänä päivänä sitten levisi huhu, että Mikko oli ottanut ryypyn, yhden
ryypyn jossain, se nyt on sama missä. Esko sai sen kuulla. Niinkuin hän
olisi saanut suuren lahjan, otti hän heti puolen päivää haltuunsa ja
lähti naapureihin kiertämään ja kertomaan:
"Jopa se on mennyt naapurin Mikonkin raittius, mennyt on. Luuli
olevansa sellainen siveyden apostoli ja niin se nyt on mennyt. Ei sitä
pitäisi ryhtyäkään sellaisiin, kun ei kerran ole miestä pitämään."
Tuota Esko kulki kuuluttaen. Mikkokin sai sen kuulla. Lähti Eskon
luoksi.
"Mitä sinä sellaisia juoruat", sanoi Mikko nyreissään, "lakaise ensinnä
oman ovesi edusta ja tule sitte vasta meille. Sinä olet levittänyt
hävytöntä valhetta. Minä en ole ottanut ryyppyä, enkä ota."
Esko häpesi ja rupesi leikiksi lyömään. Mutta Mikko ei tyytynyt siihen.
Jatkoi vaan, että ei se ole mitään miehuullista levittää toista
alentavia juoruja.
Mikko laittoi muuten todistetuksi, että tuo juttu hänen
raittiuslupauksensa rikkomisesta oli väärä. Mutta Esko se nauroi
asialle vielä jälkeenpäinkin ja koko Mikko pilasi arvonsa hänen
silmissään yhä enemmän, mitä useamman kerran hänen täytyi jäädä pois
Mikon kaupunkituliaisilta.
Vaan erään kerran teki Esko itse kaupunkireisulla pieniä hullutuksia,
pudotti laukkunsa ja matkavakkansa y.m.
Kun asia piikain kautta aamulla naapureihin ehti, tulivat isännät
pienessä kiusanhengessä itse Eskolta asiaa kyselemään. Esko häpeissään
ja kohmelossa vielä sängystä kurkisteli.
"Olitko juovuksissa?" kyselivät toiset. Esko koetti kiertäin kaartain
selittää:
"No ei, en minä juovuksissa ollut, mutta saatoin nyt vähä liikutettuna
olla, kun siinä lähteissä join pullon olutta ihan syömättömään
ruumiiseen. Mutta kun olin koko vuorokauden valvonut, niin olin niin
väsyksissä ja rupesi nukuttamaan..."
Toiset kun tulivat pois, naureskelivat:
"Ei vaan sekään tunnustaisi juopottelemistaan, silloin kun vahinkoja
tulee. Mielellänsä nyt olisi kävellyt Mikon housuissa, kun se olisi
vaan laatuun käynyt, väittänyt ettei hän ollut ottanut olutlasiakaan."
Niin ne naapurit arvelivat. Mutta Esko hautoi kotona kohmeloista
päätänsä, muisteli menetettyä laukkua ja matka-arkkua ja kuunteli
emännän pistopuheita.
"Naapurin Mikko", sanoi emäntä muun muassa, -- "se se kulkee reimasti
kaupungissa, eipähän pudottele laukkujaan, eikä eväsvakkojaan."
"Tuki sinä!" -- huusi Esko, "en suinkaan minä nyt ainakaan ryyppäämisen
tähden niitä ole pudottanut, en jo."
"Hoo", sanoi emäntä, "no selvällä päälläkö sinä tavaroitasi vierittelet
reestä maantien ojaan, rakas Esko?"
Eskolta tahtoi jo oikein kärsivällisyys loppua. Ja totta puhuen ei se
mikään kumma ollutkaan. Vähemmästäkin pistelemisestä ja kiusanteosta on
jo monta kertaa tukkanuottasilla oltu. Eihän se nyt mikään Egyptin
kumma ole, jos riski ja reima mies joskus niin paljon ryyppää, että
laukkunsa ja arkkunsa pienessä ilonpuuskassa heittää maantielle muiden
ihmisten korjattavaksi! Ja varsinkin kun on sellainen mies kun Esko,
joka on maailmassa ollut jo monessa paikassa, on saanut kätellä
kuvernööriä ja mitä kaikkea onkaan saanut tehdä...
Eskon täytyi kuunnella akkansa pistoksia koko pitkän päivän, kun ei
ilennyt kyläänkään mennä. Iltapäivällä seisoskeli pihalla, katseli
kaupungista tulevia ja toivoi sydämmensä salaisuudessa, että joku nyt
tulisi sieltä oikein rääsyllänsä, aika sikana. Hän aavisti, että
sellainen tapaus tuottaisi hänelle jotain omantunnon rauhaa ja iloa:
kun muutkin juopottelevat. Eipä aikaakaan, hän näkee vähän etäämmällä
tulevan naapurin Mikon. Aikoi ensin piiloon pistäytyä, vaan äkkäsi
sitten paremmin ja puheli itsekseen: "Katsonpahan, eikö ole ryyppyä
ottanut. Kummapa on, jos ei ole!"
Vaan kun Mikko tuli portin kohdalle, kampasi alas reeltään ja nosti
kuormaltaan Eskon arkun ja laukun, niin Esko meni punaiseksi ja
valkoiseksi.
"Mitäs saamaria", murisi hän, "mun jälkiänikö se nyt korjaamaan
rupeaa?" Sitte lähti Mikon luoksi saapastamaan.
"Jassoo", sanoi Mikko, kun Eskon näki, "katsos täällä on sun arkkusi ja
laukkusi."
Esko tutkii ja tuijottelee eikö tuo vietävä ole vähääkään juovuksissa.
Mutta ei se ollut.
"Onko nämät sinun?" kysyy Mikko ja hymyilee.
"Ky-ky-kyllähän ne vis-vissiinkin."
Mikko ei tahdo saattaa nauruansa pidättää, kun toinen niin äkältelee ja
hämillänsä on.
"Mihinkä sinä ne jätit?" kysyy tuo kurillinen Mikko.
"Häh?" tuumii Esko...
"Mihinkä sinä ne jätit?"
"Häh? tuota noin, noo ... mistä sä oot ne saanut?"
"No tottahan sinä tiedät, mihinkä sinä kapineitas heittelet?"
"Tuota, tuota", panee Esko, "se nyt oli sellaista, tuota..."
Mikko rupeaa nauramaan ja selittää, mistä hän on ne saanut.
Jopa tulee siihen Eskon emäntäkin.
"Siinä se oli!" huutaa jo matkan päästä, kun isäntänsä kapineet näkee
kotiin tulleiksi. "Mutta meidän isäntä olis nyt mielellään naapurin
isännän housuissa, olis jo!" jatkoi vielä.
Eskon pistää oikein hartaasti vihaksi, kun akka ja naapurin Mikko
molemmat hänelle nauravat, eikä hänen auta muuta kuin kuunnella ja
päätä kynsiä. Eikä se olekaan, suomeksi sanoen, miehelle mitään
leikkiä, kun kaksi raavasta ihmistä vastasilmiä nauraa. Mutta pään
kynsimisestäkään ei lähde apua. Hämillään Esko tuijottelee pitkin
nenänsä vartta, kun Mikko nousee rekeensä koirankurisesti kehuen ja
lohdutellen että:
"Noo, miehelle sitä vahinko tulee ei vasikalle".
Mutta tämän erän perästä ei Esko enää laskenut leikkiä Mikon
raittiudesta. Jopa kuuluvat naapurukset taas toisissaankin käyvän ja
kehuvat välin olevan entistä paremmankin.
Muutamat tietävät, että Esko jo on omannut niin paljo Mikon
mielipiteitä, ettei hänkään muka olisi enää viime jouluksi tuonut
pisaraakaan viinaa; -- josko hänessä sitten perää lienee, minä en
tiedä, enkä mene takaamaan.
1893.
Tuttava.
Monista tuttavistani, kertoi muuan ystäväni, on Heikki Nierulainen,
eräs omavarainen talonmies paikkakunnallamme, omituisimpia. Hän ei käy
luonani usein, selvällä vesipäällä tuskin koskaan, mutta milloin vaan
ryypähtäneenä sattuu ohi kulkemaan, silloin poikkee hän aina sisään.
Hän kertoo olleensa isävainajani kanssa oikein erinomainen ystävä ja
puhuu aina eräästä hevosesta, jonka hän oli isälleni myynyt; ja minä
luulen, että koko ystävyys perustuikin tuohon ainoaan hevoskauppaan,
pysyen sittemmin samallaisena, kuin nyt on minun ja hänen välinen
ystävyys.
Aina kun näen hänen tulevan, pistää vihakseni ja ajattelen: "senkin
pölhö, käyt tässä tyhmyyksilläsi ihmisiä kiusaamassa!" Mutta
välttämättömyyden vuoksi koetan ottaa asian hupaisemmalta kannalta ja
minä en koskaan voi oikeastaan häneen suuttua. Sillä minua niin kovin
huvittaa, kun hän luulettelee itsellään olevan etuoikeuden isäni kanssa
olleen "ystävyytensä" perusteella minua kiusata ja härnäillä ja pitää
minuakin kesti-ystävänään.
Hän on muuten varsin kelpo mies, niin hidas ja vakainen liikkeissään,
että äkkinäinen voisi hyvin helposti laskea hänen tarvitsevan
elääksensä vähintäin kaksisataa vuotta, jos luulisi hänen ehtivän
suorittaa noin tavalliselle talonmiehelle aijotun elämäntehtävän. Ja
kun hän, erittäinkin selvällä päällä ollen, rupee jotain juttelemaan,
loppuu kuulijalta kärsivällisyys kesken melkein aina ja on pakotettu
kiirehtimään: "no-no, mutta mitäs lopuksi?"
Mutta kun hän on juovuksissa, silloin juoksee hänen kielensä hiukan
vilkkaammin, sillä hän on hirveän epäluuloinen ja paha haukkumaan.
Kaikki muutkin sanovat hänestä sitä samaa. Vaan kaikki antavat hänelle
sen anteeksi, sillä eipä hän selvällä päällä, herra paratkoon, liiaksi
huvita itseään puhumistaidollaan.
Sitten kertoi ystäväni erään tapauksen Nierulaisen käynnistä hänen
luonaan ja sanoi että tämä on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin
käynnit, ainakin pääpiirteissään, että mahdollisesti satunnaiset seikat
kyllä hiukan voivat muutella yksityisyyksiä. -- Tässä suvella, sanoi
hän, näin ikkunasta, että Nierulainen ajaa pihaan. Hän ei aja koskaan
kovasti; nytkin käveli hevonen kuin unissaan. Itse hän istuu rattaitten
etupuolella. Viime syksyisessä rasvassa olevat saappaat heiluivat
alhaalla varattomina kuin kellon heiluri. Ruumis etukumarassa nojailee
hän kyynäspäillään polvia vasten pitäen huolimattomasti suitsista.
Notkovarsinen raskas kollo rötköttää hampaissa vääntäen muutenkin
omituisesti vääristynyttä suuta toiselle sivulle. Ylähuuli on muuten
vajonnut alahuulen sisään ja silmät tuijottavat hevosen häntään
älyttömästi ja laiskasti. Hevonen kävelee itsestänsä tallin eteen
tavalliselle paikalleen. Siinä se saa seisoa jonkun aikaa, ennenkuin
Heikki ryhtyy rattailta alas tulemaan. Tuo kaikki kuitenkin tapahtuu
vihdoin: hän tulee alas, sitelee hevosen renkaaseen kiinni, panee
heiniä eteen, pistää sitte kädet housun taskuihin ja jää miettien
katselemaan hevosen syöntiä.
Olin jo jättänyt hänet omiin puuhiinsa ja ryhtynyt muihin tehtäviin,
kunnes kuulen hänen koplailevan oven takana ja näen vihdoin astuvan
sisään.
"Hyvä-ä päivä-ä." Hän jää seisomaan oven suuhun omituisesti suutaan
vääristellen ja muljautellen sivuilleen.
"Päivää, päivää!" sanon, "käykää istumaan Nierulainen."
Hän ei katsahdakaan minuun, vaan yhä omituisesti kyräillen ja suutansa
vääristellen virkahtaa vihdoin vaatimattomasti:
"Seisoakin saa juuri ... ole istumisesta lukua juuri."
"Noo, käykää istumaan."
Vähitellen alkoi hän epäröiden lähestyä muuatta tuolia oven puolessa
ja istahti siihen varovaisesti kuin petosta peläten ja rupesi
tuijottamaan yhteen kohti lattiassa juuri kuin jotain pulmaa oikein
periaatteellisesti miettien.
Yht'äkkiä hän nousi, astui epävarmasti minua kohti käännellen päätään
ja katseitaan puolelta toiselle kuin tuuliviiri, seisahtui eteeni,
ojensi minulle kätensä, joka oli ylt'yleensä niin paksussa kärryn
piessä, että minä en mielelläni olisi antanut hänen käsiinsä
käytettäväksi lapiotanikaan.
"Kättä lämmintä ... köyhäll' on lämmin käsi. Vai pelkäättekö
tahrautuvan?"
Vasta tuota kysyessään vilkautti hän jonkunlaisella salaisella
vahingonilolla silmiini -- ainoa ymmärrettävä ilme, minkä olin vielä
hänen silmistään saanut. Sillä välin oli hän jo tuhrinut kättänsä
takkinsa rintapieleen, ojentanut sen uudelleen minulle yhä tuo
pilkallinen vahingonilonilme silmissä. Hämilläni pistin kääppäni hänen
pikilapioonsa ajatellen saipuan ja veden hyötyä. Hän jatkoi jutellen ja
pitäen minun kädestäni:
"Rupesivat kärryt niin sianporsaita kauppaamaan, että oikein täytyi
maantiellä ruveta rasvaamaan. Renki oli jättänyt rasvaamatta, mutta saa
nyt selkänahallaan maksaa..."
Hän päästi käteni, mutta katsahti siihen vielä yhä tuo ilkeä
vahingonilo silmissä.
"Suttaantui nyt kätes, mutta anna anteeksi ... vaikka teiksikin nyt
sais sanoa, mutta en mä juuri viitsi, kun sinä oot niin paljoa
nuorempi... Isäsi kanssa me oltiin hyvät tuttavat, hevoskauppojakin
tehtiin, mutta ei me ole oikein tutuiksi päästy... Sin'oot kans niin
komia ja iso päältäs jotta... Mutta ei se nyt tähän kuulu..."
Hän kaiveli pulloa povitaskustaan. Minä tiedän, että hän alkaa minulle
tarjota ryyppyä vaan sitä varten, etten siitä huoli, sillä hän muuten
ei koskaan tarjoo kenellekään, jonka tietää ryyppäävän. En viitsi hänen
syytökseensä tällä kertaa vastata mitään, sillä minä olen niin monasti
hänelle sanottavani siinä suhteessa sanonut, että olen kokonaan
toivoton, uskallanpa sanoa välinpitämätönkin, ajattelin. Hän otti
tulpan pullon suulta, ryyppäsi, pyyhkäsi pikisellä kädellään suun
"puhtaaksi" ja ojensi sen minulle.
"Eikös nyt passaa ryyppy? Ei siellä ole myrkkyä ... vai vieläkö sinä
oot niin komia, ettei sovi ottaa multa ryyppyä?"
"En huoli, tiedättehän tuon ennestäänkin", virkahdin kärsimättömästi.
"No se on punssia ... kyllä sä sitä itsekin kuitenkin joka päivä
viljelet". Hän vilkautti silmiini tuo entinen ilme silmissään vielä
selvempänä.
"Piruakos tuossa", pääsee minulta kuin vahingossa.
"Noo ... suutu jos tahdot, eli saisin mä nyt teiksikin sanoa, mutta en
mä sano kiusallasikaan ... suutu siitäkin, jos tahdot... Ainakin minä
ryyppään, vaikka sun kuinka pistäis vihaksesi..." Ja hän oli ottavinaan
oikein pitkän ryypyn, nauttien siitä, että hän erehdyksissään luuli sen
minua harmittavan. Mutta hän ei päästänyt paljoa suuhunsa, vaan piti
kieltänsä pullon tulppana. Pullon pisti hän vihdoinkin poveensa,
vääristeli suutansa ja muljotteli silmiään ajatuksissaan. Ja minä
kuvittelen hänen ajattelevan sitä, että mitähän hän nyt sanoisi?
"Missäs teidän emäntä on? ... sopii mun nyt teiksikin sanoa, ei
suinkaan siinä suu väsy... Onko emäntä kotona vai? ... olisin sillekin
ryypyn antanut, ... vai ryyppääkö sekään?"
"Ei hän ole kotona."
"No missä nyt on?"
"Kylässä on."
"Soo ... vai niin... On meilläkin emäntä, mutta ei se jouda kylässä
kulkemaan ... vaikka en mä sitä nyt sen päälle sano, mutta sanon mä
vain, jotta roiskuu meillä paikat, kun isännälle vierahia tulee. Ja on
sitä nyt varojakin juuri, Jumalan kiitos, niin paljon että kestää
kahvipannun keittää..."
Tässä en voinut pidättää nauruani, vaan iloisesti kaklattaen pyysin
anteeksi, ettei nyt sattunut olemaan vaimoväkeä kotona, enkä itse ollut
koskaan saanut vähintäkään kokemusta kahvin keitossa.
Nyt hän nähtävästi suutahti, sillä hän kallisteli ison aikaa äänetönnä
päätänsä kuin palokärki ja minä katselin tahallani hymyillen, vainuten
hänen jokaista silmänluontiaan.
"Naura mitäs naurat, mutta se vasta nauraa, joka viimeiseksi nauraa",
hän alkoi sanella loukkaantuneella äänellä harvakseen ja rupesi
astelemaan ovea kohti.
"Jokos te nyt olette vanha?" kysäsi hän ja kääntyi vitkallisesti
takaisin. Kun olin tehnyt siitä selvän, kuulin hänen puhelevan
ollenkaan minua kuuntelematta:
"... Sopii ... sopii kyllä teiksikin sanoa, vaikka en mä juuri
viitsisi, kun en mä ole kovin paljoa köyhempikään, mutta..." (Hän sanoi
tuota siitä syystä, että tiesi olevansa monta vertaa rikkaampi).
"Isäksi kyllä kelpaisin, mutta mitähän niistä... Ei meiltä ole koskaan
emäntä kadonnut... Ka kun en mä havaitse hyvästikään sanoa." Hän tuli
vitkalleen jälleen luokseni, kun seisoin selin häneen.
"No hyvästi nyt ... eikä riidellä", hän sanoi ja tarjosi kättä
takapuoleltani. Minä käännyin ja annoin hänelle käteni.
"Ollaan miehet kahden puolen, mies isäskin oli." Hän puristi kättäni
armottomasti. "Sun isäsi oli siivo mies, eikä me koskaan riidelty,
vaikka hevoskauppojakin tehtiin, mutta riita meille sun kanssasi pakkaa
tulla ... mikä hänessä on syynä. Oletkohan sinä niin paljon parempi
kuin minä, vai?"
"No heretkää jo tuosta."
"... Ei sinusta tulekaan koskaan sellaista miestä kuin isäsi oli, usko
jos tahdot... Ja vaikka mä sen itse sanon, niin miehen housuissa
minäkin aina olen kulkenut..."
"Mutta mitä te nyt oikeastaan kaivelette riitaa?"
Hän ei välittänyt vähääkään minun puheestani, vaan jatkoi:
"Ole niin hyvä kuin olet ja niin raitis kuin tahdot ... vaikka
teiksikin juuri sais sanoa, mutta... No hyvästi nyt vielä kerran. (Hän
tarttui uudestaan käteeni). Käy panemassa piippuun, kun kuljet ja on
siellä meillä kamarikin, missä istua sopii. Tehkää nyt niin hyvin...
Täytyy sanoa teiksi, jos sitten paremmin tulisitte."
Nyt hän vihdoinkin näytti päättäneen mennä, mutta vielä kerran hän
kääntyi ovessa:
"Paljon me olimme yksissä isävainajasi kanssa, vaikka ei se suinkaan
tähän kuulu, mutta on se niin paljon että... No ei me sillä riitele,
hyvästi nyt vain ja käykää kautta, kun passaa."
Ja hän menee vihdoin ulos, syrjäytyy hetkiseksi huoneitteni taakse,
mistä sitten ilmestyy hevosensa luo. Siinä alkaa panna piippuun,
nojaillen aisaa vasten ikäänkuin jotain odotellen.
Minua kovin huvitti hänen käytöksensä. Asetuin akkunapieleen salaa
tarkastelemaan. Jokainen ruumiin liike ja käännös, jokainen äännähdys
ja askel -- ne kuvaavat häntä niin omituisesti. Jospa voisin tätä
kaikkea kertoa, mutta en voi.
"Soo siinä!" Se on hiljainen, mutta samalla painava nuhde hevoselle,
joka hiukan liikahtaa, horjuttaen samalla aisaa vasten nojailevaa
isäntäänsä. Viime mainitun pää kohoo vitkaan ja kääntyy hevosen päätä
kohti.
"Soo siinä! ... ei sulla ole kiiruumpi kuin mullakaan."
Mutta hän alkaa nyt kuitenkin liikkua rattaille päin, ja kömpii sinne
istumaan, ottaa suitset, nostaa nenäänsä hiukan pystymmäksi ja katsoo
pitkin hevosen selkävartta.
"Noh, lähde nyt", hän virkahtaa, nykäisee hiukan suitsista ja jää
rauhallisesti odottamaan hevosen lähtöä. Hevonen tekee yrityksen, mutta
pidättyy kohta, sillä marhaminta on jäänyt kiinni seinärenkaaseen.
"Jassoo." Nierulainen nousee levollisesti, vähääkään suututtelematta
ottamaan sitä irti. Päästyään onnellisesti taas maahan, on piippu
sammunut ja hän rupee sitä sytyttelemään.
Mutta juuri siinä, kun jo osoittelee tulitikulla valkeata piippuunsa,
älähtää:
"Mutta vaikka mä sen itse sanon, niin aina meidän padas on mäntä ollut,
jumaliste!" Piippu jäi sytyttämättä ja hän alkoi uudestaan astua tupaa
kohti. Minä pakenin kuin nuoli toiseen huoneeseen ja suljin oven
perääni. Kuulin sieltä, miten hän itsekseen jutteli etuhuoneessa ja
teki mitä kummallisimpia ja aiheettomimpia, mutta väliin myöskin
erinomaisen teräviä ja sattuvia johtopäätöksiä, niin että minun
väkistenkin täytyi nauraa.
Vihdoin hän lähti samaa nuottia jatkaen pihalle ja venyteltyään siellä
noin puolen tuntia, lähti. Mutta juuri portissa mennessään hän
huudahti:
"Roiskuu meillä paikat, kun meille vieraina tulee, vaikka mä sen itse
sanon, mutta..."
Hän oli kovin vihoissaan siitä, ettei ollut kahvia saanut ja minä olin
aivan varma, että hän tulee uudelleen pian takaisin purkamaan samasta
asiasta, sillä hänellä näyttää pysyvän kaikki kärsityt vääryydet
mielessä ijankaikkisesti. Mutta tuo, mitä hän emännästään sanoo, se on
vaan pelkkää suun pieksämistä, sillä hän, harvasanainen miesrukka, on
niin perinpohjaisesti tohvelin alla. --
1892.
Kelvottomat.