_Kiautshouhun_ Shantungin niemimaalla pohjoisessa Venäjän ja
etelämpänä olevan Englannin toimintapiirin väliin. Tämä oli palkka
hyvästä avusta, jonka Kiina ja Venäjä olivat saaneet Japania vastaan.
Paikka (nykyajan parhaan Kiinantuntijan, prof. Richthofenin osoittama)
on erittäin hyvin valittu; se on luonnollinen portti koko
Hvangho-alueeseen, ja sieltä on mukava pääsy sekä maan puolelle että
merelle päin. Sen välitön takamaa, Shantungin maakunta, on
väkirikkaampi kuin koko Preussi ja vuoristoltaan perin rikas,
varsinkin hiilistä. Heti Kiinan kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen
(maaliskuussa 1898), jolla paikka vuokrattiin 99 vuodeksi, alettiin
rautatien rakentaminen hiilikaivoksille; lokakuussa 1902 saapui
ensimäinen hiilijuna Tsintaun satamaan, josta näyttää tulevan Aasian
Cardiff; ja helmikuusta 1904 on rata valmis Tsinanfuhun saakka
Hvanghon varrella (450 km), mistä avautuu tulevaisuudenmahdollisuuksia
yhteyteen Pekingin ja aikanaan aina Siperian rautatien kanssa.
Kiautshou oli siis »suuren suunnan yritys» (Wegener), ja asiantuntijat
ovat yksimielisiä arvostellessaan sen suuria taloudellisia
mahdollisuuksia. Mutta sen valtiollinen merkitys näytti tulevan
vieläkin suuremmaksi. Sitä ilmaisee parhaiten eräs _Bülowin_ lausunto
valtiopäivillä 11/12 1899: »Jos maapallo tulee uudelleen jaettavaksi,
ei Saksa anna minkään suurvallan astua varpailleen tai työntää itseään
syrjään.» Eikö tämä kuulosta ohjelmalta? Se on torventoitaus, joka
ilmoittaa uuden maailmanvallan marssia Venäjän ja Englannin rinnalle.
Ja seuraavana vuonna luuli maailma näkevänsä sen toimessa ja
toteutettuna, kun Saksa otti johdon (»maailmanmarski» _Waldersee_)
suurvaltaretkessä Pekingiä vastaan, tehdäkseen sitten, lokakuussa
1900, Englannin kanssa sopimuksen, joka vahvisti sen vaatimukset
Hvanghon laaksoon Kiinan näköjään pian tapahtuvassa jaossa.
Kun tämä tapahtui, oli Saksa juuri virittänyt uuden jänteen
suurpoliittiseen jouseensa. Syksyllä 1898 sai maailma äkkiä nähdä
keisari Vilhelmin uutena Jerusalemiretkeilijänä kulkevan Palestinan
pyhillä paikoilla. Oli selvää, että matkaa ei tehty tavallisessa
matkailija- tai pyhiinvaellustarkoituksessa. Eräs keisarin puhe
Damaskossa (8/11 1898) viittailikin maailmanpoliittiseen ohjelmaan.
Saksaan muhamettilaisen maailman valkoisena liittolaisena ja
suojelijana. Jo vuotta ennen, Turkin-Kreikan sodan aikana, oli
kiinnitetty huomiota keisarin erikoiseen myötätuntoon sulttaania
kohtaan sukulaisrakkaudenkin kustannuksella. Jouluna 1899 tuli palkka
väliaikaisen luvan muodossa »Anatolian rautatieyhtiölle» rakentaa
rautatie suoraan Vähän Aasian läpi Bagdadiin ja Basraan. Yhtiö, joka
1888 muodostettiin Saksan Pankin avulla Berlinissä, oli jo ennen
(kilpaillen ranskalaisen ja englantilaisen pääoman kanssa) saanut
oikeuden rakentaa ratoja, jotka 1892 olivat ehtineet Angoraan ja 1893
Koniaan. Mutta suurpoliittista merkitystä saa rautatie vasta
läpikulkutieksi kehitettynä. _Bagdadinrata_ tulee vetämään Turkin
Aasianpuoleisen osan Europan sivistyksen vaikutuspiiriin, antamaan
Europalle uudet huomattavat markkinat ja aukaisemaan ovet muinaisajan
rikkaimpiin vilja-aittoihin, jotka niin kauan ovat olleet tyhjinä
jouduttuaan maailmanliikenteestä syrjään. Tästä koituvan edun täytyy
tietenkin ensi kädessä tulla Saksan hyväksi, vaikkapa yhtiön täytyykin
osaksi käyttää vierasta (itävaltalaista, sveitsiläistä ja belgialaista
sekä ensi sijassa ranskalaista) pääomaa radan rakentamiseen. Täällä
avautuu loistavia aloja saksalaiselle teollisuudelle ja saksalaiselle
työlle yleensä ensinnäkin itse rakentamisaikana, joka on arvioitu 8
vuodeksi, ja sitten erinäisten yhtiön pitkin radan vartta saamien
etuuksien sekä yleisen etuoikeuden kautta kauppamarkkinoilla.
Nimenomaan voi Saksa täällä toivoa saavansa oman alueen
puuvillanviljelystä varten, kuten Venäjä on saanut Ferganassa, ja
siten tällä tärkeällä alalla vapautua Yhdysvalloista. Sinänsä oli
valtalupa, kun se tammikuussa 1902 muuttui pysyväksi, suuri
diplomaattinen voitto, kun näet Venäjä ja Englanti innokkaasti olivat
puuhanneet toisten ratojen rakentamista omassa johdossaan. Täälläkin
tunkee siis Saksa heidän rinnalleen; kun se kaapaisee saaliin, on se
samalla ilmoittautunut kysymykseen tulevaksi kanssaperilliseksi
»sairaan miehen» pesässä ja uudeksi ensiluokkaiseksi asianosaiseksi
Levantin asioissa.
Uuden vuosisadan alkaessa on Saksa siis astunut todellisen
maailmanhistorian molemmille päänäyttämöille, pienessä ja suuressa
idässä, ja ennättänyt etuisalle paikalle, jos »rahaksimuutosta» tulisi
tosi. Jos lisäämme, että se sitäpaitsi on varannut itselleen uusia
tukikohtia Tyynellämerellä, tulevaisuuden valtamerellä — hankkimalla
1899 Samoan kilpailussa Englannin ja Yhdysvaltain kanssa sekä
Karolinien saariryhmän Espanjan konkurssipesästä — niin on selvää,
että Saksa nyttemmin on aivan toisessa ja suuremmassa asemassa kuin
Bismarckin päivinä.
Vuosisadan vaihteessa tapahtuneet valtaukset osoittavat toista
nousukautta Saksan siirtomaahistoriassa, ensimäisen jälkeen
1880-luvulla. Senjälkeen tapahtuu taas seisaus sikäli, että kuluu
kokonainen vuosikymmen ilman uutta ulkonaista laajennusta. Saksalaisen
tavan mukaan ensin perusteellisesti sulattaa vanha, ennenkuin
kurkoitetaan uutta, on tyydytty kehittämään ja vahvistamaan
saavutettuja asemia. Työ ei ole ollut vähäisempää senvuoksi, että se
nyt on tapahtunut syvemmällä. Asianharrastus ja hyöty on
säännöllisesti kasvanut, varsinkin sen jälkeen kuin hankala kapina
Lounais-Afrikan siirtomaassa (1904—1907) oli kukistettu ja v. 1907
perustettu siirtomaaministeriö _Dernburgin_ johtoon (vuoteen 1910).
Kauppavaihto vanhojen »suojelusalueiden» kanssa lisääntyi 1901—1910
70:stä 280 miljonaan, jonka lisäksi tulee melkein yhtä nopeassa
nousennassa yli 140 milj. Kiautshoun osalle. Suoranaiset tulot
siirtomaista nousivat, oltuaan 1905 n. 18 milj., v. 1911 n. 56
miljonaan, mikä tosin vielä ei läheskään vastaa menoja. Luottamus
kasvaa: 140 milj. pääomaa, joka vanhoilla alueilla työskenteli 1905,
vastaa yli 420 milj. v. 1911. Vuodesta 1905 on olemassa myöskin
Englannista riippumaton kaapeliyhteys alusmaiden kanssa
Tyynellämerellä ja sen rannoilla (yhdessä Hollannin ja U. S. A:n
kanssa), samalla kuin langaton sähkötys on avannut mahdollisuuksia
Englannin kaapelimonopolista vapautumiseen myöskin Afrikassa.
Tämä kehitys hiljaisuudessa eteenpäin ei kuitenkaan ole tapahtunut
ilman poliittisia kahnauksia ja muutoksia. Kehitys onkin vaihdellut
kolmen päänäyttämön mukaan: Kiinan, Levantin ja Afrikan.
Kiinassa ovat unelmat suuresta osuudesta hajoavaa valtakuntaa
pettäneet, ensinnäkin Japanin nousennan kautta 1905 kallioksi Europan
aaltoja vastaan, sitten Taivaan valtakunnan oman uudestasyntymisen
kautta 1911, minkä loppunäytöstä tosin vielä emme ole nähneet. Täytyy
myöntää, että Kiautshoun valtiolliset osakkeet ovat laskeneet samassa
määrässä kuin taloudelliset nousseet. Ei ole enää kysymystä uuden maan
voittamisesta täällä; Saksa saa olla tyytyväinen, jos se voi
säilyttää, mitä sillä on, ja lisäksi pitää »oven avoinna» suureen ja
rikkaaseen taloon — sinänsä kylläkin suurenmoisia etuja Saksan
kaltaiselle, hyvinvarustetulle taloudelliselle valloittajalle.
Levantin kehityssuunnalla on hankaus ulospäin ollut vielä suurempi ja
suoranaisempi, mutta tulos ulkonaisessakin suhteessa suotuisampi.
Kaksi valtaa, — joiden kilpailua Saksa tuntee myöskin Kiinassa, mutta
siellä näkymättömänä, kansainvälisten sopimusten laimentamana — on
esiintynyt Bagdadinradan julkivastustajina, ne kun siinä näkevät omien
toiveidensa ehkäisijän ja samalla vaaran omille pyrkimyksilleen. Ne
ovat, kuten sanottu, Venäjä ja Englanti. Rata kääntää Vähän Aasian
taloudelliset ja valtiolliset kasvot Venäjästä Keski-Europaa kohti,
tekee tyhjiksi Venäjän toiveet uusista suurista markkinoista, saattaa
sen nykyiset viljan ja paloöljyn kauppamarkkinat vaarallisen kilpailun
alaisiksi Mesopotamiasta ja uhkaa tavallaan vähentää Siperian
rautatienkin tulevaisuusmahdollisuuksia läpikulkutienä Europasta
Itä-Aasiaan. Ottaen huomioon Saksan turkkilaisystävällisen politiikan
ylimalkaan, on Bagdadinrata suorastaan esteenä Venäjän vanhoille
vaatimuksille Turkin perintöön nähden. Toisaalta uhkaa siitä tulla
Suezin kanavan kilpailija ja oikotie Intiaan, Europan luonnollinen tie
sinne, ja se koskee siis mitä lähimmin Englannin
puolustusjärjestelmää, samalla kuin se sotkee Englannin suunnitelmia
oman rautatien rakentamisesta Egyptin ja Intian välille. Näiden
suunnitelmien esittäminen kuuluu toiseen yhteyteen. Tässä
huomautettakoon vain, että Willcocks (Assuanin-padon kuuluisa
rakentaja) 1903 on esittänyt maanmiehilleen »toisen Pendshabin tai
Egyptin» luomista Englannille Mesopotamiassa panemalla kuntoon
muinaisbabylonialaisen kanavaverkon Tigris-virran varrella, että hän
1909 oli toimessa siellä nuorturkkilaisen hallituksen palveluksessa,
sekä että hän 1910 täydensi suunnitelmaansa esittäen rautatien
rakentamista Bagdadista suoraan länteen Palmyran kautta Damaskoon ja
Beirutiin tai Syyrian Tripoliin.[38] Että Englanti on kääntänyt
huomionsa tähän suuntaan, näkyi jo 1900, kun se otti suojelukseensa
_Kuveitin_, radan luonnollisen päätekohdan Persianlahden rannalla; ja
kun _Lansdowne_ toukokuussa 1903 pani vastalauseen jokaisen
»meritukikohdan tai linnoitetun paikan» perustamista vastaan
Persianlahden rantamille, niin ei tämä varoitus suinkaan ollut annettu
ainoastaan Venäjälle sen persialaisten, vaan myöskin Saksalle sen
anatolialaisten suunnitelmien suhteen.
Tässä kohden ovat siis Englanti ja Venäjä tavanneet toisensa
yhteisessä pyrkimyksessä Saksaa vastaan; mikä ei ole ollut vähimpänä
syynä niiden sopimukseen 1907. Tämän vastarinnan vuoksi ei saksalainen
yhtiö päässyt nopeasti etenemään. Vielä 1908 ei oltu ehditty Koniasta
kauemmaksi kuin Bulgurluun Tauruksen juurella, 20 peninkulmaa 240:stä.
Saman vuoden toukokuussa onnistui Saksan diplomatian kuitenkin saada
takeita rautatierakennuksen jatkamisesta Eufratiin saakka; marrask.
1910, keisarikohtauksen aikana Potsdamissa, luopui Venäjä
vastarinnastaan ja suostui radan yhdistämiseen tulevaisuudessa omaan
Persiassa suunnittelemaansa rautatiehen; ja maaliskuussa 1911
poistettiin ainakin paperillä viimeinen vaikeus, kun Saksa ja Turkki
suostuivat siihen että viimeinen rataosa, Bagdad—Persianlahti, tehdään
kansainväliseksi. Se oli myönnytys Englannille ja viittaus tulla
mukaan; Saksan kannalta on näet radan loppuosa vähemmän tärkeä, kun
Tigrisvirta siellä on purjehduskelpoinen (Rohrbach, Arndt). Tällä
pohjalla on sitten ryhdytty diplomaattisiin neuvotteluihin Englannin
kanssa, mutta toistaiseksi ei ole päästy mihinkään tuloksiin.
Tällä tavoin näyttää kuitenkin tuo suuri yritys nyttemmin saadun
turvatuksi. Vuonna 1916 lasketaan radan ehtineen Bagdadiin; jo 1913
tai 1914 toivotaan yhdysradan Bulgurlu—Aleppo (50 penink.) olevan
selvän, jotenka Hedshasinrata joutuu rautatieverkkoon ja Mekka tulee
rautatieyhteyteen Konstantinopolin kanssa (I osa, siv. 52). Sinänsäkin
tämä on jättiläisyritys, jonka perustamiskustannukset nielevät
vähintään miljardin. Sen merkitys Turkin valtakunnan koossapysymiselle
on päivänselvä; mutta tämän takana häämöittää maailmanhistoriallinen
näköala. Bagdadinrata saksalaisena yrityksenä avaa näköpiirin
_Suur-Saksaan_, laadultaan yhtä omituiseen kuin suurisuuntaiseen.
Tässä on itse asiassa edessämme yksi nykyajan kaikkein huomattavimpia
tulevaisuuden suurvaltakartan suunnitelmia — »latinalaisen unionin»
vastine, mutta hahmoittelultaan lujempi, jo alkuunpantu.
Jo 1840, »Zollvereinin» alkuaikoina, oli Friedrich List koettanut
kiinnittää Saksan-Itävallan huomiota Turkin valtakuntaan
siirtomaatoiminta-alueena. Toimeen ryhdyttäessä 1880-luvulla huomautti
Paul Dehn tätäkin mahdollisuutta useissa kirjoitelmissa; hän ajatteli
Levanttia koko kolmiliiton yhteisenä, puhtaasti taloudellisena
toimipiirinä, Englannin vastapainoksi.[39] Mutta vasta toisen
siirtomaakauden ja erikoisestikin keisarin Palestinanmatkan yhteydessä
alkaa tätä koskeva keskustelu vilkastua. Venäjän sanomalehdistö alkoi
soiton virittämällä sitä kieltä, että Saksan rautatiepolitiikka
Levantissa oli »rauhallinen keino vallata sulttaanin aasialaiset
alueet». Tämän kaukonäköisyyden silmissä ei Itävalta ollut muuta kuin
»elävä silta, jonka yli Preussin jalkaväen raskaat saappaat marssivat
Konstantinopoliin» (»Peterb. Wjedomosti», lokak. 1903); koko itämainen
kysymys esitettiin pohjaltaan taisteluksi germaanien ja slaavilaisten
välillä maailmanherruudesta — sama katsantokanta, jonka _Windthorst_
jo Saksan suuressa valtiopäiväkeskustelussa 19/2 1878 oli asettanut
Bismarckin »pikkusaksalaista» näkökantaa vastaan. Nämä panslavistien
huolet (Uhtomsky ja »venäläinen seura», sanomalehdistössä erikoisesti
»Novoje Vremja») saivat vastakaikua sekä tsekkiläisliikkeessä (I osa,
siv. 158), että myöskin Ranskassa (Leroy-Beaulieu) ja Englannissa.
Merkittävimmän ilmaisun näille ajatuksille antoi Harry Johnston — yksi
Englannin kuuluisia partiolaisia, brittiläisen Keski-Afrikan
järjestelijä — 1903 kirjoitussarjassa Saksan tulevaisuuspolitiikasta
(»Finanz-Chronik»): siinä piirrettiin valtava valtiollinen kuva,
valtio-oikeudellinen yhtymä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Turkin välillä
(Syyriaa ja Arabiaa lukuunottamatta), Konstantinopoli ja Smyrna
vapaakaupunkeina, Böömi, Unkari, Serbia, Bulgaria, Albania ja
Makedonia uusina omina kuningaskuntina valtakunnassa, Mesopotamia
valtakunnan-maana, sekä Romania ja Kreikka laivaveneinä vanavedessä —
siis yhteys Pohjanmeren ja Persianlahden välillä, pinta-alaltaan 250
milj. hehtaaria ja väkiluvultaan noin 150 miljonaa ihmistä.
Näköpiiriin kohoaa tässä alueellinen tulevaisuudenkuva _Berlin—Bagdad_
eli _Elbe—Eufrat_: viteeseen vanhan maailman läpi kulkeva leveä
vyöhyke, puskuri Länsi-Europan ja Venäjän valtakunnan välillä, Saksan
johdossa. Samana vuonna 1903 otti Rohrbach valaistakseen kuvaa
saksalaiselta katsantokannalta. Antautumatta yksityiskohtiin omaksui
hän kehyksen Saksa — Itävalta-Unkari — Balkanin valtiot — Turkin
Aasia, mutta vain taloudellista yhtymää varten. Niinpä hän torjuu sekä
ilmastollisista että valtiollisista syistä ajatuksenkin Saksan
ylivallasta Anatoliassa; hän vastustaa siirtolaisuuttakin siellä eikä
suunnittele saksalaisen vaikutuksen kannattajiksi sillä maankulmalla
muita kuin koulunopettajia ja lääkäreitä. Tässä ohennetussa muodossa
suosittelee hän suunnitelmaa. Hänen mielestään on »Saksan politiikan
suurin päämäärä tämän ja tulevan miespolven aikana» tämmöisen yhtymän
toteuttaminen; ja hän katsoo hyväksi enteeksi sitä, että nämä maat
luontaisesti täydentävät toisiansa »jokseenkin itsenäisenä ja
suljettuna tuotanto- ja kulutusalueena» s. o. yhdellä sanalla sanoen,
autarkiapiirinä.
Saksan elinehto, varmain markkinain saanti, olisi täten lopullisesti
toteutettu. Tähän saakka on voitu tyytyä vapaaseen pääsyyn vieraille
vapaille kauppa-alueille, ja me tapaammekin Saksan kaikkialla
kannattamassa avoimien ovien politiikkaa. Mutta nykyaikana on suurilla
kauppavalloilla ilmeinen pyrkimys eristäytyä kukin alueelleen.
Englanti, joka niinikään kauan on oman etunsa vuoksi tahtonut pitää
vieraita ovia avoinna, on viime aikoina alkanut siirtyä tähän
_suljettujen toimintapiirien_ järjestelmään. Ei pidetä enää lukua
kansallisuudesta edes avoimia ovia varten, jaetaan heikompien alueet
keskenään ja suljetaan sitten ovet. Näin ollen täytyi myöskin Saksan
varata itselleen markkina-alue, niin laaja ja sen laatuinen, että se
saattoi vastata sen tarpeita. Tahtoen tai tahtomattaan työntyy
Saksakin _imperialistisille_ teille, jos se tahtoo säilyttää ja
kehittää itseänsä.
_Levantin_ ohjelma, sellaisena kuin sen Rohrbach näin on esittänyt,
tarkoittaa tämän tehtävän ratkaisemista ulkopuolella vanhan
valloituspolitiikan karkeita puitteita. Se ei ole ainoa
ratkaisuehdotus. Emme kiinnitä tässä huomiota vanhempiin
suunnitteluihin, jotka riippuivat kiinni yksinomaan kansallisissa
näkökohdissa ja niin ollen pysähtyivät vain levenemiseen »Germania
irredentan» alueelle — aina Reimerin (1905) kauas Venäjälle ja
Ranskaan ulottuvaan »suurgermaniseen Saksaan» — ja vielä vähemmän
merkitystä panemme haaveiluun »Germania triumfans» (1894) yli läntisen
ja eteläisen Venäjän Mustallemerelle. Vakavaa huomiota ansaitsee
Levantin eli Kaakkois-Europan ohjelman ohella n. s. _Keski-Europan_
suunnitelma, jossa Balkanin maailma vaihdetaan ympärystän
heimolaisvaltioihin, Saksan »seuralaistähtiin» (Lair): Hollantiin,
Belgiaan ja Sveitsiin. Siitä tulisi n. 130 milj. hehtaaria ja 135
milj. asukasta. Ajatukset vaihtelevat tässäkin puhtaasta
valtioliitosta (lentokirja »Gross-Deutschland» 1895) yksinkertaiseen
tulliliittoon (Waltershausen 1902: Sveitsi ja Hollanti ensin, Belgia
ja Tanska sitten). Julius Wolf (1901) puolestaan yhdistää molemmat
pääsuunnitelmat esittämällä Saksan, Itävalta-Unkarin ja Sveitsin
lähempää yhteenliittämistä ensin ja sen jälkeen sitten Alankomaiden ja
Balkaninvaltioiden liittymistä tähän (portaina »Europan
Yhdysvaltoihin»).[40]
Kuten näkyy hapuilevat ajatukset vielä kiinteätä päämaalia.
»Suur-Saksa» ei ole vielä kiteytynyt varmaan muotoonsa kansan
mielessä. Onkin silmiinpistävää, että viime aikoina puhutaan
itämaisesta suunnitelmasta varovammin kuin ennen (myöskin Rohrbach
itse myöhemmissä painoksissa ja teoksissa). Valtiollisen aseman
arkaluontoisuus vaatii tätä. Tästä ei suinkaan seuraa, että
suunnitelmista olisi luovuttu. Arthur Dix sanoo suoraan (1911), että
»suursaksalaiset valtiomiehet sekä Saksassa että Itävallassa ovat jo
kauan sitten tottuneet katsomaan valtiollista tulevaisuutta siltä
kannalta, että saksalainen edelläkävijävalta voi levitä ainoastaan
pienimmän vastustuksen suuntaan s. o. kaakkoon». Tarmokas
käytännöllinen paikallistyö todistaakin tähän suuntaan: pankkiasiain
keskittäminen Saksalaiseen Itämaanpankkiin 1906, uudet
laivaliikelinjat Levanttiin, lennätinkaapeli Konstanzasta
Korstantinopoliin (jatkettu Kairoon 1907), koulut Syyriassa, sairaalat
strategisilla kukkuloilla Palestinassa. Siinä näyte erikoisen
turkkilaisystävällisestä politiikasta, jota Saksa yhä noudattaa —
paikalla monivuotisen lähettiläänsä _Marschallin_ edustamana
(1897—1912).
Suur-Saksan suunnitelmat Europassa eivät kuitenkaan työnnä syrjään
pyrkimyksiä siirtomaiden saantiin muissa maanosissa, kaikkein vähimmin
siinä löyhässä ja epämääräisessä muodossa, jossa edelliset vielä ovat.
Johnston tutkii mainitussa kirjoitussarjassaan Saksan jatkuvan
levenemisen mahdollisuuksia ulkona maailmassa ja havaitsee semmoisia
Levantin ulkopuolella kaksi. Toinen olisi Etelä-Amerika, missä
kolmannes miljonaa saksalaista maahanmuutettuaan 1850-luvulla asuu
jokseenkin suljetulla alueella eteläisessä Brasiliassa säilyttäen
karsallisuutensa; toista ajattelee hän englantilaisella alueella,
Etelä-Afrikassa tai Australiassa, voitollisen sodan jälkeen.
Viimeksimainitussa kohdassa säestää häntä Stead (1902), joka nojautuu
siihen tosiasiaan, että saksalaiset siirtolaisperheet suurenevat
paljoa ripeämmin kuin anglosaksilainen väestö samoilla paikoilla.
Jätämme nämä mielikuvat arvoonsa; myöskin Brasilian-suunta, mikäli
kysymys on enemmästä kuin luonnollisista kauppamarkkinoista, on
nykyään katsottava suljetuksi Yhdysvaltain ankaran valvonnan
vuoksi.[41] Suoranainen siirtomaaohjelma rajoittuu yhä Afrikaan, mutta
on viime aikoina alkanut tuottaa hedelmiä, jotka näyttävät ennustavan
suurta kehitystä.
Tässä astuu siis etulalle kolmas Saksan laajennuksen päänäyttämöistä
(siv. 178). Lukuunottamatta vähäisiä rajanjärjestelyitä ei vanhoissa
siirtomaissa vuoden 1890 jälkeen ollut tapahtunut mitään muutoksia,
kunnes Marokonkysymys Ranskan aloitteesta tuli polttavaksi. Täällä
näytti nyt uusi »maapallon jako» olevan tekeillä eikä 1899 lausutun
periaatteen mukaan (siv. 175) Saksa saattanut suostua siihen, että
asia suoritettiin sitä ilman. Me olemme jo yhtäjaksoisesti esittäneet
kysymyksen kehityksen; olemme nähneet Saksan johdonmukaisesti
ylläpitävän avoimen oven järjestelmää ja viimeiseen saakka suojelevan
maan koskemattomuutta, mutta lopulta luopuvan viimemainitusta kannasta
korvausta vastaan Kongossa 1911.
Täten alkaa jälleen nousuaika Saksan valtakunnan kasvussa. Se on
kolmas laajennuskausi, joka paikallisesti liittyy ensimäiseen.
Suurille osille Saksan kansaa, jotka Agadirin-retkestä odottivat
suoranaisia tuloksia siellä (siv. 39) — aivan uutta numeroa
»suojelusalueiden» luettelossa — oli tämä pettymys. Saatua _Uutta
Kamerunia_ pidettiin vain arvottomina rämeinä, riekaleina, joiden
tarkoitus oli verhota diplomaattista tappiota, ja kartalle molempine
»ankanjalkoineen» vanhan »ankannokan» sijasta vain naurettiin
(_Bassermann_).[42] Siirtomaaministeri _Lindeqvistin_ ero tämän
sopimuksen johdosta näytti antavan tälle arvostelulle vakavan taustan.
Mutta pian ilmeni, että tämä arvostelu ei tosiasioita tuntenut.
Ranskan puolelta valitettiin (Feillet), että tässä oli luovutettu
»Keski-Afrikan parhaat avaimet»: alue, joka oli yhtä suuri kuin puolet
Saksaa, yli miljona asukasta, ihanaa suurmetsää ja kaikkia kuuman
vyöhykkeen antimia (etupäässä kautsua), ehdottomasti arvokkaampi kuin
vanha Kamerun, ja sitäkin parempi kun hankitaan myöskin satamista
rikas espanjalainen rantakaistale Guineassa (Rio Muni), johon Saksa
nyt sai etuosto-oikeuden Ranskalta. Mitä siirtomaa- ja ulkoministeriön
väliseen kiistaan tulee, ei se suinkaan johtunut siitä, että edellinen
olisi pyrkinyt saamaan jalansijaa Marokossa, vaan eri käsityksistä
Kongossa hankittavan alueen suhteen; edellinen tahtoi
»siirtomaa»-ratkaisua, mahdollisimman lopullista järjestelyä
laajentamalla Kamerunia itäänpäin (Schariin), mutta hallitus halusi
»imperialistista» ratkaisua, _Bethmannin_ periaatteen mukaan, että
»siirtomaapolitiikan täytyy tähdätä tulevaisuuteen» (puhe
valtiopäivillä 9/11 1911).