tulevaisuudesta, johon Uusi-Kamerun viittaa molempine »ulottimineen».
Keskustelu on lähtenyt paljonpuhutusta salaisesta kohdasta vuoden 1899
saksalais-englantilaisessa sopimuksessa Portugalin siirtomaiden
jakamisesta (I osa, siv. 69), ynnä Englannin uudistamasta
vakuutuksesta (_Edward Grey_ 27/11 1911), että se ei halua tuottaa
Saksalle mitään vaikeuksia Afrikassa. Kysymys ei ole enemmästä eikä
vähemmästä kuin että Saksalle olisi vallattava _»Brasilia vanhassa
maailmassa»_. — Felix Hänsch, joka tämän suunnitelman on esittänyt,
ajattelee poikkivyöhykettä maanosan halki Intian valtamerestä Atlantin
valtamereen, ja samalla kertaa Oranjesta etelässä Tsadiin pohjoisessa:
»Keski-Afrikan talousaluetta», jonka pinta-ala olisi 650 ha ja
asukasluku 33½ miljonaa; sen kolmena kulmakivenä olisivat nykyiset
pääsiirtomaat, joiden lisäksi tarvittaisiin vain Angola ja Belgian
Kongo (kauppaliittoon) ynnä Rio Muni. Tätä _ekvaattori_-ohjelmaa
uumoilevat ranskalaiset (Baudin, Feillet) lähinnä, heidän arvostelunsa
Kongon asiasta perustuu suureksi osaksi pelkoon, että Saksa aikoo
rakentaa rautatien maanosan poikki Sansibarista Guineaan
(Daressalam—Duala). Hans Delbrück on sitä vastaan esittänyt
_meridionalista_ ratkaisua, suurta valtaa yksinomaan pitkin Atlantin
rannikkoa, jota tarkoitusta varten Saksan Itä-Afrika vaihdettaisiin
Englannin länsi-afrikalaisiin alueihin, joista Ranska sitten saisi
Gambian, S. Leonen ja Kultarannikon 14. asteelle saakka ja jäljellä
olevan osansa Kongoa; kun Belgian Kongo tietenkin tavalla tai toisella
tulisi kuulumaan tähän alueeseen (erottamalla Katanga kaakossa
Englannille), tulisi tulokseksi vielä suurempi valta, noin 800 milj.
ha ja 45 milj. asukasta.[43] Tällä ohjelmalla on lisäksi edellisen
rinnalla se ilmeinen taktillinen etu, että se ei suorastaan katkaise
Englannin Kap—Kairo-linjaa.
Afrikan näyttämöllä samoin kuin Europankin jakaantuvat siis
imperialistiset unelmat kahdelle suunnalle, joiden tosin ei tarvitse
ehkäistä toisiansa. On silmiinpistävää, miten helposti valtiomiesten
mielikuvitus nyttemmin — ranskalais-englantilaisen sopimuksen jälkeen
1904 ja vielä enemmän ranskalais-saksalaisen jälkeen 1911 — leikkii
maidenvaihdolla ja uusilla karttakuvilla, kaikki samassa
tarkoituksessa: koota suuria yksiöitä vanhojen hajatilkkujen tilalle.
Niinikään on selvää, että vuoden 1911 sopimusta joka taholla katsotaan
ainoastaan väliaikaiseksi. Saksa on jälleen joutunut laajennuskauteen.
Kuinka pitkälle se nyt kykenee työntymään eteenpäin, yhteen tai
toiseen suuntaan, riippuu etusijassa asemista ja oloista kotona
Europassa.
----------
Vuosikymmen on pian kulunut siitä, kun Johnston piirsi
tulevaisuuskuvansa saksalaisesta maailmanvallasta, edellyttäen, että
tämä voimakas kansa kaipasi liikuntatilaa omien ahtaiden kotorajojensa
ulkopuolella. Kahdeksan uutta saksalaista miljonaa on sen jälkeen
syntynyt vanhaan kotiin ilman että sen rajoja minnekään päin tai
millään tavalla on laajennettu. Tämä ei voi ajan pitkään käydä
laatuun. Saksan täytyy saada tilaa ja ilmaa. Nykyinen valtiollinen
kartta alkaa yhä enemmän näyttää pienentyneeltä puvulta.
Olemme tässä tutkineet niitä suuntia, joilla odotetaan Saksan
keisarikunnan kehittymistä planetarisella näyttämöllä; ja edessämme on
häämöittänyt suunnitelmia aina 1 000 miljonan ha:n suuruuteen ja
200-miljonaiseen väestöön saakka, jos lähemmät ja kaukaisemmat kuvat
yhdistetään. Kaksi erityistä seikkaa himmentää kuitenkin jo alunpitäen
näiden tulevaisuudentoiveiden valoisuutta. Yhtäältä ei saksalainen
imperialismi uskalla vaatia samoja kiinteitä omistusmuotoja kuin
englantilainen, ranskalainen, venäläinen ja amerikalainen; me näemme
osaksi häälyväpiirteisiä kuvia, löyhiä tulliliittoja tai
kauppa-alueita, ja niiden keskustassa on vieraita muodostumia,
Itävalta tai Turkin Anatolia tai Belgian Kongo. Epäilemättä on tämä
heikkoutta Saksan ohjelmassa, verrattuna vanhojen maailmanvaltain
ohjelmiin, missä, emämaa voi suoranaisesti hapattaa koko alueen
hengellään ja vallallaan. Toisaalta on Saksa kilpailijoista jäljessä
siinäkin suhteessa, ettei sen toiveiden laajimmassakaan kehyksessä näy
mitään mahdollisuutta tyydyttää kaikkein läheisintä tarvetta: paikkaa
valtakunnan omalle liikaväestölle. Ei mikään sen vallassa nykyään
olevista alusmaista ole sopiva todelliseksi siirtolais-alueeksi, mutta
ei myöskään mikään tulevaisuusmaista: liikaväestöinen Shantung yhtä
vähän kuin ilmastoltaan epäsuotuisa Mesopotamia ja kansallisesti
epäluuloinen Brasilia, puhumattakaan Keski-Afrikasta.
Saksan siirtomaahistoria on siis vahvistanut tunnetun kokemussäännön:
»sero venientibus ossa!» (myöhään tulleille luut), Heikkoudet sen
tulevaisuusohjelmassa johtuvat yksinkertaisesti siitä, että parhaat
ruokalajit jo olivat loppuneet, kun Saksa saapui aterialle.[44] Ja
ilman kokemusta kilpailuun kilpailijain kanssa, joilla oli
vuosisataisia siirtomaaperimyksiä; ei kummakaan, ettei se heti alusta
saattanut kulkea näiden kanssa yhtä rintaa. Se voi muuttua; mutta
ymmärrettävää on myöskin, että tie eteenpäin on tämmöisissä oloissa
täynnä vaaroja ja huolia. Yhtenäinen silmäys valtakunnan asemaan
vieraisiin valtoihin nähden on yllinkyllin sen todistava.
Tunnemme jo, että suhde _Itävaltaan_ on lujan uskollisuuden pohjalla,
jonka ovat luoneet maantieteelliset niinkuin historiallisetkin olot ja
lujittanut miesiän kestänyt kumppanuus, joka ei ole horjunut
vaikeissakaan koetteluissa (ennen kaikkea bosnialaisessa, I Osa, ss.
164, 167). Tämä on valokohta taulussa, Saksan järjestelmän kulmakivi.
Tsekkiläisten ja madjarien epäluulot eivät voi järkyttää tätä hyvää
suhdetta. Itävalta-Unkari ei näy myöskään pelkäävän Saksan
levanttilaista kehityssuuntaa, vaan suorittaa mielihyvällä osuutensa
siinä, tuntien että tämä edistyspyrkimys on valtakunnan oman
säilymisen ja koossapysynnän parhaana takeena (I Osa, siv. 26).
Tietenkin on _Turkin_ vaikeampi ruveta kolmanneksi mieheksi, sen kun
täytyy tuntea heikomman puolen pelkoa alistumisesta. Näemmekin
Stambulin kompassin, joka Abdul Hamidin aikana vakavasti viittasi
Saksaa kohti, nyttemmin levottomana vaappuvan Saksan ja Englannin
välillä. Niinpä aiheutti nuorturkkilaisten voitto 1908 käänteen
Englannin ja Ranskan puolelle, ja uusi samanlainen käänne on
havaittavissa juuri nyt, heidän kukistuttuaan, kesällä 1912. On
selvää, että luottamus Saksaan on kärsinyt vahinkoa sen liittolaisen
Italian hyökkäyksestä Tripoliin, samoin kuin sen omasta peräytymisestä
Marokossa. Turkin luonnollinen mielihalu vetää sitä lähinnä Ranskan
puoleen, jonka sivistystä sen edistysmiehet näyttävät ihannoivan
ylinnä. Mutta niinkuin nuorturkkilaiset olojen pakosta palasivat
takaisin saksalaiseen ryhmään, niin on täysi syy olettaa heidän
seuraajainsakin tulevan tekemään. Heidän täytyy näet nähdä että
Englanti, jolla jo on Egypti ja Kypro ja joka suosii Kreetan
erottamista, nyttemmin tähtää koko valtakunnan hajoittamiseen, kun
taas Saksan pyrkimystensä tähden täytyy puolustaa valtakunnan
koskemattomuutta. Turkille on Saksaan yhtyminen siis vielä enemmän
kuin Itävalta-Unkarille katsottava suoranaiseksi henkivakuutukseksi.
Tämän kautta on Turkista tullut Saksan »luonnollisin liittolainen»
(Bernhardi). Saksanhan puolestaan täytyy erikoisella huolenpidolla
vaalia tätä tulevaisuusmahdollisuutta, joka samalla sisältää yhden
lujimpia strategisia asemia ratkaisun tapahtuessa Englannin kanssa —
maayhteytensä kautta Englannin Akilleenkantapään, Egyptin, kanssa.
Nämä näkökohdat ovat niin tärkeitä ja niin ilmeisiä, että viime
aikoina on saatu kuulla saksalaisten esittävän
»saksalais-itävaltalais-ottomanista liittoa» vieläpä vanhan
kolmiliiton sijalle (esim. Trietsch, Deutschland und der Islam, 1912).
Tämän voi hyvin käsittää. _Bismarck_ on kerran (15/4 1895)
huomauttanut kolmiliiton ja vanhan roomalais-saksalaisen keisarikunnan
yhtäläisyyttä: »Apuliasta Pohjanmerelle», ja hän esitti todistuksena
»liittojen ja suhteiden sisäisestä täytymyksestä», että tämä suuri
maa-alue jälleen on poliittisesti yhteenkuuluvaa. Ihailumme suuren
valtiomiehen kaukonäköisyyttä kohtaan yli aikojen ja paikkojen ei saa
kuitenkaan samentaa huomiotamme viimeisen puolen miesiän kokemukseen
nähden (I Osa, siv. 167, 195, 201). Se osoittaa päivänselvästi, että
Saksan ja Itävallan liitto on elimellinen yhteenkasvanta, mutta
_Italian_ yhtyminen siihen vain diplomaattista koneompeletta,
olkoonkin mestarillisesti tehtyä. Kaikkein parhaiten on tämä ilmennyt
Italian hyökkäyksessä Tripoliin, mikä oli niin jyrkästi sen molempien
liittolaisten etujen vastaista. Lähempi silmäys Bismarckin
katsantokantaan selittääkin syyn: nykyisen ja silloisen välillä on se
tuntuva ero, että Unkari on mukana, ja Unkari vetää kaakkoonpäin,
bysanttilaista maailmaa kohti. Ei siis voi olla epäilemistäkään
etteikö »itäroomalainen» suunta olisi Saksan kannalta
maantieteellisesti paremmin perusteltu kuin nykyinen
»länsiroomalainen»; ja jo mainituista syistä sopii ainakin kysyä, eikö
se olisi myöskin valtiollisesti suuremmanarvoinen.
Mutta tietenkin olisi Saksalle vielä edullisempaa, jos se pääsisi
valitsemasta molempain välillä, ja kaikkein edullisinta, jos se voisi
yhdistää molemmat kanssaan neliliittoon, Dehnin ajatus (siv. 182),
jonka äskettäin on uudistanut »Journal des débats». Tämän vuoden
tapahtumat näyttävät vielä kerran kohottaneen vanhan kolmiliiton
osakkeita, voimakkaasti virkistämällä kilpailun tunnetta molempain
romanilaisten suurvaltain välillä Välimeren alueella; se alkoi
uudenvuoden aikana Italian toimeenpanemalla ranskalaisten höyrylaivain
takavarikolla (siv. 43), ja se sai vakavan vivahduksen syyskuussa
Ranskan päätöksen kautta keskittää koko laivastonsa Välimerelle. Nyt
nousee ja laskee Italian harrastus kolmiliittoon sen
heikemmyydentunteen mukaan Ranskan suhteen. Kun Italian—Turkin sota
nyt myöskin näyttää lähenevän loppuansa, tuntuu todellakin siltä että
liitto, huolimatta kaikesta mitä Italia on rikkonut, uudistettaisiin
vielä neljännen kerran ennen sen umpeenmenoa toukokuussa 1915 —
arvatenkin silloin laveammalla perustalla, ulottamalla se myöskin
Välimerta koskevaksi. Voiko Turkin saanti neljänneksi mieheksi
tapahtua heti sen jälkeen, on tosin sangen epäiltävää; mutta paljon
sen puolesta kyllä puhuu, jos Turkki voi taipua unohtamaan
irtileikkauksen Afrikassa.
Eräs valta, jota usein mainitaan mahdollisen saksalais-turkkilaisen
liiton yhteydessä, on _Romania_, missä Hohenzollern-sukuinen ruhtinas
»seisoo tähystäjäpaikalla etuvartijana itämaan rajalla» (kuten hän
itse sähkötti keisari Vilhelmille 1871). Sitävastoin painuu
valtioryhmä _Bulgaria — Serbia — Montenegro_ vastakkaisen leirin
puolelle; se on slaavilaisen rodun pitkälle ulottuva käsivarsi, Saksan
Levantti-suunnitelmain silmiinpistävin »sisämainen» este.
Slaavilaisten pikkuvaltioiden takana seisoo _Venäjä_, jolla on oma
perinnäinen bysanttilais-ohjelmansa, joka on jyrkästi saksalaisen
vastainen. Olisiko se (Rohrbachin ehdotuksen mukaan 1903) taipuvainen
luopumaan tästä esikoisoikeudestaan itävaltalaista Galitsiaa vastaan —
jota seuraisi luonnollinen raja (Karpaatit) tällä suunnalla — on tosin
tietymätöntä. Mutta ilmankin tätä välitöntä kitkaa on pohjemmalla
Venäjän ja Saksan välillä liian paljon erottavaa, jotta tie pysyvään
ystävyyteen voisi olla suora ja helppo. Niin on aina, missä kaksi
kansamaailmaa on vierekkäin, vieläpä ilman luonnollista seinää
välillänsä (siv. 124). Ei voi erehtyä siitä, etteikö Saksan nimi ole
Venäjän kansan syvissä riveissä vihattu. Kun nyt Saksan imperialismi
pyrkii alueille, joita Venäjä on kauan katsonut itselleen varatuiksi,
niin ei sitä jännitystä Saksan ja Venäjän välillä, jota Bismarck
pelkäsi, ole aina voitu välttää. Bosnian kysymyksen vaiheet osoittavat
kuinka arkaluontoinen suhde on; ja ranskalais-venäläinen sopimus elok.
1912 (siv. 53) ainakin suuresti muistuttaa marssia asentoon, jossa
Venäjä ei ole samassa leirissä naapurinsa kanssa. Saksalla onkin
(vuoden 1899 lain mukaan) 5 armeijakuntaa sijoitettuna Venäjän
rajalle; Ranskan rajalla on tosin 12.
Toiselta puolen ei sovi unohtaa yhdistäviä tekijöitä: hallitusten
yhteistä vastahakoisuutta nykyaikaista eduskuntaisuutta kohtaan,
yhteisiä pyrinnöitä rajaseudun puolalaisiin nähden, eikä myöskään
hallitsijain nykyisiä mieskohtaisia suhteita ja keisari Vilhelmin
alituista huomaavaisuutta, joka kerran on saanut hänet lausumaan, että
»Venäjän suru on Saksan suru». Nämä mieskohtaiset seikat lienevät
tuntuvasti edistäneet yllämainitun (siv. 52) Potsdamin välipuheen
solmiamista, jossa molemmat hallitukset lupasivat toisilleen »olla
liittymättä mihinkään yhtymiin, joilla voisi olla hyökkäävää kärkeä
toista vastaan» (_Bethmann_, valtiopäivillä 10/12 1910). Tämä
kuulostaa aivan Bismarckin »jälleenvakuutuksen» uusimiselta 20 vuoden
väliajan jälkeen. Varmempi vakuus tällä taholla lienee Saksalla
kuitenkin, vielä jonkun aikaa, Venäjän sotilaallinen lamaustila
tappion jälkeen 1905.
Kauempana idässä ovat Saksan suhteet _Japaniin_ ja _Kiinaan_
sekavammat. Edellisen on ollut vaikea unohtaa sekaantumista 1895;
jälkimäisellä on muistettavanaan Kiautshou ynnä keisari Vilhelmin
»hunnipuhe» ja »panssaroitu nyrkki» Pekingissä 1900, mutta se näyttää
toisaalta ottaneen esimerkkiä saksalaisesta kultturista nykyisessä
uudistustyössään. Nykyisen pulman aikana siellä on Saksa asettunut
länsivaltain puolelle, erilleen Venäjästä ja Japanista.
Valtamerten takana ovat _Yhdysvallat_ Saksan ainoana pääkilpailijana
maailmanmarkkinoilla. Suhde on sangen arkaluontoinen. On tunnettua,
että amirali _Dewey_ katsoi sopivaksi (vuosisadan vaihteessa)
julkisesti lausua, että Yhdysvaltain seuraava sota tulee käytäväksi
Saksaa vastaan. Varsinaista ystävyyttä ei näiden suurvaltain
pääkansojen välillä vallitse, se ilmeni viimeksi saksalaisen laivueen
käynnin aikana Amerikassa 1912. Lukuunottamatta kahnauksia
tullipolitiikan alalla, perustuu amerikalaisten kylmyys erikseenkin
heidän epäluuloihinsa, että Saksa vaanii maavaltauksia uudessa
maailmassa: Brasiliassa siirtolaisuuden vuoksi, Venezuelassa
saataviensa ja laivastoretken johdosta 1902—03, Länsi-Intiassa huhujen
vuoksi, että Saksa olisi valmis vaihtamaan osan Slesvigiä
tanskalaisiin Länsi-Intian saariin. Tuntuu kuitenkin siltä kuin
johtuisi tämä epäluulo pääasiassa siitä, että Amerikan kansa ammentaa
tietonsa Saksasta pääasiallisesti väritetyistä englantilaisista
lehdistä. Voimakas aines paikalla on Saksalla aina puolellaan,
nimittäin omat siirtolaisjoukkonsa, joita nyttemmin lujittaa
valtiollinen liitto irlantilaisten kanssa, joiden kanssa heitä
yhdistää yhteinen vihamielisyys anglosaksilaisia vastaan. Kuitenkaan
ei yleinen maailman-asema näytä epäsuotuisalta planetariselle
ryhmittelylle _Saksa — Yhdysvallat — Kiina_ vastapainoksi jo
olemassaolevalle ryhmitykselle _Englanti — Venäjä — Japani_.
Nyt on enää mainittava vain kaksi ilmeistä vihollisuussuhdetta. Toinen
koskee Ranskaa; me tunnemme jo tämän kehityksen, josta keisari Vilhelm
alussa v. 1911 lausui eräälle ulkomaiselle lähettiläälle: »Minä alan
väsyä seisomaan käsi ojennettuna Ranskaa kohti, kun se ei siihen
tartu». Toinen koskee _Englantia_; siinä on verrattomasti ankarin
pilvi Saksan valtiollisella taivaalla, itse asiassa synkin koko
nykyisessä maailmantilanteessa. Jo 1905, tämän teoksen ensimäisessä
painoksessa, saatoin kirjoittaa, että »suhde Englannin ja Saksan
välillä osoittaa pohjalla asuvaa kylmyyttä ja kireyttä, suurempaa ehkä
kuin mikään muu koko nykyajassa». Sen jälkeen on kireys jännittynyt
siihen määrään, että maailma ainakin kolmasti on nähnyt maailmansodan
hornan aukenevan ja yhä tuntee tämän pelon kaameana painajaisena.
Tässä ei ole paikka selostaa tämän suhteen historiallista ja
valtiollista juontoa. Se kuuluu Englantia koskevaan lukuun; sillä
Englannilla — jota näkyväisesti edusti kuningas _Edward VII_ vuoteen
1910, todellisuudessa ja yhä edelleen ulkoasiainministeri _Edward
Grey_ — on tässä johto ja aloite. Englannin ajatus on se Saksan
»kierros», joka on luonut »ympärysvaltain» muurin sen kolmelle
puolelle; ja Englanti pyrkii nyt saamaan rengasta umpeen vielä avoinna
olevalla kohdalla, Turkin taholla. Korostamme tässä ainoastaan, että
Saksa kulkee kohtisuoraan Englantia vastaan molemmilla suurimmilla
tulevaisuussuunnillaan: Keski-Afrikassa senvuoksi, että se asettuisi
poikkiteloin Kap—Kairo-rataa vastaan, Levantissa senvuoksi että se
sulkisi maitse suunnitellun tien Kairo—Kalkutta. Ne ovat aiheita
kahteen uuteen »Fashodakohtaukseen». Mutta nämä suoranaiset
siirtomaakahnaukset ovat vain hajanaisia ilmiöitä pyrintöjen
vastakkaisuudesta, joka kietoutuu yli koko maapallon, senvuoksi että
Englanti nyt katsoo Saksaa pääkilpailijakseen ei ainoastaan
maailmanmarkkinoilla vaan _pyrkimyksessä maailman ylivaltiuteen_.
Saattaa käsittää sen suunnattoman kiusauksen, jossa Englanti on
nitistääkseen oraana kasvin, joka uhkaa kasvaa sen yli. Se on
»ehkäisysota», jonka kummituksen _Rohrbach_ jo 1903 näki olevan
nousemassa. Vartijat Saksan valleilla eivät ole voineet olla näkemättä
vaaraa. »Politiikka, joka tarkoittaa Saksan saattamista kierrokseen»,
lausui _Bülow_ varoittavasti valtiopäivillä 14/11 1906, »joka pyrkii
muodostamaan piirin valtoja meidän ympärillemme eristääkseen ja
lamauttaakseen meitä, olisi arveluttava Europan rauhalle; sellaisen
kierroksen muodostaminen ei näet ole mahdollinen ilman määrättyä
painetta; mutta paine synnyttää vastapainetta; paineesta ja
vastapaineesta taas voi lopulta syttyä räjähdyksiä». Sen jälkeiset
kuusi vuotta ovat lakkaamatta enentäneet jännitystä ja vaaraa.
Luonnonlain voimalla ovat molempain kansain sydämet yhä enemmän
vieroittuneet toisistansa. V. 1908 vakuutti keisari Vilhelm tunnetussa
haastattelussa omaa ystävyyttään Englantia kohtaan, mutta todisti
samalla, että Saksan kansan enemmistö ei ollut samalla kannalla.
Äskettäin lienee hän nimittänyt itseään »Englannin ainoaksi ystäväksi»
Saksassa. Jääköön sikseen, minkä verran tässä hänen käytöksessään on
ollut politiikkaa; sillä ei ole ollut muuta vaikutusta kuin että se
joksikin aikaa uursi kuilun hänen ja hänen kansansa välille. Mutta se
aika näyttää nyt olevan lopullisesti ohi; »keisarin ja kansan välinen
Lontoonsumu» (_Liebemann_ valtiopäivillä 1908) lienee nyttemmin täysin
haihtunut, ja viimeisen valtaistuinpuheen (helmik. 1912) sanoissa
ystävällisistä suhteista ulospäin »molemminpuolisen kunnioituksen ja
hyvän tahdon perustalla» on uhkaava sävy.
Menneen vuoden Marokkokahnaus on opettanut jokaiselle saksalaiselle,
että ei ole olemassa mitään tietä maailmanmahtiin Englannin ohitse. Se
oppi on purrut syvälti. Englannin ilmeinen jonkinlaisen
ylituomio-oikeuden vaatimus on, enemmän kuin mikään muu pitkään
aikaan, yhdistänyt Saksan kansan yhteiseen suuttumukseen.
Paikallaolleet todistajat (Sjösteen 1912) vakuuttavat, että Saksankin
nyrpeys nyttemmin kajastaa sitä kansallisvihaa, joka näyttää
vuosikausia kyteneen Kanaalin toisella puolella — tämä »furor
teutonicus» (saksalaisraivo), josta _Bismarck_ puhui 6/2 1888.
Täytyy pitää mielessä nämä näkökohdat arvosteltaessa Saksan sopimusta
Ranskan kanssa 1911. Sodan mahdollisuus Englannin kanssa oli
saksalaisten neuvottelijain otettava lukuun mitä vakavimmin. He
tiesivät koko ajan kulkevansa kapeata reunaa sodan ja rauhan välillä.
He tiesivät niinikään, että Saksan voiton mahdollisuudet suurenevat
aikaa myöten. Senvuoksi supistivat he vaatimuksiansa ja vastustivat
kansanmielipidettä, jonka oli niin helppo tuomita sentähden ettei se
tuntenut asian taustaa. Kenties on heille luettava kunniaksi, että he
saattoivat tästä vaarallisesta tilanteesta saada isänmaalleen siksikin
suuren voiton, kuin saivat, niinkuin varmaan oli Saksan onni, että
valtiosääntö antoi heille sen toimivallan.
Mutta ei käy kieltäminen, etteikö ratkaisu vähentänyt Saksan
arvovaltaa maailmassa. Diplomaattisin keinoin ei se ylimalkaan enää
ajan pitkään voi säilyttää asemaansa. Maailmantilanne on sellainen,
että paine yhä enenee ja että ne väliajat lyhenevät, joiden jälkeen
Saksan eteen yhä uudelleen joutuu kysymys, tahtooko se esiintyä
maailmanvaltana vai ei.
Näin ollen on yhä lukuisampiin piireihin alkanut juurtua se vakaumus,
että tämä päämäärä _ei enää ole saavutettavissa rauhallista tietä_.
»Verellä ja raudalla» tuli Saksa Europan näyttämölle: alkaa näyttää
siltä, että sen täytyy vielä kerran kulkea veren ja raudan kautta, jos
se tahtoo kohota _Suur-Saksaksi_ planetarisella näyttämöllä...
Rautavanne, joka kiertyy yhä tiukemmin sen uumenen ympärille, täytyy
murtaa väkisin. Koe on suunnaton, se vaatii taistelua monilla
rintamilla, nyt niinkuin Bismarckin ja Fredrik suuren aikana — se
vaara sisältyy valtakunnan keskusta-asemaan (Lamprecht) —; mutta se on
tehtävä, jos mieli todenperään eteen- ja ylöspäin. Se on panos, jos
ylimalkaan tahtoo voittaa palkinnon. Historian korkeimpaan
arvoluokkaan ei vie mitään muuta tietä. Eikä maailma ole vielä
keksinyt Gordionin solmun aukaisuun muuta ratkaisua kuin Aleksanterin.
Tämmöinen on ajatuksenjuoksu, jota esitetään Bernhardin kirjassa
»tulevasta sodasta» ja Rohrbachin »saksalaisesta aatteesta
maailmassa», joita molempia on tämän vuoden kuluessa levitetty
jättiläispainoksina Saksan kansan keskuuteen. Ne ovat herätys- ja
varoitushuutoja, torventoitauksia taisteluun, joka jo näyttää olevan
alkamassa. Syystä näet huomauttaa Bernhardi, että kriisi on jo
olemassa ja että kysymyksessä on »maailmanmahti tai alasmeno»: joko
täytyy Saksan ryhtyä taisteluun koko sillä kaikkien voimien
hirvittävällä ponnistuksella, mitä se vaatii, taikka saa se taipua
laahustamaan elämäänsä toisluokkaisena mahtina, ilman
»myötämääräysvaltaa alkavana aikakautena». Tämä ajatus tuntuu
Rohrbachista, samoin kuin Hans Delbrückistä ja Saksan muista
isänmaanystävistä sietämättömältä. Että kansan on painettava maailmaan
kansallisen aatteensa leima, on heistä tinkimätön täytymys,
»kategorinen imperativi», Tämä on siirtomaatoiminnan ja koko
imperialismin sisäinen salaisuus: ei ainoastaan pyrkimys aineelliseen
voittoon tai halu valtaan, vaan _vastuu_, vastuu ihmiskunnalle
suoritettavasta tehtävästä.[45] Tämän tieltä täytyy kaiken väistyä.
»Me olemme kuin puu vuorenhalkeamassa: joko halkaisemme me kallion ja
kasvamme edelleen korkeuteen, tai on vastustus liian voimakas ja me
surkastumme ravinnon puutteesta.»
Onko kansan syvissä riveissä kylliksi kaikupohjaa tälle ylevälle
opille? Imperialistiset huutajat tuntuvat sitä joskus enemmän
epäilevän kuin uskovan. Se on vanha valitus, että »Saksan pahimmat
viholliset eivät ole ulkomaalaisia» (Arndt 1908). Katkeruudella
puhuvat suursaksalaiset kirjoittajat kotimaan »henkisestä
köyhyydestä»: kansan poroporvarillisuudesta ja nurkkahenkisyydestä
(»Philisterei»), sanomalehdistön välinpitämättömyydestä, pääoman
arkuudesta yrityksiin siirtomaissa. Maailmanvalloittajavaisto ei näytä
vielä heränneen kansassa, joka on ollut tuomittuna elämään vuosisadan
toisensa jälkeen suurimmassa hajaannuksessa, mitä historia tuntee.
Kenties ei sitä alkuperäisin ole kansan veressä: eihän
pohjoissaksalainen tasanko avaa niin laajaa näköpiiriä kuin Venäjän
arot ja Pohjois-Amerikan ruohokentät ja meri Englannin rannikoiden
ympärillä. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisi nykyinen Saksa alapuolella
imperialistisia kilpailijoitaan mitä tulee siihen yli maailman
ulottuvaan katseeseen ja planetariseen vallanhimoon, jotka ovat
maailmanvallan sielullisia edellytyksiä. Varmaa on, että kaikki kolme
vallitsevaa joukkokatsomuskantaa Saksan nykyisessä valtiollisessa
elämässä — agrarinen, klerikalinen ja sosialidemokraattinen — ovat
jokseenkin outoilevia laajennuspolitiikan suhteen tässä mittakaavassa.