Yhdeltä puolen ei noita suuria äänimääriä ole lyhentämättöminä
merkittävä sosialismin laskuun. Sittenkuin vuoden 1870 sankarien
sukupolvi nyt on alkanut kuolla sukupuuttoon, on laajoissa piireissä
jälleen ruvennut pääsemään vallalle poroporvarillinen arvosteluhalu,
joka on saksalaisten subjektivisuuteen ja eriseuraisuuteen taipuvalle
luonteelle ominaista (Ratzel), se »erihenkisyys, joka menneinä aikoina
on iskenyt Saksaan niin syviä haavoja» (_Bülow_ 19/1 1907; kuntahenki
— »Corpsgeist» — _Bismarck_ 9/10 1878). Tosin lienee myöskin totta,
että ajan hallituspolitiikka usein on voinut antaa oikeutettua aihetta
moitteeseen, jota taitavat kirjoittajat ovat käyttäneet aina ilkeyteen
saakka (Maximilian Harden, »Die Zukunft»). Näistä tyytymättömistä
porvarispiireistä tulee epäilemättä suuri osa niitä valitsijajoukkoja,
jotka äänestävät sosialistiehdokkaita valtiopäiville ilman että nämä
valitsijat muutoin ovat halukkaita seuraamaan sosialisteja heidän
puoluepolitiikkansa äärimmille rajoille. Toisaalta on jo ilmennyt
selviä hajaannuksen merkkejä sosialidemokratian omissa riveissä
leppymättömien vanhojen marxilaisten, _Liebknechtin_ ja _Bebelin_
kannattajain (»Vorwärtsin» ryhmän) ja _Bernsteinin_ ja _Vollmarin_
edustaman nuoremman (enimmäkseen eteläsaksalaisen) suunnan välillä,
joka ei enää usko tai halua suurta »Kladderadatschia» (romahdusta),
vaan tahtoo toteuttaa ohjelmansa valtion puitteissa (»revisionismi»).
On luultavaa — ja puoluepäivillä (esim. Chemnitzissä, syysk. 1912) on
ilmennytkin — että tämä sisäinen muutos edistyy yhtärintaa puolueen
ulkoisen valtanousun kanssa; sillä puolueet samoin kuin yksityisetkin
kasvavat vallan ja vastuun mukana.
Kullakin kansalla on muutoin pohjaltaan sellainen sosialidemokratia
kuin se ansaitsee. Vääriä poliittisia tekoja seuraa kosto; niinpä on
sosialistinen hyökyaalto 1912 vuoden vaaleissa selvä vastaus
vanhoillisten itsepäisyyteen finanssiuudistuksessa 1909. Mutta
mullistuspuolueiden kannatuksella on luonnollinen rajansa, se näkyi
sosialistien tappiosta vuoden 1907 vaaleissa, kun puolue oli rikkonut
itse suurvaltahenkeä vastaan (ks. siv. 152). Saksan sosialismi on
saanut tuulta purjeisiinsa valtakunnan yleisen äänioikeuden kautta
(»köyhälistön luokkaetuus», Lorenz); sen rajoituksena ei ainoastaan
ole ulkoapäin valtion viisaus (yhteiskuntapolitiikka) ja voima
(Moabit-mellakat 1910), vaan myöskin sisältäkäsin sen kansanluonteen
laatu, jossa se kalastaa. Niinpä tapaamme sen ohella
kristilliskansallisen työväenliikkeen (kongresseja 1903, 1909), ja sen
omissakin riveissä kasvavaa kansallista yhteistunnetta, jota
ranskalaiset (Baudin) katsovat olevan syytä kadehtia. _Bebel_ itse
selitti olevansa valmis maanvaaran uhatessa »ottamaan kiväärin
olalleen ja puolustamaan saksalaista maata» (7/3 1904), ja viimeksi
elokuussa 1912 vakuutti _Vollmar_, että sosialistit eivät tule olemaan
viimeisiä eivätkä huonoimpia, kun tosiaan on kysymys synnyinmaasta.
Marokkokahnauksen aikana (Jenan kongressissa syyskuussa 1911)
nähtiinkin että he eivät halunneet tuottaa hallitukselle hankaluutta —
niin ohjelmalleen uskollisia kuin ovatkin vihassaan keisaria ja
monarkiaa vastaan.[30]
Jos siis Saksan sosialidemokraatit ovat muuttumislain alaisina, niin
on toisaalta porvarillisten vapaamielisten keskuudessa — täällä
niinkuin muuallakin — heitä lähentyvä muutos. Heidän periaatteellinen
vihansa kuoli Richterin kuollessa. Yhä lukuisammiksi käyvät ylimalkaan
ne äänet, jotka (kuten _Posadovsky_ 16/2 1912) lausuvat, että
sosialidemokratiaa vastaan on taisteltava »Soolonin viisaudella eikä
Solingenin miekoilla». Tässä mielialassa on siemeniä
puoluepoliittisiin yhtymiin, joiden ensimäinen hedelmä kypsyi vuoden
1912 vaaleissa (ks. siv. 153) ja jotka näyttävät osoittavan tällekin
vaaralliselle liikkeelle uransa tehokkaassa uudistustyössä valtion
hyväksi.
Olemme nyt nähneet »punaisen siiven» Saksan yhteiskunnassa
voimakkaasti kehittyneen; mutta samoin on »mustakin». Täällä tapaamme
hajaannuksen, jota tähän saakka emme ole tarkastuksillamme kohdanneet:
_uskonnollisen_ protestanttien ja katolilaisten välillä. Ne ovat
jaetut jokseenkin kultaisen leikkauksen mukaan, katolilaiset
pienempänä osana, ja suhde näyttää olevan vakiintunut; jos Itävallan
saksalaiset lasketaan mukaan, nousee katolilaisten lukumäärä melkein
protestanttisten tasalle — yksi lisäsyy eroon 1866 (Treitschke).
Maantieteellisesti katsoen on katolisuus reunustailmiö, kun näet
tapaamme sitä reunustoilla lännessä, etelässä ja idässä. Niinpä on se
puolalaisten uskonto ja punoo vielä yhden säikeen
puolalais-preussiläiseen kiistaan: kirkko on Posenissa yllyttelyn
varsinaisena ahjona. Mutta ilmankin liittoa kansallisuuksien kanssa on
katolisuus näytellyt suurta valtiollista osaa valtakunnassa.
Valtakunta on läpikäynyt pitkän taistelukauden »mustia» vastaan
1878-1890, jolloin uskonnollinen hajaannus oli suurempana huolena kuin
sosialinen, yhteiskunnallinen, on nyt. Se oli pahimmillaan vuosien
1872 ja 1887 välisenä aikana, jota professori _Virchowin_ tunnetun
lauseen mukaan nimitetään »kultturikamppailun» ajaksi.
Oli varsin luonnollista, että Saksan valtakunnan muodostaminen kahden
katolisen päävallan (Itävallan ja Ranskan) kustannuksella johtaisi
taisteluun itse paavinistuimen kanssa; ei sopinut odottaa, että Rooman
kuuria taistelutta löytäisi oikean suhtautumisen uuteen valtioon,
jolla oli niin valtava evankelinen leima (v. Hase). Saksan
valtiopäivillä järjestäytyivät katolilaiset heti lujaksi puolueeksi
(johtajana _Windthorst_ vuoteen 1891, puolueen äänenkannattajana
lähinnä »Germania»), joka huolimatta puolueen reunamalevenemisestä
valtakunnassa otti keskustan nimen ja yleisessä
partikularistiskannassaan asettui ankaraan vastarintaan hallitusta
vastaan. Preussin pääministerinä heitti silloin _Bismarck_
haastehansikkaan heitä vastaan tunnetuilla toukokuunlaeilla 1873,
joita (siv. 70) olemme verranneet Waldeck-Rousseaun »yhdistyslakiin»
Ranskassa 1901; ja Saksa suoritti silloin saman kamppailun kuin Ranska
kolmea vuosikymmentä myöhemmin. Mutta tämä hajaannus ei tosin
ulottunut niin syvälle ja se päättyi sovitteluihin. Katolinen puolue
pääsi pälkäästä vahvistuneena; vuodesta 1890 vuoteen 1912 oli se sekä
miesluvultaan että koossapysynnältään valtiopäiväin vahvin puolue,
noin 100 edustajaa, vaikka sillä vaaleissa ei ole ollut niin paljon
äänestäjiä kuin sosialidemokraateilla (viime vaaleissa yli 2
miljonaa). Sekoittamalla naturalismia maallisiin ja romanttista
mystisismiä hengellisiin asioihin, mikä on katoliselle kirkolle
ominaista (Max Lorenz), on sillä varsinkin meidän aikanamme suuri
vaikutus keskiluokkaan, samalla kuin se periaatteellisesti
julistautumalla valtiolliseksi, ei-uskonnolliseksi puolueeksi
(viimeksi 1/12 1909) on päässyt vastaamasta paavinkirkon kaikista
teoista (kuten »Borromeus-encyklikasta» toukokuussa 1910 ja sen
karkeista Saksan reformatsionia koskevista tuomioista).
Vuodesta 1890 nähdään siis Saksassa säännöllisesti se omituinen ilmiö,
että kaksi sinänsä kansainvälistä suuntaa, musta ja punainen,
omistavat enimmät äänet valtiopäivillä; minkä ohessa vielä joukko
paikkoja kuuluu irtipyrkiville kansoille (18 puolalaista, 9
elsassilaista, 1 tanskalainen ja lisäksi 5 »welfiläistä» vanhasta
Hannoverin kuningaskunnasta; vaalintuloksen mukaan 1912). Epäilemättä
pitäisi tämän hajaannuksen kannustaa niitä kansalaisia, joiden
valtiollisena tunnuksena on »Saksa yli kaiken», lujasti liittymään
yhteen. Mutta taipumus eriseuraisuuteen vie voiton tässäkin. Me
tapaamme hallituksenkannattajia »kansallisvapaamielisinä» (johtaja
_Bennigsen_ vuoteen 1902, senjälkeen _Bassermann_; puoluelehtenä
»Nationalzeitung»), »saksalaisvanhoillisina» (johtaja _Heydebrand_,
äänenkannattajina »Kreuzzeitung», »Grenzboten») tai »saksalaisena
valtakunnanpuolueena» (vapaavanhoilliset, lehtenä »Die Post»), ja
heidän rivinsä harvenevat sivustojen vahvistuessa; niinpä ei
molemmilla ensinmainituista kummallakaan ole nyttemmin (vaalien
jälkeen 1912) edes 50 paikkaa — edellisen valitsijamäärän ollessa 1.7,
jälkimäisen 1.1 miljonaa — ja kaikilla kolmella ynnä niitä lähellä
olevilla ryhmillä on yhteensä vain 117 ääntä asettaa sosialistien 110
ja keskustan 90 vastaan. Sosialismin rajalla on sitten radikalisia
ryhmiä, 1910 yhtyneinä »edistysmieliseksi kansanpuolueeksi» ja saaden
viime vaaleissa puolelleen 1½ miljonaa valitsijaa, tuloksena 41
paikkaa (äänenkannattajia »Frankfurter Zeitung», »Berliner Tageblatt»,
»Freisinnige Zeitung»). Kansalliset, uskonnolliset, yhteiskunnalliset
ja valtiolliset vastakohdat tekevät siis Saksan valtiopäivät melkein
yhtä kirjaviksi kuin Itävallan[31], ja tämä saattaa tuntua perin vähän
soveltuvalta kaikupohjalta lujalle ja pyrintätietoiselle
suurpolitiikalle.
_Bismarckin_ valtiotaidon onnistui kuitenkin selvittää tämä sotkuinen
vyyhti, niin että Saksan valtiopäivät — huolimatta sosialistien
meteleistä — eivät ainoastaan ulkonaisessa säädyllisyydessä vaan
myöskin tehoisassa työssä edukseen poikkeavat niistä romanilaisista
eduskunnista, joita tähän saakka olemme tarkastaneet. Tämän
edellytyksenä on kaiken kuorieduskuntaisuuden poisto; tapa vaihdella
valtion ministereitä poliittisen puoluemeren tuulenpuuskien mukaan on
yhtä vieras Saksan valtiomuodolle kuin saksalaiselle
yhteiskuntarakenteelle[32] ja kansanluonteelle. Mutta itse ratkaisun
keksi Bismarck vuorottaisessa eri pääsuuntien huoltamisessa, joka
tulee jokseenkin lähelle parlamentarismin henkeä. Mestarillisella
taidolla on hän pannut tämän järjestelmän käyntiin, niin että se vielä
hänen jälkeensäkin on jäänyt Saksan hallituspolitiikalle
tunnusomaiseksi.
Se alkoi pitkällä luovauksella vasemmalle, jota kesti melkein koko
1870-luvun, »kultturikamppailun» ajan, jolloin kansallisvapaamieliset
etevimpänä hallituspuolueena olivat aallonharjalla (152
edustajapaikkaa vaaleissa 1874); Preussin itsehallinnon laajennus
(vuoden 1872 »piirijako») on vielä muistona tältä vapaamieliseltä
ajalta. Mutta kun Bismarck havaitsi keskustan liian voimakkaaksi,
päätti hän empimättä ottaa sen hallituspuolueeksi. Itse asiassa on
kultturikamppailua katsottava Saksan yhteystaistelun jatkoksi, ja se
saattoi senvuoksi lakata, kun katolilaiset tarjosivat vakuutta
uskollisuudesta valtakunnalle. Sovinnon perustaksi tarjoutui
tullikysymys 1879, kun kansallisvapaamieliset jo vuotta ennen olivat
kieltäytyneet käänteestä sosialismia vastaan ja sen johdosta
taantuneet tuntuvasti vaaliliikkeessä. Tätä uutta suuntaa kesti
vuoteen 1887, jolloin porvarillinen ja kansallinen yhtymä oikeiston ja
kansallisvapaamielisten välillä (»kartelli») pelasti
armeijanjärjestysehdotuksen ja tuotti viimeksimainituille uuden
nousennan (lähes 100 paikkaa). Se oli Bismarckin viimeinen
mestarisiirto pelissä; se muuttui keisari Vilhelm II:n hapuilevina
koevuosina (_Caprivin_ aika 1890—1894) uudeksi vapaamieliskaudeksi
vapaakauppataipumuksin, myönnytyksin sosialidemokraateille ja
puolalaisille y. m. s. Pettyneenä tämän politiikan tuloksista, kääntyi
keisari uuden valtakunnankanslerinsa kanssa (_Hohenlohe_ 1894—1900)
takaisin Bismarckin uomaan 1880-luvulta, vähän oikealle, keskuslinjana
keskusta. Tätä suuntaa kesti nyt, pienin poikkeuksin, _Bülowin_
kansleriaikaan saakka (1900—1909), yhä jyrkemmin rintamin sosialismia
vastaan. Se oli pisin luovaus samaan suuntaan, minkä tämä valtiolaiva
on tehnyt.
Vähitellen ilmeni uudelleen käännöksen merkkejä. Nuorempi suunta
keskustassa (_Erzberger_ _Spahnia_ vastaan) alkoi moittia hallituksen
siirtomaahallintoa. Lopulla vuotta 1906 tapahtui täydellinen
välienrikkuminen, kun keskusta yhdessä sosialistien ja puolalaisten
kanssa yritti typistää siirtomaakulunkiarviota; Bülow — joka
loistavien ulkonaisten ominaisuuksiensa ohella osoitti tässä kiistassa
todellisen valtiomiehen silmää ja otteita — julisti
»Sylvesterikirjeessä» sisäisen sodan kahta rintamaa vastaan,
vapaamieliset asettuivat oikeistolaisten puolelle ja radikalitkin
käänsivät ensimäistä kertaa sille puolelle suunnaten keskemmälle,
joten syntyi todellinen porvarllinen kokoomus (»Bülowin blokki» tai
»vapaamielisten ja vanhoillisten paritus»). Näissä merkeissä
saavutettiin loistava voitto sosialidemokratiasta vaaleissa tammik.
1907, keskustan säilyttäessä asemansa — kolmatta kertaa hallituksen
vastustajana.
Bülow valmistautui nyt ratkaisemaan ajan polttavimpia sisäisiä
kysymyksiä, uudistuksia valtakunnan raha-asioissa ja Preussin
äänioikeusoloissa, tämän yhtymän avulla. Mutta se ei kestänyt edes
ensinmainitun kysymyksen painoa. »Vanhoilliset voimat eivät voi
kannattaa vapaamielistä suuntaa», selitti _Heydebrand_ (10/7 1909),
kun hallitus yhtyi vasemmistopuolueiden vaatimukseen välittömien
verojen koroittamisesta; saksalais-vanhoilliset erkanivat siis
yhtymästä, keskusta ja puolalaiset käyttivät tilaisuutta kostoon
vuodesta 1906, ja niin syntyi uudistuksen puolelle enemmistö, joka
kannatti välillisiä veroja. Kun keisari ja liittoneuvosto hyväksyivät
tämän aseman, erosi Bülow, syyttäen vanhoillisia »röyhkeästä pelistä
valtakunnan eduilla» ja ennustaen Filippiä (»Hamburgische
Correspondent» 14/7 1909).
Porvaristokokoomus ei siis kestänyt; mitä oli nyt tuleva? Ensimäistä
kertaa tulee puheeksi yleinen vasemmistokokoomus »Bassermannista
Bebeliin», mutta edellinen torjui sen (syysk.) viitaten sosialistien
asevelvollisuusvihollisuuteen ja jälkimäinen (lokak.) huomauttaen
»sovittamattomista eroavaisuuksista käsityksessä valtion ja
yhteiskunnan luonnosta». Hallituksella oli jäljellä vain luovaus
uudelleen oikealle, keskustan ja vanhoillisten »mustan-sininen
yhtymän», kuten ennen v. 1906. Keskustasta tuli jälleen »valtti
valtakunnassa» (_Singer_ 10/7 1909); varsinainen oikeisto on
erinäisissä kysymyksissä (valtiosäännön-uudistus Elsassissa 1911,
jossa sosialistit kannattivat hallituksen ehdotusta) jälleen joutunut
vastustus-asentoon; mutta yleensä on yhtymä pysynyt koossa uuden
valtakunnankanslerin _v. Bethmann-Hollwegin_ lujassa ja vakaassa —
vaikka hiukan hitaanlaisessa — kädessä (Preussin äänioikeuskysymyksen
raukeaminen 1910, ks. siv. 162).
Tässä tilanteessa ovat kolme vasemmistopuoluetta tosiaan yhtyneet
jonkinlaiseksi, tosin hyvin puutteelliseksi kartelliksi (»suurryhmä»)
vuoden 1912 vaaleissa — ensimäinen yritys yleiseen asetelmaan
vasemmisto ja oikeisto — ja tuloksena oli mustan-sinisten supistuminen
vähemmistöksi (korkeimman laskun mukaan 168 paikkaa 204 asemesta), kun
vastustusryhmät kasvoivat 154:stä 196:een. Oikeisto näytti siis
kohdanneen Filippinsä. Mutta viimeksimainittukaan numero ei merkitse
enemmistöä valtiopäivillä, ja noiden kolmen liittolaisen keskinäinen
eripuraisuus estää tehokkaan yhteistyön; ainoastaan radikalien kanssa
näyttää sosialidemokratia saattavan ylläpitää pysyvämpiä suhteita
(»ruusunpunainen yhtymä»). Näissä oloissa on Bethmann 16/2 1912
saattanut selittää, ettei aihetta hallitussuunnan muuttamiseen ole,
samalla kuin hän on huutanut jyrkän »seis!» niille eduskuntavoimille,
jotka tekivät ensimäisen hapuilevan yrityksensä Bülowin kukistuessa.
Ainoa myönnytys vasemmistolle oli, että »Saksaa ei nyttemmin voi
hallita taantumuksellisesti eikä radikalisesti».
Tämä on sen eduskuntahistorian pääsisällys. Me näemme sitä käyteltävän
hallituksen kädessä viidenlehden-pelinä, missä kortit — oikeisto,
keskusta, vapaamieliset, radikalit ja sosialistit — sekoitetaan eri
tavoilla; mutta ainoastaan keskusta ja vapaamieliset
(kansallisvapaamieliset) voivat nyttemmin olla valttina: vanhoillinen
tai edistysmielinen vivahdus samalla keskuslinjalla. Yhä uudelleen
näemme hallituksen luisuvan takaisin tähän keskiuomaan, koetettuaan
siitä poikkeilla. Se on siis _valtaväylänä_ Saksan kehityksen
virrassa.
Tässä kiintyy huomiomme erikoisesti siihen, että puolue, jonka
maantieteellinen leviäminen on reunamilla ja joka aatteeltaan on
valtakunnanrajojen ulkopuolelle ulottuva sivusta, on todellisuudessa
tullut vastaamaan omatekoistansa keskustanimeä Saksan valtiollisessa
elämässä. Niin luonnolliselta kuin Bülowin kokoomus molempia
kansainvälisiä vastaan saattaakin pinnalta näyttää, vastaa se
ainoastaan erityisissä oloissa käytännöllisen politiikan tarpeita;
sillä musta kansainvälinen, jäykkänä vanhoillisuudessaan, on itse
teossa luja tuki juuri sen yhteiskuntatilan suojaksi, jota punainen
kansainvälinen pitää ilmivihollisenaan. »Me olemme _saksalaisia_
katolilaisia», huudahti äskeisimmän katolisen yleiskokouksen
puheenjohtaja (Aachenissa elok. 1912), »kukaan ei meitä voita
rakkaudessa ruhtinaaseen ja isänmaahan.» Sellainen puolue on
todellisuudessa muuttanut kansainvälisen luonteensa ja asettunut
paikalleen kansallisen valtiollisen työn piirissä.
Yhteiskunnan musta siipi vedettynä keskustaan, mutta ilmitaistelussa
yhteiskunnan punaista siipeä vastaan, käy siis Saksan nykyinen tie
eteenpäin. Me olemme nähneet nämä tekijät myöskin Italiassa ja
Ranskassa, mutta siellä asettui hallitus vasemmalle: sosialistien
puolelle klerikaleja vastaan. Saksan yleinen tilanne on sama,
hallituksella ei ole riittävää luonnollisen enemmistön tukea; silloin
on hallitus valinnut ohjeekseen toisen ratkaisun, asettumisen
oikealle, klerikalien puolelle sosialisteja vastaan. Kuten näkyy:
historia ei tuhlaile perusajatuksia. Samat yksinkertaiset värit
palajavat alituisesti samalla kultturiasteella olevissa maissa. Mutta
värien sekoittaminen luo vaihtelun. Niinpä on Saksalla, jossa
suunnilleen samat valtiolliset aatteet kamppailevat yhteiskunnassa,
niin erilaiset valtiolliset piirteet kuin Ranskalla, että tuntuu kuin
nykyajan länsimainen kultturi tässä esittäisi mitä räikeimmin
Januskuvan vastakkaiset kasvonpiirteet.
----------
Samoin kuin poliittisessa, samoin on Saksa myöskin
valtio-oikeudellisessa suhteessa Ranskan täydellinen vastakohta.
Maakuntain kiinteän keskityksen sijasta tapaamme täällä keskityksestä
luopumista aina liittokuntaisuuteen saakka; eduskuntaisuuden
personattoman koneellisen peränpidon asemesta tapaamme mastonhuipussa
mitä suurinten perimysten kannattaman keisarilipun personallisuuden
voiman tunnuskuvana.
Saksan valtiomuoto on valtioyhtymä kuten Itävalta-Unkarin ja
Yhdysvaltain, mutta liitossa on yhdellä valtiolla oikeudellinen ja
todellinen ylivalta; sikäli se on lähempänä yksvaltioisuutta ja
ykseyttä. Syystä on huomautettu (Henkel, »Geogr. Zeitschr.» 1904)
ettei edes Thüringenissä pikkuvaltioisuus ole maantieteellisesti
välttämätön; historian sitkeästi säilytetyt läänitysmuistot näkyvät
vielä tänäänkin Saksan valtiollisella kartalla, josta suuri osa on
kirjavaa kuin tilkkumatto. _Bismarck_ ei uskaltanut varsin paljon
muutella näitä historiallisia perimyksiä; kun Sardinian taistelu
Italian yhtymiseksi johti keskitettyyn valtiolaitokseen, jossa
Sardinia oli maakuntana muiden maakuntien mukana, päätyi Preussin
samanlainen tehtävä valtioiden-yhtymään, jossa Preussi tosin sai
johdon ja muutamia erikoisia etuoikeuksia (nimenomaan sotilas- ja
kauppapolitiikassa), mutta toiselta puolen muutamille jäsenille,
varsinkin Baierille (n. s. varausoikeuksien muodossa), oli myönnettävä
muita itsenäisempi asema.
Menneiltä suuren hajaannuksen päiviltä laahaa siis Saksan suurvalta
vielä nytkin mukanaan eri maakuntien koossapidon ja — mikäli
mahdollista — yhteensulattamisen ylimääräistä tehtävää. Sellaisessa
valtiossa täytyy odottaa tapaavansa kaksi vastakkaista virtausta,
keskittymistä ja partikularismia kohti; ja tulevaisuus näyttää sitä
voimakkaammalta, mitä heikompi jälkimäinen on.
Kahdella taholla on tätä historiallista partikularismia — erotukseksi
kansallisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista ja uskonnollisista
hajaannusaineksista, joita jo olemme tarkastaneet — hiukan runsaammin
huomattavissa. Toinen on _Baieri_, liiton vahvin valtio Preussin
jälkeen. Moritz Bushin päiväkirja kertoo, että outo ajatus
keisarikruunun vuorottelemisesta Hohenzollernien ja Wittelsbachien
suvussa ei ollut vieras jälkimäisen edustajille suurina
tammikuunpäivinä 1871. Sittemmin on usein kuultu Baierin kuningassuvun
jäsenten, joskus hyvinkin huomiotaherättävällä tavalla, vetoavan
erikoisesti baierilaiseen isänmaallisuuteen Preussia vastaan; ja
vaikka nyttemmin baierilaista partikularismia ei julkisesti esiinny
valtiopäivillä, oli kuitenkin vielä 1907 tasavaltalaissävyisellä
»eteläsaksalaisella kansanpuolueella» (valtakunnalle uskollisen
baierilaisen »Bauernbundin» ohella) Baierissa ja Württembergissä 140
000 valitsijaa ja valtiopäivillä 7 edustajaa. Toinen partikularismin
ahjo on _Hannover_, joka 1866 yhdistettiin Preussiin. V. 1885
annettiin tälle vaaralle niin paljon merkitystä, että liittoneuvosto
julisti Cumberlandin herttuan perintöoikeuden Braunschweigin kruunuun
mitättömäksi, mikä päätös uudistettiin valtaistuimen jälleen tullessa
avoimeksi 1907. Viisi »welfiläistä» valtiopäivillä, takanaan
korkeintaan 100 000 valitsijaa, on vielä todistamassa tätä
partikularismia, ja saksalainen »oikeuspuolue» koettaa pitää sitä
hengissä.