olevan vain antikvarista arvoa. »Sondershausilaisen ja
rudolstädtiläisen kansallisluonteen» kultaiset ajat, joista Treitschke
laskee leikkiä, ovat auttamattomasti ohi, ja niiden mukana kaikki
todellinen vaara Saksan vaivoin syntyneelle yhteydelle.
Paikallisuskollisuus sulaa uskollisuuteen suurempaa valtakuntaa ja
kansallisuutta kohtaan. Partikularismi ilmenee ainoastaan hajanaisina
mielialoina, kuin kekäleiden liekit sammutetun palon jälkeen; mutta
keskityspyrkimykset ilmenevät tositoimessa. Ellei niiden olekaan vielä
onnistunut täydellisesti saada aikaan yhtenäistä rautatiepolitiikkaa,
jota _Bismarck_ suunnitteli 1870-luvulla — ja Hansaliitto nyt jälleen
vaatii — tai itsenäisiä (»reichseigene») valtakunnanfinansseja, joita
_Miquel_ koetti toimeenpanna 1890-luvulla, niin ovat ne kuitenkin
työskennelleet edellisen päämaalin suuntaan Preussin rautateiden
ostamisella valtiolle 1880—1885 ja Hessenin liittymisellä siihen 1896,
sekä jälkimäistä kohti jo suojelustullijärjestelmällä 1879 ja ennen
kaikkea valtakunnanrahainhoidon järjestelyjen kautta 1906 ja 1909,
jotka tuottivat valtakunnalle tuloja edellinen 250, jälkimäinen 625
miljonaa mk, joten sen ei enää tarvitse elää aivan vain lainailun
varassa osuusvaltioilta.[33] Se on vielä saavuttanut suurenmoisen
voiton oikeuslaitoksen alalla sittenkuin yhteistä sivililakia on
vuosisadan alusta ruvettu noudattamaan koko valtakunnassa, minkä
lisäksi viimeksi v. 1911 tuli suuri valtakunnanvakuutuslaki. Mutta
lainsäädäntöpiirin kasvua seuraa myöskin laajempi tarkastus, joka yhä
enemmän supistaa osuusvaltioiden liikuntavapautta ja vaatii suurempaa
valtakunnanvirkamiehistöä. Tällä välin on Preussin sotilashallinto
niellyt toisten osuusvaltioiden sotilashallinnon, kuningaskuntia
lukuunottamatta; tulliyhteisyyttä on kehittänyt Bremenin ja Hampurin
liittyminen v. 1888, postiyhteisyyttä Württembergin luopuminen omista
erikoisista postimerkeistään 1901 jne. Toiselta puolen on sotalaitos
siirretty eduskuntariitojen ulkopuolelle v. 1874 »septennaattien»
(seitsenvuotiskausien) ja 1894 »kvinkvennaattien» (viisvuotiskausien)
kautta (viimeinen päätös maalisk. 1911); samalla ovat myöskin
valtiopäivät saatetut itsenäisempään asemaan valitsijain suhteen
viisvuotiskautten säätämisellä.
Kun luo yleissilmäyksen tähän yhden ainoan miespolven lyhyenä aikana
tapahtuneeseen kehitykseen, niin näyttää se vahvistavan oikeaksi
suursaksalaisuuden apostolin Treitschken jo 1874 lausuman ennustuksen,
että valtioliitto on vain historiallinen ylimeno- ja läpikulkumuoto
yksiövaltioon. Valtio-oikeudessa kiistellään, onko Saksan valtakuntaa
katsottava vain kansainväliseksi »valtioliitoksi» (Seydel) vai
itsenäiseksi »liittovaltioksi» (Laband) vaiko ainoastaan »pitennetyksi
Preussiksi» (keisari Vilhelm I, Treitschke); mutta kaikki ovat
yksimielisiä siitä, että kehitys ainakin tähän saakka on kulkenut
suurempaa itsenäisyyttä ja ykseyttä kohti.[34] Kaikkien nähden alenee
partikularistisen laitoksen, Liittoneuvoston, merkitys, ja
ykseyselimet Keisari ja Valtiopäivät kohoavat. Käytännöllisesti puhuen
on Saksalla jo nyt vain nämä kaksi valtakeskusta: keisari ja
valtiopäivät. Olojen oma voima tullee yhä enemmän vahvistamaan
ykseysajatusta sitä mukaa kuin valtakunta tiellään maailmanvallaksi
joutuu suuremman ulkoisen paineen alaiseksi valtiollisessa
kilpailussa. »Saksan asema maailmassa», lausui _Bethmann_ 16/2 1912,
»ei ole niin riittävästi turvattu, että me voisimme luopua
järjestölujuudesta.»
Sopii kysyä eikö Saksa jo nyt partikularistisen pintansa alla ja
kaikkine sisäisine vastakohtineen pohjaltaan muodosta lujempaa
ykseyttä kuin uusi Italia. Olemme nähneet nykyajan kaikkia hajoittavia
aineksia Saksan suurvallan rajain sisällä; epäilemättä on tämä
ulkopinnaltaan sangen puutteellinen valtiorakennus; kaikkia näitä
vaikutuksia voimakkaampi on kuitenkin germanilaisen hengen lujittava
side, emmekä epäröi hetkeäkään katsoessamme valtiollista rakennetta
samanlaatuiseksi kuin rajaa: vain _keskeneräiseksi_, mutta ei
horjuvaksi.
Tähän kehitykseen yhteyden ja voiman merkeissä kuuluu mitä likeisimmin
kaksi erikoista seikkaa: yhtäältä Preussin ylivalta, toisaalta
keisarikruunun arvovalta.
Preussin alue on 64½ prosenttia valtakunnan pinta-alasta ja sen väestö
62 prosenttia valtakunnan väkiluvusta — siis vielä yksi jako
»kultaisen leikkauksen» mukaan, jossa Preussi on suurempi puoli ja
valtakunnan muut jäsenet yhteensä pienempi.[35] Tähän ylivoimaan
liittyy sitten lujan järjestön ja valtavan traditsionin voima
tehdäkseen Preussin sotilasvaltiosta Saksan luonnollisen ytimen, »koko
linnoituksen päävarustuksen» (Meinecke). Sen paino vaa'assa on sitä
suurempi, kun sen erikoiseduskunta on melkein vapaa sosialistisesta
yllyttelystä: vasta vuoden 1908 vaalit toivat 6 sosialistia eduskunnan
toiseen kamariin, jossa vanhoillisten ja vapaavanhoillisten ryhmä oli
yli 200, keskustan 100, kansallisvapaamielisten n. 70 ja radikalien
35. Täällä on läänitysaikaisen suurtilallishengen luja linna, niin
että koko eduskunta näyttää oikeiston valtiopäiviltä; tämä
edustajakamari perustuukin vaalitavan ja vaalipiirijaon suuresti
supistamaan kansanvaltaisuuteen, kun taas valtakunnan eduskunta
valitaan yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Keisari itse
tunnusti valtaistuinpuheessa 1908 »organisen kehityksen»
tarpeellisuuden tässä suhteessa; mutta se äänioikeusesitys, jonka hän
1910 valmistutti, ei tyydyttänyt laisinkaan Preussin edistysmielisiä,
ja hallitus peruutti sen, kun puolueet tahtoivat muovata sitä
vapaamielisempään suuntaan.
Kärkkäästi tuomitaan tällainen politiikka yksinomaan
taantumukselliseksi. Se on sangen mutkallisen seikan
yksinkertaistuttamista ymmärtämättömyyteen saakka. Preussin
äänioikeuskysymys ei, syvemmälti katsoen, ole enää yksin Preussin oma,
vaan Preussin ja valtakunnan välinen asia. Se on yksi nykyajan
pulmallisimpia kysymyksiä: kysymys tasapainosta valtakunnan ja sen
suurvaltion välillä, joka yksinään käsittää lähes kaksi kolmannesta
siitä.
Historialla on paljon kertomista taisteluista Preussin ja Itävallan
välillä ennen Saksan yhdyntää. Että yhteyttä ja voimaa ei voitu
saavuttaa _kahdella_ suurvallalla samassa yhtymässä, sen olivat
yhteydenharrastajat aikaisin oivaltaneet; se oli yksinkertainen
yhtälö, jonka ratkaisu alun pitäen oli selvä. Mutta sen jälkeen —
miten oli valtakunta-aate sovellettavissa siihen, että yhtymässä oli
yksi ylivoimainen osuusvaltio, miten oli tämä ehkäistävä valtakunnan
nimessä nielemästä muita? Ellei Preussi sulanut Saksaan, miten oli
Saksa estettävä sulamasta Preussiin? Meinecke on äskettäin (1908)
osoittanut, kuinka ankarasti tämä huoli painoi valtakunnanisiä vuoden
1848 suuressa yrityksessä toimeenpanna yhteyttä kansan omasta
aloitteesta. On sangen mielenkiintoista nähdä sitä ratkaisua, mihin
nämä (veljekset _von Gagern_) tulivat: Preussin itsehallintojärjestön
piti päättyä maakuntapäiviin, sen tulisi yhtyä liittoon 8 välittömänä
valtionmaana, ilman kansallista kokoomusta yhteisen eduskunnan
muodossa. Menettely on sama, jonka olemme tavanneet »Iberian liiton»
haaveilijoilla (I osa, siv. 70); erikoista huomiota herättää, että
siis Preussiltä vaadittiin _vapauden uhraamista yhteyden hyväksi_ —
valtakunnan yhteyttä ei katsottu voitavan saavuttaa muutoin kuin
erikoispreussiläisen vapaamielisyyden kustannuksella.
Tätä tietä ei valtakuntaa saatu syntymään. Tie siihen ei kulkenut
Preussin hajoittamisen, vaan Preussin mahtavuuden kautta, ja siihen
kuului tietenkin sisäinen kokoomus perustuslaillisissa muodoissa.
Mutta samalla taittoi _Bismarck_ (Stahlin mukaan) kärjen 1848:n
pelolta luomalla Preussin valtiopäivät, jotka eivät voineet
vahingoittaa valtaistuimen arvovaltaa; parlamentti ilman
parlamentarismia. Täten säilytettiin yhtäältä Preussin voima, joka
yksin saattoi kannattaa nuorta valtakuntaa, toisaalta se saksalainen
yhteys, joka olisi joutunut vaaraan liian voimakkaan edustuksen kautta
suurvaltiossa. Ei Preussia, vaan Preussin kuningasmahti pantiin
valtakunnan kulmakiveksi. Varmemmaksi vakuudeksi ei Preussi saanut
enempää kuin 17 ääntä siinä »liittoutuneiden hallitusten»
58-miehisessä neuvostossa, joka järjestettiin valtakunnan määrääväksi
laitokseksi (Liittoneuvosto).
Tämä on aivan toinen muoto kuin 1848:n kumouksessa suunniteltu, mutta
se on laatuansa ehjä. Saksasta tuli kiteytymä Preussin möhkäleen
ympärille, joka tätä tarkoitusta varten taottiin mitä kiinteimmin
valtaistuimen ympärille, mahdollisimman tarkoin suojattuna
eduskuntaisuuden keskipakoisilta voimilta. Valtakunta saattoi saada
vapaamman valtiomuodon ainoastaan senvuoksi että Preussillä sitä ei
ollut. Yhä täytyi siis Preussin uhrata vapauttansa valtakunnan
yhteyden hyväksi. Sen kansanvaltaistuttaminen ei siis sodi ainoastaan
sen omia perimyksiä, vaan valtakunnan elinehtoja vastaan. Preussin
kuningasvallan tultua valtakunnan koossapidon päävakuudeksi, ei se voi
taipua vapaamielisiin vaatimuksiin omassa valtiossaan. Preussin
historian täytyy edelleenkin olla sen kuninkaiden historiaa — ei vain
sen itsensä, vaan valtakunnan vuoksi.
Tämä »syntyjen syvyys» on luonut Saksan omituisuuden: koneiston, jossa
eduskuntaista päänäytäntöä varten on kaksi näyttämöä, organismin,
jossa on »kaksi sielua» yhdessä ruumiissa. Preussin maapäiväin
painopiste on yhä menneen aikakauden maanviljelysyhteiskunnan ja
poliisivaltion läänitys-ylimystöä vastaavalla yhteiskuntaluokalla, kun
taas Saksan valtiopäivät yhä enemmän muodostuvat nykyaikaisen
kansanvaltaisen teollisuusyhteiskunnan elimeksi. Maanviljelijäin ja
teollisuudenharjoittajain taloudellisen vastakohdan takana, jota jo
olemme tarkastaneet (siv. 139), on siis pulma Saksa—Preussi:
valtiosääntövastakohta valtakunnan ja sen suurimman jäsenen välillä.
»Me tunnustamme suoraan», lausui _Heydebrand_ 10/7 1909 junkkarien
kannan selitykseksi valtakunnanfinanssiuudistuksessa, »että me emme
halua antaa välitöntä verotusta eduskunnan käsiin, joka perustuu
yleiseen äänioikeuteen.» Tässä itsekkäisyydessä ilmenee kieltämättä
vastuunalaisuudentunnetta valtakunnan yhteydestä.
Sama katsantokanta kannusti oikeistoa tarmokkaasti vastustamaan
Elsass-Lotringin valtiosääntöä 1911 senvuoksi että Preussin
suhteellinen vaikutusvalta valtakunnassa vähenisi 3 elsassilaisella
äänellä Liittoneuvostossa. Silloin lausui _Bethmann_ (23/5 1911)
huomattavat sanat, että »suuria kysymyksiä meidän valtakunnassamme ei
ratkaista laskuperusteen mukaan Liittoneuvostossa — Preussin vaikutus
ei riipu numeroluvuista, vaan sen historiallisista teoista ja
historiallisesta tehtävästä». Ei kenties erehdy pitäessään näitä
sanoja käsiteltävänä olleen asian yhteydessä viittauksena
tulevaisuuteen, jolloin Saksan valtakunta-aate on voittanut
Preussinkin partikularismin ja valtakunta pystyy seisomaan omilla
jaloillaan ilman ylivaltiutta pitävän vallan tukea.
Että sitä kohti kuljetaan, olemme jo nähneet. Siihen
ykseysvirtaukseen, jonka olemme todenneet, täytyy
erikois-preussiläisen valtiotietoisuuden joutua ja lopulta haihtua.
Mikäli saksalainen kansallisuus kypsyy valtakunta-uskollisuuteen,
sikäli täytyy myöskin preussiläisyyden alistua ja sulautua siihen.
Että valtakunta on kasvamassa Preussin yli ja siitä irti, saa sattuvan
valaisun »Kreuzzeitungin» ehdotuksesta 1912 yhdistyksen perustamiseksi
preussiläisten etujen valvomista varten: tosiaan ihmeellinen ehdotus
siltä taholta, missä ylivallan pitäisi olla! Varotaanpa tämän johdosta
nyt eräillä tahoilla (Piloty 1911) käännettä partikularismin
hyväksi.[36] Joka tapauksessa on tässä runsasta aineistoa vielä yhteen
vaaralliseen jännitykseen tässä ankarasti rasitetussa valtiossa,
ennenkuin siirtyminen preussiläisestä saksalaiseksi valtioksi on
suoritettu.
Mutta vaikka Preussin ylivaltaa siis kerran ei enään kaivata, niin on
keisariutta pidettävä välttämättömänä niin kauan kuin Saksan tie käy
ylöspäin. Kruunu kasvakoon irti erikois-preussiläisestä piiristään
vain valtakunnan pyrintöjä silmälläpitäväksi; mutta sen arvovaltaa ei
käy järkyttäminen. Preussin kuninkuusaate täytyy säilyttää senkin
jälkeen kuin Preussiä itseänsä ei enää ole olemassa valtiona. Saksan
historia on ja täytyy olla sen keisarien.
Vanhan perimystarinan mukaan ovat kaikki Hohenzollernit laajentaneet
maansa rajoja. Versaillesin peilisalissa siirtyi tämä perimys uudelle
valtakunnalle maailmankuuluna tammik. 18. p:nä 1871, jolloin _Vilhelm_
I julistuksessaan Saksan kansalle lupasi »Jumalan avulla aina olla
valtakunnan enentäjä», kuitenkin lisäten: »ei sotaisissa
valloituksissa, vaan rauhan saavutuksissa ja antimissa, kansallisen
menestyksen, vapauden ja sivistyksen alalla». Neljä vuosikymmentä on
tämä lupaus ollut Saksan keisarihuoneen johtotähtenä; ja historia
todistaa, että kruununkantajat ovat olleet uskollisia
keisarivalalleen.
Enemmän kuin puolet tästä ajasta on _Vilhelm II_ »Imperator & Rex»
(keisari ja kuningas) nyt kantanut kruunun raskasta taakkaa.
Selväpiirteisenä astuu hänen kuvansa esiin nykyajan historiasta,
lujamuotoisempana kenties kuin kenenkään muun. Hän on Ranskan Ludvig
XIV, saksalaiseen maaperään istutettuna ja mitenkuten sovellettuna
aikakauteen, joka ei tarjoa suotuisia ehtoja itseensätyytyville tai
edes itsenäisille luonteille, senvuoksi että aika ei halua nähdä, että
todellisen personallisuuden viat ovat ainoastaan ansioiden nurjapuoli,
ja että ihmisluonnossakaan ei ole vuoria ilman laaksoja. Niinpä meistä
Vilhelm II:n valtiolliset piirteet muistuttavat Kustaa III:n kasvoja:
yhdeltä puolen rumat, toiselta kauniit.
Jos katsomme yhtä puolta, pistää silmiin arveluttavia piirteitä:
itsevaltaiset hallitsijaeleet, joiden on vaikea rajoittua
valtiosäännön puitteisiin (arveltu »kamarilla», _Bassermannin_
välikysymys 14/11 1906, _Hardenin_ kirjoitukset ja oikeusjutut 1907),
mielijohteiset teot, jotka näyttävät viittaavan »oikkujen suuntaa»,
oman mielen purkaukset julkisissa puheissa, usein tapahtuva
sekaantuminen sellaisiinkin asioihin, joissa keisarin-arvo ei riitä,
herkkätunteisuuden puute kansan tunnelmien suhteen ulkopolitiikassa
(»keisarihaastattelu» Daily Telegraphissa 28/10 1908). Se on luonne,
joka vain vaivoin sopeutuu ajan eduskuntaisiin muotoihin eikä
ensinkään sen kansanvaltaiseen henkeen ja jolla lisäksi on niukasti
niitä avuja, joita aika pitää muita suuremmassa arvossa: varovaisuutta
ja makua. Hän seisoo edessämme kuin kummittelija keskiajalta,
viimeinen romantikko, jonka täytyy joutua kahnaukseen aikansa kanssa.
Valtiopäiväkeskustelut marrask. 1906 ja marrask. 1908 osoittavat, että
Saksan valtakunnan täytyy nykyajan hajoittavissa aineksissa ottaa
lukuun myöskin keisarin ja kansan välinen jännitys, joka kuitenkin on
vähentynyt, varsinkin keisarin selityksen jälkeen 17/11 1908.
Mutta jos katsomme toista puolta, täytyy meidän kuitenkin kaikitenkin
ihailla pelvotonta ritaria, jolla on rohkeutta pitää oma päänsä ja
seistä mielipiteensä takana — joka »kulkee omaa tietänsä päivän
kuulumille kumartamatta», senvuoksi että pitää itseänsä
»välikappaleena Herran kädessä» (»als Instrument des Herrn», puhe
Königsbergissä 25/8 1910). Meidän täytyy antaa tunnustuksemme sille
elävälle kaiken inhimillisen harrastukselle ja uupumattomalle
toimitarmolle miehessä, jolla enempää kuin hänen isoisällään vielä
kuolinvuoteella »ei ole aikaa olla väsynyt». Meitä miellyttää hänen
olentonsa miehevyys, sen terve »synkännäkijäin» halveksunta
(»schwarzseher», 8/9 1906), sen joustava tahdontarmo, sen tenhoava
itseluottamus. Emmekä saata olla antamatta arvoa hallitsijalle, joka
puhuu »kuninkuudesta, jonka velvoitukset ja vaivat ovat ainaiset,
milloinkaan päättymättömät, jolla on hirvittävä edesvastuu Luojalle
yksin, josta edesvastuusta ei kukaan ihminen, ei kukaan ministeri, ei
mikään eduskunta eikä kansa voi vapauttaa ruhtinasta».
Nämä eivät näet Vilhelm II:n suussa ole tyhjiä sanoja. Harvoin kait on
hallitsija käsittänyt asemansa niin vakavalta kannalta. Hän on
yksinvalta- (monarkia-) aatteen vankin vartija ja tuki nykyajassa. Hän
etsii valtaa, kunniaa ja loistoa, mutta ei itselleen yksin, vaan
valtakunnalle. Hän elää ja hengittää vain tätä tehtäväänsä varten.
Vilhelm II:n kilvessä seisoo sama tunnus kuin Walesin prinssien: »ich
dien» — minä palvelen.
Tähän kutsumuksen vastuuntuntoon yhtyy katse, joka epäilemättä on
avarampi ja suurpiirteisempi kuin useimpain muiden. Se, että keisari
ajatuksineen ja pyrkimyksineen on kansaansa edellä, selittänee suuren
osan sitä levottomuutta ja epävarmuutta, jota kansa on tuntenut hänen
johdossaan. Vanhat eivät saata antaa hänelle anteeksi, että hän
syrjäytti Bismarckin luotsitähystäjän paikalta. Nuoret eivät kenties
vielä näe selvästi päämaalia suunnan näennäisten käännähtelyiden
vuoksi. Ei tulekaan kieltää, etteikö keisari, kuten kaikki
kaukonäköiset henget, ole taipuva katsomaan lähellä olevien
mahdollisuuksien ja tarpeiden yli ja ohi; se Englannin kosiskelu, joka
ilmeni »keisarihaastattelussa» 1908, ei varmaankaan ole ainoastaan
vieroittanut monta sydäntä, mutta myös heikentänyt paljon uskoa. Mutta
matkan päästä, syrjässä Saksan päivänkiistojen melusta ja vilinästä,
näkyy kenties paremmin kuin itse kotimaassa, että keisarin politiikka
huolimatta kaikista pinnan vaihteluista tähtää kylmästi harkittuun ja
selvästi käsitettyyn päämäärään. Tämä päämäärä ei ole sen vähäisempi
kuin _Saksan maailmanvalta_ — sana käsitettynä samassa suhteellisessa
merkityksessä, jossa puhutaan Englannista tai Venäjästä
maailmanvaltoina.
Me kuulemme keisarin itsensä julistavan tämän ohjelman
valtakunnanriemujuhlassa 1896. Bismarckin aikakausi on siihen
valmistusta. Sinä aikana oli tehtävänä valtakunnan ulkonainen ja
sisällinen kokoaminen. Silloin tarvittiin perustanlaskennan
valtiotaitoa. Eri rakennuskivien yhteenliittäminen saksalaiseksi
valtiorakennukseksi oli niin voimiavaativa ja niin voimiakuluttava
työ, että siitä ei voinut liietä paljoa tarmoa muihin tehtäviin. Talo
oli rakennettu niinkuin Jerusalemin uusi temppeli, missä työmiehillä
täytyi olla miekka toisessa kädessä; nyt tarvittiin ulkonaista lepoa
sisustan huoltamista varten. Niinpä oli Bismarckin näköpiiri
ylimalkaan sulkeutunut Europaan, hänen pyrkimyksensä voiton jälkeen
rajoittunut maa-armeijan ja maanviljelyksen vaurastuttamiseen, hänen
diplomatiansa ensi sijassa suunnattu rauhoittamaan Europan pelkoa
uusien valloitussuunnittelujen suhteen Saksan puolelta. Se oli sitä
aikaa, jolloin Saksassa ei tahdottu uhrata edes »yhden ainoan
pommerilaisen tarkk'ampujan terveitä luita» koko itämaisen kysymyksen
vuoksi (Bismarck 5/12 1876). Pelättiin suurpolitiikkaa, joka voisi
aiheuttaa selkkauksia muiden valtojen kanssa ja siten häiritä
tarpeellista rauhaa.
Nyt on tullut uusi aika ja avarampi näköpiiri. Bismarckin työstä on
ollut seuraamuksia, jotka ovat menneet suuren valtiomiehen omia
olettamuksia ulommaksi; ne ovat viitanneet merelle, merivaltaan,
suuriin markkinoihin ja kaukaisiin päämaaleihin suuremmalle Saksalle.
Katse nähdä ja rohkeus uskoa näitä seuraamuksia, se on keisari
Vilhelmin valtiomiessuoritus Saksan ja maailman historiassa. Saksa ei
enää ole, mitä Bismarck (käyttäen erästä _Metternichin_ sanaa, 11/1
1887) kutsui »kylläiseksi». Valtakunta on keisarinsa mielestä kypsynyt
suurempiin tehtäviin. Keskitys on suoritettu; nyt on tullut paisunnan,
laajennuksen, aika.
Lyhyt katsaus valtakunnan ulkonaiseen historiaan on selkeästi
osoittava tämän kehityksen _suurempaa Saksaa_ kohti.
----------
Kolmelle taholle, pohjoista, etelää ja länttä kohti, oli _Bismarckin_
täytynyt käyttää miekkaa tehdäkseen ja turvatakseen työnsä.
Neljännellä rajalla oli hän sitä varovampi ollakseen häiritsemättä
naapurisopua. Välien säilyttäminen hyvinä Venäjän kanssa oli tällä
kannalla hengenasia Saksan valtiotaidolle. Kun samalla onnistui
solmita läheisiä suhteita Itävallan kanssa, tuli kirjoittamaton
»kolmen keisarin liitto» ensimäiseksi kansainväliseksi ryhmitelmäksi,
jossa nuori Saksa oli mukana.
Sitä kesti vuodet 1872—78. Balkanin sota ja Saksan »rehellinen
välitystoimi» Berlinin-kongressissa saattoi sovun Venäjän kanssa
vakavaan vaaraan. Venäjä katsoi pettyneensä ystävyydessä ja vetäytyi
katkerana pois. Tällöin syntyi se tilanne, jota Bismarck viimeiseen
saakka oli tahtonut välttää: hänen täytyi valita jompikumpi mahtavista
naapureista (puhe 6/2 1888). Ja vaalin täytyi nyt sattua Itävaltaan.
Saksan ja Itävallan liitto lokak. 1879 on rintama itää vastaan. Kolme
vuotta myöhemmin täydennettiin sitä rintamalla länttä vastaan:
_kolmiliitto_ (»trippelallianssi», saksalaisten »Dreibund»,
ranskalaisten »Triplice») ilmestyi nyt uudeksi ja lujemmaksi
ryhmitelmäksi keisarillisen kolmisopimuksen tilalle.[37] Miespolven
ajan on kolmiliitto sitten ollut Saksan poliittisena varana,
uudistusten kautta 1887 viideksi sekä 1891 ja 1902 kahdeksitoista
vuodeksi (irtisanomisoikeudella 6 vuoden jälkeen). Se on viimeinen
suuri vanhanmallinen ryhmittely, s. o. yksinomaan Europan näyttämöllä
(Lamprecht). Sisäiseltä olemukseltaan on sitä lähinnä katsottava
»vakuutusyhtiöksi» (_Bülow_ 8/1 1902); mutta selvää on, että se
samalla on merkinnyt johtokuntana olevan Saksan vallan kasvamista, jo
sen turvallisuudentunteen kautta, jonka se aikaansai.
Kolmiliiton turvin kypsyi nyt Bismarckin valtiollinen järjestelmä
miltei uskonkappaleen lujuuteen. Sen ensimäinen käsky on yhä _ystävyys
Venäjää kohtaan_; ja Bismarckin eron jälkeen sai maailma kerran
(»Hamb. Nachrichten» 24/16 1896) suureksi kummakseen kuulla, että hän
kolmiliiton kulissien takana oli hakenut ja saanut
»jälleenvakuutuksen» Venäjällä valtiollisen sopimuksen muodossa
(Skiernewicessä 1884). Sen toinen käsky on _kylmyys Englantia
kohtaan_, sillä »kavala Albion» oli aina tiellä, missä ikinä toinen
etsikin kehitysmahdollisuuksia maailmassa. Bismarck näet — vaikka ei
sanonutkaan olevansa »mikään syntyperäinen siirtomaanmies» (26/1 1889)
— ei ehdottomasti vastustanut siirtomaapolitiikkaa, hänen aikanaanhan
1884 kylvettiin ensimäiset siemenet Saksan merentakaisiin alueihin
(Afrikassa ja Tyynenmeren saaristossa); mutta tämä saattoi tapahtua
ainoastaan hankausten kautta Englannin kanssa, mistä jo nimet Carl
Peters, Emin-Pasha ja Stanley ovat todistuksena. Huomautamme sitä
varovaisuutta, jota Saksa tässä osoittaa, verrattuna Italiaan ja
Ranskaankin. Vasta kun asema Europassa tuntui turvatulta, antauduttiin
siirtola-uralle; sillä, käyttääksemme Bismarckin omia sanoja,
»siirtomaiden tulee kasvaa hurjasti».
Bismarckin eron jälkeen 1890 alkaa hapuilun aika, ennenkuin keisari
Vilhelm tietää suuntansa: Caprivin kanslerikausi. Kauppasopimusten
kautta osoitetaan nyt ensimäistä kertaa kaupan ja teollisuuden
päämerkitystä maanviljelyksen rinnalla tai sen edellä. Ulospäin
etsitään uutta suuntaa. Suhde Venäjään kylmenee, jälleenvakuutus
irtisanotaan, ja vuosina 1891—92 näyttää asema joskus levottomuutta
herättävältä, varsinkin kun _Aleksanteri III_ (ei ilman tanskalaisen
puolisonsa vaikutusta) yhäti asettuu torjuvalle kannalle. Sitävastoin
koettaa keisari lähestyä äitinsä maata, Englantia. Mennään siis aivan
vastakkaiseen suuntaan kuin Bismarck, samalla kuin yhä rajoitetaan
näköpiiri Europan näyttämölle. Saksan edistysmieliset (kuten
Schiemann) pitävät tätä aikaa alennuskautena maansa historiassa ja
arvioivat alennuksen syvimmäksi kohdaksi sopimuksen Englannin kanssa
1890, joka tosin tuotti valtakunnalle Helgolannin, mutta sen sijaan
uhrasi Sansibarin ja muita tärkeitä etuja Afrikassa; tämä oli
lähimpänä aiheena »Yleisen saksalaisen liiton» perustamiseen 1891,
joka vuoden 1894 jälkeen on tunnettu »Suursaksalaisen liiton» nimellä.
Valtakunnankansleri _Caprivi_, joka halusi säilyttää Lounais-Afrikan
»yhdeksi vuodeksi, kokeeksi» ja saattoi sanoa »mitä vähemmän Afrikaa,
sitä parempi», oli tämän pikkusaksalaisen ajan tunnusomaisin edustaja.
Varmaa on, että ulkonainen laajennus ja kai myöskin arvo seisovat
alallaan keisari Vilhelmin viitenä ensimäisenä omana hallitusvuotena.
Mutta 1895 kääntyy lehti, ja Saksan ulkonainen historia alkaa kohota
uuteen nousuun. Ratkaisevia tapahtumia on kaksi: asettuminen Venäjän
ja Ranskan puolelle Itä-Aasiassa ja Englantia vastaan Etelä-Afrikassa.
Edellistä osoittaa Japanille esitetty vaatimus tarkistamaan rauhansa
Kiinan kanssa 1895; jälkimäistä keisarin onnittelusähkösanoma
presidentti Krügerille 3/1 1896, tämän saavuttaman voiton johdosta
englantilaisten partioretkistä Transvaaliin. Kuten näkyy, on palattu
Bismarckin perimyksiin, mutta suuremmalla tasolla ja laajemmin
seuraamuksin.