äiditön orpotyttö, nätti ja sopiva siihen määrään, että vaikka olikin
pukenut luttinsa lainavaatteilla, siellä kuitenkin renkipojat kävivät
kopistelemassa.
* * * * *
Eräänä sunnuntaina, kun talosta olivat muut hajonneet, tytär Miina
mennyt kirkkoon ja palvelijat mikä minnekin, että äijä yksin vaan oli
jäänyt kodin vartijaksi, näkyi hänelle yksinäisyys tuovan varsin
omituisia ajatuksia. Sillä kun oli aikansa istunut kessumaassa ja
poiminut kukkia kessun latvoista, sitten käynyt tarkastelemassa
humalistoa, kääntänyt tervattujen rekien ja kärryn pyöräin
kuivamattoman puolen aurinkoa kohti, ja korjannut tarharinnin, meni hän
tupaan, otti seinästä vanhan peilin ja rupesi tarkastamaan naamaansa.
Luultavasti tuo suorapuheinen kumppali hiukan loukkasi, koska hän niin
tyytymättömästi muristen pani sen paikoilleen, meni kamariin ja otti
hyvän viinaryypyn. Mutta siellä turvasi kohta toiseen samanlaiseen
kumppaliin, joka upeissa kullatuissa raameissa riippui seinällä tytär
Miinan palvelukseksi. -- --
Ettemme tarvitsisi vanhusta loukata, kertomalla miten hän siinä
koetteli turhaan tavoitella muinaista ryhtiä, merkitsemme sen kohdan
vaan kahdella viivalla, jotka merkitsevät niitä kuluneita kahta
vuosikymmentä, joiden menettämistä hän nyt niin katkerasti katui, että
meni taas kaapille ja otti viinaryypyn.
Se olikin varmaan parempi ystävä kuin tuo ulkokullattu kultapuitteinen,
joka seinällä riippui, sillä poskille alkoi nousta hieno puna ja
liikkeistä päättäen palautti se mieleen uuden elämantoivon. Hän meni
vieläkin kerran sitä suutelemaan ja vältti katsomasta peiliin, mutta
meni sen sijaan tupaan, teki valkeata takkaan ja asetti sinne
vesipannun.
Sillä aikaa kuin vesi kuumenee, hakee hän yliseltä verkahousut ja
saappaat. Pukee ne päällensä ja mustaa saappaat vielä nokitukolla.
Sitte vie veden kamariin suurella savivadilla, hioo partaveitsensä.
Löytää vielä jostain saippuan palasen ja asettuu tuon kullatturaamisen
eteen ja käy säilänsä kanssa urhoollisesti partansa kimppuun. Mutta
miehuullisesti pitää sekin puoliansa, johdattelee luontaisella
juonikkaisuudella surmaavan aseen ryppyjen selkään saaden siten aikaan
turmiollisen verenvuodatuksen. Äijä älähtelee tuskallisesti,
pullistelee poskiaan mitä luonnottomimmilla ponnistuksilla. Hän
kokoilee riepuun veritippaset ja kyselee kultapuitteiselta valloituksen
tuloksia. Se alkaa kehuskella, äijä riemastuu, käy uudella innolla
kalpaansa käsiksi... Veri vuotaa, tuskitellen väkättää vanha leuka
uhraten hurmettaan lihallisen uudestasyntymisenpeson alttarille.
Ja vähän ajan kuluttua seisoi hän siinä verkahousuissa ja kuivaneen
ravan päältä mustatuissa saappaissa, kasvot kuin suolahapolla
voideltuna vehkeillen ja pöyhistellen. Lähti vihdoin köpöttelemään
ulos, heitti kivellä Litun lutin oveen ja käski alas tulla. Littu
tulikin pikapuoliin unissa silmin ja löysi äijän tuvassa valkean
touhuissa. Äijä hymyili ja katsoi Littua sukkelasti silmiin, kun käski
kahvia keittämään ja rupesi sitten toimittamaan kauniista ilmasta,
kyselemään, pahoinko nyt nukuttaa ja että hän on tässä niin ikävissään
että...
Littu ei tahtonut ihmettelemästä lakata: millä se nyt on tuon naamansa
voidellut? mitä se nyt verkahousuihin on pukenut? saapaskohjaleetkin on
jalkaansa vetänyt ja noennut? ja kahvia sydänpäivällä keitättää ja noin
sukkeloita puhuu ja nauraa ja...?
* * * * *
"Te olette niin vanha ja..."
"Vanha! No saamari katso nyt ... näytänkö minä niin kovin vanhalta, kun
partani ajoin?"
Littu purskahtaa nauramaan ja painaa pään käsiinsä.
He istuivat toinen toisessa ja toinen toisessa päässä kamarin pöytää,
jolla ovat kahviaseet levällään. Äijä joutui kovasti hämilleen: hänhän
oli kysynyt, eikö Littu tahtoisi tulla hänelle akaksi. Mitä sitä nyt
sitten niin nauraa tarvitsisi? Jos hän nyt onkin vähän vanha, niin onpa
hänellä rahaa ja rukiita ja...
Hän kiivasi pöydälle rahalompakkonsa ja piirongin laatikko, jossa oli
velkakirjoja ja sanoi, että jos hän nyt onkin vähän vanhempi, niin
hänellä on sellaista, jota ei ole renkinulikoilla. Kas tässä on rahaa
ja tässä on velkakirjoja...
"Niin, mutta kun minä olen niin nuori", väitti Littu, mutta ei enää
niin nauranut. Herra isä! ... kun onkin paljo rahaa tuolla äijällä ja
velkakirjoja ... ja minäkö olisin emäntänä tässä ja...
"Nuori? Älä sinä siitä huoli, kun en minäkään huoli... Nuori sun
pitääkin olla ja korea ja iloinen, en minä mummoista huolisikaan. Ja
minäkin nuorennun... Mennään kaupunkiin ja ostetaan mullen uudet
trikoovaatteet. Mutta katsos: kun ei minusta ole kukaan välittänyt,
niin minä olen olla rojuuttanut, en ole siivostanikaan enkä vaatteista
välittänyt... Mutta nyt minä rupeisin kohta pitämään arkina niitä uusia
puolivillaisia housuja ja sullen ostaisin musliinia ja karttuunaa. Eikä
sun tarvitsisi muuta kuin vähän minusta huolta pitäisit, olla ja huutaa
ja narukengissä kävellä... Ei Miinaa tarvitse pelätä, se sais pitää
suunsa kiinni ja olla hiljaa, sinä emäntä olisit..."
"Voi Jumala siunatkoon!"
"Häh?" äijä kysäsi vaikka kyllä kuuli, mutta hänestä kuullosti, että
tuohon perään pitäisi oleman tulossa joku myönnytys.
"Mutta minä en osaa millään tavalla olla niin vakava, kuin te
tahtoisitte, ei vaikka..."
Äijä pamahti ylös kuin tulissa ja tauloissa ja alkoi hullunkurisesti
konkaroida ikäänkuin tanssien, että Litun täytyi taas katketakseen
nauraa. Äijä sanoi, että jos sä rupeaisit istua mörröttämään kuin
vanhat akat, niin siitä hän suuttuisi. --
Mutta oli jo aika lopettaa nämät vehkeilyt, sillä kirkosta tulon aika
alkoi lähestyä. Littu korjasi kahvitamineet ja karkasi puoliväkisten
äijän käsistä luttiin. Äijä meni taas kaapille, otti ryypyn ja kopautti
nyrkkiä pöytään virkahtaen leveästi nauraen:
"Saamari soikoon, olenkin vielä vanha Jussi!" Mutta siinä hän yht'äkkiä
muisti, että hänen olisi pitänyt sanoa Litulle, ettei sen saa enää
poikia luttiinsa laskea. Hän lähti perään aikoen kutsua Litun sieltä
uudestaan ulos ja sanoa sille ... mutta Miina tuli jo ovessa vastaan.
Äijä vähän säikähti ja nyreissään virkahti: "No mikä saamarin hätä
sieltä kirkosta nyt oli kotiin!"
Miina katsoi pitkään ja matki:
"Hätä?"
Mutta äijä ei sanonut mitään, hämillään vaan itsekseen mutisten palasi
kamariin, pani oven lukkoon ja oikasi sänkyyn makaamaan.
* * * * *
Äijä Tappurainen oli rakastunut todella korvia myöten, mutta sitä eivät
talossa tienneet muut kuin Littu. Kuitenkin heti ensi päivästä, kun
tunnustuksensa oli tehnyt, näkivät kaikki, että hänessä oli tapahtunut
kummallinen muutos: oli näetten niin epätasainen. Ennen oli tasaisen
hienoinen luonnostaan eikä juuri paljon puhellut. Nyt sitä vastoin aika
ajoin pälpätti ja laverteli oikein hullutuksia, toisinaan taas yhtäkkiä
ärhenteli ja karjui kuin raivoissaan. Palvelijat ja muu väki katsoivat
monta kertaa pitkään päälle ja kuiskuttelivat, että mikähän lempo tuon
äijän on tullut?
Miina luuli että se on hulluksi tulossa. Aikoi jo lähteä sisarten luo
kertomaan, mutta jätti vielä toistaiseksi. Ehkä oireet paremmin alkavat
näkyä, tuumaili.
Sitten eräänä päivänä tuli Tappuraisen äijälle vieraaksi toinen äijä,
vanha tuttu ja "trastukampraatti"; leskimies muuten hänkin. Muulloin ei
Tappurainen paljoakaan välittänyt vanhoista tutuista, jopahan nyt
istumaan käski tuvan penkille, toi siihen kessupöntön ääreen ja käski
piippuun panna, harvoin niin pitkälle meni, että viinaryypyn antoi.
Vaan nyt meni jo pihalle vastaan naureskellen, huuti Litulle, joka
siinä jotain Miinan kanssa teki, että tois heiniä Rotevaisen vaarin
hevoselle. Koetti siinä jutuillaan Rotevaista pihalla viivytellä, niin
kauan kuin Littu tuomaan ehtisi ... näkishän siinä Rotevainenkin. Mutta
Rotevainen ei näkynyt mitään näkevän, -- Tappuraisen täytyi huomauttaa:
"Eipä sitä Littua nyt yhtään laulata."
Rotevainen jo katsoi, että mikäs se Littu nyt on, kuin sitä niin pitäis
laulattaa ja sitte hän katsoi Tappuraista. Mieleen vilahti: onkohan se
juovuksissa?
"Vai on tämä niitä laulaja-Littuja", sanoi.
"On se sellainen laulaja-Littu, että ... ja hutikatti", todisti
Tappurais-äijä hymyillen katsellen Littua, mutta vilautti samalla
katseensa vauhkasti Miinaan. Miina seisoi siellä joutilaana ja katseli
heitä, Äijä hiukan niinkuin säpsähti, kääntyi heti tupaan päin ja
kehoitti Rotevaistakin tulemaan.
Nyt mentiin oitis kamariin ja otettiin ryypyt suihin. Tappurainen tuli
kovin vierasvaraiselle tuulelle, meni porstuan ovelle ja huusi Miinan
ääreensä.
"Pitäisi tulla kahvia laittamaan", sanoi, "jos et sinä jouda tulla niin
käske Littu... Käske vaan Littu, saat olla touhuissasi sinä".
"Littu?" Teräväsilmäinen tyttö tutki vanhus parkaa katseillaan luita ja
ytimiä myöten. Äijä rupesi hätäilemään:
"Littu, niin ... mä vain ajattelin, että jos sulla on kiirettä niin..."
Mutta siinä vasta äijä huomasi, ettei se ollutkaan Miinan työtä, vaan
talon. Mukavampihan sitä olisi kaikessakin tapauksessa ollut Littu
tekemään ja Miina taas kahvia keittämään...
Miina ryntäsi tupaan posket hehkuvina. Äijä lähti päätä kynsien perään:
"No keitä sinä, sama se mulle on kuka sitä..." Äänen väre oli surkean
epävarma. Äijä pelkäsi tarkoituksen tulleen ilmi.
"Ei sitä ole Littu meillä ennenkään keittänyt!" ärhenteli Miina, kun
pelliä aukoi. Äijä puikki käsistä kamariin. Kun Miina jäi yksin,
heittäysi hän uunin penkille istumaan, löi käsillä polviinsa ja
tuskallinen ilme kasvoissa ohahti:
"Sitäkö se hulluus olikin!"
* * * * *
Ensin otti Miina Litun "kirkkoon". Kyseli, että onko teillä sellaisia
touhuja. Littu hämmästyi, ei osannut aavistaakaan, että siitä jo muut
tiesivät. Koetti kierrellä. Mutta eihän siinä pitkälle päässyt.
"Puhui se isäntä siitä", sanoi vihdoin vaitoisesti, "mutta en suinkaan
minä ole ajatellutkaan..."
"No olet sinä ajatellut! ... kyllä minä sen näen sun päältäsikin. Hyvä
isä sentään! ... ja sinä ottaisit tuollaisen vanhan kroosun?"
Littu ei tiennyt mitä sanoa; rupesi itkemään.
"Heitä nyt Jumalan nimessä sellaiset", uudisti Miina.
"En suinkaan minä ole sitä niin ajatellutkaan", ruikutti toinen.
"Onko se jo aikaakin ollut vireillä se juttu?"
"Kaksi viikkoa".
Littu itki ja kertoa sopersi, että ei suinkaan hän sitä ollut niin
ajatellutkaan juuri, mutta kun se vaari oli sanonut että hän pääsee
emännäksi, eikä tarvitse mitään tehdä, niin oli hän ajatellut, että kun
se niin tahtoo, niin... Ja eikä Miinan sitä tarvitsisi peljätä, vaikka
hän tuliskin ... että hän rupeaisi häjynkuriseksi... Jumalakin sen
tietää ettei hän y hyy hyy yy...
Miinasta oli tuo kaikki niin verrattoman hullunkurista että asia
yhtäkkiä alkoi näyttää lasten leikiltä. Kun hän vertaili isäänsä ja
Littua toisiinsa ja ajatteli tuota Litun vakuutusta, ettei hänestä
tulisi paha äitipuoli, tahtoi hän pakahtua naurusta. Ja Littu itkeä
kollotti kilpaa, kun toinen nauroi. Naurunsa välistä sai Miina
sanottua:
"No elä nyt poraja, kyllähän minä ja Perttalan emäntä ja veli Juho,
Savion lautamies äitipuolen tarvitsemme".
Toinen yltyi vielä kovemmin älättämään.
Miina jätti hänet heinälatoon itkemään ja meni itse tupaan. Kävi
heittämässä vaatetta yllensä ja lähti veli Juhon luokse.
* * * * *
Vähän sen jälkeen kun Miina oli mennyt, lähti pois Rotevaisen vaari ja
oli hiukan toisella kymmenellä. Tappuraisen äijän "kulmiin" niinikään
oli mennyt ja siinä lähdön hommissa pihalla äijät kaikellaisia joutavia
jaarittelivat. Mutta sitte vasta kun Rotevaisen äijä jo oli kärryillä,
äkkäsi hän kysyä:
"No mutta, Jussi, koska me lähdemme akkametsään?"
"Hääh? Mitäs saamaria... No mennään vaikka huomenna!"
"Huomenna?" naureskeli toinen.
"Niin, lempoako se viivyttelemällä paranee".
"No niin, tule sinä meille, lähdetään sieltä. Kyllä tällaiset poijat
vaan kelpaa".
Molemmat nauroivat.
"Kelpaa ne! Saat' ei ainakaan tarvitsisi 'plikuskien' nälkäkärryihin
istua". Jo oli tulla ja tulla Tappuraisen äijältä, että hänellä on jo
täällä tämä ... ja korea onkin... Mutta jäi se kuitenkin sanomatta, kun
toinen äijä yhä jatkoi:
"Ei niitä vain joka oksalta putoile tällaisia poikia. Mutta kuinkas
vanha sinä nyt olet Juho?"
"Alanhan minä jo olla tuossa puoli välissä kuuttakymmentä".
"No on sulla päiviäkin, mutta pahoin se on kanssa jo parkittu tuo sun
naamas".
Se ei ollut Tappuraisen mieleen.
"Noo, jopa ... sinä oletkin pysynyt hyvänä".
"Minä olen niinkuin simpula vaikka olenkin jo kuudenkymmenen. Katso, ei
ole ryppyjä poskilla". Rotevainen taputteli poskeansa.
"Ei siinä pahasti ole, saamaristi sinä ootkin säilynyt", tuumaili
Tappurainen kateellisesti katsellen toisen pullottavia poskia.
"Ei maar, mutta hyvästi nyt Juho. Kyllähän se taitaa meiltä jo jäädä se
akan touhu. Vanhat ovat meille liika rumia ja nuoret lukevat mieluimmin
ikävuosia kuin velkakirjoja". Toinen lähti ja Tappurainen jäi lukemaan
"saamariansa", että mistä sinä sen tiedät mitä ne lukevat!... Meni
sisään ja otti taas harmissaan ryypyn. Lähti sitten tyttöjä etsimään.
Tarhan puolesta löysi Litun, mutta ei Miinaa. Matkan päässä seisoen
kyseli Miinaa, oli niin aralla hengellä, ettei tohtinut likelle mennä.
Sai kuulla, että se oli jonnekin kylään mennyt. Vai meni, ajatteli.
"Mihinkähän meni?" kysyi. Littu vastasi tuikeasti, ettei tiennyt.
Äijän kasvoilla kuvastui harmi. Hän astui likemmäksi Littua ja vääntäen
suutansa teennäiseen hymyilyyn, kysyi kuiskuttaen: "Puhuiko se sulle
mitään?"
"Puhui se... Johan minä sen tiesin!" Littu hyrskähti itkemään.
"Vai puhui. Mitä sanoi?" kyseli äijä tyhjänpäiväisen nolosti. Littu
kertoi itkien ja sinkuen, ikäänkuin äijä olisi siihen ollut syyllinen,
että se sanoi sitä ja sitä.
"Kuule saamaria..."
Yhtäkkiä nousi äijän luonto lovesta. Hän ryähti karskisti, sanoi että
hän on isäntä talossa ja...
"Tule tupahan Littu, keitetään kahvia... Minä näytän niille, että minä
olen meiltä, mutta muut ovat meidän krannista. Tule nyt Littu!"
"Kissa!"
"Häh?"
"Kissa!"
"No mikä sun on?"
"Ei mikään, en minä tule".
"Et tule?"
"En, en!"
"No saamari..." Äijä astui likemmäksi, tarttui käsikynkkään ja rupesi
leikkiä laskien vetämään. Littu riuhtoi itsensä irti ja pakeni edellä.
Äijä kompastui rioon ja kaatui. Nousi sadatellen ylös ja huusi Litulle,
lakkiansa ylös hapuillen:
"Tule nyt! ... mikä sinun on?"
Mutta Littu luimisteli vaan vihoissaan nurkan takana ja katseli jostain
raosta, miten tupakan kura vaitonaisena juoksi suupielistä. Tyttöparkaa
jo puistutti. Se näytti muutenkin tuo äijä niin avuttomalta
kräkkylältä...
"Mihinkähän se meni? Tule nyt Littu!"
Ei näkynyt Littua.
"No ole sitten", murisi äijä ja lähti tupaan.
Miina tuli iltasella, löysi isänsä nukkumasta. Veljeänsä ei ollut
tavannut, tämä kun oli ollut viikkokunnalla takamailla. Mutta emännän
kanssa oli asiasta nauranut, molemmat olivat tehneet johtopäätöksiänsä
ja tulleet vihdoin siihen, että ennen pitkää se äijän touhu siihen
kuolee. Eihän se Littu nyt saattaisi olla niin hassu ... ja eihän se
äijäkään nyt aivan täysi mieletön vielä ole, tuumivat. Ja vaikka asia
näytti olevan niin vakavaa laatua, eivät he saattaneet mitenkään olla
yhä uudestaan nauramatta.
* * * * *
On varhainen sunnuntaiaamu. Tappurainen on kuitenkin jo noussut ja
kävelee pihasalla kaunista aamua ihaellen.
Yht'äkkiä: pitkä pojan vekara tulla roikkailee Litun lutista ja
puikkelehtaa tarhanpuolesta välysien kautta vainiolle.
"Mikäs saamari?" pääsee äijältä ääneen ja ilman aavistamatta löytää hän
siinä itsensä seisomassa mustissa sukissa korvia myöten. Ei saata olla,
vaan menee vielä nurkasta perään katselemaan, että kuka se oikein oli.
Se se oli sittenkin, joksi luuli, joku renkiroikale!
"Mahtoi olla lainahousutkin pitkäin säärien suojana ... ja olikin!"
Jo nyt saat Littu vasikannahkoja odottaa! Äijä tuntee sinut jo. Kun
kehtaatkin rakastaa ja paremmin pitää tuollaisesta roikaleesta, jolla
on lainahousutkin...
Äijä on kovasti suuttunut, menee sisään, ottaa hyvän ryypyn, ei hae
peiliä, ei saappaita eikä verkahousuja, vaikka onkin pyhäaamu.
Mutta Miina on lasista nähnyt hänen vehkeensä pihalla.
Hänkin innostui juoksemaan, juoksi ylös kamariinsa ja siellä hän nyt
vasta oikein nauraa.
* * * * *
Päivemmällä tuli Poika-Juho, Savion lautamies emäntineen ja lapsineen
vieraiksi. Äijä oli vähän hämillään, kun pihaan vastaanottamaan
mennessään äkkäsi poikansa suusopissa juonikkaan hymynkierteen. Kun
vieraiden kanssa kamariin tuli ja sinne Miinakin ehti, rupesi Juho
tolkussaan juttelemaan:
"Tulimme tänne katsomaan, koska ne häät pidetään, että jos apuihin
pitäisi joutaa".
"Älä nyt siinä", ärähti äijä kärsimättömästä.
Miina ja Savion emäntä kamppailivat äärettömästi tukkivan naurun
käsissä. Juho oli vakava ja totinen.
"Saamari", ähki äijä hämillään päätä kynsien.
"No mitä?" kyseli Juho.
Miina jo purskahti, mutta se olikin vaan yskä.
Äijä katseli lattiaan.
"Kyllähän se tässä tarpeeseen olisi äitipuoli tuolle Miinalle,
hoitaisihan edes tuota yskää ja saisinhan minäkin siltä aina jotain
neuvoja ja olishan siinä uusien veikkojenkin toi..."
Mutta nyt naiset jo nauroivat oikein huutamalla ja vatsojansa pidellen
eikä Juho saattanut olla mitenkään jatkamatta lausettaan tällä tavalla:
"-- u-hu-huusien ve-he-heikkojen to-ho-hoivo ha ha hahahaa!"
Miina nojasi ryömällään vuoteen päänalusiin ja Savion emäntä turvasi
tuolin nojaan.
Äijä ei voinut vastustaa kohtausta: kun nousi tuoliltaan ja nosti
sulhaskasvonsa, nauroi hänkin että silmistä vedet juoksivat, lihakas
nenä kimmoili ja tärisi kuin kumipallo, taas pitkällä törröttävä parran
sänki tutisi syvien poskiryppyjen pohjalla ja harjalla...
Aluksi äijä rupesi nauramaan oikeastaan sillä, että ne toisetkin niin
nauroivat. Mutta sen ohessa joutui ajattelemaan Jussin puheita
äitipuolen tarpeesta, uusien ve-heikkojen to-hoivosta ja sitten vielä
sitä toissunnuntaillista parranajotouhua ja peilailemista...
"Kyllähän minä taisin olla niin hullu ja jo meinasin ... mutta..."
pääsi häneltä kuin itsestään.
Toiset löivät käsiä yhteen ja alkoivat oikein ulvoa. Jo olisi äijä ulos
mennyt, mutta pelkäsi, että jos siellä tuvassa on joitakin niin näkevät
nekin tämän pulan. Lapset ymmärsivät jo, että tässä oli vasikannahat
valmiiksi naurettu.
* * * * *
Äijän "mutta" havaittiin pian niin todelliseksi että lapset ymmärsivät
jutun saatavan sulkea perhesalaisuuksien joukkoon. Se suljettiinkin
niin tyysten, ettei kukaan vieras sitä saanut tietää. Kerran Miina ja
Littu asiasta sitten vielä keskustelivat ylikamarissa. Littu nauroi
niinkuin hupsu, kun selitti Miinalle kosioimapäivän merkilliset
tapaukset.
* * * * *
Äijä sattui vielä näkemään, kun tuo "lainahousu" taas muuanna
sunnuntai-aamuna yritti takapihalle puikkia. Mutta nyt huusi äijä
perään ja otti kiinni. Vei kamariin ujostelevan pojan ja tarjosi ryypyn
naureskellen ja puhellen: "Otas ryyppy, vävymies... Ota vaan meidän
Littu, se onkin sulle saamarin sopiva". Hän katseli sukkelan
juonikkaasti nuorta miestä, joka hämillään ja punasissaan laitteli
piippuaan ja ajatteli, että tämäpä on jotenkin sopiva äijä.
1893.
Konkurssi.
Pesänhoitajat hiljentävät hiukan käyntiänsä, kun lähenevät konkurssin
tekijän asuntoa. Puhelu laihtuu hajanaisiksi huomautuksiksi ja
jonkunlainen arkuuden värähdys äänissä ja epävarma katse silmissä
astuvat he eteiseen.
Ovi saliin on raollaan. Epävarmana katsahtaa vanhempi heistä
toveriinsa, kumpaseenkin oveen, ja seisahtaa. Käy vihdoin kurkistamaan
raollaan olevasta salin ovesta. Siellä sisällä näyttää kaikki olevan
jonkunlaisessa epäjärjestyksessä. Ikäänkuin siitä rohkeutta saaden
vetää hän oven hiukan enemmän auki ja kurkistaa sinne.
"Tule pois, mennään sisään", virkahti hän toiselle ja kumpainenkin
astuu saliin.
Vastaisesta ovesta tulee keski-ikäinen mies.
"Jassoo!" huutaa hän teeskennellyn iloisesti, rientää tulijoita
vastaan, toivottaa tervetulleiksi ja kehoittaa istumaan, pyytäen
samalla anteeksi, että täällä on hiukan epäjärjestystä...
"Vaimoni, näetten, on hiukan väsyksissä tänä aamuna". Hän naurahtaa
väkinäisesti, ikäänkuin velvollisuudesta ja katsahtaa molempiin
vieraisiin, jotka tavoittavat mitä ystävällisintä hymyilyä ja
vakuuttavat kahden kilpaa, että epäjärjestystä ei ensinkään huomaa.
Saadaan tupakkaa. Päästään käsiksi keskustelemaan pääasiasta.
Konkurssin tekijän nimi on Hernström, nuori virkamies. Nuoruuden
syntien ja nyt sattuneen rahapulan hedelmä on konkurssi. Vasta äsken,
vuosi sitten meni naimisiin.
Hän puhelee konkurssiasioistaan aivan kuin olisi kysymyksessä
tavallinen kauppa-asia. Huolen painoa tuskin nimeksikään huomaa.
Pesänhoitajainkin ujous vähitellen poistuu. Saattavat jo tehdä
ehdotuksiansa, eivätkä turhia arkaile...
Pesän luettelot ovat käsissä. Vanhempi pesänhoitajista nousee.
"Ehkä alamme tarkastuksen?"
"Aivan oikein. Odottakaas. Ehkä alamme tuosta kaapista. Avaimet lie
vaimollani".
Hän poistuu sivuhuoneeseen. Viipyy kotvasen. Alkoi vihdoin sieltä
kuulua kiivasta kuisketta. Kohta sitten tuli nuori rouva, lapsi
sylissä. Käveli, vieraisiin katsahtamattakaan, heidän ohitsensa
kaapille ja avasi sen ovet, poistui nurkkaan ja jäi selin vieraisiin
sinne seisomaan.
Vanhempi ei tahtonut saada katsettaan pois rouvasta: hän olisi niin
kovin mielellänsä tahtonut tietää: itkikö se. Nuorempi oli
loukkautunut: mitä pahaa olen tehnyt, ettei tuo edes tervehdi?...
Hernström tuli vähän jälkeen sivuhuoneesta, astui kaapin luo, jonka
oven rouva oli avannut.
"Tehkää niin hyvin"...
Molemmat nousivat epäröiden ja silmäilivät tuonne loukkoon, missä rouva
yhä seisoi ja lapsi hänen sylissään yksinään jokelteli.
Luetteloa alettiin tarkastaa. Mutta se rupesi kohta käymään kovin
vaikeaksi ilman rouvan apua.
"Kuuleppas Elli!" virkkoi Hernström.
Rouva ei päätään käännä. Mies menee luokse, laskee kätensä vaimon
olkapäälle.
"Elli, autappas meitä hiukan", kuiskaa ja naurahtaa. Hyvä ystävä,
tämähän on ohi menevää laatua, pitäisi naurun sanoa. Mutta isä saa
pienen jokeltelevan tyttösen ja äiti kiirehtii toiseen huoneeseen.
Hernström luo kysyvän katseen hänen peräänsä ja alkaa kauniin lapsen
kanssa leikkiä.
"Katsokaas tätä tytärtä, se tukistaa niin hirveästi", hän sanoo ja
menee vieraiden luo, jotka tupakoiden, kiirehtimättä odottavat.
"Kas"...
Tulevat molemmat lähelle. Tahtovat kättä lapselta. Se nauraa, yrittää
partaan. Yks, kaks: se on vanhemman "sedän" sylissä ja nuorempi "setä"
melkein kadehtii... Hernström menee sivuhuoneeseen...
Sedät huvitteleivat tytön kanssa, mutta ajattelevat sen ohessa yhteen
jaksoon: miksikähän ei se rouva tervehtinyt?... Nyt se varmaan jo
_hymyilee_, kun tulee ja näkee, että me otamme asian näin
perheelliseltä kannalta...
Miksi hymyilee? Mitä he rouvan hymyilystä? Ovathan he "pesän
hoitajia"!...
Ne tulevat taas peräkkäin, rouva edellä, mies perässä.
Nyt ... nyt se... Molempain vierasten katse, samalla kun lapsen kanssa
vehkeilevät, seuraa rouvaa.
Ei silmäystäkään!
Nuoren, kauniin rouvan tukka on hajalla, kasvot pesemättä, vaatteet
epäjärjestyksessä, -- tämän kaiken huomaavat vieraat tarkoin. Rouva ei
siis välitä heistä, ei rahtuakaan!
Yht'äkkiä nuorempi, joka on lapsen saanut, toivoo, että rouva tahi itse
Hernström tulisivat ja ottaisivat lapsen, kun häntä pitävät lapsen
piikana. Onko tämä loukkausta vai huomaamattomuuttako?...
Hernström on mennyt rouvan luokse kaapin tykö, ja kuiskuttelee jotain
sen korvaan...
Pesänhoitajista alkaa tuntua, että olisi varsin erinomaista, kun
keksisi syyn, jonka perusteella voisi tämän lykätä toiseen päivään.