Europassa, 11 Amerikassa, 0.62 Afrikassa, 125 000 kaikkiaan
Australiassa ja lähes 90 000 Aasiassa;[23] jos tästä laskelmasta
vähennämme alankomaalaiset kansat (flaamilaiset, buurit ja
hollantilaiset), nousee luku kuitenkin yli 80 miljonan. Hasse arvioi
1907 saman lukumäärän 86.2 miljonaksi (56.1 kotimaassa, 18.1 muussa
Europassa; 12 sen ulkopuolella). Nykyään ei lukumäärä liene paljoa
alle 90 ja alankomaalaisen haaran kanssa 100 miljonan. Tämä on
suuruudeltaankin valtava haara ihmiskuntaa; mutta siitä on vain ⅔
Saksan valtakunnassa. Jos puhuttaisiin todellisesta »Germania
irridentasta», niin lankeaa tietenkin pois ajatus Amerikassa ja muissa
maanosissa olevista saksalaisista, samoin kuin hajallisista eristä
Kaukasusvuorten tienoilla ja Volgan varrella, Itämerenmaakunnissa,
Siebenbiirgenissä, jopa koko Unkarissa, ja meidän on todenperään
ottaminen lukuun vain välittömässä yhteydessä asuvat sveitsiläiset
sekä Itävallan saksalaiset, joita jälkimäisiä (vanhempien laskelmien
mukaan) arvioidaan olevan noin 9.4 miljonaa eli lähes ¼ valtakunnan
saksalaisten lukumäärästä 10.5 % koko heimosta. Olemme jo eri
kannoilta katselleet kansallisvaltion ulottamisen mahdollisuutta näitä
koskevaksi, mikä mahdollisuus tietenkin voi tulla kysymykseen vain
Itävallan hajotessa, — Springer huomauttaa (1902) hyvin pontevasti,
että nykyinen tila on juuri suursaksalaiselta kannalta paras, koskahan
Itävallan saksalaiset nyt ovat etuvartioina eteläslaavilaisessa
maailmassa, omaten aivan toiset mahdollisuudet saavuttaa siinä
johtavan aseman, kuin saksalaisilla ylimalkaan olisi, jos välillä
kulkisi valtiollinen raja.[24] Jos kuitenkin Itävallan valtakunnan
liajoamisen vuoksi tämä yhteystyön täydennys tulisi kysymykseen ja
välttämättömäksi, niin avautuu tämän kansallisuuskysymyksen kautta
eräs poliittinen näköala. Habsburgin valtikan alaisten maamiestensä
takana hamuilee Saksa Välimeren rajaa. Täälläkään ei näet
kansallisuuden ole onnistunut löytää luonnollista rajaa; mutta aivan
lähellä on Adria, jonne sloveenien heikko kansa ei voisi sulkea
Suursaksan tietä. _Triest_ on Saksan luonnollinen ulkosatama ja
»ikkuna Välimerelle» (I osa, s. 123).
Saksan kansallisuuskysymyksen lopullinen ratkaisu veisi siis takaisin
vanhaan asemaan läpikulkumaana Välimeren ja Pohjanmeren välillä ja sen
sisäiseen maantieteelliseen hajaannukseen. Nämä seuraukset ovat, kuten
jo on huomautettu, hillinneet suursaksalaisten pyrkimyksiä. Mutta
tietenkään ei silti ole sanottu, että tällaiset tulevaisuuden
mahdollisuudet olisivat ainiaaksi lopussa. Määrätyllä kehitysasteella
voi uutta Saksaa epäilemättä ajatella kyllin lujaksi kestämään tätä
hajaannusta, joka tuli vanhalle valtakunnalle ylivoimaiseksi. Onkin jo
nähtävissä merkkejä suuremman huomion kohdistamisesta etelään,
valtakunnan uusien pyrkimysten yhteydessä sekä pienessä että suuressa
idässä. Yhdysliikkeen uudet väylät Alppien läpi vaikuttavat tähän
suuntaan, ja pienessä kauniissa kirjassaan isänmaasta viittaa Ratzel
jo 1898 Kalkki-alppein poikki kulkevaan Salzach-laaksoon lähimpänä
tienä, jota myöten Saksa uudelleen voisi tulla välimerenvallaksi —
toistaiseksi vain rautatien vaatimattomassa muodossa.
Jos nyt silmäämme valtiorajan sisäpuolelle, niin tapaamme siellä
tyydyttävämmän kuvan, mikäli ei-saksalainen aines näyttää asettuvan 7½
%:ksi. Uudessa valtakunnassa on siis kansallisuusperiaate edistynyt 92
%:iin 83:sta; minkä ohessa vielä ½ % väestöstä puhuu vieraan kielen
ohella saksaa.
Vierasaineisten prosentit jakautuvat siten, että muita germaaneja on
hiukan alle ½ romanilaisia vähän yli ½, sekä slaavilaisia
jäljelläolevat 6½. Kaikilla tahoilla on kansallisvastakohta ilmennyt
kahnauksina, vaikka ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa
sellaisina, joilla voi olla jotakin todellista vaikutusta valtakunnan
yhteyteen.
Niinpä on pieni kansallisuuskahakka käynnissä sillä huonolla
pohjoisrajalla, missä saksalaisen laskelman mukaan 134 000,
tanskalaisen taas 160 000 _tanskalaista_ on Slesvigin alueella,
Flensburg—Tönderin linjan takana. Suhde on täällä käynyt erikoisen
arkaluontoiseksi Pragin-rauhan 5 §:n säännöksen johdosta, joka pani
tämän maanosan kohtalon riippuvaksi kansanäänestyksen tuloksesta;
tämän määräyksen teki sitten Saksan ja Itävallan sopimus 1878
tyhjäksi, ja Tanskan toivo saada takaisin »Sönderjyllandin» osa
raukesi, vaikka sen tukena oli sekä historia että
kansallisuusperiaate. Käytännössä tuntuvampaa huolta aiheutti
Wienin-rauhan 19 §, joka antoi vallattujen maakuntain asujamille
oikeuden »opteerata» s. o. valita Tanskaan muuttamisen ja siten jäädä
Tanskan alamaisiksi; näiden lapsia pitivät sitten saksalaiset
tanskalaisina, mutta tanskalaiset saksalaisina, mistä tietenkin
aiheutui monenlaisia selkkauksia. Mieliala on pitkät ajat ollut
katkera, tanskalaiset ovat valittaneet häikäilemätöntä sortoa
(varsinkin _Köllerin_ ollessa käskynhaltijana); vasta tammikuussa 1907
tapahtui virallinen sovinto siten, että Preussi tunnusti
»valtiottomille optanttien-lapsille» kansalaisoikeudet ja Tanska
hyväksyi 1878-vuoden sopimuksen lopulliseksi (sopimuskirja,
_Geschichtskal._ 1907 s. 5). Taistelu ei tosin ole tähän tauonnut —
»Sönderjyden»-lehden joka numeron mottona, ohjelauseena, on vielä
Pragin-rauhan 5. artikla, ja satoja slesvigiläisiä virtaa yhä Askovin
kansanopistoon — mutta sen katkeruus näyttää paljon laimenneen; sehän
ei muuten sinänsä milloinkaan ole suuruussuhteiltaan ollut rasittava,
sen merkitys on yleisessä asemassa, se kun on suuressa määrin
vaikuttanut Tanskan kääntymiseen Saksasta Englantiin. Itse paikalla on
saksankieli leviämässä: vuodesta 1860 vuoteen 1900 on se kasvanut
64.4:stä 68.8 %:iin Slesvigin väestöstä.
Tämä tulos ei ole niinkään varma lounaisrajalla, missä — pääasiassa
Lotringin länsi-osassa — 230 000 _ranskalaista_ elää Saksan
valtakunnan alamaisina. Saksalaisprosentti valtakunnanmaassa on
vuodesta 1871 lisääntynyt vähän alle 84:stä hiukan yli 85:n. Lisäys on
liian vähäinen osoittaakseen luontaista elinvoiman suuremmuutta; raja
on pikemminkin pysyväinen, kumpikin rotu on tullut jonkunlaiseen
tasapainoon ja taistelu on tauonnut. Mutta vaikka kielet pitävät
rauhaa, niin vaikeampi on ollut saada kulttureja viihtymään keskenään.
Saksalaistakin kansallisuutta Elsassissa on elähyttänyt ranskalainen
henki, ja tämä on kauan sitten vastustanut 1871-vuoden muutosta, niin
että alussa (vuoden 1874 jälkeen) lähetettiin valtiopäiville melkein
yksinomaan »vastalausujia». Tätä jatkui senkin jälkeen kun
Elsass-Lotrinki 1879 oli korotettu pohjoisamerikkalaista
»liittopiiriä» vastaavasta asemasta omalle käskynhaltijalle varustetun
»territorion» asemaan. Vasta 1891 uskalsi Saksa senvuoksi astua uuden
askeleen eteenpäin, lieventämällä passipakkoa Ranskan rajalla; 1902
seurasi suurempi askel, kun n. s. diktaturipykälä, joka piti Elsassia
yhä valloitetun maan asemassa, lakkautettiin; ja 1911 täydennettiin
»valtakunnanmaan» sisällistä arvonnostoa uudella perustuslailla, joka
kohottaa sen melkein täydelliseen tasa-arvoon Saksan valtakunnan
muiden jäsenten kanssa. Se ei ole enää vain »valtakunnan yhteisillä
ponnistuksilla saavutetun yhteyden pantti»; sillä on itsenäinen
elämänsä, siitä on tullut »valtio» (tai ainakin »valtion pienoismuoto»
— »ein staatlicher Homunculu.» — Laband 1911).
Tulevaisuus saa näyttää, onko Elsassin takaisinvalloitus
kultturisuhteessa täten saatettu loppuun; kokemukset 1912-vuoden
maapäiviltä eivät sitä ennusta. Mielialat, jotka kohtaavat niin
voimakasta vastakaikua toiselta puolen, eivät hetkessä vaimene. Mutta
ei voi olla muuta kuin ajankysymys, milloin uusi lojalisuus (Saksaa
kohtaan) täydellisesti voittaa vanhan (Ranskan suhteen), kun näet
kansallisuus on edellisen puolella. Tulee näet aina muistaa, että
Elsass ei ole ranskalaista verta. Ranskan vaatimus on puhdasta kostoa,
ilman »irredentismin» tukea.
Jos siis olot pohjois- ja länsirajalla ovat senluontoisia, että niiden
Saksan valtakunnan hallitukselle aiheuttama huoli on vähentymässä, on
asia idässä kieltämättä toinen. Siellä oli valtakunnan raja
arveluttavin; niinpä myöskin tapaamme siellä ainoan
kansallisuuskysymyksen, jota sopii sanoa pahalaatuiseksi ja siten
katsoa todelliseksi vähennykseksi siitä voimasta, joka on sisäisessä
kokoomuksessa.
Kolmessa osastossa ovat slaavilaiset samonneet saksalaisia vastaan:
etelässä sloveenit, keskustassa tsekkiläiset, pohjoisessa puolalaiset.
Eteläinen rynnistys ei koske Saksan valtakunnan rajoja ja voidaan
muutenkin katsoa murtuneeksi. Taistelun keskustassa ovat saksalaiset
itse saaneet sijoitetuksi valtiollisen rajan ulkopuolelle, joten
sitäkin käydään yksinomaan Itävallan alueella. Koillisessa sitävastoin
käy kamppailu myöskin valtakunnan rajain sisällä. Ne molemmat loivat
lahdelmat, jotka etelästä ja idästä pistävät Saksan valtiolliseen
karttaan, osoittavat germaanien ja slaavien suuren rotukamppailun
taistelukenttää; jos vertaamme niitä kansallisuuskarttaan, näemme
böömiläisen poukaman pienemmäksi mutta puolalaisen syvemmäksi
valtionrajaa.
Puolalainen kansameri ulottuu siis Saksan alueelle ja peittää
Ylä-Sleesian, Posenin ja Länsi-Preussin, niin että se melkein eristää
saksalaisen Itä-Preussin. Mutta tosin on tämä meri täynnä saksalaisia
kielisaaria, joten kartta muistuttaa saaristoa, joka toiselta puolen
ulottuu syvälle venäläiseen Puolaan, missä varsinkin kaupungit ovat
saksalaisuuden tyyssijoja. Tämä on keskeneräisen kansarajan perikuva.
Saman ilmiön havaitsemme kauimpana koillisessa, missä samanlainen
_liettualainen_ saaristo rikkoo saksalaisen yhtenäisyyden; Memel on
näet liettualaisten joki niinkuin Veiksel on puolalaisten. Mutta kun
liettualaisia on rajan sisäpuolella tuskin yli 100 000 ja he puhuvat
maalaismurretta, on _puolalaisia_ Saksassa (masurit ja kassubit
lukuunottaen) jo vuoden 1905 tilaston mukaan 3.65 milj., 6 %
valtakunnan ja melkein 10 % Preussin väkiluvusta, lisäksi korkealla
sivistyskannalla olevaa, yhteisönä kehittynyttä kansaa, jolla on rikas
kirjallisuus, koulutettu sanomalehdistö ja suuret muistot itsenäisen
menneisyyden ajalta. Tässä on siis koossa kaikki edellytykset
kansalliseen irtaumisliikkeeseen; ja semmoinen onkin viime aikoina
herättänyt yhä enemmän vakavaa huomiota kunnes _Bülow_ 1902 sanoi
puolalaiskysymystä Preussin nykyisen politiikan tärkeimmäksi.
Puolan kansan kaipuu yhdyntään ja vapautumiseen on ollut hereillä sen
paloittelusta Saksalle, Venäjälle ja Itävallalle 1700-luvun lopulla;
mutta se on ollut eri suuri eri maissa ja eri aikoina. Tyynin on
mieliala ollut Itävallassa, missä rikas maa-aateli aina viime aikoihin
saakka on nauttinut suuria etuja asemastaan valtakunnassa (I osa, s.
132). Venäjällä on levollisuus vähitellen palannut, kapinain jälkeen
1830 ja 1863, valtion musertavan mahdin alla. Ainoastaan armeijan
liikekannallepano Preussin puolella esti kapinavuosina Saksan
puolalaisia ottamasta osaa liikkeisiin, 1848 tehtiin täälläkin
suoranaisia irtaumisyrityksiä, ja myöskin 1870 vallitsi näillä mailla
suuri levottomuus. _Bismarck_ kertoo »mietelmissään ja muistelmissaan»
että sekä Kriminsodan aikana että 1863 oli tekeillä suunnitelmia
Puolan pystyttämisestä (itävaltalaisen arkkiherttuan alaisena) ja
Galitsian vaihtamisesta romanialaiseen tai eteläslaavilaiseen maahan.
Meidän aikoinamme on Puolan vapausliike jälleen virinnyt ja vähitellen
kasvanut voimakkaammaksi, varsinkin eräiden myönnytysten jälkeen
Caprivin aikana 1890-luvun alussa, mutta samalla muuttanut luonnetta
puolalaisen keskisäädyn syntymisen johdosta; tämä ei ihantele entistä
aatelivaltaista Puolaa, vaan on sen sijaan omaksunut suurpuolalaisen
(»Jagellonien») aatteen, joka »Graudenzer Zeitungin» avoimen
tunnustuksen mukaan 1902 ei tähtää vähempää kuin Itämerestä
Mustaanmereen, Pommerista ja Liettuasta Podoliaan ja Etelä-Venäjälle,
siis kauas yli kansallisuusrajojen ulottuvaa valtakuntaa. Tällaisten
unelmain tenhoamina kilpailevat nyt puolalaiset yhteiskuntakerrokset
vihassa saksalaisia vastaan, jotka ovat sulkeneet heidän kielensä pois
kouluista samoin kuin ranskankielen Elsassissa ja tanskan Slesvigissä;
ja tässä taistelussa eivät saksalaiset näy tulevan toimeen ilman
valtion apua. Niinpä on saksalainen aines Posenissa alentunut 45.4
%:sta v. 1861 n. 37.6:een v. 1900, eli samaan vähemmistöasemaan kuin
Böömissä, ja se %alenee edelleen.
Jo _Bismarckin_ aikana oivallettiin tämä vaara ja ajateltiin sen
torjumista maanpalstoituksella saksalaista asuttamista varten.
Erityinen asutustoimikunta (»Ansiedelungskommission») työskenteleekin
vuodesta 1886 ostellen puolalaisia tiloja saksalaisille
uutisasukkaille tai perustellen valtiontiloja. Sen ohella on
puolalaisen agitatsionin vastapainona vuodesta 1894 näillä seuduilla
saksalainen, jota kolmen perustajansa nimien alkukirjainten mukaan
(_Hansemann_, _Kennemann_, _Tidemann_) tavallisesti kutsutaan
»Hakatismiksi» (virallisesti vuodesta 1899 »Deutscher Ostmarkverein»).
Taistelua on kiihdyttänyt erityisesti saksankielen pakollinen käyttö
uskonnonkin alkeisopetuksessa; siitä aiheutui koululakkoja niistä
johtuvine rangaistuksineen, jotka eräässä tapauksessa (Wreschenissä
1901) aiheuttivat levottomuuksia paikalla ja niiden jälkikaikuja
Berlinissä, vieläpä Lembergissäkin. Täten on taistelu yltynyt
ylimmilleen. Eräässä ohjelmapuheessa 13/1 1902 selitti _Bülow_, että
hän »kansallisuuskysymyksissä ei ymmärrä leikkiä», keisari paheksui
julkisesti puolalaisten »ylimielisyyttä», ja Preussin maapäivät
myönsivät vielä 210 miljonaa edellisten 280 lisäksi vahvistaakseen
asutustoimikunnan tointa, jota Stumpfe muuten on asiantuntemuksella
arvostellut. Mutta tämäkin havaittiin pian riittämättömäksi. Vuoteen
1912 laskettiin toimikunnan aikaansaaneen 12 000 uutta kotia idässä,
mutta samaan aikaan näkyvät puolalaiset saaneen 4 kertaa niin monta
(vaikkakin pienempiä ja köyhempiä), ja yksinomaan kymmenvuotiskautena
1896—1906 olivat he lopputilissä saksalaisten kanssa 75 000 ha
voitolla. Jotta ei työ menisi aivan hukkaan, täytyi Preussin valtion
antaa asutustoimikunnalle 1908 vieläkin 280 milj. mk ynnä (tosin
rajoitettu) pakkoluovutusoikeus; ja kun puolalainen yllytys leveni
Ylä-Sleesiaankin, kävi hallitus 1909 kovakouraiseksi (virkamiesten
siirto Kattowitzista senvuoksi, että nämä olivat äänestäneet
puolalaisia ehdokkaita).
Voidaanko näillä keinoin ajan pitkään saavuttaa voittoa, on
kyseenalaista. Tilasto ei tunnu rohkaisevalta. Vaikeinta on saada
saksalaisia pysymään maakunnassa, joka on näin toisen kansallisuuden
läpitunkema; he lähtevät sieltä mielellään, ja palkinnoillakin ja
suuremmilla palkoilla on vaikea saada esim. opettajia näihin
kiusallisiin kouluihin. Saksalla on siis todellinen
kansallisuuskysymys ratkaistavana omien rajojensa sisällä, samaa
laatua, joita Itävallalla on niin monta, »Irlannin kysymys», joka
tosin ei sinänsä mitenkään ehkäise valtakunnan politiikkaa, mutta
muuten on kylläkin haitallinen.[25] Ja tähän hankaluuteen on syynä
luonto itse, joka ei ole suonut valtakunnalle luonnollista rajaa
idässä — vaikka myönnettävä on, että väärä politiikka on tehnyt
epäkohdan suuremmaksi.[26]
Mutta puolalaiskysymyksessä on vielä kaksi puolta, jotka kääntävät
huomiotamme uusiin oloihin, joissa Saksan kansa on jotakin
merkitsevien hajoittavien vaikutusten alainen. Toinen näistä on
yhteiskunnallinen, toinen uskonnollinen.
Rinnan saksalaisten väistymisen kanssa idästä tapahtuu puolalaisten
siirtymistä sieltä länteenpäin Berliniin tai Reininmaakuntiin.
Valtakuntaa perustettaessa oli puolalaisia tuskin Oderin
länsipuolella; nyt on useita satojatuhansia. Tämän sisäisen
siirtolaisuuden merkitys ilmeni 1900-vuoden väenlaskussa, jolloin
havaittiin, että itäisissä maakunnissa oli paikoittain tapahtunut
ilmeistä väenvähenemistä. Sinänsä ei tämä kukaties aiheuttaisi
valtiomiehille suurta huolta; mutta pahempi on, että puolalainen
siirtolaisuus länteen etsii teollisuusalueita, joissa se painaa alas
palkkoja ja kultturitasoa työmarkkinoilla ja uhkaa alentaa Saksan
teollisuuden korkeata kantaa. Sen ohessa seuraa sitä idässä vielä
alemmalla olevien slaavilaisten maahanmuutto Venäjältä, toistaiseksi
tosin vain väliaikaisena työväkenä. Tätä maahanmuuttoa vastustamaan on
»Hakatismi» asettunut, mutta aiheuttanut sillä vain vastarintaa
Ostelbian maanviljelijäin puolelta, jotka selittävät, että
maanviljelys ei voi tulla toimeen ilman näitä idän käsivarsia, kun
oman paikkakunnan väki on jättänyt maan pulaan.
Näin on _yhteiskunnallis-taloudellisia_ kysymyksiä sukeltanut esiin
puolalaisen kansallisuuskysymyksen vanavedestä; ja niiden takana
näemme yhden suuria yleisiä vastakohtia nykyajan länsimaisessa
yhteiskunnassa, vastakohdan maanviljelyksen ja teollisuuden pyrintöjen
välillä (»kiinteän» ja »irtaimen» pääoman välillä, Riesser). Se
muunnos, jonka kautta elinkeinoelämän painopiste siirtyy
alkutuotannosta vientiteollisuuteen, on nykyään saattanut Saksan
vakavaan »tienhaaraan» (Pohle), jonka viitoissa seisovat sanat:
maanviljelys- vaiko teollisuusvaltio — »Volkswirtschaft» vaiko
»Weltwirtschaft» — natsionalismi vaiko imperialismi.
Koko kysymys on alunpitäen väestökysymys. Me olemme jo nähneet (siv.
109), että väestö niin sanoaksemme on kasvanut maata suuremmaksi.
Kansa tarvitsee jo 30 milj. tonnia viljaa vuodessa, mutta maa ei tuota
enempää kuin 25. Paljoa enempää ei siitä voitanekaan saada. Rohrbach
(1903) määrittelee senvuoksi 40 miljonaa kotimaan luonnolliseksi
väestömääräksi, jonka yli Saksan maan itsessään ei sopisi kohota.[27]
Nykyään eläisi siis enemmän kuin ⅓ väestöä ulkomaiden varassa ja v.
1925 on luultavasti puolet väestöä samassa täytymyksessä, sillä
silloin täytyy Saksan väestön olettaa nousseen 80 miljonaan (Naumann).
Saksan on siis suorastaan pakko muuttua teollisuusmaaksi voidakseen
hankkia leipää lapsilleen. Sen täytyy lähteä samalle tielle, jota
Englanti kulkee edellä; »ihmisten liikamäärä luo raaka-aineiden
tuontitarpeen, tämä luo tuotteiden vientitarvetta, tämä taas luo
teollisuusvaltion, ja se vuorostaan riippuvaisuuden
maailmanmarkkinoista ynnä imperialismin» (Julius Wolf). Mutta tästä
syntyy tavanmukainen jännitys maanviljelijäin ja
teollisuudenharjoittajain välillä. Kaksi vuosikymmentä (alkaen
Caprivin kauppasopimuksista tullinalennuksineen vientiteollisuuden
hyväksi) onkin tämä jännitys ollut tärkeänä tekijänä Saksan
sisäpolitiikassa.
Sen ulkonaisina ilmiöinä on kaksi mahtavaa yhtymää: »Bund der
Landtwirthe» (maanviljelijäin liitto) vuodesta 1893 ja »Bund der
Industriellen» (teollisuudenharjoittajain liitto) vuodesta 1895;
edellisen pääpaikkoina itä ja Itämerenmaakunnat, jälkimäisen
tukikohtina kaakko (Sleesia), etelä (Saksi) ja länsi (Rein-Westfalen).
Maanviljelijäin liitossa on satojatuhansia pikkuviljelijöitä Ostelbian
suurtilojen vanhain junkkeriylimysten ohella. Tämä vanha maa-aateli —
yhä vielä Preussin vankin yhteiskunnallinen voima, ylimalkaan yksi
tukevimpia aineksia nykyajan valtiollisessa elämässä — on vanhoillisen
puolueen ytimenä; sen ohjelmana on kotoinen politiikka lujan
tullisuojeluksen turvin, eikä se suuresti huolehdi väestöpulmasta.
Sitä vastassa on uusi teollisuusaateli, kuten Reinin-Westfalin
»rautakuninkaat», joku _Stumm_ tai _Krupp_; he ovat erikoisesti
kiintyneet maailmanpolitiikkaan, sen siirtomaa- ja
laivastonrakennusohjelmiin, ja siinä kannattaa heitä ajan tarve
hankkia toimeentuloa liikaväestölle. Vielä vihamielisempiä
maanviljelijäpyrinnöitä kohtaan ovat tietenkin teollisuustyöväki,
vaatien elintarpeiden halpuutta, ja kaupan miehet, jotka vaativat
helpoituksia valtioidenvälisessä tavaranvaihdossa.[28]
Näiden vastakohtain välillä täytyy Saksan ja Preussin politiikan
luovia, sovittelun teitä, ohjeenansa: teollisuus- ynnä
maanviljelysvaltio (_Bülow_ ½ 1905). Pyrinnöt joutuvat kahnaukseen
keskenään kaikissa suurissa kysymyksissä, ei ainoastaan tulliasioissa
(tullitaksa 1902, kauppasopimukset 1906), vaan myöskin valtakunnan
sisäisessä liikenne- ja finanssipolitiikassa. Niinpä maanvilielijäin
vastarinta viivästytti ja typisti suurta keskuskanavan ajatusta
(Reinistä Elbeen) vuodesta 1899 vuoteen 1905, jolloin osa siitä
(Rein—Hannover) myönnettiin. Sama mahtava ryhmä — jota Saksan
julkisessa elämässä nykyään edustaa niin huomattava eturivinmies kuin
_v. Heydebrand_, »saksalais-vanhoillisten» johtaja, »Preussin
kruunaamaton kuningas» — typisti suurisuuntaista valtakunnan
rahainhoidon uudistusta, niin että se täytyi toteuttaa ilman sitä
laajaa perintöveroa, josta olisi tullut uusien välillisten verojen
sosiaalinen tasaus. Tämä tulos — sitä valitettavampi kun on julkinen
salaisuus, että virkamiehet (maaneuvokset) säännöllisesti katsovat
sormien läpi tilanomistajain ali-ilmoituksia (Hans Delbrück) —
aiheutti »talonpoikien liiton» lohkeamisen suuren maanviljelijäin
liiton riveistä sekä teollisuuden, kaupan ja käsityön edustajain
yhdynnän »Hansaliitoksi» (kesäk. 1909), joka on sangen vilkkaasti
toiminut »agraareja» sekä elinkeinoelämän virastohenkisiä esteitä
vastaan. Kun viimeksimainittu liitto näissä toimissaan tuntui
kääntyvän liiaksi vasemmalle (Riesser), irtautui kuitenkin
suurteollisuus ensimäisillä »hansapäivillä» siitä erilleen kesäk.
1911, ja muodostaa jälleen oman ryhmänsä, kun taas hansaliitto etsii
varsinaista tukeansa keskisäädystä, s. o. maanviljelyksen ulkopuolella
toimivasta tuottavasta keskiluokasta.[29]
Maanviljelys- ja teollisuusylimystön sovintoon rakentaa erikoista
siltaa yhteinen pyrkimys _sosialidemokratiaa_ vastaan. Me näemme tässä
nykyajan toisen suuren yleisen vastakohdan, joka luo kuilun kaiken
pääoman ja työn välille. Saksa on sosialismin emämaa, ja jo v. 1875
muodostui siellä »sosialistinen työväenpuolue» valtiolliseksi
voimayksiöksi, joka valtiopäivämiesvaaleissa heti saavutti muutamia
satojatuhansia ääniä ja kymmenkunnan paikkaa. Tämä oli »viiden
miljardin» vilkastuttaman teollisuudennousennan nurjapuoli; ja
murhayrityksen jälkeen vanhaa keisaria vastaan ryhtyi valtio
taisteluun uutta liikettä vastaan. Niinpä hyväksyttiin vuoden 1878
kuristuslaki sosialidemokratiaa vastaan. Mutta heti sen jälkeen,
ohjelman mukaan vuodelta 1881, alkoi suurenmoinen suoranainen työ
yhteiskunnallisen tyytymättömyyden syiden poistamiseksi
_yhteiskuntapolittisten_ uudistusten tietä, mitä työtä sitten on
jatkettu tuottaen Saksalle kunnian tulla pidetyksi esikuvamaana
kaikessa mikä yhteiskuntauudistuksiin ja työväenlainsäädäntöön kuuluu,
samalla kuin se suuressamäärässä on edistänyt sen oman siirtolaisuuden
ehkäisemistä. Tämä oli _Bismarckin_ »käytännöllistä kristillisyyttä»,
jota hänen jälkeensä edusti erikoisesti _Posadovsky_
(sisäasiainministeri 1897—1907), ja jota »valtionsosialismina»
vastusti »vapaamielinen puolue», joka _Eugen Richterin_
johdonmukaisessa johdossa vuoteen 1906 oli sosialismin pahimpana
vastustajana.
Toivo saada valtiolle vihollista liikettä tätä tietä tyrehtymään on
kuitenkin ollut turha. Sosialisteista on lainsäädäntö, joka tuottaa
työväelle ehkä puolentoista miljonaa päivässä, yhä »almupolitiikkaa»
eikä mitään muuta. Bismarck itse väsyi ja suunnitteli lopulta (kuten
Hans Delbrück aikakauskirjassa »Preuss. Jahrbücher» on osoittanut 1906
ja 1912) sosialistien saattamista poikkeuslakien alaisiksi, siis
valtiokaappausta, mistä tuli yksi lisäsyy hänen ja keisarin välien
rikkumiseen 1890. Kun keisari Vilhelm II nyt antoi poikkeuslakien
raueta ja kansainvälisessä neuvottelukokouksessa koetti päästä
puheisiin sosialidemokratian kanssa, oli siitä vain seurauksena, että
puolueen äänimäärä vuoden valtiopäivämiesvaaleissa kohosi ¾:stä lähes
1½ miljonaan ja sen edustajapaikat 11:sta 35:een. Vaalit 1898
kohottivat edellistä numeroa yli 2 miljonan ja edustajapaikat 56:een;
vaalit 1903 nostivat lukuja yhä: 3 milj. valitsijaa, lähes ¼ koko
valitsijakunnasta ja joka 3:s annetuista äänistä, sekä 80
edustajapaikkaa; vaalit 1907 tuottivat suhteellisesti suuren
taantumuksen, vain 43 paikkaan, mutta äänimäärä oli kasvanut 3¼
miljonaan; ja 1912:n vaalit tuottivat huippunumerot, 110
valtiopäivämiestä, takanaan 4¼ miljonaa valitsijaa. Sosialidemokratia
oli tullut valtiopäiväin suurimmaksi puolueeksi.
Tämä valtava nousu on kieltämättä omiaan herättämään huolia
tulevaisuuden suhteen, se kun on tullut puolueen hyväksi, joka
periaatteellisesti vastustaa ei ainoastaan hallitusta, vaan itse
valtaistuinta, jota ilman Saksa olisi raunioläjä ensiluokkaisen
suurvallan sijasta. Epäilemättä heijastaa tämä arveluttavia puutteita
olevissa yhteiskuntaoloissa; erikseenkin on mainittava yhä vielä elävä
ja kaikkialla ilmenevä yläluokkahenki läänitysvallan aikakaudelta ja
sen kopea ylimielisyys (Rohrbach 1912).