KYLISTÄ, KODEISTA JA VAINIOILTA
Kertomuksia ja kuvaelmia
Kirj.
SANTERI ALKIO
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1894.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
SISÄLLYS:
Koivu karjatuvalla.
Sisarukset.
Kreetaliisa ja Maijastiina.
"Kyllähän minä jo meinasin, mutta..."
Konkurssi.
Naapurukset.
Tuttava.
Kelvottomat.
Isäntä, hevonen ja koira.
Isä on Ameriikassa.
Ennen ja nyt.
Himojensa herra.
Katovuoden kevät, kesä, syys.
Miska pantiin kansakouluun.
Painajainen.
Koivu karjatuvalla.
Näyttää siltä kuin seuduilla, missä luonnonihanuudet ovat
harvinaisempia, eivät ihmisetkään yleensä niitä kaipaisi. Heidän
luonteensa kehittyy samanlaiseksi kuin luonto, jokapäiväiseksi,
epärunolliseksi. Kun poikkeuksen tapaa, on se melkein kuin
luonnonoikku. Se, vaikkapa olisi miellyttäväkin, herättää usein enemmän
kummastusta ja ihmettelyä, kuin ihailua.
Se näyttää siltä. Mutta tarkemmin katsoessa huomaa useinkin, miten tuon
jokapäiväisyyden kuoren alla elää luonnonihmisten vieno runollisuus
salattua elämää. Maailmalle näkymättömänä se siellä ajatusten ja
mielikuvitusten äärettömillä aloilla virkistää, voimistaa ja kasvattaa
Jumalan kuvaa. Kovan, paksun kuoren alta tuo "Jumalankuva" pääsee
ilmoille vaan varmojen, tarkoin määriteltyjen yleisten ohjeitten
mukaan, taikka taas kokonaan mielivaltaisesti, satunnaisissa tunteen
purkauksissa. Oikeudentunto se yleisessä mielipiteessä seisoo
jaloillaan kuin ikihongan kanto, mutta sellainen tunne kuin rakkaus ja
sen ilmiöt, niillä ei ole oikeutta julkisesti esiintyä. Kun ne
ilmenevät, tulevat ne kuin varkain, purkautuvat esiin kuin äkkinäinen
rajuilma, eli pilkistävät ujosti kuin auringonsäde vankihuoneeseen,
kadotakseen jälleen jokapäiväisyyden jäykkään varjoon.
Jospa voisi edes käsittää miten syvästi joku, jonka koti on jossain
kivikkomäen kyljessä tahi notkanteessa, hellii ja rakastaa vaivaistakin
pihlajaa, joka elää kituvaa elämäänsä tuvan päätyikkunan alla tahi
pihalla kaivon luona. Mutta sitä ei voi käsittää. Miksi ei hän, jos hän
kerran puita rakastaa, ole istuttanut useampia? Ei, ne imevät nesteen
maasta ja ovat jonkullaisena komeuden ja ylpeilemisen merkkinä. Niin
hän sanoo. Mutta tuo yksi, siitä hän puhuu, sen lehteen tulosta,
kukkimisesta, marjoista, ja katselee kaihomielin, kun se syksyn tullen
karistaa lehtensä ja varustautuu luisevana, laihana ja kuolleen
näköisenä talvea vastaan. Se on perheen jäsen, jonka kanssa ajatellaan,
tunnetaan, jopa puhutaan ja kärsitäänkin.
Lampelaisen karjatuvalla, noin kymmenen kilometrin matkassa kotoa,
kasvoi koivu, yksi ainoa koivu tuvan edessä. Mutta minkälainen koivu!
Se oli oikein jättiläiskoivu, joka keväisin pukeutui aina niin kainosti
ja tarkoin, ettei auringon sädekään päässyt pilkistämään sen tuuheain
lehvien lomitse. Ja sitten se oli niin tasaisesti sopusuhtainen, ei
mitään virhettä, ei vähintäkään muistuttamisen syytä, aivan niin kuin
Luoja olisi sitä erikoisella tavalla vaalinut, hoitanut ja kasvattanut
ihmisten silmäruoaksi, lintujen laululinnaksi ja verrattomaksi
yösijaksi, nukuntapuuksi. Kun puhuttiin kartanopuista ja kehuttiin
näkemiänsä sanoivat kaikki, jotka tämän olivat nähneet, yksimielisesti,
että se Lampelan karjatuvankoivu, se se kuitenkin on kaikista komein.
Lampelainen oli äreä äijä, olisi luullut hänen sopivan enemmän yhteen
katajain kuin koivujen kanssa. Mutta hän rakasti tuota koivuansa
niin hartaasti, että kun joku hänen omista pojistaan kerran
ajattelemattomuudessaan taittoi siitä muutaman oksan vastaksiksi, kun
oltiin heinänteossa, antoi äijä empimättä sellaisen selkäsaunan, että
poika muistaa vielä vanhana kertoa siitä omille pojillensa, kun tahtoo
oikein saada kuvatuksi isänsä luonnetta. Hän oli todella ylpeä
koivustansa, se oli hänen niittynsä, talonsa, koko omaisuutensa
erikoisuus. Kun hän sanoi "meidän karjatuvan koivu", sanoi hän sen niin
kuin mies, joka tahtoo näyttää ymmärtävänsä asioita, joita muut ovat
liian pintapuolisia ja yksinkertaisia käsittämään. -- Mutta naapurit
väliin nauroivat tuolle ihmeelle, heistä oli ihan hassua vanhan miehen
kerskailla yhdestä puusta. Puu kuin puu! --
Mutta sitten tulivat maanmittarit, samosivat pellot, niityt, suot ja
metsät ristin rastin. Avarain niittyjen poikki, tiheäin metsäin läpi
vietiin koetuslinjat, jättiläiskuuset saivat kukistua ja jättää sijansa
suorille, virallisen näköisille, valkoisille ja "teräväpäisille"
linjakepeille, jotka ikäänkuin uudemman ajan tienviittoina ylpeästi
jäivät kenottamaan ja katselemaan toisiaan silmästä silmään. Metsän
juurevat eläjät, jotka siten suoralla linjalla erotettiin entisestä
sukulaisuudesta ja suloisesta naapuruudesta "kummallekin puolelle
rajaa", katselivat jonkunlaisella mahtavuudella ja kuiskailivat
salaperäisellä huminallaan kummastustaan ikäänkuin hartioitansa
ravistaen ja arvellen: "Saapa nähdä päättyykö tuo kaikki hyvään?"
Ja yksi sellainen linja meni suoraan kuin ammuttu Lampelaisen
karjatuvan koivun keskirunkoon. Pieni taitelinja olisi voinut pelastaa
sen. Mutta tuuli ja satoi, maanmittari oli kärsimättömällä tuulella.
"Hakatkaa pois koivu!" huusi hän miehille.
Nämät rupesivat vastaan panemaan. Sanoivat, ettei sitä äijää lepytä
itse enkelikään, jos tuo koivu hakataan. Mutta kiivas herra, joka tunsi
lain olevan muka hänen puolellaan, tulistui, tempasi kirveen ja iski
haavan komean koivun runkoon. Miehet ympärillä ravistivat säälien
päitänsä ja puhelivat voivotellen, ikäänkuin hyvä juoksuriori olisi
siinä jalkansa katkaissut.
"Hakkaa sinä", käski maanmittari erästä miestä. Tämä totteli, otti
kirveen ja alkoi tuhota Lampelaisen rakastettua, paikkakunnan
kuuluisuutta. Tuuli vinkui koivun latvassa ja karjatuvan nurkissa
ikäänkuin viheltäen vastenmieliselle näytelmälle. Koivu huojui, sen
oksat riepottivat kuin vihollista vastaan epätoivoisina hosuen. Kun se
vihdoin makasi maassa ja maanmittari kannon ylitse tähtäsi suoran
linjan, seisoivat useat miehet kaadetun koivun ympärillä vaistomaisesti
surullisina kuin hautajaisissa. Joku paimen se lie ollut, joka juoksi
Lampelaiselle tapahtumasta tietoa viemään. Tämä aivan mustui. Jos paras
hevonen olisi ojaan kuollut, ei se olisi häneen sillä tavalla
vaikuttanut: se olisi ollut tapaturma, mutta tämä oli ilkiteko.
Työmaalta nousi hän heti hevosen selkään, ajoi karjatuvalle. Siellä
paraillaan maanmittari apulaisineen päivällislomaa piti.
Tuhkaharmaana kasvoilta, sanaakaan ääntämättä sieppasi äijä kirveen
maasta ja hirmuinen katse kohtasi herraa, joka karjatuvan seinustalla
loikoi. Mutta miehiä juoksi hätään, ottivat kiinni kirveeseen ja
puhuivat lauhduttaen, säälien, osaaottaen. Hän heitti kirveen, meni
kaatuneen koivun luo ja purskahti itkemään...
Tuo mies, joka näytti niin paljon paremmin sopivan yhteen katajain kuin
koivujen kanssa, itki koivun kaatumista. Mutta maanmittari makasi vielä
tuvan seinustalla hiukan peloissaan ja kalpeana, ivallinen hymyily
suupielessä katsellen miten raa'an talonpojan täytyy itkeä, kun hän on
käyttänyt vaan laillista oikeuttaan, kaatanut hänen mielikoivunsa
säästääkseen itseltään muutaman minuutin vaivannäön.
1894.
Sisarukset.
Muiden muassa oli Mikko Matkasen mökki tuossa kylän laidassa, mäen
rinteessä, kivikossa, istuvain kivien päälle rakettu. Siinä olikin
kyllä istuvia kiviä, toinen toisessaan kiinni; jos ei yksi sopinut
nurkan alle, sopi toinen. Mökkiä ei Mikko ollut itse rakentanut, muilta
osti, kun pesää rupesi tarvitsemaan. Ja silloin hän rupesi sitä
tarvitsemaan, kun Maijaliisan kanssa yhteen meni ja rupesi ihmissukua
kartuttamaan.
Siinä elelivät päivästä toiseen, väliin paremmin, väliin huonommin,
syötiin kun oli, ei syöty kun ei ollut. Mutta tarkoitustaan ihmiskunnan
jäseninä he uskollisesti täyttivät: syntyi, milloin tyttäriä, milloin
poikia. Syrjäisistä asianhaaroista se luultavasti rippui, että yksi
toisensa perään kuoli. Kaikkiaan kahdeksasta pikku Matkasesta kuusi oli
kuollut. Ainoastaan kaksi tyttöstä näkyi jaksavan siksi elää, että
siivet alkaisivat kasvaa ja kelpaisivat maailmalle lentämään. Vanhemman
nimi oli Leena, nuoremman nimi oli Miina; ijän väliä oli viisi vuotta.
Kun Leena läheni kymmentä vuotta, rupesi mieli tekemään ulos, avaraan
maailmaan ... pesä alkoi tuntua ahtaalta.
"No niin", sanoi isä Mikko, kun asia puheeksi tuli, "menköön vaan.
Onhan pois syömästä. Ja kylläpä tuo omansa pitää, oikea tikkukynsi
onkin!" Äiti sanoi samaa. Leena lähti. Otti ensin lyhyen lennon --
läheisiin naapureihin vaan. Kun siivet varttuvat, ehtii harjoitella
pitempiä matkoja.
* * * * *
Kun Leena oli mennyt palvelemaan, tuntui pesä paljon avarammalta. Isä
ja äiti luulivat, että nyt kait sitä tullaan hyvinkin toimeen.
Paljonhan se jo syökin tuonlainen naakka! Mutta ei asia siitä paljoa
muuttunut, parantunut. Puutetta oli yhä, vanhetessa kun ruvettiin
vähin herroittelemaankin. Isä, näetten, hylkäsi kessut ja höyrytteli
punakukkoja, väliin kaksiveikkosiakin. Äiti rupesi nuuskaamaan. Isä ei
tosin ollut mikään juoppo, mutta ryyppäsi kun sattui, kun tarjottiin,
jopa joskus itsekin osti, -- niinkuin muutkin miehet. Eukolla alkoi yhä
useammin olla pää kipeänä, tarvitsi kahvitilkan. Näistä riideltiin
väliin, kun leipä loppui.
Kun Miina ehti kahdeksan vuotiaaksi, ruvettiin kuulustelemaan, eikö tuo
jo lapsenhoitajaksi kelpaisi? Kelpasi kun kelpasikin. Ja koska tytöllä
itselläkin intoa oli, niin sai mennä räpytellä. Olikin hän kovin
pikkuinen. Itku pyysi isältä -- äiti itki. Jo teki mieli perään mennä,
ottaa syliin, kantaa kotiin ja asettaa siellä isän ja äidin väliin
ikuisiksi ajoiksi.
Siihen se kuitenkin jäi. Miina sai olla siellä, mihin oli mennyt.
Oppikoon!
* * * * *
Leena oli oivallinen ominpäineläjä. Tultuaan täysikasvuiseksi alkoi
saada hyvät palkat, reima työihminen kun oli. Hyviä palkkoja hän sai ja
säästi kitsaasti. Äiti pyysi toisinaan nuuskarahaksi viittä penniä; ei
antanut. Isä joskus tahtoi tupakkarahoja lainata, väliinpä leivän
apuakin, kitsaat kun olivat olot. Ei Leena antanut. "Ei riitä", sanoi.
Vanhemmat väliin suuttuivat, haukkuivat kitupiikiksi, tikkukynneksi,
hävittömäksi. Tämä ei auttanut. Tytär piti omansa.
Ja tyttönä tuli hän oikein kuuluisaksi kitsaudestaan. Ihmiset sanoivat
ihastellen: kas se, kyllä se ihminen maailmassa toimeen tulee! --
Kosioita ei hänellä ollut aivan runsaasti, ikäisiänsä. Mutta sen sijaan
oli kyllä tarjolla äitipuolen tiloja; vanhat pojat myöskin kosivat.
Kaikki sellaiset, jotka tahtoivat kitsasta, tarkkaa emäntää. Vihdoin
hän erään otti, Olli Pajalaisen. Tämä oli samanlainen kuin hän itsekin,
piti omansa, ei koskaan ryypännyt, eikä polttanut tupakkaa, oli niin
kitsas.
Kyllä he rupesivat saamaan säästöön, keräämään kasaa heti ensi
päivästä. Eivät he tuhlanneet koskaan. Jos toinen aikoi jotain ostaa,
esti toinen. Jos hyvin sattui ja pitemmälle mentiin, niin riitelemään
ruvettiin, ja pakattiin entisiäkin ostoja myömään, sellaisiakin, missä
ei mitään myömistä ollutkaan. Mutta piti vaan toista kiukuttaa,
härnätä: näin minä osaisin olla tarkka, en kaipaisi mitään, entisetkin
möisin, sinä vaan tässä tuhlailet ja häviötä yrität. Kyllä Leena oli
vielä parempi kuin Olli, vaikka ei Ollikaan mikään kelvoton ollut.
Leena tämän kyllä käsitti ja Ollikin ehkä aavisti. Ohjakset kumminkin
joutuivat Leenalle. Ja Olli joutui "tuhlauksiensa" vuoksi tohvelin
alle.
Aikain kuluessa varttuivat siksi, että jaksoivat talonkin ostaa. Sitten
vasta Leena oikein säästäväiseksi tuli, velkaa kun talosta jäi ja sitä
piti maksuun saada.
* * * * *
Miinakin kasvoi ja varttui. Hänestäpä tuli oikein siro tyttö, poikain
lemmikki. Hän oli iloinen ja tuhlaavainen ja eli mukana. Äidille antoi
nuuskarahaa ja isälle tupakaksi lainasi. Jopa väliin vehnäsiäkin vei
kotiin: saavathan vanhukset kahviinsa topata. Hän juoksi kylää, kävi
tanssissa ja pelkäsi sisartaan, tämä kun aina härnäsi ja nuhteli.
Toisinaan sisar Jumalan sanan kautta neuvoi. "Syntiä teet", sanoi, "kun
niin maailman perässä juokset. Muista se. Saat vielä karvaasti katua."
Tällä tavoin sai pian Miinan itkemään; olikin tyttö raiskalla oikein
hellä sydän. Itki, kun vähän tunteita kosketettiin. Sisar kerskasi
uskostansa. Asetti itsensä esimerkiksi. "Katso", sanoi, "miten minä
elän ja mieheni elää. Emme me maailman huvia kaipaa. Jumalassa vaan
pysymme kiinni. Ja kylläpä Hän on siunannutkin meitä, niinkuin näet."
Joskus Miina suuttui sisaren sanoista. "Mikä jumalinen sinä olet? oikea
tavaran orja, nälkähinen, et työväellesi palkkaa maksa. Aina kinaat,
aina halventelet. Onko se jumalista?" Silloin aina erosivat riidellen.
Miina juoksi ja lenti siksi, kun poltti siipensä. Muuan nuori mies
kiekaili aikansa tytön ympärillä, niin kauan kuin se häntä huvitti,
kehui rakastavansa ja puhui avioliitosta. Mutta yhtäkkiä teki tömin.
"En minä ... en minä huolikaan sinusta, tuota"... Hän meni tiehensä
eikä tahtonut enää tietää mitään Miinasta. Mutta Miinapa jäi raskaaksi
ja synnytti poikasen. Kylän akat ryhtyivät asiaan, kävivät kiinni
vietteliään ja ahdistelivat häntä: "Korjaa jälkesi!" sanoivat. Mies
olikin kiljulla akkain käsissä, eikä selvinnyt muulla kuin sillä, että
meni sovintoja tekemään. Meni juovuksissa.
* * * * *
Mutta Miina ei ollut mikään tarjokas. "Miksi nytkään tulit?" kysyi.
"Tulin vaan", sanoi toinen, "akat soittavat niin hirvittävästi". -- "No
kun siitä syystä tulit, niin mene pois, en minä sinusta huoli ... en
ole hätivara... Jumala on petettyjen Jumala." --
Miina pani siskoa kummiksi pyytämään. Kukapa muu kuin lihainen sisko
tulisikaan äpärälapsen kummiksi! Kylän eukko, joka asialla kävi toi
terveisiä: "sisaresi käski terveisiä sanomaan, että ei hän ole mikään
äpäräin kummi!" Miina rupesi itkemään. Mutta muut lohduttelivat: "älä
nyt siitä itke, pyydä muita ihmisiä ... eihän sisaresi olekaan mikään
ihminen". Hän tuli lohdutetuksi. Ensimäiset, joita sitten pyysi,
tulivat kummiksi. Toivatpa tuliaisiakin, pitivät oikein kuin ihmisenä.
Isän ja äidin pikku mökissä täytyi uudelleen olla tilaa neljälle
hengelle. Siellä oli ensi aikoina itkua ja karkeita sanoja tulvalta,
leipää kovin niukalta. "Kun et ottanut sitä roistoa mieheksesi", sanoi
äiti toisinaan, "olis leipää edes hankkinut. Nyt. nälkään kuolet ja
tapat lapsesikin... Hakisit edes elatusta". -- "En", sanoi Miina, "en
sittenkään ole hätivara, enkä lain kautta elatustakaan hae. Millä tuo
elättää, joka tuskin itse elää: juo ja ryyppää kuin sika. En kirotuilla
rahoilla elätä lastani, en vedä enempää päälleni Jumalan vihaa. Minua
on Jumala rangaissut, minä kannan ristini nöyryydellä. Teen työtä,
kyllä yhden lapsen elättää jaksan, jos Jumala suo". Äiti murisi ja
isäkin murisi, mutta mitäs siihen nyt tehtiin. Täytyi asettua olemaan.
Mummo rupesi hoitelemaan pikku poikasta, Miina kävi ukon kanssa työssä.
Yhdestä syötiin ja yhteen pantiin tulokset. Aikoja kului. Kallu kasvoi,
tuli ukon iloksi ja muorin iloksi. Miinan käsissä oli vahvuutta ja
näppäryyttä, kykeni monenlaiseen työhön. Hän oli tullut hiljaiseksi ja
nöyräksi. Ihmiset pitivät hänestä paljon, antoivat työtä aina. Ja olipa
omituista: näytti väliin siltä kuin Kallu olisi tuonut mökkiin
kaikenlaisia tuomisia, iloa ukolle ja muorille, sekä vielä nuuskaa,
tupakkaa ja leipää ja vellijauhoja.
* * * * *
Leena eleli yhä miehinen ja kokosi rikkauksia. Kaksi lasta heillä oli,
molemmat tyttäriä. Niille piti perintöä hankkia. Kyllä heillä oli
tiedossaan kaikki välikappaleet. Kun puotiin meni, sanoi kauppiaalle:
"Voi kun on kallista, muualla saa huokeammalla. Pane siihen ja siihen
hintaan, en minä sano kellekään. Ota sitte muilta enemmän!"
Runsaasti käski punnita ja mitata, tahtoi paljon kaupan tekiäisiä.
Suutarin palkkoja piti vuoden maksamatta, räätälin samoin. Unohti sillä
välin muutamia nuttuja, joita oli tehty, samoin pieksuja. Riiteli
niistä mestarien kanssa, eikä maksanut kaikkia koskaan. Jos myi
kotitekoista palttinaa, erehtyi mitatessa, jos myi villoja, erehtyi
punnitessa, jätti aina vähän vaille. Kun siitä jälestäpäin joskus
huomautettiin, pyysi anteeksi, vahingon sanoi tulleen ja lupasi toiste
korvata. Mutta oli huono muisti, unohti pian ja jätti korvaamatta.
Sisarukset eivät paljoa yksissä olleet. Toisinaan talvisaikoina täytyi
Miinan sisareen turvautua, pyytää jyviä kesätyön päälle. Kyllä sisar
antoi, mutta hyvin rajoitetun määrän. "Jos kuolee?" sanoi, "niin kuka
ne sitte maksaa?" Ei koskaan antanut mitään ilman isälle, ei äidille,
ei sisarelle. Kaikki tarvitsi tarkoin itse. Aina hänellä oli
härnäämistä Miinalle, pisteli yhdestä ja toisesta. Jumalan nimen kautta
hän useimmiten puhui. "Olet suuri syntinen sisar parka", sanoi ja
"mitähän hyvä Isä tarkoitti, kun piti mun sukukuntaani sellainen risti,
häpeäpilkku tuleman, kuin sinä olet. Saa nähdä saatatko pitää, ettet
toista laita. Koreilet ja komeilet, ikäänkuin mikä tyttö. Saunan
tukkoon sellainen sais pukea. Häpeä! Kaikki ihmiset sinusta puhuvat".
Miinalla myöskin oli suuta. "Sisar kulta, avaja oma poves, katso
sinne", sanoi hän. "On ehkä yhtä pitkä taivaaseen, kuin minullakin,
vaikka olenkin"...
Sitten rupesi Leena aina itkemään ja tuomaan esiin nuhteetonta
elämäänsä ja jumalisia tekojansa.
Kerran Miina juonillaan puki oikein huonot ryysyt päällensä, kun
sisaren luo meni. Silloin sisar haukkui niistä. Miina rupesi nauramaan,
"no hyvä ei kelpaa sulle, eikä huono!" sanoi hän ja meni ilvehtien
tiehensä.
* * * * *
Aikojen kuluessa kuolivat vanhukset tuolta mökistä kivien päältä. Ensin
kuoli akka ja sitten kuoli ukko. Vierasmiesten aikana olivat "kaiken
omaisuutensa" Miinalle testamentanneet. Siihen kuului tupa, pannu ja
pata, vähän huonoja pöytäkaluja, vaaterääsyjä j.n.e.
Ukko oli sanonut kuollessaan: "Leenalla on kyllä, on liikaakin
omaisuutta, ei hän tällaisia tarvitse kun meillä on ja Miinapa tässä on
elättänytkin".
Mutta Leena ei tiennyt testamentista. Kun isä oli kuollut, sanoi hän
sisarelle: "Sinun pitää toimituttaa kalunkirjoitus ja maksaa minulle
osani tuvasta ja irtaimesta, jos pitää tahdot". -- "Ei tarvitsekaan",
sanoi Miina, "minun on kaikki, minulla on testamentti".
"Häh? mikä testamentti?"
"Oikea testamentti. Isä lupasi minulle kaikki".
Nyt rupesivat sisarukset oikein aikalailla riitelemään. Leena uhkasi
käräjään viedä. "Ainakin äidin osan saan, äijän osasta en huolikaan"...
Hän valitti ja itki tunnotonta isää, jolle ei yksi sormi ole niin kipeä
kuin toinen.
Viikkokausia kesti riitaa, syrjäisetkin ihmiset siihen jo osaa ottivat.
"Mitä sinä tuolla romulla teet", sanoivat Leenalle, "kyllä sinulla
tavaraa on. Miina parka tarvitsee. Älä ole niin mammonan orja." Leenan
mieskin rupesi jo häpeämään ja suuttumaan akkaansa. Jo täytyi Leenan
asettua, kun koko maailma oli vastaan. Sanoi kuitenkin: "Menen ja otan
jotain sieltä, pitäköön sitte saaliinsa." Meni sitten sisaren mökille,
meni kuin ruhtinatar. "Tulin ottamaan jotain muistoa", sanoi, "pidä
sitten saaliinasi". Hän otti äitivainaan parhaan hameen ja huivin, isän
virsikirjan, ainoan kirveen ja lapion, sekä vielä jotain pikkutavaraa.
Miina itki. "Ota jos sydäntä on, ja näkyypä sitä olevankin". Kallu
rupesi itkemään, pelkäsi tätiä, kun tämä niin paiskeli esineitä, ja kun
näki äidinkin itkevän. "Mitä kakara raakuu", täti sanoi, "joutaisit
kuolla ihmisten vaivoista!" Sitten hän meni, vei tavarat, ei kiittänyt,
ei hyvästikään osannut.
Sisarukset elivät monia vuosia erillään toisistaan. Lapsetkin sillä
aikaa kasvoivat. Leenan tyttäret Annikka ja Suska venyivät aivan
täysikasvuisiksi ja saivat kumpainenkin miehen kuin hyllyltä ottain.
Hätäkös oli saadessa, eivät he rumia olleet, ei kelvottomiakaan. Ja
talo oli velaton: oli siis sievästi myötäjäisiä toivossa. Mutta vävyt
eivät tulleet toimeen talossa, vaikka sitä kyllä koettivat. Ensin
Annikka miehineen koetti. Mutta kun Jukka oli vähän aikaa ollut,
kävivät välit riitaisiksi. Anopin mielestä oli kovin laiska mieheksi.
Renkiä olisi helpompi pitää. Ensin mummo sitä takanapäin jutteli,
sitten jo suoraankin sanoi: "Jos talossa meinaat asumaan ruveta, niin
älä jorjottele. Tee työtä. Sitä tässä muutkin tekevät". Jukka ei
kärsinyt tuollaista kauan. Olihan hänkin talosta! Pani kapineensa
kokoon, sai Annikan mukaansa ja muutti pois.
Sen jälkeen Suska pian menikin naimisiin ja toi miehensä kotiin. Kovin
piti mummo ensin Kaaposta, Suskan miehestä. Kaapo olikin roima työmies,
mummo sanoi, että hän tekee niinkuin hevonen. Mutta kun Kaapo rupesi
kodistumaan, tuli hän rohkeaksi ja rupesi isännöimään. Silloin taas
tuli riita. "Et sinä mikään ole", sanoi mummo, "meidän on tavara, me
sitä hoidammekin. Mun on pirtti, sun on portti. Jos tahdot talossa
olla, ole hiljaa, jos et tahdo hiljaa olla, mene tiehes!" Kun kerta
riita alkuun tuli, repesi se suureksi. Kaapo pani tavaransa kokoon,
puhutteli muoria pirun eukoksi, ja lähti pois vieden Suskan muassaan.
* * * * *
Leena ja Olli, hyvin he olivat aina terveet olleet. Mutta vanhaksi
tultua eräänä talvena tuli eukko sairaloiseksi. Vaikka Olli oli
vantterampi alkoi hän talouden puuhiin ennen väsyä kuin eukko, rupesi
näetten ehdottelemaan, että talo annettaisiin jommalle kummalle
vävyistä. Ensin eukko suuttui. "Itse minä olen tavaran koonnut, itse
sen viljelenkin loppuun asti!" sanoi. Mutta kun yhä huonommaksi kävi ja
väsyi, tuskinpa enää jalka toisen edelle pääsi, -- silloin suostui.
Vävyt ja tyttäret kutsuttiin. "Kumpi ottaa talon?" kyseli muori.
Molemmat olisivat kyllä ottaneet, mutta ei tahdottu sopia hinnasta.
Muori suuttui, kun niin perin vähästä olisivat kumpanenkin ottaneet.
Hän alkoi haukkua. "Maksakaa te enempi", sanoi Annikka Suskalle ja
Kaapolle.
"Hoo, mitä varten? Maksakaa te jos kannattaa", huusi Suska. Nyt
alkoivat sisarukset riidellä.
Muori oli vallan hurjana. Hän oli kuvitellut että ainakin 7 tuhatta
heidän kumpasenkin tyttärensä perintö tulisi olemaan. Nyt taritsivat
vävyt vaan 9 tuhatta talosta. Tuota muori itki. Niinkö vähäksi hänen
omaisuutensa arvataan! Ei olisikaan heidän tyttärillä siis enempää
perintöä kuin toiskankaan tyttärillä! -- "Kaksitoista tuhatta!" kiljui
hän, "kaksitoista tuhatta pitää maksaa! Hävetkää! ... tällaista taloa
halvemmalla"... Vävyt nauroivat. "Ei muori", sanoivat, "ei sitä
kannata. Ja mitä te välitätte? Meidän välinen asiahan se on, kun me
siihen suostumme ... molemmin olemme tyytyväisiä".
Tuota ei vävyjen olisi pitänyt sanoa, muorinhan tavara oli. Se teki
muorin hulluksi. Hän hyppäsi tasajalkaa lattialla, kirosi, alkoi juosta
ulos ja huusi mennessään:
"Järveen menen! järveen menen!"
Olli ja nuoret hymähtivät, rupesivat yhteen suuhun surkuttelemaan
ämmäraukkaa. Menivät pihalle perään, näkivät että hän kiersi navetan
taakse piiloon. Siellä antoivat he muorin kuljaella, eivät olleet
tietävinäänkään, muista asioista vaan alkoivat jutella. Kylläpähän
tulee kun aikansa kuljaelee! -- Vävyt ja tyttäret menivät kotiansa.
* * * * *
Leena ei enää leppynytkään. Hän teki kirjallisen testamentin, määräsi
omaisuutensa lastensa lapsille. Vanhempain ei pitänyt saaman mitään.
Sitten pian hän sairastuikin sängyn omaksi. Silloin tuli hätä.
Oikeinkohan tässä kuolema lähistelee? Naapuripitäjäässä oli erinomainen
hieroja; se haettiin, mutta ei ollut apua. Haettiin vuoron tiestä kolme
noitaa, yksi erältään. Ei siitäkään apua. Oman kylän kuppari sai
konstinsa koettaa, ei apua. Jo oikein alkoi pelottaa muoria. Väliin
porotti jalkaa, väliin kättä; toisinaan oli rinta kipeä, toisinaan pää.
Ruoka ei käynyt laatuun: perin huonosti olivat asiat.
Sattui eräänä päivänä, että kylään tuotiin lääkäri erään köyhän vaimon
luo. Olli ei ollut kotona silloin, muori joutui kiusaukseen.
Hakisinkohan tohtorin? Kylän akat houkuttelivat: "hullu olet jos et hae
nyt, kun niin saatavillakin on!" Leena kutsui kupparin ja pyysi häntä
menemään tohtorin luo. Käski sanoa, että köyhiä ollaan. Kuppari alkoi
huoneita siivota, -- tohtori kun tulee. Mutta muori ei antanut. "Älä
siivoa", sanoi, "luulee meitä pian rikkaiksi. Antaa olla niinkuin on".
Hopeamaljankin pöydältä käski pois korjata.
Kuppari meni tohtoria hakemaan. "Ottakaa vaan palkkaa niin että
kannattaa. Ne ovat rikkaita, mutta niin saitureita", hän kertoi.
Tohtori tuli, määräsi lääkkeet ja 10 markkaa palkkaa.
Leena-muori rupesi rukoilemaan:
"Tohtori kulta ... me olemme köyhiä... Eikö riittäisi 3 markkaa? Ei
meillä ole rikkauksia ... valehtelevat ihmiset niin kovin paljon ... ei
meillä ole ... ja ... ja ... jos ei vielä apuakaan ole". Tohtori oli
tuosta kovin huvitettu, naureskeli, kehui ja lohdutteli muoria eikä
helpottanut, otti vaan 10 markkaansa ja meni pois.
Muori tuli kipeämmäksi.
Olli tuli kotiin. Leena kertoi koko jutun. Olli joutui raivoon.
"Kymmenen markkaa!" huusi hän, "roisto! Missä hän nyt on?" Hän rupesi
juoksemaan ja löysi vielä tohtorin kylästä.
Hän hohuutti ja kieli sammalsi kun rupesi tohtorille asiaansa
selvittämään: "kuolee se kuitenkin ... se meidän eukko, ette te sitä
voi auttaa... Ja kymmenen markkaa otitte!... Minä tahdon takaisin
puolet..." Olli ähki ja puhki, oli kovin kiukussa ja hämillään.
Roistoksi teki mieli tohtoria sanoa, kielellä jo sana pyöri, mutta ei
uskaltanut. Tohtori nauroi, kiusasi ja piinasi Ollia ja huvitteli
itseänsä... Hiton hauskoja ihmisiä! Olli se vaan aina puolta takaisin
tahtoi, toisinaan seitsemääkin markkaa, oikein jo itkua lopulta väänsi.
Tohtori kyllästyi vihdoin, pisti 10 markkaa äijän käteen. Olli tuli
siitä kovin iloiseksi, kiitteli tohtoria ja tarjosi markkaa takaisin.
Mutta sitten tohtori jo suuttui ja potki äijän ulos huoneesta.
* * * * *
Leena oli nyt noin 60:n ijässä eikä hän enää parantunut, sängyssä
täytyi maata, vaikka kovin paljon olisi työtä ollut. Tuosta hän voihki
kaiket päivät, oli kiukussa, pureskeli ja haukkui väkeänsä sängystä
päin. Ensin palvelijat totella koettivat, mutta sitten rupesivat
tottelemattomiksi, jopa härnäsivätkin väliin, naureskelivat ja
pistopuheita nakkelivat.
Eräänä päivänä tuli sisarkin katsomaan. Silloin sairas näyttikin hyvin
huonolta.
"Kovin huonolta näytät", sanoi Miina, "taidat matkamies olla .. Mutta
oletko sielusi tilaa ajatellut?"
Sisar käänsi selkänsä kiivaasti, ei puhunut pitkään aikaan.
"Koskas minä olen sun tielläs ollut", ähkäsi vihdoin. Miina rupesi
itkemään ja voivottelemaan.
"Voi kun sulla on paatunut sydän", sanoi.
Leena sai nyt jutun päästä kiini.
"Ei mulla olekaan huoran syntiä seljässäni, Jumalan kiitos", sanoi.
Sitte vielä hän jatkoi samaan suuntaan. Kehui aina Jumalan silmäinsä
edessä pitäneensä, ei ollut varastanut, ei valhetellut. Katkonaisesti
puhui, kuumeen tapaisella kiireellä, riemuiten sanainsa ja ajatuksensa
terävyydestä.
Sisar itki ensin, mutta rupesi sitten hymyilemään. Oli kai löytänyt
lohdutuksen, sopivan vastauksen.
"Muistatko", kysyi sitten kun suunvuoroa sai, "muistatko mitä Jesus
sanoi syntiselle vaimolle?... Hän sanoi: mene piikani, äläkä silleen
enää syntiä tee".
Leena ei vastannut. Miina jatkoi:
"Ei minulla ole mitään, jota maailmassa niin rakastaisin, etten Jumalaa
saattaisi enempi rakastaa ja hän antaa syntini anteeksi. Mutta:
huokeampi on kamelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan tulla
taivaan valtakuntaan".
Leena oli jo ähkinyt kauan, kun katseli sängystä rengin päälle, joka
söi ... tuskin ensinkään kuuli, mitä Miina puhui.
"Koko päivänkös sinä nyt siinä syöt, Mikko?" huusi vihdoin. Renki
vastasi pöykkimällä. Rupesivat riitelemään. Kun renki meni tuvasta,
loppui riita. Miina rupesi taas puhetta yrittämään. Ei se tahtonut
onnistua. Leena oli kovin vihoissaan.
"Maailmassa olet vielä kovin kiinni, sisar parka, tavaraasi rakastat...
Mutta mihinkäs nyt panet kaiken sen, mitäs koonnut olet?" kyseli Miina.
"Ei tavara mahdu ahtaasta portista", jatkoi Miina, kun ei vastausta
kuulunut. Mutta sairas ei vaan puhunut. Miina rupesi pois hankkimaan.
"Vihassako eroamme?" kyseli sisarelta. "Tehdään sovinto, ennenkuin
kuolet", pyyteli. Mutta toinen makasi seljin, eikä puhunut mitään. Ja
niin he erosivat.
* * * * *
Kuolema tuli sitten pian ja vei Leenan. Kylän akkoja oli kokoutunut
loppua katsomaan ja veisailemaan. Kun oli veisaamasta laattu ja sanottu
(melkein jokainen sanoi siihen tapaan) "joo, niin sitä tästä maailmasta
mennään" -- sanoi Olli tolkussaan:
"Noin turhaan olisi rahaa tohtorille mennyt ... eipä hänen mitään
auttanut. Mitä kuoleman edessä auttaa!" Kukaan ei sanonut siihen sitä
ei tätä. Olli luuli, etteivät mahdollisesti tiedäkään koko juttua.
"Kun raato otti 10 markkaa, mutta minä hain pois", koetti hän
selvittää. Toiset rupesivat suhdittelemaan "älkäähän nyt siitä puhuko",
sanoivat. Olli sanoi, ettei hän puhukaan, sanoohan vaan.
Tässä tuli nyt puuhia. Molemmat tyttäret tulivat valmistelemaan rakasta
äitiä hautaan. Nyt vasta sattumalta saivat kuulla, että äiti oli heidän
lapsilleen testamentin tehnyt, heille ei itsille mitään tulisi. Siitäpä
suuttuivat. Menivät miehiänsäkin hätään hakemaan. Mutta asia oli kun
olikin sellainen. Päätettiin testamentti kumoon hakea. Kuka nyt
tuollaista sietäis!
Hautajaisista sitten riideltiin. Oli ensin aijottu aimolliset pitää,
kahden aterian kanssa. Mutta kun testamentti tiedoksi tuli, ei kukaan
enää ajatellutkaan. "Yksi ateria vaan", sanoi Suska. "Ei yhtään!"
tiukkui Annikka. "Ketä sinne kutsutaan?" uteli Olli. Ei sitä kutsuta
ainakaan, eikä sitä, luettelivat tyttäret useampia.
"Lakeerataankos arkku?" kyseli Olli. Siitäkin nousi kinaa. "Kelpaa se
ilmankin", väitteli toinen sisar. Toinen oli suostuvainen. Vielä
monesta muustakin asiasta riideltiin ja kinasteltiin, aivan pienistä
turhanpäiväisistä asioista. Pahin riita oli maahanpaniais-pidoista.
Toiset tahtoivat vieraille yhtä ateriaa antamaan, toiset eivät olisi
ollenkaan antaneet. Viimeiset voittivat.
Se testamentti se oli, joka riidan teki ja kiukkusuonia kutkutteli.
Testamentin todistajia käytiin usein tutkimassa. Arveltiin,
aprikoitiin: meneekö myttyyn? Myttyyn menee, päättivät vävyt lopuksi,
ei sellainen pidä: muori ei ollut täydessä järjessä, kun testamentin
teki.
* * * * *
Miina täti tuli hautajaisista. Mennä hytysteli mökkiä kohden mäelle.
Tapasi matkalla poikansa lapsia, pikku tytön ja pikku pojan. Mummon
luokse menossa olivat. "Äiti lähetti", kertoivat, "lämmintäleipää
tuomaan". Olivat luulleet että mummo oli jo hautajaisista kotiin
ehtinyt. Tyttö otti esiliinasta leivän ja antoi mummolle. Leipä oli
kaunis, hyvin noussut ja hyvästä viljasta leivottu. Miina pisti leivän
povellensa, otti pojan toiseen, tytön toiseen käteensä taluttaaksensa
ja vei kotiansa.
"Tulkaa lintuseni", sanoi taluttaessaan, "tulkaa, mummolla on hyvää
viiliä, oikein hyvää. Saatte rääpiä koko pytyllisen. Eikös äitinne
lehmä ole nyt ummessa?"
Ummessapa kuului vielä olevan, mutta sitten kun kantaa, oli äiti
juustonpuseroa luvannut paljon, oikein paljon ja Liinu tahtoi tuoda
mummollekin ja Mikku myöskin tahtoi.
Tultiin mökin luo. Ränsistynyt se jo oli, eikä korea, mutta kyllä
laatuun käypä. Lapset juoksivat riemuiten sisään, menivät heti
kaivelemaan muorin komeroita. Hupaista oli ja kaikki paikat vanhoja
tuttuja. Muori valitsi kauniimman viilipyttynsä, nosti pöytään ja
asetti lapset syömään ... käski rääpiäkin.
Sitten vasta hän otti miniän lähettämän kauniin kyrsän poveltaan,
katseli sitä, suuteli sitä; pani sen hyllylleen ja pyyhkäisi
silmäkulmiaan.
1891.
Kreetaliisa ja Maijastiina.
Hyvässä sovussa olivat ennen eläneet Maijastiina ja Kreetaliisa.
Naapuruksia olivat mäellä ja molemmat melkein yhden ikäiset. Paljon he
olivat yksissä ja lainailivat toinen toiseltaan mitä milloinkin
tarvitsemaan satuttiin. Kreetaliisa oli hyvä hieroja ja oivallinen
kuppari sekä muutamia vuosia ennen Maijastiinaa naimisiin mennyt --
jotka seikat ehkä yhteensä olivat vaikuttaneet sen, että Kreetaliisa
oli hiukan varakkaampi miehineen, kuin Maijastiina miehineen. Tuo ei
kuitenkaan mitään epäsopua saanut aikaan, sillä Maijastiina ei
kadehtinut Kreetaliisaa, vaan arveli, että jahka mekin eletään yhtä
kauan ... ehkäpä sitä meillekin karttuu.
Mutta edellä näkyi pysyvän Kreetaliisa, sillä kupparin ammatti on
kerrassaan oivallinen, siitä saattaa panna kasallekin, kun on mies,
joka muuten pitää huolen jokapäiväisestä leivästä. Niinpä he olivatkin
jo useita vuosia sitten saaneet mökkinsä velattomaksi, jotavastoin
Maijastiinalla ja hänen miehellänsä oli velkaa.
Vaan sittenpä päättikin Maijastiinan mies mennä Ameriikkaan ...
mitenkäpä sitä mökkiä muuten saisikaan maksetuksi! Siinä oli tullut
vähän liiaksikin, kun oli saunakin tehty, pääasiallisesti vaan sitä
varten, että kun naapurissakin oli sauna. Naapurin emännälle se oli
viran puolesta tarpeellinen! ... ja siellä olisi kyllä saanut kylpeä
ihan tarpeeksensa.
Akat sopivat varsin hyvin sittenkin vielä, kun Maijastiinan mies oli
Ameriikkaan mennyt. Kreetaliisa puhui useinkin Maijastiinan kanssa
tämän miehestä ja toivotti sen matkalle Jumalan siunausta. Mutta sitten
tuli Maijastiinalle rahaa. Hän maksoi miehensä matkarahat sekä 25
markkaa Kreetaliisalle, jotka oli tältä lainannut hätätarpeeseen
mieheltään rahoja odottaessa. Omituista kyllä: aivan kohta, kun
Maijastiina oli maksanut viisikolmatta markkasensa ja lähti pois
Kreetaliisan mökiltä, rupesi hän ajattelemaan, että hän on nyt yhtä
rikas kuin Kreetaliisakin ja ettei hän enää viitsi joka näkemä
Kreetaliisalle kahvia kyhöstää ja että hän ottaa itseänsä hieromaan
Jaakon Kaisan, kun sitä niin hyväksi kehutaan -- sanokoon Kreetaliisa
mitä ikinä tahtoo!...
Kreetaliisa ajatteli että "kovinpa se oli...", vaikka ei Maijastiina
suinkaan ollut näkemältä sellaiseen ajatukseen mitään aihetta antanut;
päinvastoin tuvassa ollessaan vielä oikein siunasi ja kiitteli. Mutta
tuollainen ajatus nyt tuli vaan Kreetaliisan päähän eikä hän päässyt
siitä erilleen ollenkaan, ennenkuin jo ajatteli -- yhä Maijastiinaa
tarkoittaen -- että "älä nuolase, ennenkuin nokahtaa! ... on niin
kovin..."
Ja huomaamattaan oikein missä mennään oli hän yht'äkkiä ruvennut
ajattelemaan vanhasta ystävästään oikein ilkeästi, ja hän olisi -- hän
tunsi sen itsessään syvästi -- sanonut Maijastiinalle, jos tämä olisi
sattumalta palannut, että "ei sitä, kuule, nyt pidä kohta niin kovin
nenäänsä nostaa, ei sitä tiedä vielä maailmassa kuinka käy". Hyvää
suoden vaan olisi niin sanonut ... aivan hyvää. Eihän hän ollut ikänä
Maijastiinalle pahaa tahtonut!... Mutta kun kahviakin on ruvennut
juomaan niinkuin ... kerrassaan aivan hulluuden päähän. Mitä sitä
köyhän ihmisen sillälailla kannattaa ... hui hai! Kyllä sitä ovat
muutkin maailmassa eläneet, ovat hyvinkin ... ja paremmatkin tässä
saavat kaikkensa koettaa ... saavat jo...
Aivan samana päivänä, kylässä kulkiessaan, tapasi Maijastiina Jaakon
Kaisan ja pyysi itseänsä hieromaan huomiseksi. "No mutta onhan siellä",
sanoi Kaisa, "Kreetaliisa, mikset sinä sitä?"
"Onhan se, mutta en minä tahdo siitä ollenkaan tykätä, se on sen
hierominen sellaista nytyyttämistä, että kipeäksi siitä vaan
jälestäpäin tulee." Sitten hän vielä kertoi, että oli aikonut jo
monasti ennen pyytää Kaisaa, mutta ei oikeastaan ollut uskaltanut, kun
se olisi kuitenkin Kreetaliisaa suututtanut ja hän on niin hidas
riitelemään. Mutta nyt hän ajatteli, että "suuttukoon jos paikkansa" ei
hän elä Kreetaliisan armoilla...
"Kyllähän se ... en minä tiedä", rupesi Kaisa sanomaan sivuillensa
hämillään tirristellen, "mikä hänessä lie syynä, mutta kaikki ne ovat
ruvenneet mua hierojaksi hakemaan, joita se Kreetaliisa ennen tapasi
hieroa... Mutta vaikka mä sen itse sanon niin kyllä mä avun aina olen
saanut, jota mä olen hieronut... Jumalan avulla! Jumalan avulla sitä
saa aikaan. No koetaan nyt sitte sinuakin huomenna, jos Jumala voimia
antaa, ei suinkaan tässä itsestään ja omalla hyvyydellänsä mihinkään
mennä."
Maijastiina sanoi, että se ihminen on niinkuin vesirakko Jumalan
kädessä.
"Niin se on ... niin se on."
Tehtiin lopuksi päätös saunan lämmittämisestä y.m. seikoista ja
erottiin.
Samana päivänä sai Kreetaliisa jo kuulla kylässä, että Maijastiina oli
pyytänyt Jaakon Kaisan hieromaan.
"Noo", sanoi Kreetaliisa, "hyvin suotu ... kovin hyvin suotu." Mutta
ihmiset luulivat huomaavansa, että hän oli tulla aivan hulluksi
harmista.
Mennessään kotiin, ajatteli itsekseen monta kummallista seikkaa
Maijastiinasta. Vihdoin hän lähti kylään, meni Moilaseen, jonka emännän
kanssa hän oli hyvänlainen tuttu, mutta joka kuitenkin enimmäkseen
hierotti itseänsä Jaakon Kaisalla. Kreetaliisa kutsui emäntää
huomiseksi heille tulemaan ja sanoi, että hän lämmittää saunan ja
hieroo emännän, jos emäntä vaan tarvitsee. Emäntä mielistyi heti
asiaan. Sanoi, että tuo Kaisa häntä on tavannut hieroa, mutta ei hän
tiedä mikä sen Kaisan on tullut, ei sen hierominen tahdo enään olla
mistään kotoisin.
"Niin ne tahtovat sitä valittaa ihmiset, että se on tullut niin
huolimattomaksi, vaikka en minä tiedä, mutta niinhän sanotaan", virkkoi
varoen Kreetaliisa. "Sitä täytyy jokaisen, joka kerta jonkun ammatin
ottaa, hoitaa sitä tunnollisesti, ei siihen auta." He sopivat hyvin
sanoissa, Moilasen emäntä ja Kreetaliisa. Seuraavana aamuna aikasin
savusivat jo Kreetaliisan ja Maijastiinan saunat. Kaisa tuli myöskin
aikaisin.
"Näkyypä savuavan tuo Kreetaliisankin sauna."
"Niin, niin se savuaa, mutta en minäkään tiedä ketä se sinne nyt on
hankkinut."
"Joo ... jopahan sitä ihmiset tarvitsevat aina... Ei se monella ole se
terveyskään sellainen, ettei hieromista tarvitsisi aina väliin."
Mutta nyt näkyi Kreetaliisa tulevan mökistään suoraan Maijästiinan
mökille päin.
"Tulee tänne nyt Kreetaliisa", virkahti Kaisa.
"Näkyy tulevan... On nähnyt saunan lämpenevän niin tulee jo katsomaan,
saa nähdä mitä se nyt sanoo?"
Kaisa arveli, että sanokoon mitä tahtoo ja Maijastiina sanoi, että
niinpä hyvinkin, mitäs tuosta tarvitseekaan huolia.
"Hoh ... hyvää huomenta, tääläpä on virkaveliikin!" huudahti
Kreetaliisa jo ovessa niin ystävällisesti, kuin hän olis tavannut
parhaimman ystävänsä.
Maijastiina punastui ja katsahti arasti Kreetaliisaan, mutta Kaisa
istui vakavana, ruumistansa heilutellen penkillä, loi tulijaan pitkän,
tutkivan katseen ja virkahti:
"Joo, niin on ... niin on."
"Istumaan", kutsui Maijastiina.
"Joudakaan istua, minä oon lämmittänyt saunan ja pitäisi Moilasen
emäntää hieroa." Tässä hän loi suloisen syrjäkatseen Kaisaan. "Mutta ei
sitä emäntää ole vielä kuulunut ... tiedä missä se oikein viipyy. Eilen
kun olin sielläpäin kulussa, pyysi saunan lämmittämään... Hieromasauna
täälläkin varmaan lämpiää?
"Niin kyllähän se sitä varten..." Maijaliisa naurahti kuin anteeksi
pyytäen ja Kaisa katseli lattian rakoon. "Kun tässä tapasin eilen
Kaisan kylässä niin pyysin tulla tänne, kun olemme vanhoja tuttaviakin
ja muuta... Pistin sitten samalla saunan lämpiämään, ajattelin että kun
sullakin aina tahtoo olla niin kiireitä, että..."
"Noo, mitäs kiirettä mulla nyt sitten on, ainahan minä olen ollut
valmis sinua hieromaan milloin vaan olet tahtonut, mutta ... mitäs
siitä nyt ... kaukaa vesikin parempaa..."
Mutta nyt hän purskahti niin korkeaääniseen ivanauruun, että toiset
oikein sävähtivät.
"Kaukaa vesikin on parempaa, sanotaan", jatkoi hän yhä nauraen.
"Mutta kovinpa se nyt käy sun aatamilles..."
"Aatamilles? Älä usko jotta se mun aatamilleni käy, älä jo. Mutta minua
vaan niin kovin naurattaa."
"Tottapa sun on niin kovin hyvä olla."
"No mun on, kuule, niin hyvä olla, kuin olis pää taivaassa ja jalat
penkin alla ... vaikka ei olekaan mieheni Ameriikassa... Mutta soon
niin hyvä, kun on mies kotona, joka pitää huolen leivästä, että ei
tarvitse keneltäkään odottajaisia kerjätä..."
"No onko minun sullen velkaa ... ja mitä sulta on kerjätty?"
"Jos ei nyt ole niin on ainakin ollut... Eikös se ole hyvä kun on
sellaisiakin joilla on, kun hätä tulee. Mulla ei ole, Jumalan kiitos,
ollut hätää eikä taida tullakaan niin kauan kun on konsti... Ja se
onkin sellainen konsti, että ei tarvitse työn hakuun mennä, kotio vaan
tullaan ja tuleekin komeita talon emäntiä niin että keikkuu."
"Tuo oli luultavasti mulle?" kysäsi Kaisa.
"Se oli sulle, eli muille, vaikka kelle."
"Kyllä minä sen sulle sanon Kreetaliisa, ettei ikänä sun kyntes ole
kelvannut mun kätteni jälkiä parsimaan." Hän nousi vihasta hehkuen ja
käveli uhitellen Kreetaliisan luo.
"Ka ihminen käsiä!" hän huudahti ja löi kämmenet yhteen että räjähti.
"Niillä käsillä on jo monta hierottu, mutta ei yhtään vielä sairaaksi
kahmittu."
"Sys siunatkoon ... älä nyt vaan päälleni tule muutama!... Onpa kuin
kädetkin! niinkuin olis toukka kymmenen vuotta konttien välissä
toliansa kalunnut. Mutta katsos käsiä, ihminen ... ka: niinkuin pakarin
simpuloita, että oikein mieli tekee syödä."
"En minä ole ikänä itseäni kehunut, minä olen aina antanut muiden..."
"Kehuako? ... muidenko olet antanut kehua? Mutta vähälle ne ovat sun
kehumises jättäneet, ryökäleet! En minä ole kuullut kenenkään sinua
kehuvan..."
"Yhtä vähän kuin minä sinua..."
"Kaikki mua kehuvat ja minä kehun muita, sinuakin seitsemässä
kestikievarissa, joissa ei ole kuin kissat kotona ja..."
"Mutta minä oon emäntä täs mökis, minä!" kiljahti Maijastiina ja
hypähti kohoksi, "enkä minä kärsi tuonlaista helvetin melskettä",
"Emäntä!? Mikä emäntä? Koturi sinä olet, et sinä ole vielä sitä
maksanut. Korkulaiselle on vielä velkaa puolitoista sataa. Katso vaan,
koska on mäntä katolla... Ja jos olisitkin, niin et ainakaan omalla
kunnollas..."
"Tuopa nyt pirunmoinen ihminen on!" tuumaili Kaisa, kun ei enää
tahtonut vuoroa saada.
"On se pirunmoinen ja ihmistenmoinen, ja aina se on aikaan tullut ja
tulee vastakin! Se tulee aikaan niinkuin linnan lehmä, eikä sillä ole
hädän uitua, vaikka ei se pakkaakaan toisen pellon pientareelle.
Kupattavia sillä vaan on niin, että väliin seisoo saunat ihmisiä täynnä
kuin sarapistoa. Ka tuollaisiakin! Tuolla tulee Moilasen emäntä.
Sellaisia sitä viitsiikin hieroa ja kupata, ei siinä kohta luut käsissä
kolaja niinkuin muutamain, että väliin luulee hierovansa jotain
kantoläjää, niin että sormet tahtovat tilaltansa nyrjähtää... Mutta
mitäs siitä, täytyyhän niitä sellaisiakin hieroa, kun ei ole muuta
työtä, eikä ansiota..."
"Ja itsekin hierot kun vaan pääset", keskeytti Maijastiina.
"No armootullen, armootullen, hyvä ihminen ei suinkaan ansion tähden...
Ei, mutta nyt minun pitää mennä." Ja hän lähti. Ovesta pisti vielä
päänsä sisään:
"Mulla kulkee niin komeita vieraitakin, että mua oikein hävettää, kun
on tällaisia naapureita. Mutta hiero sinä vaan Kaisa köyhiä, kyllä minä
hieron rikkahia ... sinä oot parhaan nolo siihen virkaan ... minä
meinaan, että tappamaan köyhiä pois rikasten jaloista. Prassai!"
Maijastiina sieppasi napallisen likavettä, juoksi perään ja viskasi
portailta, mutta yletti ainoastaan hameen helmoihin.
"Takka praa, takka praa!" huusi Kreetaliisa juostessaan. "Kun on oikein
köyhä, niin täytyy likavettä heittää, kun ei taida haukkua. Mutta mitäs
mun siihen auttaa... Takka mykky praa! Voi tuhannen kun sinä ootkin jo
ruma ja kun Kaisa nyt vielä sun kyntää ja kraapii rotankynsillänsä,
niin oot sinä sitten elävä ... oot aivan mykky praa!"
Hän juosta lekotti kotoansa kohti minkä kintuista lähti, ja ehti
samassa pihaan kuin Moilasen emäntäkin ja kertoi tälle että Jaakon
Kaisa oli hänelle ruvennut haukahtelemaan, kun kuuli, että Moilasen
emäntä tänne tulee.
* * * * *
Kumpasessakin saunassa toimitettiin päivän tehtävät, sekä
ruumiillisesti että henkisesti sangen perinpohjaisella tavalla. Ilta
läheni, pimeys saavutti, Kreetaliisan mies saapui päiväkunnalta kotiin
ja akkoja tuuditteli uneen muistelmat päiväntapauksista.
Mutta noin 11:n ajoissa yöllä heräsi Maijastiina ja synkeästä pimeästä
yöstä leimahti hänen silmiinsä omituinen valo. Hän kavahti siunaten
ylös, luullen sitä ensin noidan nuoleksi, mutta ikkunaan ehdittyään
huomasikin, että tulikieli kiikutteli naapurin saunan luukosta. Hän
siunasi uudestaan ja pelästyi niin kovasti, että oli vähällä valahtaa
lattiaan. Ensin välähti hänen mielessään käsittämätön ilon ja kauhun
sekainen koston tunne. Mutta se teki kohta takaperoisen ikäänkuin
oksettavan vaikutuksen ja hän joutui niin hätiinsä, että tuskin ehti
hiukan vaatetta päälleen heittää, kun jo juoksi kohti Kreetaliisan
mökkiä ja oitis ikkunan alle kopistamaan.
"Sauna palaa!"
Valkea ei sopinut näkymään Kreetaliisan ikkunaan. Mies nukkui eikä
kuullut huutoa, mutta Kreetaliisa kuuli.
"Hoo ... no anna palaa onpa sulla rikas mies Ameriikassa", virkkoi
Kreetaliisa laiskasti haukotellen.
Eukko luuli, että Maijastiinan sauna se onkin, joka palaa.
"Häh?" huusi Maijastiina kun ei oikein kuullut mitä toinen sanoi.
"Sauna palaa!"
"Anna palaa, mitäs se niin rikkaille on!"
"Palakoon vaan sitte ... ei se mun asiani ole..." Hän jo aikoi poistua
ilkeä koston tunne taas sydämmessä, mutta jokin voima tuntui vetävän
häntä huutamaan vielä:
"Mutta se onkin sun, eikä mun saunani!"
Nyt hän kuuli, kuinka Kreetaliisa loikahti sängystä lattialle ja
kiljahtaen siunasi, niin että mieskin heräsi.
"Meidänkö sauna se onkin?" kiljui hän häiriössään mennen sille
ikkunalle, jonka takana Maijastiina oli.
"Meidänkö sauna se olikin?" matki Maijastiina Kreetaliisan äänellä.
"Sys minkälainen ihminen sinä olet!... Hermanni, joutuun! ... sauna
palaa... Härre... No menehän nyt, kuuletkos, ihmisiä hätään hakemaan
Maijastiina... Herra Jumala armahda!" Hermanni oli jo mennyt juosten
ulos ja Kreetaliisa seurasi perässä huutaen:
"Apuhun! ... apuhun! ... ihmis-kullat! ... apuhun, kun meidän ainut
sauna palaa!..."
Maijastiina jo silloin vei vettä Hermannin kanssa ja häneltä pakkasi
nauru ihan väkisten.
* * * * *
Viikon kuluttua istuivat akat taas Kreetaliisan tuvassa yhdessä
kahvilla. Kreetaliisa itki ja sanoi, että kun hänellä on niin kovin
paha ja ilkeä luonto ... mutta kun ei hän voi sille mitään. Maijastiina
myöskin sanoi, että johan se on se aatami kaikilla, niin hänellä kuin
muillakin.
1892.
"Kyllähän minä jo meinasin, mutta..."
Tappuraisen äijä oli jo ollut kaksikymmentä vuotta leskenä. Nyt oli
ikää jo puoliväliin kuusikymmentä hartioilla. Varsikin oli jo koukkuun
käynyt, pieksun kannat alkoivat maata laahustaa, päälaki oli
paljastunut, kasvoille oli aika uurtanut puumerkkejään, -- ainoastaan
nenä oli vielä täyteläinen ja lihava. Poskilla ja leuvassa törrötti
karhea valkoinen parran sänki ryppyjen pohjalla, sinne kun ei koskaan
veitsi osunut, saivat sänget siellä seista suloisessa rauhassa.
Muutenkin oli äijä rojuluontoinen: välitti hyvin vähän siivosta.
Piti enimmäkseen huonoja pieksuroukkosia ja kuluneita housuja
pyhäpäivinäkin. Harvoin kävi veitsen kanssa partansa kimppuun ja antoi
tupakanjäljen puutua suupieliinsä.
Sen lisäksi oli hän rikas ja kitsas kuin synti.
Ja kun lapset, -- joista nyt nuorin, ainoa kotona oleva oli
kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joskus, kun äijän kanssa riitautuivat
perintöasioista ja tämä uhkasi ottaa nuoren, uuden vaimon ja näyttää
heidän perintötuumilleen pitkää nenää, -- katsoivat tuohon nenään,
leukaan ja koko rakennukseen, purskahtivat he melkein aina nauramaan;
ei pelkokaan saanut heitä uskomaan!
* * * * *